Lumottuna kuin jos olisin nähnyt kolmipäisen lohikäärmeen, en voinut
jättää tätä seuraa; maa heidän lähellään näytti sitovan jalkani.
Kolmen puun muodostama katos takasi varjoa, yö lupasi kuiskaten
suojelusta, kohtelias lamppu sinkautti juuri yhden säteen näyttämään
minulle pimeän turvallisen istuimen, ja katosi sitten. Sallittakoon
minun nyt lyhyesti kertoa lukijalle kaikki mitä edellisen pimeän
viikon aikana olin hiljaisuudessa kulkupuheesta saanut onkeeni
Emanuelin lähdön alkusyystä ja tarkoituksesta. Kertomus on lyhyt eikä
uusi: sen A:na on mammona, sen O:na omanvoitonpyynti.
Jos madame Walravens oli ruma kuin hindulainen epäjumala, näytti hän
myös ihailijainsa mielestä omaavan epäjumalan arvon. Tosiasia oli
että hän oli ollut rikas -- hyvin rikas, ja vaikkei hänellä tällä
hetkellä ollut rahaa hallussaan, oli luultavaa että hänestä kerran
tulisi rikas uudestaan. Basseterren Guadaloupessa hän omisti suuren
tilan, jonka hän oli saanut myötäjäisiksi kuusikymmentä vuotta sitten
ja josta hänen oli täytynyt luopua miehensä vararikossa, mutta nyt
sen sanottiin olevan veloista vapaa, ja jos se joutuisi pätevän ja
rehellisen isännöitsijän hoitoon, arveltiin että siitä muutamassa
vuodessa voisi tulla erittäin tuottava.
Isä Silaksen mieltä kiinnitti tämä mahdollinen vaurastuminen uskonnon
tähden ja sen kirkon, jonka harras tytär Magloire Walravens oli.
Madame Beck, joka oli kyttyräselkäisen kaukaista sukua ja tiesi hänen
olevan ilman omaa perhettä, oli kauan pohtinut mahdollisuuksiaan
äidin laskelmoivalla huolenpidolla, ja niin tylysti kuin madame
Walravens kohtelikin häntä, ei hän koskaan lakannut liehittelemästä
tätä omien etujensa vuoksi. Madame Beck ja pappi olivat rahasyistä
siis yhtä innostuneita tuon Länsi-Intiassa sijaitsevan tilan hoitoon.
Mutta matka oli pitkä ja ilmanala vaarallinen. Tuon pätevän ja
rehellisen isännöitsijän, jota tarvittiin, täytyi olla työhönsä
antautuva mies. Juuri sellaista miestä oli madame Walravens pitänyt
palveluksessaan kaksikymmentä vuotta, pilaten hänen elämänsä ja
eläen hänen niskoillaan kuin mikäkin vanha sieni. Juuri sellaista
miestä oli isä Silas kasvattanut, opettanut ja sitonut itseensä
kiitollisuuden, tavan ja uskon siteillä. Sellaisen miehen tunsi
madame Beck ja osasi jossain määrin vaikuttaa häneen. "Oppilaani",
sanoi isä Silas, "on vaarassa luopua uskostaan, jos hän jää
Europpaan, sillä hän on joutunut erään kerettiläisen pauloihin."
Madame Beck intti tähän oman yksityisen lisäyksensä ja katsoi
parhaaksi pysyttää omassa rinnassaan salaisen syynsä, miksi hän
toivoi Paulin maastamuuttoa. Mitä hän itse ei voinut saada, sitä
hän ei olisi suonut toisellekaan: pikemmin hän tahtoi tuhota
tuon halutun. Madame Walravens taas tahtoi tiluksensa ja rahansa
itselleen, ja hän tiesi että Paul voisi, jos tahtoisi, olla mitä
parhain ja uskollisin isännöitsijä, ja niinpä nämä kolme oman
edun etsijää liittoutuivat ja kävivät ahdistamaan tuota ainoata
epäitsekästä. He puhuivat järkeä, vetosivat häneen, rukoilivat, he
antautuivat hänen armoilleen ja jättivät etunsa luottavaisesti hänen
käsiinsä. He pyysivät vain kahta tai kolmea antaumuksen vuotta --
niiden jälkeen hän saisi elää omaa elämäänsä: yksi joukosta ehkä
toivoi että Paul sinä aikana kuolisi.
