Täytyykö minun, ennen kuin lopetan, tehdä hieman tiliä tuosta
Vapaudesta ja Uudistumisesta, jotka saavutin juhlayönä? Täytyykö
minun kertoa kuinka minä ja nuo kaksi uljasta toveria, jotka toin
mukanani kotiin juhlaloisteisesta puistosta, kestimme läheisen
tuttavuuden kokeen?
Koettelin niitä heti seuraavana päivänä. Ne olivat äänekkäästi
kerskuneet voimastaan kutsuessaan minut pois rakkaudesta ja sen
siteistä, mutta kun vaadin tekoja eikä sanoja, joitakin todistuksia
paremmasta olosta, kokemuksia keventyneestä elämästä -- silloin
Vapaus pyysi anteeksi sanoen sillä hetkellä olevansa heikentynyt ja
kykenemätön tulemaan avukseni, ja Uudistuminen ei hiiskunut mitään --
se oli yön aikana äkkiä kuollut.
Minulle ei siis jäänyt muuta kuin salainen usko, että arvailuni oli
kenties rientänyt liian nopeasti ja vienyt minut liian pitkälle;
ei muuta neuvoa raskaiden tuntien kestämiseksi kuin muistaa että
mustasukkaisuudella on vääristelevä ja värejä muuttava taikavoima.
Lyhyen ja turhan taistelun jälkeen huomasin uudelleen joutuneeni
vanhan kiduttavan epävarmuuden vangiksi, takaisin kahleisiin ja
jännitykseen.
Näenkö hänet vielä ennen kuin hän lähtee? Olenko minä hänen
mielessään? Aikooko hän tulla? Tämäkö päivä -- seuraavako tunti tuo
hänet luokseni vai täytyykö minun taaskin kestää pitkän odotuksen
jäytävää tuskaa -- ja sen päättyessä eron ankaraa kipua, tuota mykkää
ja kuolettavaa tempausta, joka riistää sekä toivon että epäilyksen
ja järkyttää koko elämää, kun kättä joka tekee väkivaltaa, ei voi
hyväilyillä saada sääliväksi, koska pitkä välimatka erottaa!
Oli helatorstai, eikä pidetty koulua. Sisäoppilaat ja opettajat
olivat kuunnelleet messua aamulla ja olivat nyt pitkällä kävelyllä
maaseudulla nauttiakseen välipalansa jossakin talossa. Minä en
lähtenyt heidän kanssaan, sillä nyt oli enää kaksi päivää _Paul et
Virginien_ lähtöön, ja minä tarrauduin viimeiseen mahdollisuuteeni
niinkuin laivan hylyn eloon jäänyt matkustaja tarrautuu viimeiseen
pelastuslauttaan tai köyteen.
Ensi luokassa oli jotakin puusepäntyötä tekeillä, joku penkki tai
pulpetti korjattavana; lupapäiviä käytettiin usein näiden töiden
suoritukseen, mikä ei voinut tulla kysymykseen huoneiden ollessa
täynnä oppilaita. Kun istuin yksinäni aikoen siirtyä puutarhaan
ja jättää tien selväksi, mutta liian laiskana panemaan aiettani
täytäntöön, kuulin työmiesten tulevan.
Ulkomaalaiset palvelijat ja käsityöläiset tekevät kaiken pareittain
-- luulen että tarvittaisiin kaksi labassecourilaista puuseppää
lyömään yhtä naulaa. Sitoessani päähän hattuani, joka siihen asti oli
nauhojensa varassa riippunut veltossa kädessäni, tunsin epämääräistä
hetkellistä ihmettelyä, kun kuulin vain yhden työmiehen askelet.
Panin myös merkille -- niinkuin vangit kopeissaan toisinaan saavat
synkkää huvia pelkkien pikkuseikkojen huomaamisesta -- että tällä
miehellä oli tavalliset jalkineet eikä puukengät. Päättelin että
se varmaan oli puuseppämestari, joka tuli tarkastukselle ennen
kuin lähetti miehensä työhön. Heitin huivin hartioilleni. Hän tuli
lähemmäksi, hän avasi oven. Selkäni oli ovea kohti, mutta tunsin
pientä väristystä -- omituinen tunne, liian nopea ja ohimenevä
eriteltäväksi. Minä käännyin, seisoin otaksutun puuseppämestarin
edessä: katsoessani oviaukkoon näin että eräs olento täytti sen, ja
silmäni välittivät aivoihini herra Paulin kuvan.
Sadat rukoukset, joilla väsytämme taivasta, eivät tuo rukoilijalle
täyttymystä. Ehkä kerran elämässä yksi kultainen lahja putoaa suoraan
hänen syliinsä -- yksi anti, runsas, loistava ja täydellinen,
kotoisin ilon aarreaitasta.
Emanuelilla oli yllään puku jota hän nähtävästi aikoi pitää
matkallaan -- samettireunuksinen lievetakki; luulin että hän oli
valmis heti lähtemään, ja kuitenkin olin kuullut että kaksi päivää
oli vielä kuluva ennen kuin laiva lähti. Hän näytti terveeltä ja
iloiselta. Hän näytti ystävälliseltä ja hyvältä: hän tuli sisään
innokkaasti, oli silmänräpäyksessä likelläni, hän oli pelkkää
ystävyyttä. Ehkä hänen sulhastuulensa sai hänet niin säteilemään.
Oli syy mikä tahansa, en voinut kohdata hänen päivänpaistettaan
pilvisenä. Jos, tämä oli viimeinen hetkeni hänen seurassaan, en
tahtonut tuhlata sitä pakotettuun, luonnottomaan etäisyyteen.
