Päivä joka seurasi tätä merkillistä kesäyötä, ei ollut tavallinen.
En tarkoita että se toi mukanaan tunnustähtiä taivaalle ja ennuksia
maan päälle, en myöskään ajattele sääilmiöitä, myrskyä, rankkasadetta
tai pyörretuulta. Päinvastoin: aurinko nousi iloisena, heinäkuisin
kasvoin. Aamutar koristi rubiineilla sen kauneutta ja kukkuroi
ruusuilla sen sylin niin että niitä karisi kuin satamalla, ja
auringon tie oli punervaa. Hetket heräsivät raikkaina kuin luonnon
immet, valoivat varhaisaamun kukkuloille virkistävän kasteen ja
astuivat esiin usvavaippaa vailla: varjottomina, taivaansinisinä,
loistavina ne johdattivat auringon valjakkoa pitkin helteistä ja
pilvetöntä tietä.
Lyhyesti sanoen oli niin kaunis päivä kuin niistä kaunein kesä
konsanaan voi ylpeillä, mutta epäilen että minä olin ainoa Rue
Fossetten asukas, joka viitsi tai muisti panna merkille tämän
mieluisan tosiseikan. Toinen ajatus askarrutti kaikkia toisia päitä;
ajatus jolla tosin oli osansa minunkin mietteissäni, mutta tämä
tärkein ongelma ei ollut minulle niin kokonaan uusi, niin yllättävän
äkillinen eikä varsinkaan niin ylen salaperäinen kuin useimmille
kanssapohtijoilleni, ja niinpä se jätti minut jonkin verran
alttiimmaksi sivuhuomioille ja -vaikutelmille.
Kuitenkin, astellessani puutarhassa, tuntien auringon paisteen ja
pannen merkille kukkivat kasvit, mietin samaa asiaa mistä koko talo
puhui.
Mitä asiaa?
Vain tätä. Kun aamurukoukset luettiin, oli eräs paikka tyhjänä
sisäoppilaiden eturivissä. Kun aamiainen tarjottiin jäi yksi
kahvikuppi koskematta. Kun sisäkkö laittoi vuoteet, hän huomasi että
erääseen oli pantu pitkittäin yöpukuun ja myssyyn puettu tyyny,
ja kun Ginevra Fanshawen soitonopettajatar tuli aikaisin antamaan
tavallista aamutuntiaan, pysyi tuo lahjakas ja lupaava nuori henkilö
yhäti poissa.
Ylhäältä ja alhaalta etsittiin neiti Fanshawe'ta, pitkin ja poikin
tutkittiin talo. Kaikki turhaan, ei ainoakaan jälki, ei merkki,
ei edes pieni kirjelappunen palkinnut etsintää. Keijukainen oli
kadonnut, viime yö oli niellyt hänet niinkuin pimeys nielee
tähdenlennon.
Syvä oli valvovien opettajien mielipaha, syvempi velvollisuutensa
unohtaneen johtajattaren kauhu. En koskaan ole nähnyt madame Beckiä
niin kalpeana ja masentuneena. Tämä oli isku hänen arkaan paikkaansa,
hänen heikkoon puoleensa; tämä oli vahingoksi hänen edulleen. Ja
kuinka olikin tuo onneton tapaus voinut sattua? Mistä aukosta karkuri
oli päässytkin lentämään? Ainoatakaan ikkunaa ei löydetty avoimena,
ainoakaan ruutu ei ollut rikki, kaikki ovet olivat teljettyinä. Tähän
päivään saakka ei madame Beck ole saanut tyydyttävää selvitystä
asiaan, eikä liioin kukaan muu, paitsi yksi, Lucy Snowe, joka ei
voinut unohtaa kuinka erään yrityksen helpottamiseksi muuan suuri
ovi oli hiljaa avattu ja taas suljettu, mutta ei teljetty. Mieleen
muistuivat myös yölliset kolisevat vaunut kuten tuo yllättävä
merkkikin, liehuva nenäliina.
