PILVIÄ

Mutta niin ei käy kaikille. Entä sitten? Hänen tahtonsa tapahtukoon,

niinkuin se varmasti tapahtuukin, joko me sitten nöyrästi alistumme

siihen tai emme. Luomisen vaisto vie sitä eteenpäin; kaikilla

voimilla, näkyvillä ja näkymättömillä, on sen toteuttaminen

tehtävänään. Todistus tulevaisesta elämästä on annettava. Tulella ja

verellä, jos niin tarvitaan, on tämä todistus kirjoitettava. Tulessa

ja veressä näemme sen merkit kautta koko luonnon. Tulessa ja veressä

tulee se oman kokemuksemme tielle. Kärsijä, älä anna tämän polttavan

todistuksen näännyttää ja kauhistuttaa itseäsi. Väsynyt vaeltaja,

vyötä kupeesi, katso ylöspäin, kulje eteenpäin. Pyhiinvaeltajat ja

kärsimysveljet, yhtykää ystävälliseen seuraan. Pimeänä aukeaa tie

läpi tämän maailman erämaan useimmille meistä: olkoon käyntimme

tasainen ja luja, olkoon risti lippunamme. Sauvana meillä on hänen

lupauksensa, jonka "sana on koeteltu, tie täydellinen", toivona tällä

hetkellä Hänen kaitselmuksensa, "joka antaa pelastuksen kilven,

jonka lempeys tekee suureksi", lopullisena kotina Hänen helmansa,

joka "asuu taivaan korkeudessa", kruununa autuus, rajaton ja iäinen.

Rientäkäämme niin että saamme voiton seppeleen, kestäkäämme vaivoja

hyvien sotilaiden tavoin, päättäkäämme juoksumme ja säilyttäkäämme

usko luottaen siihen että lopussa olemme enemmän kuin valloittajat:

"Etkö sinä ole alusta minun pyhäni? MEIDÄN EI PIDÄ KUOLEMAN."

Torstaiaamuna olimme kaikki kokoontuneet luokkaan odottamaan

kirjallisuudentuntia. Hetki oli tullut, me odotimme opettajaa.

Ensi luokan oppilaat istuivat hyvin hiljaa, puhtaaksikirjoitetut

aineet, jotka oli valmistettu viime tunnin jälkeen, lepäsivät

valmiina heidän edessään, siististi nauhalla sidottuina, odottaen

vain sitä hetkeä, jolloin professorin käsi kokoaisi ne hänen

tehdessään nopean kiertomatkansa pulpetilta pulpetille. Oli heinäkuu,

aamu oli kaunis, luokan ovi raollaan, sen läpi puhalsi raikas

tuulenhenki, ja oven edessä seisovat kasvit keinuivat, taipuivat,

kurkistivat sisään ikään kuin kuiskaten uutisia.

Herra Emanuel ei aina ollut ihan täsmällinen, joten emme juuri

ihmetelleet että hän hiukan myöhästyi, mutta sitä ihmettelimme, että

kun ovi vihdoin aukeni, hänen nopean ja tulisen olemuksensa asemesta

meidät yllättikin tyyni ja varovainen madame Beck.

Hän lähestyi Paulin pöytää, hän seisoi sen edessä, kietoutui kevyeen

huiviinsa, joka peitti hänen hartiansa, alkoi puhua hiljaisella mutta

varmalla äänellä, katse kiinteänä, ja sanoi:

"Tänä aamuna ei tule kirjallisuudentuntia."

Puheen toinen pykälä seurasi pari minuuttia myöhemmin.

"On luultavaa että tunnit peruutetaan viikon ajaksi. Tarvitsen

ainakin niin pitkän ajan hankkiakseni pätevän sijaisen herra

Emanuelille. Sillä välin koetamme käyttää tyhjät hetket

hyödyllisesti."

"Professorinne, neidit", hän jatkoi, "aikoo, jos suinkin mahdollista,

sanoa teille kunnollisesti hyvästi. Tällä hetkellä hänellä ei ole

siihen aikaa. Hän valmistelee pitkää matkaa. Hyvin äkillinen ja

tärkeä velvollisuus kutsuu häntä kauas täältä. Hän on päättänyt

jättää Euroopan epämääräiseksi ajaksi. Ehkä hän itse saattaa kertoa

teille enemmän. Neidit, tavallisen kirjallisuudentuntinne asemesta

saatte tänä aamuna lukea englantia mademoiselle Lucyn johdolla."

Hän nyökäytti päätään kohteliaasti, veti huivinsa tiukemmalle ja

poistui.

Tuli suuri hiljaisuus, sitten kuului muminaa yli huoneen. Luulen että

muutamat oppilaat itkivät.

Kului hetkinen. Hälinä, kuiske, paikoittainen nyyhkytys yltyi.

Huomasin että kuri oli höltynyt, epäjärjestys kasvamassa, ikään

kuin tyttöni olisivat tunteneet että valvova silmä oli poissa ja

todellinen kaitsija jättänyt luokan. Tottumus ja velvollisuudentunne

sai minut toipumaan nopeasti, nousemaan kuten tavallisesti,

puhumaan tavallisella äänelläni, pyytämään hiljaisuutta ja vihdoin

palauttamaan sen. Tein englannintunnista pitkän ja kiinteän.

Pidin tyttöjä siinä kaiken aamua. Muistan olleeni kärsimätön

niitä oppilaita kohtaan, jotka itkivät. Itse asiassa ei heidän

liikutuksensa ollut paljonkaan arvoinen, se oli vain hysteeristä

kiihtymystä. Sanoin sen heille armotta. Melkein ilkuin heitä. Olin

ankara. Tosiasia oli etten sietänyt heidän kyyneliään enkä tuota

huohottavaa ääntä, en kestänyt sitä. Eräs verrattain lahjaton

ja heikkointoinen oppilas pitkitti sitä kun toiset jo olivat

lopettaneet; ehdoton välttämättömyys pakotti ja auttoi minua

kohtelemaan häntä niin ettei hän uskaltanut jatkaa mielenosoitustaan,

vaan hänen oli pakko tukahduttaa itkunsa.

Tuolla tytöllä olisi ollut oikeus vihata minua, jollen tunnin

päätyttyä olisi käskenyt häntä jäämään, ja kun hänen toverinsa olivat

lähteneet, tein sellaista mitä en koskaan ollut tehnyt kenellekään

heistä -- painoin hänet rintaani vasten ja suutelin häntä. Mutta

antauduttuani tälle mielijohteelleni työnsin hänet nopeasti ulos

luokasta, sillä tämän purkauksen jälkeen hän itki entistä katkerammin.

Täytin työllä sen päivän jokaisen hetken, ja olisin mielelläni

istunut ylhäällä koko yön, jos olisin saanut polttaa kynttilää.

Yöstä kuitenkin tuli huono, se jätti pahat jäljet ja valmisti minua

huonosti seuraavan päivän sietämättömän lörpöttelyn tulikokeeseen.

Tietysti tämä uutinen tuli nyt yleisen keskustelun aiheeksi. Pieni

pidättyväisyys oli seurannut ensimmäistä yllätystä, mutta se oli

pian ohi, nyt aukeni joka suu, nyt liikkui joka kieli. Opettajien,

oppilaiden, vieläpä palvelijain huulilla oli nimi "Emanuel". Hän,

jonka yhteys koulun kanssa palautui sen alkuaikoihin, hänkö nyt

poistuisi näin äkkiä! Kaikkien mielestä se oli omituista.

He puhuivat niin paljon, niin kauan, niin usein, että heidän

sanojensa ja huhujensa summattomuudesta kävi vihdoinkin selville

jotakin. Kolmannen päivän tienoilla kuulin sanottavan että

hän matkustaisi viikon kuluttua, sitten -- että hän lähtisi

Länsi-Intiaan. Katselin madame Beckin kasvoja, tutkin hänen silmiään

saadakseni peruutuksen tai vahvistuksen tälle tiedolle, tarkastelin

häntä kauttaaltaan saadakseni selvyyttä, mutta mikään hänessä ei

ilmaissut muuta kuin mikä oli järkkymätöntä ja ylimalkaista.

Tämä ero oli hänelle suunnaton tappio, hän vakuutti. Hän ei

käsittänyt miten täyttäisi tyhjän tilan. Hän oli niin tottunut

sukulaiseensa, tästä oli tullut hänen oikea kätensä, kuinka

hän tulisi toimeen ilman herra Paulia? Hän olikin vastustanut

tätä askelta, mutta Paul oli vakuuttanut, että se oli hänen

velvollisuutensa.

Hän sanoi tämän kaiken julkisesti päivällispöydässä, puhuen

kuuluvalla äänellä Zélie St. Pierrelle.

"Miksi se oli hänen velvollisuutensa?" Olisin voinut tehdä hänelle

tämän kysymyksen. Mieleni teki yllättää hänet äkkiä, kun hän tyynesti

kulki ohitseni luokassa, ojentaa käteni, tarttua häneen lujasti ja

sanoa: "Seis. Kuulkaamme nyt koko asia loppuun saakka. _Miksi_ on

hänen velvollisuutensa lähteä maanpakoon?" Mutta madame puhutteli

aina jotakin toista opettajaa eikä koskaan katsonut minuun, ei

koskaan näyttänyt tietävän että tämä asia mitenkään koskisi minua.

Viikko laahautui eteenpäin. Ei puhuttu enää mitään siitä että Emanuel

tulisi sanomaan meille hyvästi, eikä kukaan näyttänyt välittävän

hänen tulostaan, kukaan ei ilmaissut kiduttavaa pelkoa että hän

lähtisi ääneti ja näkymättömänä, he puhuivat lakkaamatta, mutta eivät

koskaan puheessaan koskettaneet tätä elinkysymystä. Mitä madameen

tuli, saattoi hän tietysti nähdä Emanuelin ja puhua hänelle niin

paljon kuin halutti. Mitä _hän_ välitti siitä, tuliko professori

näyttäytymään luokkahuoneisiin vai eikö?