Rakastin häntä paljon -- liian paljon ollakseni työntämättä tieltäni
itse mustasukkaisuuttakin, kun se tahtoi pilata ystävälliset
hyvästit. Sydämellinen sana hänen huuliltaan tai lempeä katse hänen
silmistään oli tekevä minulle hyvää koko sen elämän varalle, mikä
minulla vielä oli jäljellä, se olisi lohdutuksena yksinäisyyden
viimeisellä taipaleella. Minä ottaisin sen -- maistaisin virvoittavaa
juomaa, eikä ylpeys saisi pilata minulta maljaa.
Kohtaus olisi lyhyt, tietenkin: hän sanoisi minulle juuri saman
mitä oli sanonut kokoontuneille oppilaille, hän tarttuisi käteeni
ja pitäisi sitä omassaan kaksi minuuttia, hän koskettaisi poskeani
huulillaan ensimmäisen, viimeisen, ainoan kerran -- ja sitten --
ei muuta. Sitten todellakin tulisi lopullinen ero, sitten pitkä
välimatka, suuri kuilu, jonka yli en pääsisi hänen luokseen -- ja
jonka yli hän ei ehkä katsoisi muistellen minua.
Hän otti käteni omaansa, toisella kädellään hän työnsi päähineeni
pois; hän katsoi kasvoihini, hänen valoisa hymynsä sammui, hänen
huulensa ilmaisivat jotakin joka oli melkein kuin äidin sanatonta
kieltä, kun hän tapaa lapsensa suuresti ja odottamatta muuttuneena,
taudin murtamana tai puutteen jäytämänä. Sitten tuli keskeytys.
"Paul, Paul!" sanoi hätäinen naisen ääni takaapäin, "Paul, tulkaa
salonkiin, minulla on teille paljon paljon puhumista -- keskustelua
koko päiväksi -- ja niin on Victorilla myös, ja Josef on täällä.
Tulkaa, Paul, tulkaa ystävienne luo."
Madame Beck, jonka oli tuonut paikalle valppaus tai tutkimaton
vaisto, tuli niin lähelle että melkein tunkeutui minun ja Emanuelin
väliin. "Tulkaa, Paul!" hän sanoi uudestaan, ja hänen silmiensä kova
säde viilsi minua kuin terästikari. Hän painautui sukulaiseensa. Minä
luulin että tämä peräytyi, luulin että hän menisi pois. Haavoitettuna
syvemmälle kuin saatoin kestää, mielessäni sellaiset tunteet, jotka
halveksivat itsehillintää, minä huusin:
"Sydämeni murtuu!"
Se mitä tunsin oli todellakin kuin olisi sydämeni kirjaimellisesti
murtunut; mutta erään toisen lähteen sulut avautuivat paineen
vaikutuksesta; yksi ainoa Paulin henkäys kuiskasi: "Luottakaa
minuun!" nosti painon, avasi tien. Monin syvin nyyhkytyksin, jäätävin
puistatuksin, väristen, vapisten kovin ja kuitenkin huojentuneena --
minä itkin.
"Jättäkää hänet minun haltuuni, se on hermokohtaus, minä annan
hänelle rauhoittavan juoman, niin se menee ohi", sanoi tyyni madame
Beck.
Tulla jätetyksi hänen ja hänen rauhoittavan juomansa haltuun oli
minusta jotenkin samaa kuin joutua myrkyttäjän käsiin. Kun Paul
vastasi syvällä äänellä, tuikeasti ja lyhyesti:
"_Laissez-moi_!"[122] oli tuo tyly ääni minun korvissani kuin soittoa
-- outoa, väkevää, mutta elähyttävää.
"_Laissez-moi_!" hän toisti, ja hänen sieraimensa laajenivat ja
kasvolihakset värähtelivät kun hän puhui.
"Mutta tämä ei mitenkään käy päinsä", sanoi madame ankarasti. Vielä
ankarammin vastasi hänen sukulaisensa:
"Ulos täältä!"
"Minä lähetän hakemaan isä Silasta, heti paikalla lähetän hakemaan
häntä", uhkasi madame hellittämättä.
"Nainen!" huusi professori, ei enää syvällä äänellä, vaan
korkeimmalla ja kiihtyneimmällä diskantillaan, "nainen, ulos heti
paikalla!"
Hän oli noussut, ja minä rakastin häntä hänen vihassaan intohimolla
jonka vertaista en ollut koskaan ennen tuntenut.
"Mitä teette, on väärin", jatkoi madame, "sellainen teko
on luonteenomainen teidänlaisillenne epäluotettaville
mielikuvitusihmisille; se on harkitsematon, epäviisas, epävakainen
askel -- kiusallinen toimenpide, jolle päättäväisemmät ja
lujaluonteisemmat ihmiset eivät voi antaa arvoa."