Näistä esitiedoista ja muutamista muista, joita ei kukaan muu
kuin minä voinut käyttää, tein vain yhden johtopäätöksen. Tässä
oli kysymys karkaamisesta. Sisäisesti varmana tästä asiasta ja
nähdessäni madame Beckin syvän hämmennyksen, kerroin hänelle vihdoin
vakaumukseni. Viitattuani herra de Hamalin kosiskeluun huomasin,
niinkuin odotinkin, että madame Beck oli täysin selvillä asiasta. Hän
oli jo kauan sitten keskustellut siitä rouva Cholmondeleyn kanssa
ja pannut vastuunsa koko jutusta mainitun rouvan hartioille. Rouva
Cholmondeleyhin ja herra de Bassompierreen hän nyt turvautuikin.
Huomasimme että Hotel Crécyssä jo tiedettiin mitä oli tapahtunut.
Ginevra oli kirjoittanut serkulleen Pauliinalle viitaten
epämääräisesti aviollisiin aikomuksiin, de Hamalin perheeltä oli
tullut tietoja, ja herra de Bassompierre ajoi karkureita takaa. Hän
sai heidät kiinni liian myöhään.
Viikon kuluessa toi posti minulle kirjelappusen. Voin yhtä hyvin
jäljentää sen tähän kokonaan, se sisältää selityksen enemmän kuin
yhteen kohtaan.
"Rakas vanha Tim" (lyhennys Timonista) -- minä olen tiessäni,
kuten näette -- lähtenyt kuin ammuttu kuula. Alfred ja minä
aioimme melkein alun pitäen mennä naimisiin tällä tavoin, emme
koskaan aikoneet tulla liitetyiksi yhteen toisten ihmisten
typerällä tavalla. Alfred oli liian sisukas sellaiseen, ja niin
olen minäkin, _Dieu meret!_ Tiedättekö, Alfred, joka nimitti
teitä 'lohikäärmeeksi', on nähnyt teidät niin usein parin
viime kuukauden kuluessa, että hän alkaa tuntea itsensä aivan
ystävälliseksi teitä kohtaan. Hän toivoo että ette kaipaa häntä
nyt kun hän on poissa, ja pyytää anteeksi pientä häiriötä, mikä
teillä mahdollisesti on ollut hänestä. Hän pelkää olleensa
teille pahasti haitaksi kerran yllättäessään teidät ullakolla
juuri kun luitte kirjettä joka näytti olevan aivan erikoisen
mielenkiintoinen, mutta hän ei voinut vastustaa kiusausta ja
olla hiukan säikäyttämättä teitä, kun näytitte niin ihmeesti
syventyneeltä kirjeenvaihtoonne. Kostoksi hän sanoo teidän
kerran säikäyttäneen häntä syöksymällä hakemaan pukua tai huivia
tai jotakin muuta pikkuesinettä juuri kun hän oli raapaissut
tulta ja odottaessaan minua aikoi vetää pari rauhallista haikua
sikaristaan.
Joko nyt alatte ymmärtää että kreivi de Hamal oli ullakon
nunna ja että hän tuli tapaamaan nöyrintä palvelijaanne? Minäpä
kerron teille kuinka hän menetteli. Te tiedätte että hänellä on
pääsy Athénée-kouluun, missä on oppilaina kaksi tai kolme hänen
vanhimman sisarensa madame de Melcyn poikaa. Te tiedätte että
Athénéen piha on toisella puolen korkeata seinää, joka rajoittaa
teidän kävelypaikkaanne, 'kiellettyä käytävää'. Alfred osaa
kiivetä yhtä hyvin kuin tanssia ja miekkailla; häntä huvitti
rynnistää kouluumme kiipeämällä ensin muurin yli; sitten -- tuon
korkean puun avulla, joka varjostaa suurta lehtimajaa ja jonka
muutamat oksat ulottuvat talon matalampien osien katolle -- hän
onnistui valloittamaan ensi luokan ja suuren salin. Eräänä iltana
hän putosi puusta, repi alas muutamia oksia, melkein taittoi
niskansa ja paetessaan pelästyi hirveästi --. Vähältä piti ettei
kaksi ihmistä käytävässä, madame Beck ja herra Emanuel, niin
hän luulee, nähnyt häntä. Suuren salin katolta ei ole vaikea
nousta rakennuksen korkeimpaan osaan, joka päättyy ullakkoon.