Viikko läheni loppuaan. Meille sanottiin että hän lähtee sinä ja sinä

päivänä, että matkan päämääränä oli "Basseterre, Guadaloupessa". Asia

joka pakotti häntä lähtemään, koski erään ystävän etuja eikä hänen

omiaan. Sitä juuri luulinkin.

"Basseterre, Guadaloupe." Nukuin vähän siihen aikaan, mutta aina

kun nukahdin, oli ehdottomana seurauksena että sävähdin nopeasti

pystyyn ja olin kuulevinani sanat "Basseterre" ja "Guadaloupe"

lausuttavan päänaluseni vieressä, tai tanssivat kirjaimet punaisina

ja sinipunervina ympärilläni pimeässä.

Siihen mitä sydämessäni tunsin, ei ollut mitään apua, ja minkä sille

mahdoin että tunsin? Emanuel oli ollut hyvin ystävällinen minua

kohtaan viime päivinä, hän oli tunti tunnilta käynyt paremmaksi

ja ystävällisemmäksi. Nyt oli kuukausi kulunut siitä kun olimme

ratkaisseet uskonnollisen erimielisyytemme, ja koko sinä aikana

emme olleet kertaakaan riidelleet. Eikä rauhamme ollut eron kylmä

tytär, emme olleet etääntyneet toisistamme, hän oli tullut useammin,

hän oli puhunut kanssani enemmän kuin ennen, viettänyt tuntikausia

seurassani, mieli rauhoittuneena, katse tyytyväisenä, käytös

kodikkaana ja lempeänä. Ystävällisiä puheenaiheita oli noussut

välillemme, hän oli kysynyt suunnitelmiani ja minä olin kertonut

mistä. Koulusuunnitelma miellytti häntä, hän pani minut puhumaan

siitä yhä uudestaan, vaikka hän nimittikin sitä Alnaschar-unelmaksi.

Soraääni oli poissa, keskinäinen ymmärtämys tasoittui ja lujittui,

yhdistymisen ja toivon tunteet sykkivät syvällä sydämessä, kiintymys

ja syvä arvonanto ja orastava luottamus lujittivat siteitään.

Kuinka hiljaisia tunteja minulla oli tähän aikaan! Ei enää mitään

ivaa "henkevyydestäni", ei uhkauksia vastenmielisistä näytteistä

julkisuudessa! Kuinka suloisesti korvasikaan mustasukkaista ivaa

ja vieläkin mustasukkaisempaa, miltei kiihkeätä kiitospuhetta nyt

mykkä ja suvaitsevainen apu, lempeä johto ja hellä kärsivällisyys,

joka antoi anteeksi mutta ei koskaan ylistänyt. Oli aikoja jolloin

hän istui monta minuuttia puhumatta sanaakaan, ja kun pimeäntulo tai

velvollisuus pakottivat meidät eroamaan, hän lähti pois sanoen: "_Il

est doux, le repos! Il est précieux, le calme bonheur_!"[115]

Eräänä iltana, ei edes kymmentä lyhyttä päivää sitten, hän liittyi

seuraani kun kävelin käytävälläni. Hän tarttui käteeni. Minä katsoin

hänen kasvoihinsa. Minusta näytti että hän aikoi vangita huomioni.

"_Bonne petite amie_!" hän sanoi pehmeästi. "_Douce

consolatrice_!"[116] Mutta tämä kosketus, nämä sanat herättivät

minussa uuden tunteen ja oudon ajatuksen. Voiko olla niin että

hänestä oli tuleva enemmän kuin ystävä tai veli? Puhuiko hänen

katseestaan tunne joka oli enemmän kuin veljeyttä tai ystävyyttä?

Hänen kaunopuheisella katseellaan oli enemmän sanottavaa, hänen

kätensä veti minua lähemmäksi, hänen huulensa liikkuivat. Ei. Ei nyt.

Tänne hämärään käytävään tuli keskeytys: se tuli kaksinkertaisena ja

pahaenteisenä. Tapasimme kaksi kohtalokasta haamua -- naisen ja papin

-- madame Beckin ja isä Silaksen.

Jälkimmäisen ilmettä en koskaan unohda. Ensi silmäyksellä siinä

näkyi Jean-Jacquesin tunteellisuutta, jota äsken yllättäen havaitut

kiintymyksen merkit olivat herättäneet, sitten sitä välittömästi

tummensi kirkollisen kateuden keltatauti. Hän puhui minulle

mahtipontisesti. Hän katsoi oppilaaseensa ankarasti. Mitä madame

Beckiin tulee, hän tietenkään ei nähnyt mitään -- ei mitään,

vaikka hänen sukulaisensa hänen läsnä ollessaan piti kerettiläisen

muukalaisen kättä omassaan eikä antanut sen vetäytyä pois, painoi

vain lujemmin ja kiinteämmin.

Näiden tapausten jälkeen tuo äkillinen uutinen hänen lähdöstään

ei ensin ollut tuntunut minusta uskottavalta. Itse asiassa vasta

yhtämittainen toistaminen ja sata viisikymmentä uskovaa mieltä

ympärilläni pakottivat minut vihdoinkin ottamaan sen toden kannalta.

Mitä tulee tuohon odotuksen viikkoon, sen tyhjiin mutta polttaviin

päiviin, jotka eivät tuoneet mitään selityksen sanaa häneltä --

muistan mutta en voi kuvata sen kulkua.

Viimeinen päivä koitti. Nyt hän oli käyvä luonamme. Nyt hän oli

tuleva sanomaan hyvästit, tai häviäisi sanattomana, emmekä koskaan

saisi nähdä häntä.

Tämä vaihtoehto ei näyttänyt vaivaavan ketään elävää sielua koulussa.

Kaikki nousivat tavalliseen aikaan, kaikki söivät aamiaista

kuten tavallista, kaikki ryhtyivät jokapäiväisiin töihinsä yhtä

rasvatyyninä kuin ainakin, ilman että yksikään viittasi entiseen

professoriinsa tai näytti ajattelevan häntä.

Niin unohtavainen oli talo, niin piittaamatonta, niin totunnaista

sen toiminta, niin vailla odotusta sen ulkonäkö, että tuskin osasin

hengittää niin liikkumattomassa, niin tukahduttavassa ilmassa. Eikö

kukaan lainaisi minulle ääntään? Eikö kenelläkään ollut toivomusta,

sanaa, rukousta, johon minä voisin sanoa amen.

Olin kuullut tyttöjen yhteen ääneen pyytävän jotakin pikkuseikkaa

-- kestitystä, lupapäivää, vapautusta jostakin tunnista, ja nyt he

eivät voineet, he eivät _tahtoneet_ yksissä neuvoin piirittää madame

Beckiä ja vaatia viimeistä kohtausta opettajan kanssa josta sentään

oli pidetty, ainakin muutamat olivat rakastaneet häntä niin kuin _he_

osasivat rakastaa -- mutta mitä sitten _on_ laumojen rakkaus?

Minä tiesin missä hän asui, tiesin missä hänestä saisi kuulla ja

missä hänet saisi tavata. Välimatkaa oli tuskin kivenheitto, mutta

vaikka hän olisi ollut viereisessä huoneessa, en kutsumatta olisi

käyttänyt tietoani hyväkseni. Kulkea perässä, hakea, muistuttaa,

kutsua -- sellaisiin ei minulla ollut kykyä.

Emanuel olisi voinut kulkea ohitseni käsivarren ulottumalta: jos

hän olisi kulkenut hiljaisena ja huomaamatta -- hiljaisena ja

liikahtamatta olisin minä antanut hänen kulkea ohi.

Aamu kului hukkaan. Iltapäivä tuli, ja minä luulin että kaikki oli

ohi. Sydämeni vapisi rinnassani. Vereni oli häiriytynyt juoksussaan.

Olin aivan sairas, tuskin osasin pysyä paikallani ja tehdä työni.

Pieni maailma ympärilläni hyöri kuitenkin välinpitämättömänä,

kaikki näyttivät hilpeiltä, vailla huolia, pelkoa tai pohdintaa.

Samat oppilaat, jotka seitsemän päivää sitten olivat hysteerisesti

itkeneet hämmästyttävää uutista, näyttivät unohtaneen koko asian, sen

tärkeyden ja oman liikutuksensa.

Vähän ennen kello viittä, jolloin tunnit loppuivat, madame Beck

lähetti hakemaan minut huoneeseensa, lukemaan ja kääntämään jonkin

englantilaisen kirjeen, jonka hän oli saanut, ja kirjoittamaan

vastauksen. Ennen kuin ryhdyin työhön, huomasin kuinka hän hiljaa

sulki huoneensa molemmat ovet. Hän sulki tarkoin myös ikkunan,

vaikka oli kuuma päivä ja hän yleensä piti vapaata ilmanvaihtoa

välttämättömänä. Miksi tämä varovaisuus? Valpasta epäluuloa, miltei

vihaista epäluottamusta herätti tällainen toimenpide. Tahtoiko hän

sulkea pois äänet? Mitkä äänet?

Kuuntelin niin kuin en ikinä ennen ollut kuunnellut, kuuntelin kuin

talvinen susi illalla, kun se nuuskii lunta, vainuaa saalista ja

kuulee etäisen vaeltajan askelet. Voin kuitenkin sekä kuunnella että

kirjoittaa. Puolivälissä kirjettä kuulin jotakin joka pysäytti kynäni

-- askeleita eteisestä. Ovikello ei ollut soinut, Rosine -- toimien

epäilemättä määräysten mukaan -- oli estänyt moisen hälytyksen.