"Te ette tiedä mitä minussa on lujaa ja päättäväistä", vastasi Paul,
"mutta te saatte nähdä, tämä tapaus on opettava teitä. Modeste", hän
jatkoi vähemmän vihaisesti, "olkaa lempeä, olkaa sääliväinen, olkaa
nainen; katsokaa näitä kasvoparkoja ja taipukaa. Te tiedätte että
olen ystävänne ja ystävienne ystävä, ja solvauksistanne huolimatta te
varsin hyvin ja syvästi tiedätte että minuun voi luottaa. Oman itseni
uhraamisessa en tehnyt vaikeuksia, mutta sydäntäni ahdistaa se mitä
nyt näen; minun _täytyy_ osata ja saada lohduttaa. _Jättäkää minut."_
Tällä kertaa oli sanoissa "_jättäkää minut_" niin katkera ja käskevä
sävy, että minua ihmetytti kun edes madame voi hetkisenkään olla
tottelematta. Mutta hän seisoi lujana, tuijotti Pauliin pelottomasti
ja kohtasi hänen katseensa ankarana ja kovana kuin kivi. Hän
avasi suunsa vastatakseen, mutta silloin näin Paulin kasvoissa
äkillisen salamanleimahduksen. Osaan tuskin sanoa kuinka hän
suoritti liikkeensä, se ei näyttänyt väkivaltaiselta, se säilytti
kohteliaisuuden muodon. Hän ojensi kätensä, se luullakseni tuskin
kosketti madameen, mutta madame juoksi, hän lensi tuulena huoneesta,
hän oli poissa ja ovi kiinni seuraavassa silmänräpäyksessä.
Suuttumuksen leimahdus oli pian ohi. Paul hymyili käskiessään minun
pyyhkiä silmäni, hän odotti levollisesti kunnes olin rauhoittunut,
lausuen silloin tällöin tyynnyttävän ja lohduttavan sanan. Ennen
pitkää istuin hänen vieressään taaskin omana itsenäni -- tyyntyneenä,
en epätoivoisena enkä lohduttomana, en ystävättömänä, elämään
kyllästyneenä enkä kuolemaa etsivänä.
"Ystävänne menettäminen teki teidät siis hyvin surulliseksi?" hän
sanoi.
"Unohdus tappaa minut, monsieur", sanoin. "Kaikkina näinä väsymyksen
päivinä en ole kuullut teistä sanaakaan, ja olin murtua siihen
mahdollisuuteen, josta jo näytti tulevan varmuus, nimittäin että
matkustaisitte sanomatta hyvästi!"
"Täytyykö minun sanoa teille sama minkä sanoin Modeste Beckille
-- että ette tunne minua? Täytyykö minun opettaa teitä tuntemaan
luonnettani? Te siis _tahdotte_ todistuksen siitä että voin olla
uskollinen ystävä? Ilman selviä todistuksia ei siis tämä käsi lepää
hiljaa omassani, ei siis painaudu olkapäähäni kuin luotettavaan
tukeen? Hyvä. Todistus on valmiina. Tulen puhdistamaan itseni."
"Sanokaa mitä tahdotte, opettakaa mitä tahdotte, todistakaa mitä
tahdotte, monsieur. Minä voin kuunnella nyt."
"Sitten teidän täytyy ensiksikin lähteä kanssani aika kauas
kaupungille. Aikomukseni oli tulla hakemaan teitä."
Kysymättä hänen tarkoitustaan, ottamatta selvää hänen
suunnitelmastaan tai teeskentelemättä vastarintaa sidoin hattuni
nauhat uudelleen: olin valmis.
Tie jota hän lähti, kulki pitkin bulevardeja; hän pani minut useat
kerrat istumaan lehmusten alle asetetuille penkeille; hän ei kysynyt
olinko väsynyt, katsoi vain ja teki omat johtopäätöksensä.
"Kaikkina näinä väsymyksen päivinä", hän sanoi toistaen sanani ja
herttaisesti matkien ääntäni ja muukalaista ääntämistäni. Tuollainen
matkiminen ei ollut uutta hänen huuliltaan, mutta tämä leikillinen
pilkka ei koskaan haavoittanut, ei edes silloin kun siihen
yhtyi vakuutus -- ja se tapahtui usein -- että vaikka osasinkin
_kirjoittaa_ hänen kieltään, _puhuin_ ja tulisin aina puhumaan sitä
puutteellisesti ja epäröiden.
"'Kaikkina näinä väsymyksen päivinä' en ole unohtanut teitä
hetkeksikään. Uskolliset naiset erehtyvät siinä, että luulevat
olevansa ainoat uskolliset Jumalan luomista olennoista. Viime
aikoihin saakka en minäkään uskaltanut luottaa siihen että kukaan
olisi minulle kovinkaan tulisesti ja elävästi uskollinen, mutta --
katsokaa minuun."
Minä nostin onnelliset silmäni: ne _olivat_ onnelliset nyt, muuten ne
eivät olisi tulkinneet sydäntäni.
"Hyvä", sanoi hän parin sekunnin tutkimisen jälkeen, "mikään ei voi
tehdä tyhjäksi tuota nimimerkkiä. Uskollisuus on sen kirjoittanut,
sen kynä on rautainen. Oliko kirjoittaminen tuskallista?"
"Ankaran tuskallista", sanoin minä totuudenmukaisesti. "Vetäkää pois
sen käsi, monsieur, minä en kestä enää sen painamista."
"_Elle est toute pâle_", sanoi hän puhuen itsekseen, "_cette figure
là me fait mal_."[123]
"Ah, minä en ole nyt miellyttävä näky --"
En voinut olla sanomatta tätä, sanat tulivat pyytämättäni. En
muistakaan aikaa jolloin en olisi tuntenut ahdistavaa pelkoa
ulkomuotoni vajavaisuuden vuoksi; tämä pelko vaivasi minua nyt
erikoisen voimakkaasti.
Suuri hellyys värähti hänen kasvoissaan, hänen orvokinsiniset
silmänsä vettyivät ja kimalsivat pitkien espanjalaisten ripsien
takaa. Hän hypähti pystyyn ja sanoi: "Lähdetään jo."
"Olenko _hyvin_ vastenmielinen silmillenne?" rohkenin kysyä, sillä
asia oli minulle erittäin tärkeä.