Kukaan elävä olento ei koskaan nöyrästi laskenut etujaan herra
Emanuelin jalkoihin tai luottaen jättänyt sitä hänen käsiinsä niin
että hän olisi halveksinut tuota luottamusta tai työntänyt sitä
luotaan. Millainen kenties oli hänen oma tuskansa tai sisäinen
vastenmielisyytensä lähteä Euroopasta -- minkälaiset hänen omat
tulevaisuudensuunnitelmansa -- sitä ei kukaan kysynyt, tietänyt tai
ilmoittanut. Kaikki tämä oli tyhjyyttä minulle. Saatoin arvata hänen
keskustelunsa rippi-isän kanssa, aavistin mitä osaa velvollisuus
ja uskonto oli pantu näyttelemään hänen suostutteluissaan. Hän oli
lähtenyt antamatta mitään merkkiä. Siihen tietoni päättyi.
<tb>
Pää kumarassa, otsa käsien varassa istuin keskellä ryhmittyneitä
puunrunkoja ja tiheitä pensaita. Jos tahdoin, voin kuulla kaiken
mitä naapurini puhuivat, olin kyllä lähellä, mutta jonkin aikaa ei
ollut mitään syytä kuunnella. He pakisivat puvuista, musiikista,
juhlavalaistuksesta, kauniista yöstä. Odotin kuulevani heidän
sanovan: "Nyt on tyven ilma _hänen_ matkustaa, '_Antiguan_' (hänen
laivansa) purjehdus on suotuisaa." Mitään sellaista huomautusta ei
kuulunut, ei mainittu _Antiguaa_, ei sen matkaa eikä matkustajaa.
Ehkei tuo kevyt pakina huvittanut vanhaa madame Walravensia enempää
kuin minuakaan; hän näytti levottomalta, käänsi päätään puolelle ja
toiselle, katseli puiden välitse ja väkijoukkoon ikään kuin odottaen
jonkun tuloa, kärsimättömänä viipymisestä. "_Ou sont-ils? Pourquoi ne
viennent-ils_?"[118] kuulin hänen mutisevan useammin kuin kerran, ja
vihdoin, ikään kuin olisi päättänyt saada vastauksen kysymykseensä,
johon siihen saakka kukaan ei näyttänyt kiinnittäneen huomiota, hän
sanoi ääneen tämän lauseen -- lauseen joka oli kylläkin lyhyt ja
yksinkertainen, mutta joka sai minut kovasti hätkähtämään:
"_Messieurs et Mesdames_", hän sanoi, "_oú donc est Justine
Marie_?"[119]
"Justine Marie!" Mitä tämä oli? Justine Marie -- kuollut nunna --
missäkö hän oli? Haudassaan tietenkin, madame Walravens -- mitä voit
hänestä tahtoa? Sinun pitää mennä hänen luokseen, mutta hän ei tule
sinun luoksesi.
Niin olisin _minä_ vastannut, jos vastaaminen olisi kuulunut
minulle, mutta kukaan ei näyttänyt olevan minun mieltäni, kukaan ei
näyttänyt hämmästyvän, hätkähtävän tai olevan neuvoton. Rauhallisin
jokapäiväinen vastaus kohtasi kyttyräselkäisen kummallista, vainajia
häiritsevää Endorin noidan kysymystä.
"Justine Marie", sanoi joku, "tulee kohta, hän on kauppakojussa, hän
on täällä aivan heti."
Tämä kysymys ja vastaus aiheutti muutoksen juttelussa -- jutteluna se
vieläkin pysyi, kevyenä, pintapuolisena, tuttavallisena jutteluna.
Vihjailuja, viittauksia, selityksiä kierteli nyt läpi piirin, mutta
ne olivat kaikki niin katkonaisia, niin riippuvaisia henkilöistä
joita ei nimitetty, että niin tarkasti kuin kuuntelinkin -- ja _nyt_
minä kuuntelin kohtalokkaan kiihkeästi -- en saanut selville muuta
kuin että jokin suunnitelma oli tekeillä, joka koski tätä haamumaista
Justine Marieta -- kuollutta tai elävää. Tämä perhe-salaliitto näytti
ottaneen hänet haltuunsa jotenkin, jostakin syystä, oli puhetta
joistakin odotetuista häistä, jostakin omaisuudesta, mutta ketä asia
koski, sitä en oikein saanut selville -- ehkä Victor Kintiä, ehkä
Josef Emanuelia -- molemmat olivat nuoria miehiä. Kerran luulin
viittausten ja leikinlaskujen kohdistuvan nuoreen vaaleatukkaiseen
muukalaiseen, joka kuului seurueeseen ja jota sanottiin Heinrich
Mühleriksi. Kesken kaiken juttelun madame Walravens väliin tokaisi
jotakin käheällä ärtyisellä äänellään. Hänen kärsimättömyyttään
kevensi vain Désiréen leppymätön paimentaminen -- tyttö ei voinut
liikahtaakaan vanhan naisen uhkaamatta häntä kepillään.