Madame näki minun pysähtyvän. Hän yskäisi, koetti hälistä, puhui

kovemmin. Askelet olivat kulkeneet luokkahuoneeseen.

"Jatkakaa", sanoi madame, mutta käteni oli kuin kytketty, korvani

kahleissa, ajatukseni viety pois vangittuna.

Kouluhuoneet muodostivat toisen rakennuksen, eteinen erotti ne

asuinhuoneista, mutta huolimatta etäisyydestä ja eristyksestä kuulin

joukkojen äkkiä liikahtavan, koko osaston nousevan pystyyn.

"He panevat työnsä pois", sanoi madame.

Oli kyllä juuri se aika, jolloin työt pantiin pois, mutta miksi tuo

äkillinen hiljaisuus -- tuo metelin tilapäinen hiljeneminen?

"Odottakaa, madame -- minä tahdon nähdä mitä siellä on."

Ja minä laskin pois kynäni ja jätin hänet. Jätin hänet? Ei, hän ei

tahtonut tulla jätetyksi: koska hän ei kyennyt pidättämään minua,

nousi hän ja seurasi minua, kiinteästi kuin varjoni. Minä käännyin

portaiden viimeisellä askelmalla.

"Tuletteko mukaan?" kysyin.

"Tulen", hän sanoi ja kohtasi katseeni omituisen näköisenä -- ilme

verhottuna mutta kuitenkin päättäväisenä. Kuljimme siis edelleen,

emme yhdessä, vaan hän seurasi kintereilläni.

Paul oli tullut. Astuessani ensi luokkaan näin hänet. Siinä oli vielä

kerran edessäni tuo perin tuttu hahmo. En epäile etteivätkö he olleet

koettaneet pidättää häntä poissa, mutta hän oli tullut.

Tytöt seisoivat puoliympyrässä, hän kulki ympäri ja sanoi hyvästi,

puristi jokaisen kättä, kosketti huulillaan jokaisen poskea.

Ulkomainen tapa salli tämän viimeisen tempun tällaisen eron -- niin

juhlallisen ja pitkäaikaisen -- hetkellä.

Minusta tuntui kovalta että madame Beck tällä tavoin ajoi minua takaa

seuraten kintereilläni ja pitäen minua tarkasti silmällä. Niskani ja

olkapääni värisivät kuin kuumeessa hänen hengityksensä kohtaamina,

minun tuli hirveän paha olla.

Paul lähestyi, hän oli kiertänyt melkein koko puoliympyrän, hän ehti

viimeiseen oppilaaseen, hän kääntyi. Mutta madame ehti edelleni, hän

oli äkkiä astunut eteeni, hän näytti suurentavan mittasuhteitaan ja

levittelevän verhoaan, hän pimitti minut niin että minä jäin piiloon.

Hän tunsi heikkouteni ja kyvyttömyyteni, hän osasi arvioida henkisen

lamaannukseni -- sen täydellisen itseluottamuksen puutteen, joka

voi yllättää minut ratkaisevina hetkinä. Hän riensi sukulaisensa

luo, rupesi puhelemaan hänelle liukkaasti, vangitsi hänen huomionsa,

saattoi hänet kiireisesti ovelle -- lasiovelle joka avautui

puutarhaan. Luulen että Paul katseli ympärilleen -- jospa vain

olisin saanut kiinni hänen katseestaan, olisi luullakseni rohkeus

tulvahtanut mieleeni auttamaan tunnetta, ja seurauksena olisi ollut

hyökkäys, kenties vapautus. Mutta huone oli jo yhtenä hälinänä,

puoliympyrä oli hajaantunut ryhmiksi, ja minun hahmoni hävisi

kolmenkymmenen silmäänpistävämmän joukkoon. Madame sai tahtonsa läpi,

niin, hän sai herra Paulin pois, ja tämä ei ollut nähnyt minua, hän

luuli minun olevan poissa. Kello löi viisi, kovaääninen lähtökello

soi, oppilaat hajaantuivat, huone tyhjentyi.

Muistissani näyttää olevan täydellinen pimeys ja hämmennys parin

seuraavan minuutin suhteen -- kuvaamaton tuska sietämättömän tappion

johdosta. _Mitä_ minun piti tehdä, oi, _mitä_ minun piti tehdä, kun

koko elämäni toivo juurineen revittiin särjetystä ja poljetusta

sydämestäni?

Mitä _olisin_ tehnyt, sitä en tiedä, kun eräs pieni tyttö -- koulun

pienin -- yksinkertaisena ja pahaa aavistamatta tunkeutui sisäisen

taistelun kuohuvaan vaikkakin hiljaiseen keskukseen.

"Mademoiselle", leperteli kimeä ääni, "minun pitää antaa teille tämä.

Herra Paul sanoi että minun pitää hakea teitä läpi talon, ullakolta

kellariin saakka, ja antaa teille tämä, kun löydän teidät."

Ja lapsi antoi kirjelapun, pieni kyyhkynen pudotti polvelleni

öljypuunlehden. En nähnyt nimeä enkä osoitetta, nämä sanat vain:

"Aikomukseni ei ollut sanoa teille hyvästi samalla kun toisille,

mutta toivoin näkeväni teidät luokassa. Olin pettynyt. Kohtauksemme

lykkääntyy. Olkaa valmis tapaamaan minua. Ennen kuin matkustan, minun

täytyy tavata teidät kaikessa rauhassa ja puhua kanssanne pitkälti.

Olkaa valmis, hetkeni ovat luetut ja nyt juuri toisen hallussa, sitä

paitsi minulla on tekeillä yksityinen hanke, jossa ei kenelläkään ole

osuutta ja jota en ilmoita kenellekään, en edes teille. -- PAUL."

"Olkaa valmis!" Tänä iltana siis, sillä eikö hänen pitänyt matkustaa

seuraavana päivänä? Piti, siitä olin varma. Olin nähnyt ilmoitettavan

hänen laivansa lähtöpäivän. Oi, _minä_ kyllä olin valmis, mutta

voiko tuo ikävöity kohtaus todella tapahtua? Aika oli niin lyhyt,

vehkeilijät niin valppaita, toimivia ja vihamielisiä, tie näytti

ahtaalta kuin vuorenonkalo, syvältä kuin rotko -- Apollyon istui

hajareisin sen päällä hengittäen liekkejä. Voiko Jalosydämeni tulla

sitä tietä? Pääsikö oppaani luokseni?

Kuka voisi sanoa? Kuitenkin tuli mieleni vähän rohkeammaksi,

vähän turvallisemmaksi, olin tuntevinani hänen sydämensä sykkivän

uskollisena, samaan tahtiin kuin omani.

Minä odotin ritariani. Apollyon tuli, vetäen helvetin joukkoja

perässään. Minä luulen että jos iäisyydessä on vaivaa, ei sen

muoto ole polttava piina eikä sen luonne epätoivo. Minä ajattelen

että jonakin noista päivistä, jolloin aurinko ei koskaan nouse

eikä koskaan laske, enkeli astuu alas Tuonelaan -- seisoo siinä

loistavana ja hymyilevänä, tuo mukanaan ennustuksen jonkinlaisesta

anteeksiannosta, sytyttää epävarman autuuden toivon, ilmaisee omassa

loistossaan ja suuruudessaan lupauksensa merkityksen ja laajuuden,

puhuu -- liitelee sitten ylös, muuttuu tähdeksi ja katoaa omaan

taivaaseensa. Sen antimena oli epävarmuus -- pahempi lahja kuin

epätoivo.

Koko sen illan minä odotin, luottaen kyyhkysen tuomaan öljypuun

lehteen, ja kuitenkin kesken luottamustani pelkäsin kauheasti. Pelko

ahdisti raskaana sydäntäni. Se oli niin kylmä ja erikoinen, että

tiesin sen kuuluvan harvoin pettävään aavistukseen. Ensimmäiset

tunnit tuntuivat pitkiltä ja hitailta, mutta hengessäni takerruin

viimeisen pakeneviin liepeisiin. Ne kiitivät kuin pyrypilvet -- kuin

hattarat myrskyn edellä.

Ne kuluivat. Koko helteinen kesäpäivä paloi loppuun kuin jouluvalkea,

sen laskun purppura sammui, minä jäin kumarruksiin keskelle kylmiä

sinisiä varjoja, keskelle yön kalpeata tuhkavälkettä.

Rukoukset olivat ohi, oli maatamenon aika, huonetoverini olivat

kaikki vetäytyneet suojiinsa. Minä vain viivyttelin vielä pimeässä

ensi luokassa unohtaen tai ainakin jättäen huomioonottamatta säännöt,

joita en koskaan ennen ollut unohtanut enkä halveksinut.

En osaa sanoa kuinka kauan kävelin edestakaisin siinä luokassa.

Olin varmaan liikkeellä monta tuntia, olin koneellisesti siirtänyt

syrjään penkit ja pulpetit ja tehnyt itselleni tien pitkin huoneen

pituutta. Siellä kävelin ja siellä -- kun olin varma siitä että

koko talo oli makuulla ja poissa kuuluviltani -- siellä vihdoinkin

itkin. Turvautuen yöhön, luottaen yksinäisyyteen en enää hillinnyt

kyyneleitäni enkä kahlinnut nyyhkytyksiäni. Ne painoivat sydäntäni,

ne mursivat tiensä. Mikä suru voi olla pyhä tässä talossa?