Hän pysähtyi ja antoi minulle lyhyen mutta väkevän vastauksen,
vastauksen joka teki äänettömäksi ja lannisti, mutta samalla syvästi
tyydytti. Tämän jälkeen aina tiesin mitä olin _hänelle_, ja lakkasin
tuskallisesti välittämästä siitä mitä saatoin olla muulle maailmalle.
Oliko heikkoa panna niin suurta painoa ulkomuotoa koskevalle
mielipiteelle. Pelkään että saattoi olla, pelkään että oli, mutta
siinä tapauksessa minun täytyy tunnustaa että minussa ei suinkaan
ollut pieni annos heikkoutta. Minun täytyy myöntää että suuresti
pelkäsin olevani vastenmielinen -- ja hartaasti toivoin voivani edes
kohtalaisesti miellyttää Paulia.
Minne kuljeskelimme, sitä tuskin tiesin. Kävelymme oli pitkä,
mutta tuntui lyhyeltä; tie oli hauska, päivä kaunis. Emanuel puhui
matkastaan -- hän arveli viipyvänsä poissa kolme vuotta. Palattuaan
Guadaloupesta hän arveli pääsevänsä irti velvollisuuksistaan ja
olevansa vapaa; ja mitä minä aioin tehdä sillä välin? hän kysyi. Olin
kerran puhunut, hän muistutti, että koettaisin päästä itsenäiseksi
ja ruveta pitämään omaa pientä koulua -- olinko luopunut siitä
ajatuksesta?
"En suinkaan, minä teen parhaani mukaan säästöjä, jotta kykenisin
panemaan aikeeni täytäntöön."
"En mielelläni jättäisi teitä Rue Fossettelle, pelkään että
kaipaisitte minua siellä liian paljon -- tuntisitte itsenne
turvattomaksi -- tulisitte surulliseksi?"
Niin oli varmaan, mutta lupasin koettaa kestää parhaani mukaan.
"On vielä", hän sanoi hiljaisella äänellä, "toinen haitta nykyisessä
olinpaikassanne. Tahtoisin kirjoittaa teille joskus; ei olisi hyvä
jos täytyisi olla hiukankin epävarma kirjeiden perilletulosta, ja
Rue Fossettella -- no niin, katolinen kasvatuksemme voisi jossakin
suhteessa -- niin oikeutettua ja edullista kuin se muutoin onkin --
erikoisten asianhaarojen vallitessa antaa aihetta väärinkäsityksiin
-- ehkä väärinkäytöksiin."
"Mutta jos te kirjoitatte", sanoin minä, "minun _täytyy_ saada
kirjeenne ja minä _tahdon_ saada ne: kymmenen johtajaa, kaksikymmentä
johtajatarta ei estä minua saamasta niitä. Minä olen protestantti,
minä en siedä tuollaista oppia. Monsieur, minä _en siedä."_
"Kauniisti -- kauniisti", hän vastasi, "me teemme suunnitelman,
meillä on keinomme, olkaa rauhassa."
Näin puhuen hän pysähtyi.
Meidän piti kai nyt palata pitkältä kävelyltämme. Olimme tulleet
keskelle erästä siistiä esikaupunkia, missä talot olivat pieniä,
mutta näyttivät hauskoilta. Paul oli pysähtynyt erään hyvin siistin
pikku talon valkoisen kynnyksen eteen.
"Minä pistäydyn täällä", hän sanoi.
Hän ei koputtanut vaan otti taskustaan avaimen, avasi oven ja
astui heti sisään. Hän työnsi minut edellään sisään ja sulki oven
jälkeemme. Mitään palvelijaa ei näkynyt. Eteinen oli pieni, niinkuin
koko talo, mutta äsken ja aistikkaasti maalattu; sen näköalan kehysti
ranskalainen ikkuna, jonka ympärille oli istutettu viiniköynnöksiä
niin että niiden vihreät lehdet hyväilivät ruutuja. Hiljaisuus
vallitsi tässä asumuksessa.
Paul avasi sisemmän oven, ja näkyviin tuli seurusteluhuone tai
salonki -- hyvin pieni mutta mielestäni hyvin soma. Sen hienoissa
seinissä oli punertavat paperit, lattia oli vahattu ja keskellä oli
kirkas nelikulmainen matto; pieni pyöreä pöytä oli yhtä kiiltävä
kuin peili takan yläpuolella; siellä oli pieni sohva ja pieni
kaappi, jonka puoliavoimesta punaisella silkillä päällystetystä
ovesta näkyi porsliineja hyllyillä; siellä oli ranskalainen kello
ja lamppu; siellä oli kiinalaisia porsliinikoristeita. Ison
ikkunasyvennyksen täytti vihreä teline, jolla oli kolme vihreätä
kukkaruukkua, jokaisessa kaunis heleä kukka; eräässä nurkassa näkyi
pieni marmorilevyinen pöytä, pöydällä ompelulipas ja lasi jossa oli
orvokkeja vedessä. Ikkuna oli auki, raikas ulkoilman henkäys tuntui
läpi huoneen, ja suloiset orvokit tuoksuivat.
"Sievä, sievä paikka!" sanoin minä. Paul hymyili nähdessään
mielihyväni.
"Pitääkö meidän istua tähän odottamaan?" kysyin kuiskaten, hieman
peläten syvää hiljaisuutta, joka vallitsi kaikkialla.
"Kurkistamme ensin pariin muuhunkin nurkkaan tässä pähkinänkuoressa",
hän vastasi.
"Uskallatteko vapaasti liikkua läpi koko talon?" kysyin.
