Oli oikein hyvä että Pauliina oli kieltäytynyt jatkamasta
kirjeenvaihtoaan Grahamin kanssa ennen kuin hänen isänsä oli antanut
hyväksymisensä heidän seurustelulleen. Mutta tohtori Bretton ei
voinut elää vähemmän kuin peninkulman päässä Hotel Crécystä ja olla
käymättä siellä usein. Arvelen että molemmat rakastuneet alussa
aikoivat pysytellä etäällä toisistaan, ja he pysyivätkin aikeessaan
sen verran etteivät julkisesti pitäneet yhtä, mutta tunteen puolesta
he pian pääsivät hyvinkin lähelle toisiaan.
Kaikki mikä oli parasta Grahamissa, etsi Pauliinaa, kaikki mikä
hänessä oli jaloa, heräsi ja kasvoi tytön läheisyydessä. Mitä tulee
hänen entiseen ihailuunsa neiti Fanshawe'ta kohtaan, uskon että
hänen älyllään oli hyvin vähän tekemistä siinä, mutta nyt tulivat
kysymykseen koko hänen älynsä ja parhaat taipumuksensa. Nämä, kuten
kaikki hänen hyvät ominaisuutensa, olivat toimivina, ikävöivät
ravintoa ja olivat kiitolliset kun sitä tuli.
En voi sanoa että Pauliina tahallaan johti häntä puhumaan kirjoista
tai hetkeäkään katsoi tehtäväkseen saada häntä miettimään tai että
hän suunnitteli hänen luonteensa parantamista tai edes kuvitteli
että hänen luonnettaan voisi missään suhteessa parantaa. Pauliinan
mielestä hän oli täydellinen, ja Graham se itse aivan sattumalta
tuli kerran maininneeksi jonkin lukemansa kirjan, ja kun tytön
vastauksesta kaikui tervetullut harrastusten sopusointu, joka oli
mieluista Grahamin sydämelle, puhui hän edelleen, kenties enemmän ja
paremmin kuin hän koskaan oli puhunut tällaisista asioista. Tyttö
kuunteli ihastuneena ja vastasi vilkkaasti. Jokaisessa vastauksessa
Graham kuuli kuin musiikkia, joka kävi yhä vain hienommaksi hänen
korvissaan, jokaisessa oli herättävä, vakuuttava, taikavoimainen
sointi, joka avasi tien tuskin aavistettuun aarrekammioon, näytti
hänelle ennen tuntemattomia voimia hänen omassa mielessään ja, mikä
parempi, salaista hyvyyttä hänen sydämessään. Kumpainenkin piti
toisen puhetavasta, ääni, esitystapa, ilme miellytti, kumpikin nautti
toisen hienosta älystä, he tajusivat toinen toisensa tarkoituksen
omituisen nopeasti, heidän ajatuksensa soveltuivat usein yhteen kuin
kaksi huolellisesti valittua helmeä. Grahamilla oli luonnostaan
runsas varasto hilpeyttä, Pauliinalta taas puuttui tuollainen
synnynnäinen mielen vuolaus ja vilkkaus -- ilman ulkoa tulevaa
vaikutusta hän oli pikemmin hiljainen ja miettiväinen -- mutta nyt
hän näytti iloiselta kuin leivonen, ja ihailijansa elähyttävässä
seurassa hän säteili kuin pehmeätä iloista valoa. Kuinka kaunis
hänestä tuli onnessaan, sitä osaan tuskin sanoa, mutta katselin
häntä ihmeissäni. Entä tuo hänen vieno kylmyytensä -- pidättyväisyys
johon hän oli turvautunut -- missä se oli nyt? Ah, Graham ei sitä
kauan sietänyt, hänen aurinkoinen vaikutuksensa sulatti pian tuon
tahallisen jään.
Nyt ruvettiin puhumaan vanhoista Brettonin-päivistä, kenties
alussa katkonaisesti, esteenä jonkinlainen hymyilevä ujous, sitten
avomielisemmin ja yhä tuttavallisemmin. Graham oli itse hankkinut
itselleen paremman aseman kuin mitä hän oli toivonut saavansa
minun kauttani, hän oli nyt vapaa toisen ihmisen avusta, jonka
epäystävällinen Lucy oli evännyt. Kaikki hänen muistonsa "pikku
Pollysta" saivat oikean ilmaisunsa hänen omalla miellyttävällä
äänellään, hänen omilta ystävällisiltä ja kauniilta huuliltaan --
kuinka paljon paremmin kuin jos minä olisin koettanut herättää niitä!