Pian yhdentoista jälkeen -- hyvin myöhäinen hetki Rue Fossettella

-- ovi aukeni -- hiljaa mutta varmasti, ja lampun valo tunkeutui

kuutamoon. Madame Beck tuli sisään yhtä tyynenä kuin jos olisi tullut

aivan tavalliselle asialle tavalliseen aikaan. Sen sijaan että olisi

heti puhutellut minua hän meni laatikolleen, otti avaimet ja näytti

hakevan jotakin. Hän aikaili tuossa teeskennellyssä etsinnässä kauan,

liian kauan. Hän oli tyyni, liian tyyni, ja minä olin sillä tuulella

että saatoin tuskin sietää hänen verukkeitaan. Olin nyt tavallisten

rajojen ulkopuolella, kaksi tuntia sitten olin jättänyt taakseni

totunnaiset kunnioitukset ja pelot. Minä, joka tavallisissa oloissa

olin pelkän kosketuksen johdettavissa, yhden sanan määrättävissä, en

nyt sietänyt mitään iestä, en totellut mitään pakkoa.

"On jo enemmän kuin aika mennä levolle", sanoi madame, "talon

sääntöjä on jo liian kauan rikottu."

Madame ei saanut vastausta, en keskeyttänyt kävelyäni, ja kun hän

tuli tielleni, työnsin hänet pois.

"Antakaa minun viihdytellä teidät tyyntymään, meess, antakaa minun

taluttaa teidät huoneeseenne", hän sanoi koettaen puhua lempeästi.

"Ei!" sanoin minä. "Ette te eikä kukaan muu saa houkutella eikä

taluttaa minua."

"Vuoteenne lämmitetään. Goton on ylhäällä vielä. Hän on tekevä

vuoteenne mukavaksi, hän on antava teille rauhoittavan juoman."

"Madame", puhkesin sanomaan, "te olette materialisti. Kaiken

iloisuutenne, rauhanne ja säädyllisyytenne verhon alla olette

kiistaton materialisti. Tehkää oma vuoteenne lämpimäksi ja pehmeäksi,

ottakaa rauhoittavia juomia ja liharuokia, makeita ja höystettyjä

juomia niin paljon kuin tahdotte. Jos teillä on surua tai pettymyksiä

-- ja ehkä teillä onkin -- ei, minä _tiedän_ että teillä on --

käyttäkää omia lievityskeinojanne, hakekaa omista valituista

varastoistanne. Jättäkää minut nyt. _Jättäkää minut_, minä sanon!"

"Minun täytyy lähettää joku toinen pitämään teistä huolta, meess,

minun täytyy lähettää Goton."

"Minä kiellän sen. Jättäkää minut yksin. Pitäkää kätenne kaukana

minusta, minun elämästäni, minun suruistani. Oi, madame, _teidän_

kädessänne on sekä jäätävää kylmyyttä että myrkkyä. Te myrkytätte ja

lamaannutatte."

"Mitä minä olen tehnyt, meess? Ette te saa mennä naimisiin Paulin

kanssa. Ei hän voi mennä naimisiin."

"Kademieli", sanoin, sillä minä tiesin että hän salaa tahtoi

Paulia itselleen ja oli aina tahtonut. Hän sanoi sukulaistaan

"sietämättömäksi", teki pilaa hänen "hurskaudestaan", hän

ei rakastanut, mutta tahtoi mennä naimisiin hänen kanssaan

kiinnittääkseen hänet omiin etuihinsa. Olin tunkeutunut syvälle

madamen muutamiin salaisuuksiin -- en tiedä miten, ehkä sisäisen

näkemyksen tai aavistuksen tietä. Eläessäni hänen lähellään olin

niin ikään hitaasti oppinut ymmärtämään että -- paitsi alempiensa

seurassa -- hänen täytyi aina olla toisen kilpailija. Hän _oli_

minun kilpailijani, sielussaan ja sydämessään, vaikkakin salaisesti,

mitä sileimmän pinnan alla ja kenenkään paitsi hänen ja minun sitä

aavistamatta.

Kaksi minuuttia olin minä madamen valtiattarena, tunsin että koko

nainen oli minun vallassani, sillä muutamina hetkinä, sellaisina kuin

nyt -- hetkinä jolloin tajunta oli kiihottunut niin kuin nyt -- hänen

tavallinen verhonsa, hänen naamarinsa ja kaapunsa olivat minulle

pelkkää reikäistä verkkoa, jonka alla näin sydämettömän, mukavuutta

rakastavan ja halpamaisen olennon. Hän vetäytyi hiljaa luotani pois

ja sanoi säyseästi ja hillitysti mutta hyvin väkinäisesti, että

jollen suostunut tulemaan levolle, hänen täytyi vastahakoisesti

jättää minut. Minkä hän viipymättä tekikin, ehkäpä iloisempana

päästessään pois kuin minä olin nähdessäni hänen katoavan.

Tämä oli ainoa salamoiva, totuutta vaativa kohtaus, mitä koskaan

sattui madame Beckin ja minun välillä: tämä lyhyt yönäytelmä ei

koskaan uusiutunut. Se ei hitustakaan muuttanut hänen käytöstään

minua kohtaan. En tiedä hänen kostaneen. En usko että hän vihasi

minua enemmän armottoman rehellisyyteni vuoksi.

Luulen että hän kietoutui voimakkaan luonteensa salaiseen filosofiaan

ja päätti unohtaa sellaiset asiat, joita oli kiusallista muistaa.

Tiedän että yhteisen elämämme loppuun saakka ei tämä kiivas kohtaus

uusiutunut eikä siihen kertaakaan viitattu.

Se yö kului: kaikkien öiden -- myös tähdettömän yön ennen loppua

-- täytyy kulua ja mennä ohi. Kuuden tienoilla -- se oli hetki

jolloin talo herätettiin -- menin pihalle ja pesin kasvoni kylmällä

raikkaalla kaivovedellä. Kun palasin sisään nelikulmaisen eteisen

kautta, näytti tammikaappiin upotettu peililasin palanen kuvani.

Peili sanoi, että olin muuttunut: posket ja huulet olivat vettyneen

valkoiset, silmät kuin lasia, silmäluomet turvonneet ja punaiset.

Tullessani toverieni joukkoon tiesin että kaikki katsoisivat minua --

sydämeni näytti paljastuneen heille, uskoin tulleeni ilmi. Inhottavan

varmalta tuntui että koulun nuorimmankin täytyi arvata minkä ja kenen

tähden olin joutunut epätoivoon.

"Isabelle", lapsi jota olin kerran hoitanut sairauden aikana,

lähestyi. Pilkkaisiko hänkin minua?

"_Que vous êtes pâle! Vous êtes donc bien malade,

mademoiselle_?"[117] hän sanoi pannen sormen suuhunsa ja töllisteli

minuun, kasvoissaan surumielinen typeryys, joka sillä hetkellä näytti

minusta kauniimmalta kuin terävin älykkyys.

Isabelle ei pitkäksi aikaa yksin jäänyt tietämättömyyden suosioon:

ennen kuin päivä oli loppunut, oli minulle kokoontunut kiitollisuuden

aihetta koko sokeata taloa kohtaan. Joukoilla on muuta tekemistä

kuin lukea sydämiä ja tulkita hämäriä puheita. Joka tahtoo,

pitäköön oman salaisuutensa -- hoitakoon omat asiansa. Sen päivän

kuluessa sain todistuksen toisensa jälkeen, ei ainoastaan siitä,

että kukaan ei aavistanut nykyisen suruni syytä, vaan myös siitä,

että koko sisäinen elämäni kuuden viime kuukauden aikana oli

vielä yksin minun. Ei tiedetty -- sitä ei ollut huomattu -- että

pidin erityisessä arvossa yhtä olentoa kaikkien toisten joukosta.

Juorupuhe oli mennyt ohitseni, uteliaisuus oli katsonut ylitseni;

nuo molemmat ovelat voimat, jotka aina hiiviskelevät ympäri, eivät

koskaan olleet keskittyneet minuun. Määrätynlainen elimistö voi elää

täyteen ahdetussa kuumesairaalassa ja säästyä lavantaudilta. Emanuel

oli tullut ja mennyt, hän oli opettanut minua ja etsinyt seuraani,

mahdollisina ja mahdottomina hetkinä hän oli kutsunut minua ja minä

olin totellut. "Herra Paul kysyy neiti Lucya" -- "Neiti Lucy on herra

Paulin kanssa" -- sellaisia tiedonantoja oli kuulunut alituiseen,

eikä kukaan etsinyt selitystä, vielä vähemmän tuomitsi. Kukaan ei

vihjaissut mitään, kukaan ei laskenut leikkiä.

Madame Beck luki arvoituksen, kukaan muu ei sitä ratkaissut. Mitä

nyt kärsin, sitä sanottiin sairaudeksi -- päänsäryksi -- ja minä

hyväksyin nimityksen.

Mutta mikä ruumiillinen kipu voisi vetää vertoja tälle tuskalle?

Tälle varmuudelle, että hän oli lähtenyt sanomatta hyvästi --

julmalle tiedolle että kohtalo ja vainoavat raivottaret -- naisen

kateus ja papin tekopyhyys -- eivät sallineet minun enää nähdä

häntä? Ihmekö siis että toinen ilta tapasi minut samanlaisena kuin

ensimmäinen -- kesyttömänä, kidutettuna, taaskin astelemassa pitkin

tyhjää huonetta muuttumattoman, katkeran, äänettömän epätoivon

vallassa.

Madame Beck ei itse kutsunut minua vuoteeseen sinä iltana -- hän ei

tullut lähelleni, mutta hän lähetti Ginevra Fanshawen -- parempaa

asianajajaa ei hän olisi voinut käyttää tähän tarkoitukseen. Ginevran

ensimmäiset sanat: "Onko päänsärkynne hyvin häijyä tänä iltana?"