Ullakkoikkuna on yöt ja päivät raollaan ilmanvaihdon vuoksi,
niinkuin tiedätte, ja ullakkoikkunan kautta hän tuli sisään.
Lähes vuosi sitten satuin kertomaan hänelle tarinan nunnastamme;
siitä hän sai romanttisen ajatuksensa pukeutua aaveeksi, ja
luulen, että teidän täytyy myöntää hänen toteuttaneen ajatuksensa
hyvin nokkelasti.
Ilman nunnan mustaa pukua ja valkoista huntua hän olisi yhtä
päätä joutunut sekä teidän että tuon jesuiittatiikerin, herra
Paulin suuhun. Hänen mielestään te molemmat olette oivallisia
kummitustennäkijöitä ja hyvin urhoollisia. Minä puolestani
ihmettelen vielä enemmän teidän vaiteliaisuuttanne kuin
rohkeuttanne. Kuinka saatoitte kestää tuon pitkän kummituksen
näkemistä kerta toisensa jälkeen huutamatta sitä julki,
kertomatta jokaiselle ja hälyttämättä koko taloa ja ympäristöä?
Oi, ja mitä piditte nunnasta vuodetoverina? _Minä_ puin hänet,
enkö tehnyt sitä hyvin? Kirkaisitteko kun näitte hänet? _Minä_
olisin tullut hulluksi, mutta teillä nyt onkin sellaiset hermot
-- silkkaa rautaa ja anturanahkaa! Minä uskon että te ette tunne
mitään. Teissä ei ole samaa herkkyyttä kuin ihmisessä jolla
on minun ruumiinrakenteeni. Te näytätte olevan tunteeton sekä
tuskalle että pelolle ja surulle. Olette oikea vanha Diogenes.
No niin, rakas isoäiti, oletteko nyt valtavan suuttunut paostani
kuutamoyönä ja karkurinaimisestani? Vakuutan teille että se
oli erinomainen pila, ja minä tein sen osaksi tuon hienohelman
Pauliinan ja tuon karhun, tohtori Johnin kiusaksi, näyttääkseni
heille että vaikka he kulkevatkin niin nenä pystyssä, pääsen
minä naimisiin yhtä hyvin kuin he. Herra de Bassompierre oli
ensin kauhean vihainen Alfredille, uhkasi antaa hänelle haasteen
"alaikäisen ryöstöstä" ja tiesi mistä, hän oli niin hirvittävän
tosissaan että minun oli pakko olla hiukan melodraamallinen --
langeta polvilleni, nyyhkyttää, itkeä ja kastaa kolme nenäliinaa.
Tietysti 'mon oncle' pian taipui, ja mitä olisi hyödyttänytkään
elämöidä? Minä olen naimisissa, siinä kaikki. Hän sanoo
vielä että avioliittomme ei ole laillinen, koska minä en ole
täysi-ikäinen, mukamas! Ikään kuin se tekisi mitään eroa! Minä
olen ihan yhtä paljon naimisissa kuin jos olisin sata vuotta
vanha. Mutta meidän pitää sentään mennä uudestaan naimisiin, ja
minä saan myötäjäiset, ja rouva Cholmondeley pitää niistä huolta,
ja on hiukan toiveita että herra de Bassompierre antaa minulle
sievoisen summan, mikä olisi hyvin sopivaa, koska Alfred-kullalla
ei ole mitään muuta kuin aateluutensa, joka on synnynnäinen
ja perinnöllinen, ja palkkansa. Toivon vain että setä tekisi
tehtävänsä ilman ehtoja, jalomielisesti, ritarillisesti, mutta
hän on niin epämiellyttävä että antaa myötäjäisten riippua siitä,
lupaako Alfred kirjallisesti olla koskaan kajoamatta kortteihin
tai pelinappuloihin siitä päivästä asti kun summa maksetaan. He
syyttävät enkeliäni taipumuksesta pelaamiseen: minä en tiedä
siitä mitään, mutta minä _tiedän_ että hän on suloinen ja
ihastuttava olento.