Useammin kuin kerran ollessamme kahden kertoi Pauliina minulle kuinka
ihmeteltävää ja omituista oli huomata Grahamin muistin rikkaus ja
tarkkuus näissä asioissa. Kuinka, hänen katsellessaan Pauliinaa,
muistoja näytti äkkiä heräävän hänen mielessään. Hän muistutti
Pauliinalle, kuinka tämä oli kerran vetänyt hänen päänsä syliinsä,
hyväillyt hänen leijonan harjaansa ja huudahtanut: "Graham, minä
_pidän_ sinusta!" Hän kertoi kuinka Pauliinalla oli tapana asettaa
jakkara hänen viereensä ja sen avulla kiivetä hänen polvelleen.
Vielä tänä päivänä hän sanoi muistavansa, miltä tuntui kun Pollyn
pienet kädet hivelivät hänen kasvojaan tai upposivat hänen tiheään
harjaansa. Hän muisti pienen etusormen kosketuksen, kun se hieman
vapisten ja hieman uteliaana asettui hänen leukansa vakoon, muisti
sopertelun, muisti miltä Polly näytti sanoessaan tuota vakoa
"sieväksi kuopaksi", ja kuinka hän sitten katsoi Grahamin silmiä,
kysyi miksi ne olivat niin läpitunkevat, ja sanoi että hänellä on
"sievät kummalliset kasvot, paljon sievemmät, paljon kummallisemmat
kuin sekä hänen äidillään että Lucy Snowella".
"Niin lapsi kuin olinkin", huomautti Pauliina, "ihmettelin kuinka
uskalsin olla niin rohkea. Nyt hän tuntuu minusta aivan pyhältä,
hänen hiuksensa ovat saavuttamattomat, ja Lucy, minä melkein
pelkään kun katselen hänen lujaa marmorista leukaansa, hänen suoria
kreikkalaisia piirteitään. Naisia sanotaan kauniiksi, Lucy, hän ei
ole kuin nainen, ja siksi luulen ettei hän ole kaunis, mutta mitä
hän sitten on? Katselevatko toiset ihmiset häntä minun silmilläni?
Ihailetteko _te_ häntä?"
"Minä sanon teille miten on minun laitani, Pauliina", vastasin kerran
hänen moniin kysymyksiinsä. "_Minä en koskaan näe häntä_. Katselin
häntä kahdesti tai kolmesti noin vuosi sitten, ennen kuin hän tunsi
minut, ja sitten suljin silmäni. Ja jos hän joutuisi silmäterieni
eteen kaksitoista kertaa joka aamunkoiton ja auringonlaskun välillä,
tietäisin tuskin, jollen juuri muistista, minkälainen olento on
kulkenut ohi."
"Lucy, mitä tarkoitatte?" hän kysyi hengittämättä.
"Minä tarkoitan että pidän arvossa näkölahjaa ja pelkään umpisokeaksi
tulemista", vastasin. Oli parasta antaa hänelle väkevä vastaus
kerta kaikkiaan ja vaimentaa ikiajoiksi nuo hellät intohimoiset
salaisuudet, jotka hersyivät hänen huuliltaan niin hunajanmakeina ja
väliin saapuivat korviini -- sulatettuna lyijynä. Hän ei enää koskaan
selitellyt minulle rakastettunsa kauneutta.
Mutta hän puhui Grahamista vieläkin, väliin ujosti, lyhyin hiljaisin
lausein, väliin oli äänessä hellä musikaalinen sointi, joka itsessään
oli verraton mutta ajoittain ärsytti minua aivan viheliäisesti, ja
silloin tiedän hänen saaneen minulta tuimia katseita ja sanoja. Mutta
pilvetön onni oli sokaissut hänen luonnostaan selvänäköiset silmänsä,
ja hänen mielestään Lucy oli vain -- oikukas.