"Uskallan", hän vastasi levollisesti.
Hän ohjasi kulkua. Minulle näytettiin pieni keittiö, jossa oli
pieni liesi ja uuni, muutamia kirkkaita kupariastioita, kaksi
tuolia ja pöytä. Pieni astiakaappi sisälsi vähäisen mutta riittävän
fajanssikaluston.
"Salongissa on kiinalainen kahvikalusto", sanoi Paul kun katselin
kuutta vihreän- ja valkoisenkirjavaa lautasta, neljää vatia, kuppeja
ja ruukkuja.
Minut johdettiin kapeita mutta siistejä portaita yläkertaan, minun
sallittiin vilkaista kahteen kauniiseen makuuhuoneeseen; lopuksi
minut vietiin takaisin alas, ja me pysähdyimme hieman kursaillen oven
eteen, joka oli isompi kuin jo avaamamme.
Ottaen toisen avaimen taskustaan Emanuel sovitti sen tämän oven
lukkoon. Hän avasi ja työnsi minut taas edellään.
"Kas tässä!" hän huudahti.
Huomasin olevani aika suuressa huoneessa, joka oli huolitellun
siisti, vaikka alaston verrattuna niihin, jotka tähän saakka olin
nähnyt. Puhtaiksi pestyt lattialaudat olivat ilman mattoja, huoneessa
oli kaksi riviä vihreitä penkkejä ja pulpetteja, keskellä käytävä
joka päättyi korokkeeseen, opettajantuoliin ja pöytään, ja niiden
takana oli musta taulu. Seinässä riippui kaksi karttaa, ikkunoilla
kukki pari elinvoimaista kasvia; lyhyesti sanoen tämä oli koulusali
pienoiskoossa -- täydellinen, siisti, hauska.
"Onko tämä siis koulu?" minä sanoin. "Kuka sitä pitää? En ole koskaan
kuullut että tässä kaupunginosassa olisi mitään oppilaitosta."
"Tahdotteko olla hyvä ja ottaa jaettavaksenne muutamia ohjelmia erään
ystäväni hyväksi?" kysyi hän, otti lievetakkinsa taskusta pari kääröä
mainittuja asiakirjoja ja pani ne käteeni. Minä katsoin, minä luin --
selvin kirjaimin painettuna:
"_Externat de demoiselles. Numéro 7. Faubourg Clotilde. Directrice,
Mademoiselle Lucy Snowe."[124]
<tb>
Ja mitä minä sanoin herra Paul Emanuelille?
Muutamia elämämme hetkiä on aina vaikea palauttaa mieleen. Muutamat
seikat, ratkaisevat kohtaukset, muutamat tunteet, ilot ja ihmetykset
näyttävät muistellessa sekavilta ja hämmennyttäviltä, epäselviltä
kuin vinhaan kiertävä pyörä.
En voi muistaa tätä selvitystä, seuraavien kymmenen minuutin sanoja
ja ajatuksia enempää kuin aikaisimpien elinvuosieni kokemuksia, ja
kuitenkin ensimmäinen selvä kohta on tietoisuus siitä että puhuin
hyvin nopeasti, toistaen yhä uudelleen:
"Teittekö te tämän, herra Paul? Onko tämä teidän talonne? Tekö olette
kalustanut sen? Tekö painatitte nämä paperit? Tarkoitatteko minua?
Olenko minä johtajatar? Onko olemassa toinen Lucy Snowe? Kertokaa
kaikki, sanokaa jotakin!"
Mutta hän ei tahtonut puhua. Hänen äänetön mielihyvänsä, naurava
alaspäin kääntynyt katseensa, hänen asentonsa ovat vieläkin silmieni
edessä.
"Kuinka tämä on? Minun täytyy tietää kaikki -- _kaikki"_, huusin.
Paperikäärö putosi lattialle. Hän oli ojentanut kätensä ja minä olin
tarttunut siihen, unohtanut kaiken muun.
"Ah, te sanoitte että olin unohtanut teidät kaikkina näinä väsymyksen
päivinä", hän sanoi. "Vanha Emanuel parka! Siinä kiitos minkä hän
saa siitä että on kolmen kuolettavan viikon ajan juossut maalarilta
verhoilijalle, puusepältä pesumuijalle. Lucy ja Lucyn maja, siinä
hänen päänsä ainoat ajatukset!"
Minä tuskin tiesin mitä tehdä. Hyväilin ensin hänen hihansuunsa
pehmeätä samettia, sitten kättä jota se ympäröi. Hänen huolenpitonsa,
hänen hyvyytensä, hänen äänetön, väkevä, todellinen hyvyytensä ne
kokonaan valtasivat minut todistetulla olemassaolollaan. Vakuutus
hänen uhrautuvasta huolenpidostaan välähti eteeni kuin valo
taivaasta, hänen -- minä uskallan sanoa sen -- hänen rakastava hellä
katseensa järkytti minua nyt kuvaamattomasi! Kesken kaiken pakotin
itseäni katsomaan käytännölliseen puoleen.
"Mutta vaiva", huudahdin, "ja rahanmeno! Oliko teillä rahaa, Paul?"