"_La voilà_!" huusi äkkiä eräs herroista, "_voilà Justine Marie qui
arrive_!"[120]
Tämä hetki oli minulle omituinen. Mieleeni johtui maalattu nunnankuva
seinälaudoituksessa, ajattelin tuota surullista rakkaustarinaa, näin
ajatuksissani näyn ullakolla ja käytävällä ja omituisen ilmestyksen
lehtimajassa, aavistin että nyt oli tulossa selvitys. Oi, kun
mielikuvitus kerran pääsee valloilleen, mihin silloin pysähdymme?
Mikä talvinen puu on silloin niin paljas ja lehdetön, mikä lehtiä
pureksiva eläin tien varrella niin vaatimaton, ettei mielikuvitus,
kiitävä pilvi tai esiin pyrkivä kuunsäde pue sitä henkisyyteen ja tee
siitä aavetta?
Painoin juhlallisen voimakkaasti käden sydämelleni odottaen
salaisuuden selviämistä. Tähän asti olin nähnyt tuon haamun vain
himmeästi, kuin lasin läpi, nyt olin näkevä sen kasvoista kasvoihin.
Minä nojauduin eteenpäin, minä katselin.
"Hän tulee!" huusi Josef Emanuel.
Piiri avautui ikään kuin päästääkseen sisälle uuden ja tervetulleen
jäsenen. Tällä hetkellä satuttiin kantamaan ohi tulisoihtua;
sen hohde auttoi kalpeata kuuta tekemään oikeutta ratkaisulle,
valaisemaan täydellisesti lähenevää selvitystä. Varmaankin ne, jotka
seisoivat lähelläni, tunsivat edes hiukkasen samaa jännitystä, jota
minä sain kokea niin mittaamattomassa määrässä. Kylminkin tuossa
ryhmässä mahtoi pidättää hengitystään jonkin aikaa! Mitä minuun
tulee, oli henkeni salpaantunut.
Se on ohi. Hetki ja nunna ovat tulleet. Ratkaisu ja selvitys on saatu.
Tulisoihtu loimuaa vieläkin kyynärän päässä puistonvartijan käden
kohottamana, sen pitkä punainen tulenkieleke miltei nuolee odotetun
vartaloa -- siinä missä hän seisoo näkyvissäni kokonaan! Mitä hän
muistuttaa? Mitä hänellä on yllä? Minkänäköinen hän on? Kuka hän on?
Puistossa on tänä iltana paljon naamioita, ja koska hetki on
myöhäinen, alkaa kaikkialle levitä niin omituinen vallattomuuden ja
salaperäisyyden tunne, että tuskin olisit uskomatta minua, lukija,
jos sanoisin että hän muistuttaa ullakon nunnaa, että hänellä on
musta vaippa ja valkea huntu, että hän näyttää haudastanousseelta
ruumiilta ja että hän on aave.
Väärin, kuvittelua! Emme tahdo kaupitella moista vaatetta. Olkaamme
rehellisiä, leikatkaamme kuten ennenkin "totuuden koruttomasta
kankaasta".
_Koruton_ on sentään huonosti valittu sana. Se mitä näen, ei
oikeastaan ole korutonta. Villetteläinen tyttö siinä seisoo -- tyttö
joka on tuoreeltaan lähtenyt kasvatuslaitoksesta. Hän on hyvin sievä
-- sitä laatua kauneutta, joka on luontaista tälle maalle. Hän
näyttää hyvin ruokitulta, on vaalea ja lihava. Hänellä on pyöreät
posket, kauniit silmät, runsas tukka. Hän on sievässä puvussa.
Hän ei ole yksinään, hänen seurueeseensa kuuluu kolme henkilöä --
näistä kaksi vanhanpuoleista, ja niitä hän nimittää "sedäkseen" ja
"tädikseen". Hän nauraa, hän juttelee, hän on hyväluonteinen, vilkas
ja kukoistava -- näyttää joka suhteessa kauniilta porvaristytöltä.