"Spartalainen tyttö! Ylpeä Lucy!" hän sanoi minulle hymyillen.
"Graham sanoo että te olette omituisin, oikukkain pikku nainen
mitä hän tuntee, mutta kuitenkin olette erinomainen, me molemmat
ajattelemme niin."
"Te molemmat ajattelette tiesi mitä", vastasin. "Olkaa ystävälliset
ja pitäkää minua keskinäisten puheittenne ja ajatustenne esineenä
niin vähän kuin mahdollista. Minulla on oma elämäni teistä erillään."
"Mutta meillä, Lucy, on ihana elämä, tai tulee olemaan, ja teidän
tulee jakaa se kanssamme."
"Minä en tule jakamaan elämää kenenkään miehen tai naisen kanssa
tässä maailmassa niin kuin te ymmärrätte jakamisen. Luulen että
minulla on eräs oma ystävä, mutta en ole varma, ja aion elää yksinäni
kunnes _olen_ varma."
"Mutta yksinäisyys on surullista."
"On, se on surullista. Elämässä on kuitenkin pahempaakin. Syvemmällä
kuin surumielisyys on sydämen murtuminen."
"Lucy, tahtoisin tietää voiko kukaan koskaan ymmärtää teitä kokonaan."
Rakastuneet elävät jonkinlaisessa itsekkyyden hurmiossa -- he
tahtovat saada todistajan onnelleen, maksoi mitä maksoi. Pauliina oli
kieltänyt kirjeet, ja tohtori Bretton kirjoitti kuitenkin, hän oli
päättänyt olla ryhtymättä kirjeenvaihtoon, mutta vastasi kuitenkin,
jollei muuta niin toruakseen. Hän näytti minulle nämä kirjeet ja
-- käytöksessään hemmotellun lapsen oikkuja, hitunen perijättären
käskevyyttä -- _pani_ minut lukemaan ne. Kun luin Grahamin kirjeitä,
en juuri ihmetellyt Pollyn vaatimusta ja ymmärsin hänen ylpeytensä.
Ne olivat hienoja kirjeitä -- miehekkäitä ja rakastuneita --
vaatimattomia ja ritarillisia. Hänen omat kirjeensä mahtoivat tuntua
Grahamista kauniilta. Hän ei ollut kirjoittanut niitä loistaakseen
lahjoillaan, vielä vähemmän luullakseni ilmaistakseen rakkautensa.
Päinvastoin näytti siltä että hän oli ottanut tehtäväkseen salata
tunteensa ja pitää ihailijansa tulisuutta ohjaksissa. Mutta kuinka
sellaiset kirjeet voivat palvella sellaista tarkoitusta? Graham oli
tullut hänelle rakkaaksi kuin hänen oma elämänsä, Graham veti häntä
puoleensa voimakkaan magneetin tavoin. Kaikilla Grahamin sanoilla,
kirjoituksilla, ajatuksilla ja ilmeillä oli selittämätön vaikutus
häneen. Tätä tunnustamatonta tunnustusta hehkuivat hänen kirjeensä,
se sytytti ne liekkiin aina alkutervehdyksestä hyvästijättöön asti.
"Minä soisin että isä tietäisi, _soisin_ että isä tietäisi!" alkoi
nyt olla hänen levoton huokauksensa. "Minä soisin, ja kuitenkin
pelkään. Voin tuskin pidättää Grahamia kertomasta sitä hänelle. En
mitään halua niin hartaasti kuin että tämä asia tulisi järjestetyksi
-- että saisin puhua suoraan, ja kuitenkin pelkään ratkaisua. Minä
tiedän minä olen varma että isä ensin pahastuu, pelkään että hän
melkein lakkaa pitämästä minusta; asia tuntuu hänestä kiusalliselta,
siitä tule yllätys, siitä tulee isku. Tuskin aavistankaan sen koko
vaikutusta häneen."
Itse asiassa oli isän pitkällinen tyyneys jo alkanut hieman
häiriintyä. Tukala valo alkoi vaivata hänen silmiään, jotka yhdessä
suhteessa olivat olleet niin kauan sokeat.