"Yllinkyllin rahaa", sanoi hän sydämellisesti. "Laaja
opetustoimintani on tuottanut minulle sievoisen summan, ja osalla
siitä päätin kustantaa itselleni runsaimman kestityksen mitä koskaan
_olen_ saanut tai _tulen_ saamaan. Minä pidän tällaisesta. Olen
tätä hetkeä odottanut yöt päivät viime aikoina. En tahtonut tulla
lähellenne, koska en tahtonut maistaa sitä ennakolta. Vaiteliaisuus
ei ole minun hyveitäni eikä paheitani. Jos olisin antautunut
teidän valtaanne ja te olisitte ruvennut tekemään kysymyksiä
katsein ja sanoin -- Missä olette ollut, herra Paul? Mitä olette
tehnyt? Mikä salaisuus teillä on? -- olisi ensimmäinen ja viimeinen
salaisuusparkani pudonnut suoraan helmaanne. Nyt", hän jatkoi,
"teidän tulee asua täällä ja pitää koulua, teidän tulee käyttää
taitojanne kun minä olen poissa, teidän pitää ajatella minua joskus,
teidän tulee pitää huolta terveydestänne ja onnestanne minun tähteni,
ja kun minä tulen takaisin --"
Siihen hän jätti tyhjän paikan.
Minä lupasin tehdä kaiken mitä hän käski. Lupasin tehdä
työtä ahkerasti ja halukkaasti. "Minä tahdon olla uskollinen
isännöitsijänne", sanoin, "ja luotan siihen että tilit ovat selvät
palatessanne. Monsieur, te olette _liian_ hyvä."
Tällaisin katkonaisin lausein tunteeni pyrkivät esille, mutta
eivät päässeet; sanat -- hauraat ja kankeat ja kylmät kuin jää --
värisivät ja särkyivät ponnistuksessa. Hän katsoi minua vielä,
hän kohotti kätensä lempeästi sivelläkseen tukkaani, se kosketti
huuliani ohimennen, minä painoin sitä lujasti, minä maksoin sille
veroni. Hän oli minun kuninkaani, kuninkaallinen oli ollut tuon käden
hyvyys minua kohtaan; kunnioituksen osoittaminen oli sekä iloni että
velvollisuuteni.
<tb>
Iltapäivätunnit olivat ohi, ja illan hiljaisuus varjosti rauhallista
esikaupunkia. Paul vetosi vieraanvaraisuuteeni; hän oli ollut
liikkeellä ja touhussa aamusta asti ja kaipasi virkistystä. Hän sanoi
että minun pitäisi tarjota hänelle suklaata kauniista kullan- ja
valkoisenkirjavasta kiinalaiskalustostani. Hän meni ulos ja tilasi
ravintolasta mitä tarvittiin, hän kantoi pienen pyöreän pöydän ja
kaksi tuolia parvekkeelle ranskalaisen ikkunan eteen viiniköynnösten
suojaan. Kuinka ujon iloisena suostuinkaan emännäntehtäviini,
järjestin tarjottimen ja kestitsin hyväntekijä-vierastani.
Tämä parveke oli talon takaosassa, esikaupungin puutarhat olivat
ympärillämme, pellot aukenivat niiden takana. Ilma oli hiljainen,
leuto ja raikas. Poppelien, laakerien, sypressien ja ruusujen takaa
katseli kuu niin ihanana ja tyynenä, että sen hymyily värisytti
sydäntä, tähti loisti aivan sen vieressä puhtaan rakkauden
verrattomin sätein. Suuressa puutarhassa lähellämme nousi vesisuihku
altaasta ilmaan, ja kalpea kuvapatsas nojautui yli leikkivän veden.
Paul puhui minulle. Hänen äänensä oli niin hillitty että se
sopusointuisena yhtyi tuohon hopeakuiskeeseen, solinaan, laulavaan
huokaukseen, joka oli tuulenhengen, lähteen ja lehvien iltavirttä.
Onnellinen hetki -- viivy vielä, laske sulkasi, anna siipiesi levätä,
kallista taivahinen otsasi puoleeni! Valkoinen enkeli, anna valosi
viipyä, jätä sen heijastus myöhemmin nouseviin pilviin, älä riistä
sen riemua ajalta joka tarvitsee säteen takaapäin!
Ateriamme oli yksinkertainen: suklaata, sämpylöitä; vadillinen
tuoreita kesähedelmiä, kirsikoita ja mansikoita vehreiden lehtien
keskellä -- siinä kaikki, mutta juuri siitä me molemmat pidimme
enemmän kuin juhla-ateriasta, ja minulle tuotti kuvaamatonta iloa
tarjota Paulille. Minä kysyin häneltä tiesivätkö hänen ystävänsä,
isä Silas ja madame Beck, mitä hän oli tehnyt -- olivatko he nähneet
taloani?
"Ystäväni", hän sanoi, "kukaan ei tiedä mitä olen tehnyt, paitsi te
ja minä itse: ilo on omistettu meille kahdelle, jakamattomana ja
pyhänä. Totta puhuen tämä asia on ollut minulle hienonhieno nautinto,
jota en tahtonut turmella ilmoittamalla muille. Sitä paitsi" (hän
hymyili), "tahdoin todistaa neiti Lucylle että _osaan_ säilyttää
salaisuuden. Kuinka usein onkaan hän moittinut minua arvokkaan
pidättyväisyyden ja tarpeellisen varovaisuuden puutteesta! Kuinka
usein onkaan hän pahanilkisesti vihjaissut, että kaikki asiani ovat
Polichinellen salaisuuksia!"
Tämä oli tosiaan totta: en ollut säästänyt häntä tässä suhteessa
enkä kenties muissakaan, joissa häntä voi ahdistaa. Verraton,
yleväsydäminen, kultainen, pahankurinen pikku mies. Sinä ansaitsit
vilpittömyyttä ja sait sitä aina minulta.