(sillä Ginevra niinkuin kaikki muutkin, luuli että minulla oli

päänsärkyä -- sietämätöntä päänsärkyä, joka teki kasvoni pelottavan

valkoisiksi ja jalkani hermostuneen levottomiksi) -- niin, hänen

ensimmäiset sanansa herättivät minussa halun paeta minne tahansa,

niin että vain pääsisin pois hänen ulottuviltaan. Ja se mitä seurasi

-- valitukset hänen omasta päänsärystään -- vahvisti päätökseni pian.

Minä menin yläkertaan. Pian olin vuoteessani -- kurjassa vuoteessani.

Olin maannut tuskin viittä minuuttia, kun toinen lähetti saapui,

Goton, joka toi minulle jotakin juotavaa. Olin nääntymäisilläni

janoon -- join kiihkeästi. Juoma oli makeata, mutta tunsin lääkkeen

maun.

"Madame sanoo että se panee teidät nukkumaan, nuppuseni", sanoi Goton

ottaessaan tyhjän kupin pois.

Ahaa, siinä oli siis tyynnyttävä juoma. Itse asiassa he olivat

antaneet minulle voimakkaan unilääkkeen. Minut oli pidettävä rauhassa

yksi yö.

Koko talo paneutui levolle, yölamppu sytytettiin, makuusalissa tuli

hiljaista. Uni vallitsi pian: noiden päänalusten luona sen oli helppo

päästä herruuteen. Uni, terveiden päiden ja sydänten tyytyväinen

valtias -- se sivuutti levottoman.

Juoma alkoi vaikuttaa. En tiedä oliko madame vahvistanut vai

miedontanut annosta: vaikutus ei ainakaan ollut se mitä hän oli

tarkoittanut. Raukeuden sijasta tuli kiihtymys. Minua alkoi elähyttää

uusi ajatus -- omituisesti väritetty unelma. Rohkaiseva kutsu

tunkeutui aisteihini, niiden torvet raikuivat, pasuunat törähtelivät

tavattomia vaatimuksia. Mielikuvitus oli nostettu levostaan ja

se tuli esiin rajuna ja huimana. Se katseli halveksien ainetta,

kumppaniaan.

"Nouse!" se sanoi. "Sinä kuhnuri, tänä yönä _minun_ tahtoni

vallitsee, eikä sinulla ole mitään sanottavaa."

"Katso ulos ja silmäile yötä!" se huusi sitten, ja kun kohotin

läheisen ikkunan raskasta luukkua, näytti mielikuvitus minulle --

omalla kuninkaallisella kädenliikkeellään -- verrattoman kauniin

kuun, joka purjehtiessaan valaisi synkkää taivasta.

Se teki makuuhuoneen välkkyvän pimeyden, ahtaat rajat ja tukahuttavan

kuumuuden sietämättömäksi läähättäville aisteilleni. Se houkutteli

minua jättämään tämän luolan ja seuraamaan itseään ulos kasteeseen,

viileyteen ja loistoon.

Se loihti eteeni omituisen kuvan keskiyön Villettestä. Erikoisesti

se näytti puiston, kesäpuiston pitkine käytävineen, jotka kaikki

olivat hiljaiset, yksinäiset ja rauhalliset; niiden keskellä oli

suuri kivinen vesisäiliö -- sen säiliön tunsin, sen vieressä olin

usein seisonut -- se oli syvällä puiden siimeksessä, tulvillaan

kylmää kirkasta vettä, ja pohja oli vihreä, lehtevä, kaislainen. Mitä

kaikesta tästä? Puiston portit olivat kiinni, lukossa, vahdittuina --

puistoon ei voinut päästä.

Eikö voinut? Sitä asiaa sieti tuumia, ja miettiessäni pukeuduin

koneellisesti. Täysin kykenemättömänä nukkumaan tai makaamaan hiljaa

-- kiihdyksissä kiireestä kantapäähän -- mitä muutakaan voin tehdä

kuin pukeutua?

Portit olivat lukossa, vahdit seisoivat porteilla; eikö siis ollut

mitään pääsyä puistoon?

Pari päivää sitten olin ohikulkiessani nähnyt, kiinnittämättä siihen

silloin mitään huomiota, raon aitauksessa -- siitä oli särkynyt yksi

säle. Nyt näin tämän raon muistissani -- näin hyvin selvästi --

ahtaan epäsäännöllisen aukon suoriin riveihin kuin pylväskäytäväksi

istutettujen lehmusten runkojen välissä. Mies ei olisi mahtunut

tuosta aukosta, ei lihava nainen liioin, madame Beck luultavasti

ei, mutta minä luulin mahtuvani, minä kuvittelin että olisi hauska

koettaa, ja jos pääsisin sisään, olisi koko puisto tällä hetkellä

minun -- kuutamoinen, keskiöinen puisto!

Kuinka makeasti nukkuikaan koko makuusali! Mikä syvä uni!

Mikä tasainen hengitys! Kuinka hiljainen oli koko suuri talo! Mikähän

aika oli? Minun täytyi tietää. Luokkahuoneessa alapuolella oli kello

-- mikä esti minua uskaltamasta alas katsomaan sitä? Tällaisessa

kuutamossa täytyi sen suuren valkoisen taulun ja pikimustien

numeroiden näkyä varsin selvästi.

Tätä askelta eivät olleet estämässä edes narisevat saranat eikä

naksahtava lukko. Näinä kuumina heinäkuun öinä ei siedetty

ummehtunutta ilmaa, ja sisäovet olivat selkiselällään. Kestäisivätkö

makuusalin lattialaudat askeleitani kavaltamatta niitä? Kyllä vain.

Minä tiedän missä lauta on irrallaan, ja vältän sitä. Tammiportaat

narisevat hiukan, kun laskeudun alas, mutta ei paljon -- minä olen

nelikulmaisessa eteisessä.

Suuret luokan-ovet ovat tarkasti kiinni, salvat on vedetty eteen.

Toisella puolen on ovi käytävään auki. Luokat ovat mielestäni kuin

suuria synkkiä vankiloita, jotka ovat haudatut kauas kaikkien

kulkuväylien taakse, ja minulle täynnä aavemaisia ja sietämättömiä

muistoja, jotka viheliäisinä makaavat pahnoillaan, raudat käsissä.

Käytävä taas on mieluisa nähtävyys, sillä se johtaa korkeaan

eteiseen, joka aukeaa suoraan kadulle.

Hiljaa! -- kello lyö. Niin kummitusmainen kuin onkin tämän luostarin

hiljaisuus, on kello vasta yksitoista. Samalla kun korvani seuraa

viimeisen lyönnin hiljenevää hyminää, kuulen ulkoa kaupungilta

heikkoa ääntä, joka on kuin kellojen tai orkesterin soittoa -- ääntä

jossa lempeys, voitonriemu ja suru sekoittuvat yhteen. Oi, joka

pääsisi lähemmäksi tuota soittoa, saisi kuunnella sitä yksinään

kaislaisen lammikon partaalla! Minä menen -- oi, minä menen! Mikäpä

voisi estää minua pääsemästä vapauteen?

Tuolla käytävässä riippuu puutarhapukuni, leveä hattuni, huivini.

Suuressa raskaassa ulko-ovessa ei ole lukkoa, ei tarvitse hakea

avainta: oven sulkee vain eräänlainen vieterisalpa, jota ei

ulkopuolelta saa auki mutta jonka sisältä voi vetää pois ilman

hälinää. Osaanko käsitellä sitä? Se tottelee kättäni, tottelee

suotuisan helposti. Ihmettelen kun portti aukeaa melkein kuin

itsestään, ihmettelen kun astun kynnyksen yli ja kuljen kivetyllä

kadulla -- ihmettelen että tästä vankilasta voi päästä ulos niin

merkillisen helposti. Tuntuu kuin minulla olisi ollut näkymätön

tienraivaaja, kuin jokin aukaiseva voima olisi kulkenut edelläni,

sillä itse olin tuskin tehnyt mitään ponnistusta.

Hiljainen Rue Fossette! Tältä kivetykseltä löydän tuon kiehtovan

kesäyön, josta olin haaveillut, näen sen kuun yläpuolellani, tunnen

sen kasteen ilmassa. Mutta tänne ei voi jäädä, olen vielä liian

lähellä vanhoja peikkoja, niin likellä vankityrmää että voin kuulla

vankien valituksen. Tämä juhlallinen rauha ei ole se mitä etsin,

en voi kestää sitä: minun silmissäni tuo taivas näyttää kuolleelta

maailmalta. Puistokin on hiljainen -- minä tiedän, että kuoleman

kuulaus vallitsee kaikkialla siellä -- lähden kuitenkin puistoon.

Lähden kulkemaan tuttua tietä ja nousen kohti palatsien täyttämää

kuninkaallista Haute-Villeä. Sieltä varmaan oli kuulemani soitto

lähtöisin. Se oli tauonnut nyt, mutta sehän saattoi alkaa uudelleen.

Kuljin eteenpäin, vastaani ei tullut orkesterimusiikki eikä

kellojensoitto, mutta toinen ääni korvasi sitä nyt, ääni joka oli

kuin väkevän nousuveden, suuren virran, ja joka syveni sitä mukaa

kuin kuljin eteenpäin. Valoja tuli näkyviin, liike eneni, soitto

raikui lähempää -- minne olin tulossa? Päästyäni ylös eräälle

suurelle torille huomaan kuin taikaiskusta joutuneeni keskelle

iloista, eloisaa, hilpeätä väkijoukkoa.