_Pauliinalle_ isä ei sanonut mitään, mutta kun tytär ei katsellut tai
ehkä ajatellut isää, näin tämän tuijottavan häneen miettiväisenä.
Eräänä iltana -- Pauliina oli pukuhuoneessaan ja kirjoitti
luullakseni Grahamille jätettyään minut kirjastoon lukemaan -- herra
de Bassompierre tuli sisään ja istahti. Aioin vetäytyä pois, mutta
hän pyysi minua jäämään -- kohteliaasti, kuitenkin tavalla josta
ilmeni että hän toivoi pyyntöään noudatettavan. Hän oli asettunut
istumaan ikkunan luo pienen välimatkan päähän minusta, avasi erään
laatikon, otti sieltä jotakin joka näytti muistikirjalta, ja tutki
tämän kirjan erästä kohtaa useita minuutteja.
"Neiti Snowe", hän sanoi pannen kirjan pois, "tiedättekö pikku
tyttöni iän?"
"Kahdeksantoista tienoilla, eikö niin, sir?"
"Siltä näyttää. Tämä vanha taskukirja sanoo hänen syntyneen 5. p.
toukokuuta vuonna 18--, kahdeksantoista vuotta sitten. Omituista,
minulla ei ollut tarkkaa tietoa hänen iästään. Pidin häntä
kaksitoista -- neljätoistavuotiaana -- epämääräinen ikä, mutta hän
näytti lapselta."
"Hän on kahdeksantoista tienoilla", toistin. "Hän on täysimittainen,
ei kasva sen suuremmaksi."
"Pieni aarteeni!" sanoi de Bassompierre äänellä joka oli liikuttava
kuin hänen tyttärensä ääni joskus.
Hän istui hyvin miettiväisenä.
"Sir, älkää olko pahoillanne", sanoin, sillä minä tiesin hänen
tunteensa, vaikkei hän ilmaissutkaan niitä sanoilla.
"Hän on minun ainoa helmeni", hän sanoi, "ja nyt toisetkin huomaavat
että hän on puhdas ja kallisarvoinen ja rupeavat tavoittelemaan
häntä."
Minä en vastannut. Graham Bretton oli syönyt kanssamme päivällistä
sinä päivänä, hän oli ollut loistava sekä keskustelussa että
ulkomuodoltaan -- en tiedä mikä ylpeä hohde kaunisti hänen kasvojaan
ja elähytti hänen puhettaan. Suuren toivon kiihotus oli irrottanut
hänen käytöksestään jotakin joka vaati huomiota. Arvelen että hän
oli aikonut sinä päivänä ilmaista pyrkimystensä tarkoituksen ja
kunnianhimonsa päämäärän. Herra de Bassompierren oli pakostakin
täytynyt keksiä hänen ihailunsa suunta ja luonne. Vaikkakin kreivi
oli hidas huomaamaan, oli hän johdonmukainen päätelmissään, ja
saatuaan langan päästä kiinni se oli johtanut hänet läpi pitkän
labyrintin.
"Missä Polly on?" hän kysyi.
"Hän on yläkerrassa."
"Mitä hän tekee?"
"Hän kirjoittaa."
"Kirjoittaa, niinkö? Saako hän kirjeitä?"
"Ainoastaan sellaisia, joita hän voi näyttää minulle. Ja -- sir --
hän -- _he_ ovat jo kauan halunneet kysyä teiltä neuvoa."
"Pyh! He eivät ajattele minua -- vanhaa isää! Minä olen tiellä."
"Oi, herra de Bassompierre -- ei niin -- niin ei voi olla! Mutta
Pauliinan täytyy puhua itse puolestaan, ja tohtori Brettonin täytyy
niin ikään olla oma asianajajansa."
"Vähän myöhäistä jo. Asiat näyttävät olevan jo pitkällä."
"Sir, ennen kuin te hyväksytte asian, ei mitään ole tehty -- he vain
rakastavat toisiaan."
"Vain!" hän toisti.
Koska kohtalo oli pannut minut uskotun ja välittäjän osaan, minun oli
pakko jatkaa.
"Tohtori Bretton on jo sata kertaa ollut vetoamaisillaan teihin, sir,
mutta koko ylväässä rohkeudessaan hän pelkää teitä hirmuisesti."