En voi kylliksi ylistää sitä nerokkuutta millä Alfred suoritti
pakomme. Kuinka viisasta valita juuri tuo juhlayö, jolloin madame
(Alfred tuntee hänen tapansa) ihan varmasti olisi konsertissa
puistossa. Otaksun että _te_ olitte lähtenyt hänen mukanaan. Näin
teidän nousevan ja lähtevän makuusalista yhdentoista tienoilla.
Miksi palasitte yksin ja jalkaisin, sitä en voi arvata. _Te_ se
kai olitte, jonka tapasin ahtaalla vanhalla Rue St. Jeanilla?
Näittekö minun liehuttavan nenäliinaa vaununikkunasta?
Hyvästi! Iloitkaa hyvästä menestyksestäni, onnitelkaa minua
verrattoman autuuteni johdosta ja uskokaa, rakas kyynikko ja
ihmisten vihaaja, että olen
mitä terveimpänä ja parhaalla tuulella
teidän
_Ginevra Laura de Hamal, o.s. Fanshawe_.
"JK. Muistakaa että olen nyt kreivitär. Isä, äiti ja tytöt kotona
ihastuvat kun saavat kuulla sen. 'Tyttäreni, kreivitär! Sisareni,
kreivitär!' Bravo! Kuuluu vähän paremmalta kuin rouva John Bretton,
vai mitä?"
Ennen kuin päätän rouva Fanshawen muistelmat, lukija epäilemättä
odottaa kuulevansa että hän lopulta sai katkerasti katua nuorekasta
kevytmielisyyttään. Tietysti on hänenkin tulevaisuuteensa varattu
suuri mitta kärsimystä.
Enemmät tietoni hänestä sisältykööt muutamaan sanaan.
Näin hänet kuherruskuukauden loppupuolella. Hän tuli käymään madame
Beckin luo ja lähetti noutamaan minut salonkiin. Hän syöksyi nauraen
syliini, näytti hyvin kukoistavalta ja kauniilta, kiharat olivat
pitemmät, posket ruusuisemmat kuin konsanaan, valkoinen hattu ja
flanderilainen harso, oranssinkukat ja nuorikon puku sopivat hänelle
erinomaisesti.
"Minä olen saanut osuuteni", hän huusi heti. (Ginevra piti aina
kiinni aineellisesta; mielestäni hänen luonteessaan oli hyvä annos
liikemiestä, niin suuresti kuin hän halveksikin "porvareita").
"Setä de Bassompierre on kokonaan leppynyt. Mitä siitä vaikka hän
sanookin Alfredia 'tolvanaksi', se johtuu vain hänen karkeasta
skotlantilaisesta syntyperästään, ja luulen että Pauliina kadehtii
minua ja tohtori John on vimmatun mustasukkainen -- valmis lyömään
päänsä seinään -- ja minä olen niin onnellinen! Luulen todellakin
ettei minulla ole enää mitään toivomista -- jollei ehkä vaunut ja
hotellia, ja oi! minun pitää esittää teidät miehelleni. Alfred, tule
tänne!"
Ja Alfred ilmestyi näkyviin sisemmästä salista, missä hän oli
puhellut madame Beckin kanssa ottaen vastaan mainitun rouvan sekä
kohteliaisuudet että moitteet. Minut esitettiin eri nimilläni:
lohikäärme, Diogenes ja Timon. Nuori luutnantti oli hyvin kohtelias.
Hän piti minulle sievästi veistetyn sirosanaisen puolustuspuheen
kummituskäynneistä ym., lopettaen sanomalla että "paras puolustus
kaikkiin hänen synteihinsä seisoi tuossa!" ja viitaten nuoreen
rouvaansa.