Koko Villette on yhtä välkettä, yhtä valtavaa ilotulitusta, kaikki

ihmiset näyttävät olevan ulkona, kuutamo ja taivas ovat karkotetut ja

kaupunki säteilee omaa loistoaan. Iloisia pukuja, suuria ajopelejä,

kauniita hevosia ja ritarillisia ratsastajia vilisee loistavilla

kaduilla. Näen myös tusinoittain naamioita. Tämä on ihmeellinen

kohtaus, ihmeellisempi kuin unet. Mutta missä on puisto? Minun

pitäisi nyt olla lähellä sitä. Keskellä tätä välkettä täytyy puiston

olla varjoisa ja rauhallinen -- _siellä_ ei ainakaan ole soihtuja,

lamppuja eikä väkijoukkoja.

Kysyin tätä itseltäni kun ohitseni vierivät avonaiset vaunut täynnä

tuttuja kasvoja. Tässä ihmisvilinässä ne pääsivät kulkemaan vain

hitaasti, ja virkut hevoset korskuivat ohjasten taltuttamassa

innossaan. Näin vaunuissa-istujat hyvin, mutta he eivät voineet

nähdä minua, eivät ainakaan tuntea, sillä olin tiukasti kietoutunut

suureen huiviini, kasvot olkihatun varjossa (tässä kirjavassa

vilinässä ei mikään puku ollut huomiota herättävän kummallinen). Näin

kreivi de Bassompierren, näin kummitätini kauniissa juhlapuvussa,

arvokkaana ja hilpeänä, näin myös Pauliina Maryn, jonka ohimoita

kirkasti kauneuden, nuoruuden ja onnen kolminkertainen sädekehä.

Kun katselin hänen iloisia kasvojaan ja silmiä joissa juhlavalot

kimmelsivät, huomasin tuskin panna merkille hänen pukunsa erikoista

hienoutta. Tiedän vain että harso, joka liehui hänen ympärillään oli

kauttaaltaan valkoinen ja kevyt, kuin morsiushuntu. Vastapäätä häntä

näin Graham Brettonin, ja hänen näkemisestään oli tytön ilme saanut

säteilynsä -- valo joka loisti _hänen_ silmissään, oli lähtöisin

Grahamin silmistä.

Minulle tuotti omituista huvia seurata näitä ystäviä näkymättömänä,

ja minä _seurasin_ heitä, niinkuin luulin, puistoon. Näin heidän

nousevan vaunuista (hevosia ei laskettu sisään) keskelle uutta

ja odottamatonta loistoa. Mitä ihmettä, yli rautaisen portin,

kivipylväiden väliin, oli jännitetty säihkyvä kaari tähtiä! Seurasin

heitä varovasti tämän kaaren alitse -- missä olivat he, missä olin

minä?

Lumotussa maassa, keskellä mitä ylellisintä puutarhaa, tasangolla

jossa kimalteli värillisiä kiviä, metsässä jonka lehdillä välkkyi

purppuraa ja rubiineja ja kultaa, alueella jossa ei ollut puita

eikä varjoja, mutta mitä ihmeellisintä rakennustaiteen rikkautta

-- alttareita ja temppeleitä, pyramideja, obeliskeja, sfinksejä.

Niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, oli tämä Villetten puisto

tulvillaan Egyptin ihmeitä.

Vaikka salaisuus viiden minuutin kuluttua oli hallussani -- sen avain

keksitty ja harhaluulot poistettu -- vaikka nopeasti tajusinkin

näiden juhlallisten kappaleiden rakenteen -- aineet, maalit ja

pahvit -- nämä kiistattomat keksinnöt eivät onnistuneet kokonaan

särkemään lumousta ja tuhoamaan sen yön ihmeitä. Mitäpä siitä

vaikka nyt sainkin selityksen koko suureen juhlaan -- juhlaan jota

luostarimainen Rue Fossette ei ollut saanut maistaa, vaikka se

olikin alkanut jo päivän koittaessa ja oli täydessä käynnissä vielä

keskiyöllä.

Ennen vanhaan oli ollut, kertoo historia, kauhea ratkaisun aika

Labassecourin kohtalossa, jolloin sen ritarillisten asukkaiden

oikeudet ja vapaudet olivat olleet tiesi minkälaisen vaaran

alaisina. Oli ollut sotahuhuja, vaikkei varsinaista sotaa,

jonkinlaista taistelua kaduilla -- hälinää -- juoksua edestakaisin,

katusulkuja, jonkinlaista kapinaa, turvautumista sotaväkeen,

paljon "tiilikiven-vaihtoa" ja myös vähän ammuntaa. Taru tietää

että isänmaanystäviä oli kaatunut, ja vanhassa Basse-Villessä

näytettiin vieläkin aidattua maa-alaa, joka oli juhlallisesti

muurattu ja eristetty ja jonka sanottiin kätkevän näiden marttyyrien

pyhät luut. Olkoon tämä asia miten tahansa, eräänä vuoden päivänä

vietettiin vieläkin juhlaa mainittujen isänmaanystävien ja

marttyyrien kunniaksi, siitä huolimatta että heidän muistonsa

oli hieman hämäräperäinen. Aamulla laulettiin St. Jean Baptisten

kirkossa juhlallinen Te Deum, ilta taas omistettiin näytännöille,

koristeluille ja ilotulituksille, jollaisia nyt näin.

Katsellessani valkoista ibislinnun kuvaa, joka oli kiinnitetty

pylvään päähän, mittaillessani silmilläni syvää soihtujen valaisemaa

käytävää, perspektiiviä jonka loppupäässä lepäsi sfinksi -- kadotin

näkyvistäni seurueen, jonka jälkiä olin noudattanut ison torin

keskeltä saakka, tai oikeammin he hävisivät kuin ryhmä aaveita. Koko

kohtauksella oli unimainen leima, joka hahmo oli häälyvä, joka liike

epämääräinen, joka ääni kaikumainen -- puoliksi ilkkuva ja epävarma.

Pauliina ja hänen ystävänsä olivat menneet, voin tuskin vakuuttaa

että olin todella nähnyt heidät, en kaivannut heitä oppaina tässä

kaaoksessa, vielä vähemmin suojelijoina keskellä yötä.

Tämä juhlayö olisi ollut vaaraton lapsellekin. Puolet

talonpoikaisväestöstä Villetten ympäristöiltä oli tullut kaupunkiin,

ja kunnon porvarit olivat kaikki liikkeellä, puettuina parhaimpiinsa.

Olkihattuni pujahteli lakkien ja nuttujen, lyhyiden hameiden ja

pitkien sintsivaippojen lomitse saamatta kenties katsettakaan.

Varovaisuuden vuoksi sidoin leveän lierin ympäri nauhan mustalaisten

tavoin -- ja silloin tunsin olevani turvassa kuin jos olisin ollut

naamioituna.

Turvassa kuljin pitkin käytäviä, turvassa sukelsin ihmisvirtaan siinä

missä se oli syvin. Hiljaa pysyminen ei nyt ollut vallassani eikä

hiljainen havaintojenteko liioin. Minä ahmin tätä kohtausta, join

kevyttä yöilmaa -- paisuvia ääniä, epämääräisiä valoja, jotka milloin

leimahtivat milloin himmenivät. Mitä tulee onneen ja toivoon, olin

lyönyt kättä niiden kanssa -- mutta juuri nyt halveksin epätoivoa.

Minulla oli lähtiessäni ollut hämärä aikomus hakea kivisäiliö ja

nähdä sen kirkas syvyys ja vihreät partaat. Sitä vihreyttä ja

vilpoisuutta ajattelin tiedottoman kuumeen kiihkeällä janolla.

Kesken tätä välkettä, kiirettä, vilinää ja hälinää ikävöin vieläkin

salaisesti ja ennen muuta tuon pyöreän kristallipeilin luo; olisin

tahtonut nähdä kuun kuvastavan siihen helmenkirkasta otsaansa.

Minä tunsin tieni, mutta näytti kuin minua olisi estetty seuraamasta

sitä suoraan: milloin jokin näky, milloin ääni kutsui minut syrjään

houkutellen käytävältä toiselle. Jo näin nuo tiheään istutetut puut,

jotka olivat tuon värisevän ja läikehtivän kuvastimen kehyksenä, kun

eräältä oikean puolen aukealta kajahti sellainen ääni, jollaisen

luulisin kuuluvan jos taivas aukenisi -- sellainen ääni, joka kenties

todella kuului Betlehemin tasangoilla iloisten sanomain yönä.

Laulu, ihana soitto kuului laajalti, mutta sen kiitäessä eteenpäin

nopein siivin tulvahti näiden siimesten läpi sellainen sointujen

myrsky, että jollei lähelläni olisi ollut puuta johon nojata, luulen

että olisin vaipunut maahan. Siinä oli ääniä jotka minusta tuntuivat

epälukuisilta, suuret määrät eri soittokoneita -- tunsin pasuunan,

torven ja huilun. Vaikutus oli sama kuin jos meren kaikki aallot

olisivat ruvenneet laulamaan.

Äänten tulva tuli sitä tietä; sitten se vetäytyi takaisin ja minä

seurasin sen pakoa. Se johti minut erästä bysanttilaista rakennusta

kohden -- eräänlaista kioskia lähelle puiston keskustaa. Sen

ympärillä seisoi tuhansittain ihmisiä, jotka olivat kokoontuneet

suureen ulkoilmakonserttiin. Se mitä olin kuullut, oli luultavasti

hurja metsästäjäkuoro -- yö, paikka, olosuhteet ja oma mielialani

olivat vain suurentaneet ääniä ja niiden vaikutusta.

Tänne oli kokoontunut naisia, jotka siinä valaistuksessa näyttivät

hyvin kauniilta. Muutamat puvut olivat harsokangasta, toisissa

oli silkin kiilto, kukat ja pitsit värisivät ja harsot liehuivat

koristettujen päähineiden ympärillä, kun tuon mahtavan kuoron

suurenmoisen kokoava ääni halkoi ilmaa niiden yläpuolella. Useimmat

naisista istuivat pienillä keveillä puistotuoleilla, ja heidän

takanaan ja vieressään seisoi uljaita vartioivia miehiä. Väkijoukon

ulommassa rivissä oli kaupunkilaisia, alempaa rahvasta ja poliiseja.