"Hänellä on täysi syy -- hänellä on täysi syy pelätä minua. Hän on
kajonnut parhaaseen mitä minulla on. Jos hän vain olisi jättänyt
tytön rauhaan, olisi tämä vielä vuosia pysynyt lapsena. Vai niin.
Ovatko he kihloissa?"
"He eivät voi mennä kihloihin ilman teidän lupaanne."
"Hyvä on teidän, neiti Snowe, puhua ja ajatella säädylliseen
tapaanne, mikä aina on teille luonteenomaista, mutta tämä asia on
minulle suru. Pikku tyttöni oli kaikki mitä omistin, minulla ei ollut
muita tyttäriä eikä poikaa; Bretton olisi yhtä hyvin voinut kääntää
katseensa muualle -- lyönpä vetoa että on tusinoittain rikkaita ja
kauniita naisia, jotka eivät vieroisi häntä -- hänellä on kauneutta,
käyttäytymistaitoa ja suhteita. Eikö kukaan muu kelpaisi hänelle kuin
minun Pollyni?"
"Jollei hän koskaan olisi nähnyt teidän Pollyanne, olisivat toiset
kylläkin voineet miellyttää häntä -- veljentyttärenne neiti Fanshawe
esimerkiksi!"
"Ah, minä olisin antanut hänelle Ginevran kaikesta sydämestäni, mutta
Polly! -- en voi suoda hänelle Pollya. Ei -- minä en voi. Hän ei ole
sen tytön veroinen", hän vakuutti melkein äreästi.
"Missä suhteessa hän olisi Pollyn tasolla? Ihmiset puhuvat
rikkaudesta! Minä en ole saita enkä voitonhimoinen mies, mutta
maailma ajattelee sellaisia -- ja Pollysta tulee rikas."
"Niin kyllä, se tiedetään", minä sanoin. "Koko Villette tietää hänet
perijättäreksi."
"Puhutaanko pikku tytöstäni siinä valossa?"
"Puhutaan, sir."
Hän vaipui syviin mietteisiin. Minä rohkenin sanoa:
"Pitäisittekö sitten jotakin toista Pauliinan arvoisena, sir? Olisiko
joku toinen mielestänne parempi kuin tohtori Bretton? Luuletteko
että korkeampi asema tai suurempi rikkaus tekisi paljonkin eroa
tunteissanne tulevaa vävyänne kohtaan?"
"Te koskette arkaan paikkaan", sanoi hän.
"Katsokaa Villetten ylimystöä -- ettekö pitäisi heistä, sir?"
"En -- ei koskaan tule kysymykseen mikään _duc_ tai _baron_ tai
_vicomte_ heistä kaikista."
"Minulle on kerrottu että monet näistä henkilöistä ajattelevat
tytärtänne, sir", jatkoin rohkaistuneena, sillä huomasin että kreivi
oli pikemmin tarkkaavainen kuin torjuva. "Toisia kosijoita ilmaantuu
siis, jos tohtori Bretton hylätään. Luullakseni heitä ei ole puuttuva
minne menettekään. Perijätärarvostaankin riippumatta minusta näyttää
että Pauliina viehättää useimpia jotka joutuvat hänen tielleen."
"Todellako? Kuinka niin? Eihän minun pikku tyttöäni toki pidetään
kaunottarena?"
"Sir, neiti de Bassompierre on hyvin kaunis."
"Lorua -- antakaa anteeksi, neiti Snowe, mutta minä luulen että
olette liian puolueellinen. _Minä_ pidän Pollysta, minä pidän
kaikista hänen eleistään ja ilmeistään, mutta minä olenkin hänen
isänsä, enkä minäkään koskaan ole pitänyt häntä kauniina. Hän on
hupainen, keijukaismainen, mielenkiintoinen minun silmissäni, mutta
varmaan erehdytte kun luulette häntä kauniiksi."
"Hän viehättää, sir, hän viehättäisi ilman teidän rikkautenne ja
asemanne tarjoamia etujakin."