Ja nuori rouva lähetti hänet takaisin madame Beckin luo, veti
minut viereensä ja ryhtyi kirjaimellisesti tukehduttamaan minua
hillittömiin hyväntuulen-purkauksiinsa ja huimiin tyttömäisiin
hullutteluihinsa. Hän näytteli ilakoiden sormustaan, nimitti
itseään rouva kreivitär de Hamaliksi ja kysyi ainakin kaksikymmentä
kertaa miltä se kuului. Minä sanoin hyvin vähän. Annoin hänelle
vain luonteeni kuoren ja kaarnan. Mitä siitä: hän ei odottanut
minulta mitään parempaa -- hän tunsi minut liian hyvin toivoakseen
kohteliaisuuksia -- kuivat pistopuheeni miellyttivät häntä koko
lailla, ja mitä proosallisempi ja mahdottomampi olin, sitä iloisemmin
hän nauroi.
Pian häiden jälkeen herra de Hamal saatiin uskomaan että eroaminen
armeijasta oli hänelle varmin keino päästä irti erinäisistä
epäedullisista tovereista ja tottumuksista; hänelle hankittiin
lähetystövirkamiehen toimi, ja hän matkusti ulkomaille nuoren
vaimonsa kanssa. Luulin että Ginevra unohtaisi minut nyt, mutta niin
hän ei tehnyt. Useita vuosia hän piti yllä eräänlaista oikukasta ja
puuskittaista kirjeenvaihtoa kanssani. Vuoden tai parin kuluessa hän
kirjoitti yksinomaan Alfredista ja itsestään, sitten Alfred häipyi
taustaan, ja hän itse sekä muuan uusi tulokas olivat etualalla. Eräs
Alfred Fanshawe de Bassompierre de Hamal alkoi nyt olla vallitsevana
isänsä sijasta. Suuresti ylistettiin tätä henkilöä, hurjasti
liioiteltiin hänen varhaisen kehityksensä ihmeitä, ja samalla
kiivaasti manattiin minun tyynen epäuskoista suhtautumistani niihin.
Minä en tietänyt "mitä merkitsi olla äiti", "tunteeton otus kun olin,
olivat äidinsydämen värähtelyt minulle kreikkaa ja hepreaa", jne.
Luonnon asiaankuuluvan järjestyksen mukaan tämä nuori herrasmies
asteittain kesti hammastensaannin, tuhkarokon ja hinkuyskän: se oli
kauhea aika minulle -- äidin kirjeet olivat oikeata tuskanhuutoa --
kukaan nainen ei koskaan ollut ollut niin onnettomuuden runtelema,
kukaan ihminen niin myötätunnon tarpeessa kuin hän. Minä pelästyin
ensin ja kirjoitin pateettisia vastauksia, mutta pian huomasin
että koko jutussa oli "enemmän porua kuin villoja", ja palasin
julmaan tunteettomuuteeni, joka oli minulle luontaista. Mitä tulee
kärsimysten nuoreen uhriin, kesti hän kaikki myrskyt sankarin tavoin.
Viisi kertaa oli tämä nuorukainen "in articulo mortis" ja viisi
kertaa hän ihmeellisesti toipui.
Vuosien kuluessa alkoi kuulua pahaenteistä kuisketta Alfred
ensimmäistä vastaan; oli vedottava herra de Bassompierreen, oli
maksettava velkoja, joista muutamat kuuluivat tuohon ikävään ja
likaiseen "kunniavelkojen" luokkaan; häpeällisiä kanteita ja
vaikeuksia sattui usein. Joka pilven varjostaessa Ginevra, kuten
ennenkin, hilpeästi huusi toisten apua ja myötätuntoa. Hänellä ei
ollut mitään käsitystä vastoinkäymisen kohtaamisesta yksinään.
Jossakin muodossa, joltakin taholta hän ihan varmaan oli saava sen
mitä tahtoi, ja niin hän jatkoi -- kamppaillen elämän taistelua
sijaisten kautta ja loppujen lopuksi kärsien vähemmän kuin kukaan
tuntemani ihminen.