Tähän ulompaan riviin minäkin asetuin. Minusta oli miltei hauskaa

olla lyhyiden hameiden ja puukenkien hiljaisena tuntemattomana

naapurina, jota ei siis myöskään puhuteltaisi, ja vain kaukaa

katsella silkkipukuja, samettiviittoja ja sulkahattuja. Kesken

kaikkea tätä elämää ja iloa oli minusta niin ikään mieluisaa olla

yksin -- aivan yksin. Koska minulla ei ollut halua eikä voimaa

tunkeutua tämän tiheään ahdetun joukon läpi, oli paikkani sen

etäisimmällä äärellä, mistä kyllä voin kuulla, mutta en juuri nähdä.

"Mademoisellella ei ole hyvä paikka", sanoi eräs ääni vierestäni.

Kuka uskalsi puhutella _minua_, olentoa joka ei ollut juuri

seuraa rakastavalla tuulella? Käännyin pikemmin torjumaan kuin

vastaamaan. Näin miehen -- porvarin -- ensi näkemältä ventovieraan,

mutta seuraavassa hetkessä tunsin hänet erääksi liikemieheksi --

kirjakauppiaaksi, jonka myymälästä Rue Fossette hankki kirjansa

ja paperinsa. Tämä mies oli koulussamme tunnettu mielialansa

äärettömästä vaihtelevaisuudesta ja käytöksensä kiukkuisuudesta,

joka usein kohtasi meitäkin, hänen tärkeimpiä ostajiaan. Minulla

yksinäisyydessäni oli kuitenkin aina ollut taipumusta pitämään

hänestä, ja olin aina huomannut hänet kohteliaaksi, väliin

ystävälliseksikin. Kerran hän oli tehnyt minulle palveluksen

auttaessaan minua jossakin hankalassa ulkomaisen rahan vaihdossa.

Hän oli älykäs mies, vieläpä hyväsydäminen karkean pintansa alla,

ja mieleeni oli väliin tullut ajatus että osa hänen luonnettaan oli

sukua osalle Emanuelin luonnetta (hän tunsi hyvin Emanuelin, jonka

olin usein nähnyt istuvan herra Miret'n myymäläpöydällä selailemassa

uusimpia julkaisuja). Tässä sukulaisuudessa näin selityksen

sovinnolliselle tunteelle, joka minulla vaistomaisesti oli häntä

kohtaan.

Omituista kyllä tämä mies tunsi minut olkihattuni ja tiukkaan vedetyn

huivini alta, ja vaikka halusinkin päästää hänet ponnistuksistaan,

tahtoi hän välttämättä raivata väkijoukon läpi tien ja hakea minulle

paremman paikan. Hän vei epäitsekkään kohteliaisuutensa vieläkin

pitemmälle ja hankki jostakin minulle tuolin. Kerran toisensa jälkeen

olen huomannut että juroimmat ihmiset eivät suinkaan ole pahimpia

eivätkä asemaltaan vähäpätöisimmät suinkaan vähimmän hienotunteisia.

Tämä mies ei kohteliaisuudessaan näyttänyt huomaavan mitään outoa

siinä että olin täällä yksin, näki siinä vain syyn tarjota minulle,

mikäli kykeni, hienotunteista mutta tehokasta apuaan. Hankittuaan

minulle paikan ja istuimen hän vetäytyi pois kysymättä mitään,

tyrkyttämättä huomautusta, lisäämättä turhaa sanaa. Ihmekö siis että

professori Emanuel kernaasti poltti sikarinsa, vietti joutohetkensä

ja luki lehtensä Miret'n myymälässä -- noiden kahden täytyi sopia

yhteen.

En ollut istunut viittä minuuttia, kun huomasin että sattuma ja

kunnon porvarillinen ystäväni olivat vieläkin kerran tuoneet minut

erään tutun ja kodikkaan ryhmän läheisyyteen. Suoraan edessäni

istuivat Brettonit ja de Bassompierret. Käteni ulottuvilla -- jos

minua olisi haluttanut ojentaa se -- istui keijukaiskuningatarta

muistuttava olento, jonka asuun liljat ja liljan lehdet näyttivät

antaneen mallin, sillä kaikki mikä siinä ei ollut tahrattoman

valkoista, oli metsän vihreätä. Kummitätini istui myös niin lähellä,

että jos olisin kumartunut eteenpäin, olisi hengitykseni voinut

liikuttaa hänen päähineensä nauhaa. He olivat liian lähellä; koska

verrattain vieras henkilö oli äsken tuntenut minut, tunsin oloni

epämukavaksi näin läheisessä naapuruudessa likeisten tuttujen kanssa.

Minä aivan hätkähdin kun rouva Bretton kääntyi herra Homeen päin ja

ystävällisen mielijohteen vallassa sanoi:

"Tahtoisinpa tietää mitä vakava pikku Lucyni sanoisi kaikesta tästä,

jos olisi täällä. Soisin että olisimme ottaneet hänet mukaan, hän

olisi niin nauttinut."

"Niin olisi, niin olisi, vakavalla järkevällä tavallaan. Oli vahinko

ettemme pyytäneet häntä", yhtyi ystävällinen herrasmies puheeseen ja

lisäsi: "Minusta on hauska nähdä hänen tyyntä huviaan; hän on niin

harvoin järkyttynyt, aina niin tyytyväinen."

Rakkaat olivat nuo molemmat minulle, rakas on vielä tänä päivänä

heidän ystävällisyytensä muisto. Vähän he tiesivät siitä kiduttavasta

tuskasta, joka oli saanut Lucyn miltei kuumeeseen ja ajanut hänet

ulos, ohjattomana ja rauhattomana, ahdistettuna mielenhäiriön

partaalle. Minua melkein halutti kumartua tuon vanhemman olkapäiden

yli ja vastata heidän hyvyyteensä kiitollisin silmin. Herra de

Bassompierre ei tuntenut hyvin _minua_, mutta minä tunsin _hänet_

ja kunnioitin ja ihailin hänen luonnettaan, kaikkea sen korutonta

vilpittömyyttä, lämmintä myötätuntoisuutta ja itsetiedotonta intoa.

Ehkä olisin puhunutkin, mutta juuri silloin Graham kääntyi; hän

kääntyi tehden tuollaisen komean ja levollisen liikkeensä, joka oli

niin toisenlainen kuin erään lyhyen tuimaluonteisen miehen liikkeet.

Hänen takanaan oli satoja penkkirivejä käsittävä väkijoukko,

tuhannet voivat kohdata hänen katseensa ja huomata sen tutkivan

ilmeen -- miksi hän siis keskitti kaiken minuun -- ahdisti minua

tuon täyteläisen, sinisen, lujan silmäterän koko voimalla? Jos hän

kerran katsoi, miksi ei yksi katse tyydyttänyt häntä, miksi hän

kääntyi tuolillaan, nojasi kyynärpäänsä sen selustaan ja tutki minua

kaikessa rauhassa. Hän ei voinut nähdä kasvojani, minä painoin ne

alas, hän ei varmaankaan _voinut_ tuntea minua: minä kumarruin,

käännyin, en tahtonut tulla tunnetuksi. Hän nousi, onnistui jotenkin

lähestymään -- kahden minuutin kuluttua olisi salaisuuteni ollut

hänen hallussaan, hänen käsissään, jotka eivät koskaan olleet

itsevaltaiset, mutta aina voimakkaat. Oli vain yksi keino päästä

pakoon tai hillitä häntä. Ilmaisin eräänlaisella rukoilevalla

liikkeellä että pyysin saada olla yksin, ja jos hän sen jälkeen olisi

ollut itsepäinen, olisi hän ehkä saanut nähdä Lucyn vihastuneena --

kaikki mikä hänessä oli suurta, hyvää ja ystävällistä (ja Lucy tunsi

koko sen täyden määrän) ei olisi pysyttänyt Lucyä aivan kesynä eikä

ehdottoman vaarattomana ja varjomaisena. Hän katsoi, mutta luopui

hankkeestaan. Hän pudisti kaunista päätään, mutta pysyi mykkänä.

Hän palasi istuimelleen eikä enää kääntynyt eikä häirinnyt minua

katseellaan, paitsi yhden ainoan kerran, jolloin todellakin pikemmin

huolestunut kuin utelias katse pujahti minua kohti ja puhui sellaista

mikä jossakin määrin rauhoitti sydäntäni, niinkuin "etelätuuli

rauhoittaa maata". Grahamin ajatukset minusta eivät loppujen lopuksi

olleet pelkkää jäistä välinpitämättömyyttä. Uskon että hän tuossa

kauniissa talossa, sydämessään, oli varannut ullakkoikkunain alle

pienen komeron, jonne Lucy otettiin vastaan jos häntä halutti

tulla. Se ei ollut niin kaunis kuin ne huoneet, jonne hän majoitti

miespuoliset ystävänsä, se ei ollut kuin sali jonne hän sijoitti

ihmisystävyytensä, tai kuin kirjasto jossa hän talletti tiedettään,

vielä vähemmän se muistutti puutarhamajaa, jonka täytti loistollaan

hänen avioliittonsa juhla, mutta vähitellen, pitkällä ja tasaisella

ystävällisyydellä hän osoitti minulle, että hänellä oli pieni komero,

jonka oveen oli kirjoitettu "Lucyn huone". Minä myös varasin hänelle

paikan -- paikan jota en koskaan ruvennut mittaamaan, en kulmamitalla

enkä harpilla: luulen että se oli kuin Peri-Banoun teltta. Koko

elämäni ajan kannoin sitä kourassani rutistettuna -- mutta jos se

olisi vapautunut tuosta puristuksesta, en tiedä vaikka sen luontainen

laajenemiskyky olisi tehnyt siitä jättiläisteltan, johon olisi

mahtunut kokonainen sotajoukko.