Jatkaen tiedustelujani kysyin kenelle talo kuului, kuka oli isäntäni,
kuinka suuri oli vuokrani. Hän antoi minulle heti nämä tiedot
kirjoitettuina, hän oli ennakolta arvannut ja valmistanut kaiken.
Talo ei ollut Paulin -- sen arvasinkin: hänestä tuskin olisi
ollut talonomistajaksi -- minä enemmän kuin aavistin että häneltä
valitettavassa määrässä puuttui säästämisen taito; hän voi saada,
mutta ei pitää takanaan, hän olisi tarvinnut rahastonhoitajan.
Huoneisto kuului eräälle Basse-Villen asukkaalle -- varakkaalle
miehelle, sanoi Paul ja hämmästytti minua lisäämällä! "Hän on teidän
ystävänne, neiti Lucy, henkilö jolla on mitä kunnioittavimmat tunteet
teitä kohtaan." Ja iloiseksi hämmästyksekseni huomasin, että isäntä
ei ollut kukaan muu kuin herra Miret, tuittupäinen ja hyväsydäminen
kirjakauppias, joka oli niin ystävällisesti hankkinut minulle
istuimen tuona merkillisenä yönä puistossa. Näytti siltä että Miret
oli rikas, nautti suurta arvonantoa ja omisti useita taloja siinä
esikaupungissa; vuokra oli kohtuullinen, tuskin puolet siitä mitä
samankokoinen talo olisi maksanut lähempänä Villetten keskustaa.
"Ja sitten", huomautti Paul, "jollei onni teitä suosisi, mitä minä
puolestani en luule, voin tyytyväisenä ajatella että olette hyvissä
käsissä. Herra Miret ei tule kiristämään vuokraa, ensimmäisen vuoden
vuokra teillä jo on säästöissänne, ja sen jälkeen neiti Lucyn tulee
luottaa Jumalaan ja itseensä. Mutta mitä aiotte tehdä saadaksenne
oppilaita?"
"Minun täytyy jakaa ohjelmiani."
"Oikein. Aikaa voittaakseni annoin eilen herra Miret'lle yhden.
Onko teillä mitään sitä vastaan, että aloitatte kolmella pienellä
porvaristytöllä, neideillä Miret? He ovat käytettävinänne."
"Monsieur, te ette unohda mitään, te olette ihmeellinen. Mitään
sitä vastaan? Se nyt vielä puuttuisikin? Enpä juuri odotakaan heti
alussa ylimysneitejä pieneen päiväkouluuni, enkä välitä vaikka heitä
ei tulisi koskaan. Olen ylpeä saadessani herra Miret'n tyttäret
oppilaikseni."
"Paitsi heitä", hän jatkoi, "on tarjolla vielä eräs oppilas, joka
tulee joka päivä ottamaan englannintunteja, ja koska hän on rikas,
hän maksaa runsaasti. Tarkoitan kummitytärtäni ja holhokkiani Justine
Marie Sauveuriä."
Mitä on eräässä nimessä -- mitä kolmessa sanassa? Tähän saakka olin
kuunnellut eloisan iloisena, olin vastannut virkusti ja nopeasti;
eräs nimi jäykisti minut, kolme sanaa teki minut mykäksi. Vaikutusta
ei voinut salata, ja tuskin sitä koetinkaan.
"Mitä nyt?" Paul sanoi.
"Ei mitään."
"Eikö mitään? Teidän ilmeenne muuttuu, värinne ja silmänne
himmenevät. Eikö mitään? Teidän täytyy olla sairas, te kärsitte
jotakin, sanokaa minulle mitä se on?"
Minulla ei ollut mitään sanottavaa.
Hän veti tuolinsa lähemmäksi. Hän ei pahastunut vaikka pysyin
äänettömänä ja jäisenä. Hän koetti saada minua puhumaan, hän pyysi
itsepintaisesti, hän odotti kärsivällisesti.
"Justine Marie on hyvä tyttö", hän sanoi, "kiltti ja ystävällinen, ei
tosin lahjakas -- mutta te tulette pitämään hänestä."
"En luule. Minä arvelen että hänen ei pitäisi tulla tänne." Sellaiset
olivat sanani.
"Tahdotteko saada minut hämmästymään? Tunnetteko hänet? Mutta tässä
_on_ totisesti jotakin. Taaskin olette kalpea kuin kuvapatsas tuolla.
Luottakaa Paul Carlokseen, kertokaa hänelle huolenne."
Hänen tuolinsa kosketti omaani, hänen lempeästi ojennettu kätensä
käänsi minut häntä kohti. "Tunnetteko Marie Justinen?" hän kysyi taas.
Tuon nimen uusi kuuleminen hänen huuliltaan koski minuun
selittämättömästi. Se ei masentanut -- ei, se kiihdytti minua, se
kiiti polttavana läpi suonieni -- palautti mieleen äkillisen tuskan
hetken, monta sydänkivun päivää ja yötä. Hän istui nyt niin lähellä,
hän oli jo kauan niin lujasti ja likeisesti punonut elämäänsä minun
elämääni, hän oli mennyt niin pitkälle, ja mieltemme ja sydäntemme
yhtymys oli niin lähellä -- pelkkä ajatuskin väliintulosta,
sydänten erosta oli herättävä kuohuvaa kiihtymystä, pistävää kipua,
halveksivaa päättäväisyyttä, vihaa, vastarintaa jonka tulta ei
mikään ihmissilmä tai poski kyennyt salaamaan ja jonka huutoa mikään
totuutta rakastava ihmiskieli ei voinut hillitä.
"Minä tahdon kertoa teille jotakin", sanoin, "minä tahdon kertoa
teille kaiken."