Sen verran "Justine Mariesta", sen verran aaveista ja salaisuudesta.
Eipä silti että salaisuus olisi selvinnyt -- tämä tyttö ei
varmaankaan ole nunnani. Se minkä olin nähnyt ullakolla ja
puutarhassa, oli hyvän joukon pitempi.
Olemme katsoneet kaupunkilaiskaunotarta, olemme pikimmiten
vilkaisseet kunnioitettavaan vanhaan setään ja tätiin. Riittääkö
meiltä ohimennen silmäys tämän seurueen kolmannelle henkilölle?
Voimmeko säästää hänelle hetken huomion? Sen verran meidän toki
pitäisi huomata häntä, lukija, hänellä on vaatimuksia meihin nähden,
emme tapaa häntä nyt ensimmäistä kertaa. Likistin käsiäni hyvin
kovasti, vedin henkeä hyvin syvään, pidätin huudahduksen, tukahdutin
kirkaisun, kielsin hätkähdyksen, en puhunut enkä liikahtanut enempää
kuin kivi, mutta minä tiesin mitä katsoin, tunsin hänet läpi sen
himmeyden, minkä monen yön itkeminen oli jättänyt silmiini. He
sanoivat että hänen piti matkustaa Antiguassa. Madame Beck sanoi
niin. Hän valehteli tai oli hän sanonut sen mikä sillä hetkellä oli
totta, ja jättänyt sanansa oikaisematta, kun niistä tuli valhetta.
_Antigua_ oli lähtenyt, ja tässä seisoi Paul Emanuel.
Olinko iloinen? Suunnaton paino nousi sydämeltäni. Lupasiko tämä
tosiasia iloa? Kysy ensin missä olosuhteissa tämä viivytys tapahtui.
Minkä verran se koski minua? Eikö ollut toisia joita se saattoi
koskea vielä lähemmin?
Ja kuka sitten oli tämä nuori tyttö, tämä Justine Marie? Ei mikään
vieras, lukija; minä tunnen hänet ulkomuodolta; hän käy Rue
Fossettella, hän on usein mukana madame Beckin sunnuntaikutsuissa.
Hän on sukua sekä Beckeille että Walravenseille, hän on saanut
ristimänimensä pyhimys-nunnasta, joka olisi ollut hänen tätinsä jos
olisi jäänyt eloon, hänen sukunimensä on Sauveur, hän on perijätär
ja orpo, ja Emanuel on hänen holhoojansa, muutamien mukaan kumminsa.
Perhe-salaliitto toivoo että tämä perijätär menisi naimisiin jonkun
kanssa heidän joukostaan -- kuka se on? Tuiki tärkeä kysymys -- kuka
se on?
Olin nyt hyvin iloinen siitä, että makeassa juomassa tarjottu
unilääke oli villinnyt minut niin että sänky ja huone tuntuivat
sietämättömiltä. Olen aina, läpi koko elämäni, halunnut tunkeutua
oikeaan totuuteen, olen mielelläni etsinyt jumalatarta hänen
temppelistään, kohottanut verhoa ja uhmannut ylvästä katsetta. Oi
sinä titaani jumalatarten joukossa! Kasvojesi peitetyt ääriviivat
tekevät katsojan usein sairaaksi epävarmuudellaan, mutta anna
meidän nähdä yksikin piirre, näytä meille yksikin viiva selvänä
kammottavassa rehellisyydessään; me kenties läähätämme kuvaamattoman
kauhun vallassa, mutta siinä läähätyksessä saamme juoda henkäyksen
sinun jumalallisuuttasi. Sydämemme vapisee ja sen virrat tulvehtivat
kuin maanjäristyksen nostamina, mutta me olemme nielleet voimaa.
Pahimman näkeminen ja tunteminen riistää pelolta sen tärkeimmän aseen.