"Minun rikkauteni ja asemani! Ovatko ne syöttejä Grahamille? Jos niin
luulisin --"
"Tohtori Bretton tuntee nämä seikat tarkalleen, siitä voitte
olla varma, herra de Bassompierre, ja pitää niitä arvossa kuten
hieno herrasmies ainakin -- kuten _te_ itse pitäisitte samoissa
olosuhteissa -- mutta ne eivät ole hänen syöttejään. Hän rakastaa
tytärtänne hyvin paljon, hän tajuaa Pauliinan hienoimmat
ominaisuudet, ja ne vaikuttavat häneen niinkuin tuleekin."
"Mitä, onko minun pikku lemmikilläni 'hienoja ominaisuuksia'?"
"Ah, sir, pidittekö häntä silmällä tuona iltana, jolloin niin monta
etevää ja oppinutta miestä söi päivällistä täällä?"
"Todellakin hänen käytöksensä sinä päivänä oli minulle melkein
yllätys -- sen naisellisuus hymyilytti minua."
"Ja näittekö noiden hienostuneiden ranskalaisten kerääntyvän hänen
ympärilleen salongissa?"
"Näin, mutta minä luulin heidän vain haluavan virkistystä --
saattaahan sitä huvitella sievän lapsen kanssa."
"Sir, hän käyttäytyi erittäin hienosti, ja kuulin ranskalaisten
herrojen sanovan että hän on '_pétrie d'esprit et de graces_!'[114]
Tohtori Bretton oli samaa mieltä."
"Hän on hyvä, kultainen lapsi, se on varma, ja minä _uskon_ että
hänellä on hiukan luonnetta. Tästä muistan että kerran olin sairaana
ja Polly hoiti minua; luultiin minun kuolevan, ja hän kävi sitä
voimakkaammaksi ja hellemmäksi mitä enemmän minä heikkenin. Ja kun
rupesin toipumaan -- mikä päivänsäde hän olikaan sairaskammiossani!
Niin, hän leikki tuolini vieressä ääneti ja hilpeänä kuin valo. Ja
nyt hänelle tehdään naimatarjouksia! Minä en tahdo erota hänestä." Ja
herra de Bassompierre ähkyi.
"Te olette tuntenut tohtori ja rouva Brettonin niin kauan", yritin
minä, "ero tuntuisi vähemmän raskaalta jos antaisitte Pollyn hänelle
eikä kenellekään muulle."
Hän ajatteli asiaa miltei synkkänä.
"Totta kyllä. Olen kauan tuntenut Louisa Brettonin", hän mumisi.
"Hän ja minä olemme todellakin hyvin vanhoja ystäviä, ja herttainen
suloinen tyttö hän oli nuorena. Te puhutte kauneudesta, neiti Snowe,
_hän_ oli kaunis, jos niin tahdotte -- pitkä, suora ja kukoistava
-- eikä tuollainen lapsi tai keijukainen kuin miltä minun Pollyni
näyttää silmissäni. Kahdeksantoistavuotiaana Louisa Brettonilla oli
ryhti ja vartalo joka olisi sopinut prinsessalle. Hän on arvokas ja
hyvä nainen nyt. Poika tulee häneen, olen aina ajatellut niin ja
suosinut häntä ja toivonut hänelle hyvää. Nyt hän maksaa minulle
tällaisella rosvouksella! Pikku aarteeni rakasti vanhaa isäänsä
hellästi ja vilpittömästi. Nyt se on epäilemättä ohi -- minä olen
taakkana."
Ovi aukeni -- hänen "pikku aarteensa" tuli sisään. Hänellä niin
sanoakseni oli yllään iltakauneus: tuo virkeys, joka väliin
tulee päivän päättyessä, lämmitti hänen katsettaan ja poskiaan,
kesäinen rusotus somisti hänen hipiäänsä, kiharat valuivat pitkinä
ja täyteläisinä liljanvalkoiselle kaulalle, valkoinen puku sopi
kesäkuun helteeseen. Luullen minun olevan yksin hän oli tuonut
kädessään kirjeen jonka oli juuri kirjoittanut, taitettuna mutta
avoimena. Minun piti lukea se. Kun hän näki isänsä, epäröivät hänen
sipsuttelevat jalkansa hieman, seisahtuivat hetkiseksi -- ja poskien
puna valahti ruusuisena yli kasvojen.