Niin malttavainen kuin hän olikin sinä iltana, en voinut jäädä hänen

läheisyyteensä, tämä vaarallinen paikka ja istuin oli jätettävä

ja minä vaanin tilaisuutta, nousin ja pujahdin pois. Hän saattoi

ajatella, hän saattoi vieläpä uskoa että Lucy kätkeytyi tuon huivin,

tuon hatun alle, mutta hän ei voinut olla varma, sillä hän ei ollut

nähnyt kasvojani.

Eiköhän levottomuuden henki minussa nyt jo ollut tyydytetty? Enkö

ollut saanut tarpeekseni seikkailusta? Enkö jo alkanut väsyä,

laimentua ja toivoa olevani rauhassa katon alla. Eipä niinkään.

Inhosin yhä vielä koulun makuusalissa sijaitsevaa vuodettani enemmän

kuin sanat voivat ilmaista, tarrauduin kaikkeen mikä voi hajottaa

ajatuksiani. Jotenkin tunsin myös että illan näytelmä oli vasta

alussa, että tuskin prologi oli lausuttu. Tässä metsäisessä ja

ruohoisessa teatterissa vallitsi salaperäisyyden varjo; kulissien

takana odotti näyttelijöitä ja kohtauksia, joista ei vielä tiedetty

mitään. Niin ajattelin, aavistus sanoi sen minulle.

Harhaillessani umpimähkään, totellen jokaista satunnaista kyynärpään

työntöä, jouduin seutuun jossa ryhmiin istutetut tai yksinäiset

puut hieman häiritsivät väkijoukon tiheää sulloutumista ja antoivat

sille hajanaisemman luonteen. Nämä tienoot olivat kaukana musiikista

ja hieman etäämpänä myös lampuista, mutta ääntä oli riittävästi

täälläkin, ja tuon täyden, korkealla kumottavan kuun paisteessa

ei lamppuja juuri tarvittukaan. Tänne oli pääasiassa sijoittunut

perheryhmiä, porvarivanhempia, ja koska hetki oli myöhäinen, oli

muutamilla mukanaan lapsensa, joiden kanssa ei katsottu viisaaksi

tunkeutua taajempaan tungokseen.

Kolme kaunista korkeata puuta, jotka kasvoivat lähekkäin, niin

lähekkäin että rungot melkein kietoutuivat yhteen, muodosti tiheän

ja varjoisan katoksen vihreälle kummulle, jonka huipulla oli penkki

-- penkki jolle olisi mahtunut useita, mutta nyt se nähtävästi oli

luovutettu yhdelle. Muut sen onnellisen seurueen jäsenet, joka oli

saanut haltuunsa tämän paikan, seisoivat kohteliaasti ympärillä.

Tähän kunnioittavaan piiriin kuului rouva joka piti kädestä pientä

tyttöä.

Kun tuo pieni tyttö osui silmiini, kieppui hän ympäri kantapäällään,

tempoili taluttajansa kättä ja rimpuili puolelta toiselle vallattomin

ja eriskummaisin pyörähdyksin. Nuo oikukkaat liikkeet kiinnittivät

huomiotani, ne tuntuivat minusta pelottavan tutuilta. Lähemmin

tarkastettuani näytti yhtä tutulta lapsen koko asu, sinipunerva

silkkitakki, pieni joutsenen untuvainen puuhka, valkoinen myssy --

koko tuo pyhäpuku lyhyesti sanoen oli erään liiankin tutun keruubin

juhla-asu, tuon pikku menninkäisen Désirée Beckin -- ja Désirée

Beck se oli, tai joku toinen hänen näköisensä vekara. Olisin voinut

hämmästyä tätä keksintöä kuin ukkosen jyrähdystä, mutta sellainen

liioittelu olisi ollut ennenaikainen. Keksintöjen ihme oli määrätty

nousemaan vielä enemmän kuin yhden asteen verran ennen kuin se

saavutti huippunsa.

Kenen kädessä saattoi rakastettava Désirée kieppua niin itsekkäästi,

kenen hansikasta repiä niin silmittömästi, kenen käsivartta tempoa

rankaisematta ja kenen hameen liepeillä riehua ja polkea niin

julkeasti, jollei käsi, hansikas, käsivarsi ja hame kuulunut hänen

rouva äidilleen? Ja siinä, hartioilla intialainen huivi, päässä

himmeän vihreä silkkiharsoinen hattu -- siinä seisoi tuoreena ja

komeana, hilpeänä ja miellyttävänä itse madame Beck.

Omituista! Olin niin varmasti luullut että madame oli vuoteessaan

ja Désirée pikku sängyssään tällä siunatulla hetkellä, molemmat

nukkumassa vanhurskaan unta pyhien seinien sisällä Rue Fossetten

syvässä hiljaisuudessa. Aivan varmaan he eivät myöskään voineet

kuvitella "meess Lucietä" missään muussa toimessa, ja täällä me

kaikki nyt kuitenkin huvittelimme juhlaloisteisessa puistossa

keskiyöllä!

Itse asiassa madame menetteli vain täysin oikeutetun tapansa mukaan.

Muistin nyt kuulleeni opettajien sanovan -- vaikken sillä hetkellä

erityisesti kiinnittänytkään huomiota tuohon puheeseen -- että

usein kun me luulimme madamen nukkuvan omassa huoneessaan, hän

olikin juhlapuvussa lähtenyt oopperaan, teatteriin tai tanssiaisiin.

Luostarielämä ei mitenkään ollut madamen makuun, ja hän kyllä osasi

-- laajasti joskin salaisesti -- höystää elämäänsä suuren maailman

herkkupaloilla.

Puolen tusinaa hänen herraystäviään seisoi ympärillä. Näiden joukosta

tunsin pian kaksi tai kolme. Siinä oli hänen veljensä Victor Kint,

siinä oli eräs toinen henkilö, viiksekäs ja pitkätukkainen --

tyyni ja harvapuheinen mies, mutta hänen kasvoissaan oli muuan

leima ja yhdennäköisyys, jota en voinut liikutuksetta huomata.

Huolimatta rauhasta ja maltista, huolimatta luonteen ja ulkomuodon

vastakohdista oli hänessä jotakin joka muistutti eräitä kasvoja --

liikkuvia ja kiihkeitä, herkkiä ja vaihtelevia kasvoja, jotka milloin

pilvettyivät, milloin säteilivät -- kasvoja jotka oli poistettu

minun maailmastani, kadonneet minun silmistäni, mutta joilla elämäni

parhaat keväthetket olivat vaihdelleet valossa ja hehkussa. Niissä

kasvoissa olin usein nähnyt ilmeitä jotka olivat niin lähellä neron

tunnusmerkkejä, etten osaa sanoa miksi ei niille koskaan leimahtanut

tuo vääjäämätön tuli, aate, henki ja salaisuus itse. Niin -- tuo

Josef Emanuel -- tuo rauhan mies -- muistutti minun silmissäni

tulista veljeään.

Paitsi herroja Victor ja Josef, tunsin seurueesta vielä erään.

Tämä kolmas henkilö seisoi takana ja varjossa, hänen ryhtinsä oli

kumara, mutta puku ja kalju valkoinen pää tekivät hänestä ryhmän

silmäänpistävimmän hahmon. Hän oli kirkon mies: hän oli isä Silas.

Älä kuvittele, lukija, siinä olleen mitään epäjohdonmukaista että

pappi oli mukana tässä juhlassa. Ei tätä pidetty minään turhuuden

markkinain näytäntönä, vaan isänmaallisen uhrin muistojuhlana.

Kirkko suojeli sitä, vieläpä mielenosoituksellisesti. Puistossa oli

joukoittain pappeja sinä yönä.

Isä Silas oli kumartuneena penkin ja sen ainoan istujan yli.

Tuolla maalaisella penkillä istui jokin -- se oli omituinen

möhkäle, muodoton, mutta loistava. Näkihän siinä sentään kasvojen

ja piirteiden ääriviivat, mutta ne olivat niin hirvittävät ja

niin kummallisessa paikassa, että saattoi melkein kuvitella päätä

joka oli irroitettu ruumiista ja viskattu umpimähkään rikkaalle

kauppatavarakasalle. Etäiset lampunsäteet välkkyivät kirkkaissa

korvarenkaissa ja leveissä sormuksissa; ei kuunvalon kainous eikä

soihtujen etäisyys voinut kokonaan hillitä vaatteiden upeita värejä.

Terve, madame Walravens! Mielestäni näytit noitamaisemmalta kuin

konsanaan. Ja samassa tuo kunnon rouva antoi todistuksen siitä,

ettei hän todellakaan ollut ruumis eikä haamu, vaan tuima ja kova

vanha nainen, sillä kun Désirée yltyi äänekkäästi pyytämään,

että äiti menisi kauppakojulle ostamaan hänelle makeisia, antoi

kyttyräselkäinen hänelle äkkiä mäjähtävän läimäyksen kultanuppisesta

kepistään.

Siinä siis olivat madame Walravens, madame Beck, isä Silas -- koko

salaliitto. Minulle teki hyvää nähdä heidät näin koolla. En voi sanoa

että tunsin itseni heikoksi heidän edessään tai hämmentyneeksi tai

araksi. He voittivat minut lukumäärältään ja minä olin alakynnessä ja

heidän jalkainsa alla, mutta vielä en ollut kuollut.