Lukumäärältään enentyneenä Walravensin seurue tuli nyt hyvin
iloiseksi. Herrat hakivat virvokkeita kioskista, kaikki istuivat
nurmikolle puiden alle, he joivat maljoja ja kilistelivät,
he nauroivat ja laskivat leikkiä. Emanuel sai kestää hieman
leikinlaskua, puoleksi hyväntuulista, puoleksi ilkeätä, varsinkin
madame Beckin taholta. Sain pian selville että hän oli joksikin aikaa
lykännyt matkansa omasta tahdostaan, ilman ystäviensä vaikutusta,
vieläpä vasten heidän neuvoaan. Hän oli antanut _Antiguan_ mennä
ja varannut itselleen paikan _Paul et Virginie_-nimiseen laivaan,
jonka piti lähteä kahta viikkoa myöhemmin. He koettivat nyt kiusata
häntä mainitsemaan syytä tähän päätökseen, mutta hän ilmoitti vain
epämääräisesti, että syynä oli "erään pienen asian järjestäminen,
jonka hän oli pannut sydämelleen". Mikä _oli_ tämä asia? Kukaan
ei tietänyt. Tiesi sentään, joukossa oli eräs joka näytti ainakin
osittain omaavan hänen luottamuksensa; merkitsevä katse välähti
hänestä Justine Mariehin. "Pienokainen auttaa minua, eikö totta?" hän
sanoi. Vastaus oli nopea kylläkin, Herra tietää!
"_Mais oui, je vous aiderai de tout mon coeur. Vous ferez de moi tout
ce que vous voudrez, mon parrain_."[121]
Ja tämä rakas "kummisetä" tarttui hänen käteensä ja nosti sen
kiitollisille huulilleen. Tämän mielenosoituksen aikana näin
vaaleaihoisen nuoren saksalaisen, Heinrich Mühlerin, tulevan
levottomaksi, ikään kuin hän ei olisi pitänyt siitä. Hän mutisi
myös pari sanaa, jolloin Emanuel nauroi hänelle vasten kasvoja ja
säälimättömän voitonriemuisena kuin varma valloittaja ainakin veti
holhokkinsa lähemmäksi itseään.
Herra Emanuel oli todellakin hyvin iloinen sinä iltana. Edessä
oleva olosuhteiden ja toiminnan muutos ei näyttänyt vähääkään
painavan hänen mieltään. Hän oli koko seurueen sielu, hiukan
itsevaltainen kenties; hän tahtoi olla johtajana ilonpidossa yhtä
hyvin kuin työssäkin, mutta hän antoi hetki hetkeltä todistuksia
vääjäämättömästä oikeutuksestaan johtajana-oloon. Hänen olivat
sukkelimmat sanat, hauskimmat jutut, vilpittömin nauru. Levottoman
toimeliaan tapansa mukaan hän ehti palvella jokaista, mutta voi! minä
näin kuka oli hänen suosikkinsa. Minä näin kenen jalkain juuressa hän
makasi nurmikolla, näin ketä hän huolellisesti suojeli yöilmalta,
ketä hän hoiti, vaali ja vartioi kuin silmänsä terää.
Vihjauksia ja leikkipuheita sateli edelleen, ja minä ymmärsin että
sillä aikaa kun Paul olisi poissa tehden työtä toisten hyväksi,
nämä toiset -- ei kokonaan kiittämättöminä -- tallettaisivat
hänelle aarteen, jonka hän jättäisi Eurooppaan. Tuokoon hän vain
heille Intian rikkaudet, he antaisivat hänelle vastalahjaksi
nuoren morsiamen ja runsaan perinnön. Mitä tulee hänen pyhään
antaumukseensa, hänen uskollisuudenlupaukseensa, unohdettiin se nyt:
kukoistava ja viehättävä nykyisyys voitti menneisyyden, ja hänen
nunnansa oli vihdoin todellakin haudattu.
Niin sen täytyi olla. Selvitys oli tosiaankin tullut. Aavistus
ei ollut pettänyt välittömyydessään: on eräänlaista aavistusta,
joka ei _koskaan_ petä; minä se vain olin ensi hetkessä erehtynyt.
Ymmärtämättä oraakkelin oikeata tarkoitusta olin luullut sen
mumisevan aaveista silloin kun sen ennustus itse asiassa koski
todellisuutta.
Olisin voinut viipyä kauemmin näkemässäni, olisin voinut miettiä
ennen kuin tein johtopäätökseni. Muutamien mielestä perusteet ehkä
olisivat olleet epävarmat, todistukset riittämättömät, muutamat
hitaat epäilijät olisivat kylmästi tutkineet asiaa ennen kuin
olisivat ratkaisevasti hyväksyneet sitä ajatusta, että tekeillä oli
naimiskauppa köyhän ja epäitsenäisen neljäkymmenvuotiaan miehen ja
hänen rikkaan kahdeksantoistavuotiaan holhokkinsa välillä, mutta
kaukana olivat minusta sellaiset verukkeet ja kaunistelut, kaukana
minusta tuollainen nykyisen lykkääminen toistaiseksi, tuollainen
pelkurimainen pako pelätyn, nopeajalkaisen, kaikki saavuttavan
tosiseikan tieltä, tuollainen heikko ja vilpillinen vastarinta
voimalle, jonka tehtävänä on marssia voitollisesti eteenpäin ja
valloittaa, tuollainen petollinen luopuminen TOTUUDESTA.