"Polly", sanoi de Bassompierre hiljaa, vakavasti hymyillen,
"punastutko kun näet isäsi? Sepä jotakin uutta."
"Minä en punastu -- en punastu _koskaan"_, vakuutti hän, ja samalla
tulvahti toinen purppuralaine hänen kasvoihinsa.
"Mutta minä luulin että olit ruokasalissa, ja tarvitsin Lucya."
"Sinä luulit varmaan, että olin John Graham Brettonin kanssa. Mutta
hänet on juuri kutsuttu ulos -- hän tulee pian takaisin, Polly. Hän
voi viedä kirjeesi postiin, niin säästyy Mathieultä 'juoksu' niinkuin
hän sanoo."
"Minä en pane kirjeitä postiin", sanoi tyttö melkein nenäkkäästi.
"Mitä sitten teet niillä? Tulepa tänne ja kerro."
Tytön ilmeestä ja ryhdistä näkyi epäröintiä -- oli kuin hän olisi
sanonut: "Tulenko?" -- mutta hän lähestyi.
"Kuinka kauan siitä on kun sinusta on tullut kirjeenkirjoittaja,
Polly? Minusta tuntuu että sinä vielä eilen töhertelit
harakanvarpaita, molemmat kädet väkisinkin kynänvarressa."
"Isä, eivät ne ole kirjeitä, jotka menevät postiin sinun suuressa
kirjelaukussasi, ne ovat vain lippusia joita silloin tällöin pistän
itse henkilön käteen -- hänen mielikseen vain."
"Henkilön! Se kai tarkoittaa neiti Snowe'ta, arvaamma?"
"Ei, isä -- ei Lucya."
"Ketä sitten? Ehkä rouva Brettonia?"
"Ei -- ei rouva Brettonia."
"Mutta ketä, pikku tyttäreni? Kerro isälle totuus."
"Oi, isä", huudahti hän vakavana, "minä tahdon -- minä _tahdon_
kertoa sinulle totuuden -- koko totuuden; olen iloinen kun saan
kertoa -- iloinen vaikka vapisen."
Hän vapisi todellakin: kasvava kiihtymys, sytyttävä tunne ja myös
lisääntyvä rohkeus värisyttivät häntä.
"Minä vihaan tekojeni salaamista sinulta, isä. Minä pelkään ja
rakastan sinua niin kuin ei mitään muuta, paitsi Jumalaa. Lue kirje,
katso osoitetta."
Hän pani kirjeen isänsä polvelle. Isä otti sen ja luki läpi ja
lukiessa hänen kätensä vapisi, hänen silmänsä kimmelsi.
Hän taittoi kirjeen kokoon ja katsoi kirjoittajaan omituisen, hellän
surumielisen ihmetyksen vallassa.
"Osaako _hän_ kirjoittaa näin -- tuo pienokainen joka vielä eilen
seisoi polveni vieressä? Osaako hän tuntea näin?"
"Isä, onko se väärin? Tuottaako se sinulle tuskaa?"
"Ei se mitenkään väärin ole, viaton pieni Maryni, mutta se tuottaa
minulle tuskaa."
"Mutta isä, kuule nyt! Sinun ei pidä tuntea tuskaa minun tähteni.
Minä luopuisin kaikesta -- melkein", (hän oikaisi sanojaan), "minä
kuolisin mieluummin kuin tekisin sinut onnettomaksi -- se olisi liian
hirveätä!"
Hän värisi.
"Eikö kirje miellytä sinua? Eikö sitä saa lähettää? Onko se
revittävä? Se on revittävä sinun tähtesi, jos sinä määräät."
"Minä en määrää mitään."
"Määrää jotakin, isä, lausu toivomuksesi, mutta älä pahoita Grahamin
mieltä, älä loukkaa häntä. Minä en voi, _en voi_ kestää sitä. Minä
rakastan sinua, isä, mutta minä rakastan myös Grahamia, koska --
koska -- sille asialle ei voi mitään."