"Puhukaa, Lucy, tulkaa lähelleni, puhukaa. Kuka pitää teitä arvossa,
jollen minä? Kuka on ystävänne, jollei Emanuel? Puhukaa!"
Minä puhuin. Kaikki pääsi huuliltani. Minulta ei nyt puuttunut
sanoja, kerroin nopeasti, puhe virtasi huuliltani. Palasin
puistoyöhön, mainitsin unijuoman -- miksi se annettiin -- kerroin
sen kiihottavasta vaikutuksesta -- kuinka se oli riistänyt levon
pääni alta, ravistanut minut vuoteeltani, ajanut ulos, houkutuksena
vilkas mutta juhlallinen mielikuva -- kesäyön yksinäisyys nurmikolla,
puiden alla, lähellä syvää kylmää lammikkoa. Kerroin kuinka haaveeni
toteutui, kerroin väkijoukosta, naamioista, musiikista, lampuista,
loistosta, pyssyistä jotka paukkuivat kaukana, kelloista jotka soivat
korkealla. Kerroin yksityiskohtaisesti kaikista jotka olin kohdannut
ja tuntenut, joita olin kuunnellut ja katsellut, kerroin kuinka olin
nähnyt hänet itsensä ja pitänyt häntä silmällä, kuinka kuuntelin,
mitä kuulin, mitä arvasin -- lyhyesti sanoen koko kertomus, jonka hän
oli tahtonut uskottavaksi itselleen, tulvi huuliltani todenmukaisena,
kirjaimellisena, tulisena ja katkerana.
Kertoessani hän ei suinkaan hillinnyt minua, vaan yllytti
jatkamaan, hän kiihotti minua elein, hymyilyin, sanoin. Ennen kuin
olin lopettanut, hän piti molempia käsiäni omissaan, hän tutki
silmiäni läpitunkevin katsein; hänen kasvoissaan oli jotakin jonka
tarkoituksena ei suinkaan ollut tyynnyttää eikä lannistaa minua,
hän unohti oman oppinsa, hylkäsi oman hillitsemisjärjestelmänsä
silloin kun eniten kehotin käyttämään sitä. Mielestäni ansaitsin
ankaraa moitetta, mutta koska saamme sitä mitä ansaitsemme? Ansaitsin
ankaruutta, hän näytti lempeältä. Omasta mielestänikin olin
vallanhimoinen ja järjetön, sillä kielsin Justine Marielta oveni ja
kattoni; Paul hymyili, ilmaisten riemua. Olin kuuma, mustasukkainen,
kopea -- tähän saakka en ollut tietänytkään että luonteessani piili
sellaisia puolia; hän veti minut luokseen. Olin täynnä virheitä: hän
otti ne kaikki ja minut hoiviinsa. Äärimmäisen niskoittelun hetkeksi
hän oli säästänyt rauhan syvän taikasanan. Nämä sanat hyväilivät
korvaani.
"Lucy, ottakaa rakkauteni! Jakakaa kerran elämä kanssani. Olkaa
rakkaimpani, ensimmäiseni maan päällä."
Me kävelimme takaisin Rue Fossettelle kuunvalossa -- sellaisessa
kuunvalossa, joka lankesi Eedeniin, kimalteli läpi Suuren Puutarhan
siimesten ja kenties kultasi säteilevää polkua jumalallisten
askelten, nimettömän läsnäolon kunniaksi. Kerran elämässään jotkut
miehet ja naiset palaavat takaisin suuren Isämme ja Äitimme
ensimmäisten päivien raikkauteen -- maistavat sen aamun kastetta,
kylpevät sen auringossa.
Kävellessämme sain kuulla kuinka Paul aina oli pitänyt Justine
Mariesta kuin tyttärestään -- kuinka tämä oli muutamia kuukausia
sitten holhoojansa suostumuksella mennyt kihloihin erään Heinrich
Mühlerin, rikkaan nuoren saksalaisen kauppiaan kanssa, ja oli
vuoden kuluttua menevä naimisiin. Muutamat Emanuelin sukulaisista
ja ystävistä olisivat nähtävästi todellakin suoneet että hän
olisi mennyt naimisiin tytön kanssa, jotta muka tämän omaisuus
saataisiin perheeseen, mutta hänelle itselleen tämä suunnitelma oli
vastenmielinen ja ajatus kokonaan mahdoton.
Tulimme madame Beckin ovelle. Jean Baptisten kello löi yhdeksän.
Tällä hetkellä oli tämä mies puolentoista vuotta sitten pysähtynyt
eteeni tässä talossa, katsonut kasvoihini ja silmiini ja ratkaissut
kohtaloni. Tänä iltana hän taaskin pysähtyi, katsoi ja julisti
päätöksen. Kuinka erilainen oli katse -- kuinka aivan toisenlainen
lausunto!
Hän arveli minun syntyneen hänen tähtensä alla: hän näytti
levittäneen ylitseni sen säteet kuin lipun. Kerran -- tuntemattomana
ja vailla rakkautta -- olin pitänyt häntä äreänä ja kummallisena;
lyhyt vartalo, jäntevä ruumiinrakenne, kulmikkuus, tummuus, käytös
eivät miellyttäneet minua. Nyt, hänen vaikutuksensa läpitunkemana,
eläen hänen rakkaudestaan, tuntien hänen älynsä arvon ja hänen
sydämensä hyvyyden -- pidin häntä koko ihmiskuntaa parempana.
Me erosimme: hän antoi minulle lupauksensa ja jätti sitten hyvästit.
Me erosimme -- seuraavana päivänä hän matkusti.