Ei. Minä kiirehdin hyväksymään koko suunnitelman. Minä laajensin
otettani ja vedin sen luokseni kokonaan. Vedin sen luokseni
eräänlaisella kiireen vimmalla ja kiedoin ympärilleni niinkuin
kentälle vaipunut sotilas sitoo maansa värit rintaansa. Kutsuin
vakaumusta naulaamaan sieluuni varmuuden, jota kammosin samalla
kun omaksuin sen, kiinnittämään sen vahvimmilla nauloilla mitä sen
vahvimmat iskut voivat lyödä, ja kun rauta oli hyvin tunkeutunut
sieluuni, nousin, niinkuin luulin, uudistuneena.
Hulluudessani sanoin: "Totuus, sinä olet hyvä valtiatar uskollisille
palvelijoillesi! Kuinka kärsinkään niin kauan kuin valhe ahdisti
minua! Silloinkin kun harhaluulo vielä oli suloinen, vielä mairitteli
mielikuvitusta ja lämmitti tunteita, kulutti se minua alituisella
kidutuksellaan. Usko että olin voittanut hänen rakkautensa, ei
päässyt erkanemaan pelosta että pyörän seuraavalla käänteellä
menettäisin sen. Totuus nyhti pois harhaluulot, mairittelut ja
odotukset, ja tässä seison -- vapaana."
Ei ollut enää mitään muuta tehtävää kuin ottaa vapaus huoneeseeni,
viedä se mukanani vuoteeseen ja nähdä mitä voin sillä tehdä.
Näytelmä ei tosin vielä ollut aivan lopussa. Olisin voinut odottaa
ja seurata pitemmälle tuota lemmenkohtausta puiden alla, tuota
metsäistä kuhertelua. Jos tässä näytännössä ei olisi ollut lainkaan
rakkautta, oli mielikuvitukseni sillä hetkellä niin antelias, niin
luova, että se olisi muovaillut siihen mitä silmäänpistävimmät
piirteet ja vuodattanut siihen intohimon syvintä elämää ja korkeinta
väriä. Mutta minä en _tahtonut_ katsoa, olin tehnyt päätökseni
mutta en tahtonut tehdä väkivaltaa luonnolleni. Ja sitten -- jokin
repi minua niin julmasti huivini alla, jokin iski niin kylkeeni --
kotka jolla oli niin väkevä nokka ja kynnet, ja minun täytyi olla
yksin kamppailemassa sitä vastaan. Luulen etten ollut koskaan ollut
mustasukkainen ennen kuin nyt. Tämä ei ollut samaa kuin tohtori
Johnin ja Pauliinan kuhertelun kestäminen, sillä samalla kun
suljinkin silmäni ja korvani ja vedin pois ajatukseni siitä, myönsi
sisäinen sopusointuni että siinä oli oma viehätyksensä. Tämä oli
loukkaus. Kauneudesta syntynyt rakkaus ei kuulunut minulle, minulla
ei ollut mitään yhteyttä siihen, en uskaltanut ruveta tekemisiin sen
kanssa. Mutta toinen rakkaus, joka arasti uskaltaa herätä pitkän
tuttavuuden jälkeen, joka on tuskan tulessa koeteltu, jolla on
uskollisuuden leima, rakkaus jota vahvistaa puhdas ja luja kiintymys,
jonka järki on alistanut järjen omiin kokeiluihin ja joka vihdoin
on kasvanut omasta voimastaan omaan virheettömään täydellisyyteensä
-- tämä rakkaus, joka nauraa intohimoa, sen nopeita purkauksia ja
kuumaa ja kiireistä sammumista, _tämä_ rakkaus kiinnitti mieltäni,
ja mikä ikinä koski sen kehitystä tai häviötä, sitä en voinut
välinpitämättömänä seurata.
Käännyin pois puuryhmästä ja sen varjossa juhlivasta "iloisesta
seurueesta". Keskiyö oli jo aikoja sitten ohi, konsertti oli
päättynyt, väkijoukko alkoi harveta. Seurasin virran mukana. Jätin
säteilevän puiston ja hyvin valaistun Haute-Villen (se oli vieläkin
hyvin valaistu -- sinä yönä ei Villettessä nähtävästi juuri nukuttu)
ja hakeuduin himmeihin matalampiin kaupunginosiin.
Minun ei pitäisi sanoa himmeihin, sillä kuutamon kauneus, joka
puistossa oli unohtunut, virtasi täällä taas silmieni eteen. Kuu
purjehti korkealla ja paistoi tyynenä ja tahrattomana. Musiikki ja
juhlan hilpeys, tulet ja lamppujen kirkas välke olivat himmentäneet
sen muutamiksi hetkiksi, mutta nyt sen loiste ja hiljaisuus pääsivät
taas voitolle. Kilpailevat lamput olivat sammuneet: kuu jatkoi
matkaansa kuin valkea kohtalo. Rummut, torvet ja pasuunat olivat
raikuneet ja unohtuivat nyt; kuu kirjoitti säteillään taivaalle ja
maan päälle muistelmia ikuisia arkistoja varten. Kuu ja nuo tähdet
tuolla näyttivät minusta sillä hetkellä kaikkivaltiaan totuuden
edustajilta ja todistajilta. Yötaivas valaisi sen valtakuntaa:
niinkuin taivaankappaleiden hidas kiertokulku, niin edistyy sen
voitto -- tuo liike eteenpäin, joka on ollut, on, ja tulee olemaan
iankaikkisesta iankaikkiseen.
Nämä kimaltelevat kadut ovat hyvin hiljaiset: rakastan niiden
mataluutta ja rauhaa. Porvareita kotimatkallaan kulkee ohitseni
silloin tällöin, mutta nämä seuralaiset ovat jalkamiehiä, pitävät
vähän ääntä ja katoavat pian. Niin paljon pidän Villettestä
tämännäköisenä, etten kernaasti tahtoisi palata katon alle, mutta
haluan kuitenkin saattaa omituisen seikkailuni suotuisaan loppuun ja
päästä hiljaa vuoteeseeni suureen makuusaliin ennen kuin madame Beck
tulee kotiin.
Yksi ainoa katu erottaa minut enää Rue Fossettesta. Kun tulen sille,
katkaisee vaunujen ääni ensi kerran tämän kaupunginosan rauhan. Se
tulee tätä tietä -- tulee hyvin nopeasti. Kuinka kovalta kuuluukaan
ratina kivetyllä kadulla! Katu on ahdas, ja minä pysyttelen
huolellisesti käytävällä. Vaunut jyristävät ohi, mutta mitä minä näen
tai kuvittelen näkeväni, kun ne ovat kohdalla? Ihan varmaan jotakin
valkoista liehui tuossa ikkunassa -- ihan varmaan käsi heilutti
nenäliinaa. Oliko tuo merkki tarkoitettu minulle? Tunnetaanko minut?
Kuka voisi minut tuntea? Nuo eivät ole de Bassompierren vaunut,
eivät myöskään rouva Brettonin, ja sitä paitsi ei Hotel Crécy eikä
La Terrasse ole tuolla suunnalla. No niin, minulla ei ole aikaa
arvailla, minun täytyy rientää kotiin.
Tultuani Rue Fossettelle ja päästyäni koululle oli siellä kaikki
hiljaista, mitkään ajoneuvot eivät olleet vielä tuoneet madamea ja
Désirée'ta. Olin jättänyt suuren oven raolle, olisiko se vielä niin?
Ehkä tuuli tai jokin muu sattuma oli paiskannut ovea niin kovasti
että vieterisalpa oli mennyt kiinni? Siinä tapauksessa ei ollut
toivoa sisäänpääsemisestä; seikkailuni täytyi saada surullinen loppu.
Työnsin raskasta ovenpuoliskoa keveästi -- antautuisiko se?
Se antautui. Yhtä ääneti, yhtä vastustelematta kuin olisi joku
suotuisa henki odottanut eteisessä ja lausunut sesam-loitsun. Astuin
sisään huojentuneena, suljin hiljaa ovet, nousin sukkasillani
portaita makuusaliin ja pääsin vuoteeni luo.
<tb>
Voi minua, minä pääsin ja hengähdin taas kerran vapaasti. Mutta
seuraavana hetkenä melkein kirkaisin -- melkein, mutta en kokonaan,
taivaan kiitos!
Kautta makuusalin, kautta koko talon vallitsi tällä hetkellä kuoleman
hiljaisuus. Kaikki nukkuivat, ja niin hiljaista oli, että näytti
kuin ei kukaan olisi nähnyt unta. Yhdeksällätoista vuoteella lepäsi
yhdeksäntoista hahmoa, liikkumattomina ja täydessä mitassaan. Minun
vuoteellani -- se oli kahdeskymmenes -- _ei olisi pitänyt_ olla
mitään: olin jättänyt sen tyhjäksi, ja tyhjänä minua olisi pitänyt
löytää se palatessani. Mitä siis näen puoleksi eteenvedettyjen
verhojen välissä? Minkä tumman anastajan hahmon, pitkän, oudon,
huolimattoman? Onko se rosvo joka on pujahtanut sisään avoimesta
katuovesta ja makaa täällä väijyksissä? Se näyttää hyvin mustalta --
minusta se ei näytä inhimilliseltä. Voiko se olla kulkukoira joka on
tunkeutunut kadulta sisään ja ryöminyt tänne makaamaan? Hypähtääkö
se, syöksyykö se alas jos lähestyn? Lähestyä minun täytyy. Rohkeutta!
Yksi askel! --
Päätäni huimasi, sillä yölampun heikossa valossa näin vuoteellani
pitkällään vanhan haamun -- NUNNAN!
Huuto olisi tällä hetkellä tuhonnut minut. Oli näky mikä tahansa,
en saanut ilmaista kauhua, en parkaista enkä pyörtyä. Sitä paitsi
en ollut kovinkaan hädissäni. Hermoni, joita viime tapaukset olivat
tyynnyttäneet, halveksivat hysteriaa. Minulla oli vielä tuoreessa
muistissa juhlavalot, musiikki ja tungeksivat tuhannet. Uusi
onnettomuus oli ruoskinut minut uuvuksiin -- en uskonut aaveisiin
nyt. Silmänräpäyksessä olin äännähtämättä syöksynyt kummitusvuoteen
luo, eikä mikään hypähtänyt siitä ylös, mikään ei liikahtanut,
kaikki liike oli minun, samoin kaikki elämä, todellisuus, aine,
voima, sen tunsin vaistollani. Revin sen ylös, painajaisen! Pidin
sitä korkealla, kummitusta! Ravistin esiin salaisuuden. Ja se putosi
maahan -- minun ympärilleni -- hajosi kappaleiksi, ja minä poljin
sitä.
Pitkä nunna osottautui pitkäksi patjaksi, joka oli taidokkaasti
puettu pitkään mustaan viittaan ja valkoiseen huntuun. Vaatteet
olivat todella, niin kummalliselta kuin se kuuluukin, oikeita
nunnan vaatteita, ja jokin käsi oli ne asettanut saadakseen aikaan
harhanäyn. Mistä nämä vaatteet tulivat? Kuka oli tehnyt kepposen?
Nämä kysymykset odottivat nyt vastausta. Päähineeseen oli kiinnitetty
paperiliuska: siihen oli lyijykynällä kirjoitettu seuraavat
ilkamoivat sanat:
"Ullakon nunna jättää Lucy Snowelle perinnöksi pukuvarastonsa. Häntä
ei enää tulla näkemään Rue Fossettella."
Ja kuka siis oli kummitellut minulle? Kuka oli nunna jonka olin
nähnyt kolme kertaa? Ei kenelläkään naistuttavistani ollut tuon
aaveen vartaloa. Hänen kokonsa ei ollut naisen. Enkä voinut
hetkeäkään lukea tätä juonta kenenkään tuntemani miehen syyksi.
Olin vieläkin keskellä salaisuuksia, mutta vapauduin äkkiä ja
kerta kaikkiaan kaikesta yliluonnollisen ja haamumaisen tunteesta.
En myöskään viitsinyt rasittaa aivojani joutavalla joskin
ratkaisemattomalla arvoituksella, käärin vain kokoon vaipan, hunnun
ja siteet, pistin ne tyynyni alle, menin levolle, tarkkailin kunnes
kuulin madamen vaununpyörien äänen, sitten käänsin kylkeä, ja
väsyneenä monen yön valvonnasta -- ehkä alkoi unijuoma nyt myös
vaikuttaa -- vaivuin sikeään uneen.