"Tuo loistava Graham on nuori lurjus, Polly -- se on minun nykyinen
käsitykseni hänestä. Sinua kai ihmetyttää kuulla että minä puolestani
en rakasta häntä hituistakaan. Ah, vuosia sitten näin tuon pojan
silmissä jotakin, minkä perille en koskaan oikein päässyt -- jotakin
jota ei ollut hänen äidissään -- syvyyden joka varotti tunkeutumasta
liian pitkälle tuohon virtaan, ja nyt äkkiä huomaan uponneeni siihen
päälakeani myöten."
"Isä, ethän ole, ethän ole uponnut, olet kaikessa rauhassa rannalla,
voit tehdä mitä haluat, valtasi on rajaton. Voit sulkea minut
luostariin ja särkeä Grahamin sydämen huomenna, jos haluat olla niin
julma. No, itsevaltias, tsaari, tahdotko tehdä sen."
"Pois Siperiaan koko mies, punaiset viikset ja kaikki tyynni! Minä
sanon etten pidä hänestä, Polly, ja ihmettelen että sinä pidät."
"Isä", sanoi tyttö, "tiedätkö että nyt olet hyvin ilkeä? En ole
koskaan nähnyt sinua noin epämiellyttävänä, noin vääryydellisenä,
noin melkein kostonhimoisena. Kasvoissasi on ilme joka ei kuulu
sinulle."
"Pois koko mies", jatkoi herra Home, joka todella näytti olevan
kovasti pahoillaan ja harmistunut -- vieläpä hieman katkera. "Mutta
minä otaksun että jos hän lähtisi, panisi Polly tavaransa myttyyn ja
lähtisi perässä: hänen sydämensä on nyt koreasti voitettu -- voitettu
ja loitonnettu vanhasta isästä."
"Isä, minä sanon että on ilkeätä, on ihan väärin puhua tuolla tavoin.
Minua _ei_ ole loitonnettu sinusta, eikä mikään inhimillinen olento
eikä edes kuoleman mahti _voisi_ loitontaa minua."
"Mene naimisiin, Polly! Ota nuo punaiset viikset. Lakkaa olemasta
tytär, mene ja rupea vaimoksi!"
"Punaiset viikset! Tahtoisin tietää mitä tarkoitat, isä. Sinun
pitäisi varoa epäoikeudenmukaisuutta. Olet väliin sanonut että kaikki
skotlantilaiset, sinun maamiehesi, ovat epäoikeudenmukaisuuden
uhreja. Se on todistettu mielestäni nyt, koska et tee mitään eroa
punaisen ja syvän kastanjanruskean välillä."
"Jätä vanha epäoikeudenmukainen skotlantilainen ja mene pois."
Tyttö katseli häntä hetkisen. Hän tahtoi esiintyä lujana, olla ivan
yläpuolella. Tuntien isänsä luonteen ja hänen harvat heikkoutensa
tytär oli odottanut juuri tämäntapaista kohtausta. Se ei ollut
hänelle mikään yllätys, ja hän tahtoi selviytyä siitä arvokkaasti,
luottaen vastavaikutukseen. Mutta hänen arvokkuudestaan ei ollut
mitään hyötyä. Äkkiä hänen sielunsa tulvahti hänen silmiinsä ja hän
lankesi isän kaulaan.
"Minä en tahdo jättää sinua, isä, minä en koskaan jätä sinua. Minä en
tahdo tuottaa sinulle tuskaa! Minä en koskaan tuota sinulle tuskaa!"
hän nyyhkytti.
"Karitsani! Aarteeni!" mumisi rakastava mutta äreä isä. Hän ei sillä
hetkellä sanonut muuta, ja nämäkin kaksi sanaa kuuluivat käheiltä.
Huone alkoi nyt pimetä. Kuulin liikettä, askelia ulkoa. Luulin että
joku palvelija siellä toi kynttilän, ja avasin hiljaa oven estääkseni
häiriön. Etuhuoneessa ei seisonut palvelija: eräs pitkä herra laski
hattunsa pöydälle, veti käsineet hitaasti käsistään -- viivytellen,
odotellen, niin minusta näytti. Hän ei kutsunut minua luokseen
sanalla eikä viittauksella, mutta hänen katseensa sanoi:
"Lucy, tulkaa tänne." Ja minä menin.
Hänen kasvoissaan leikki hymyily kun hän katsoi minuun. Vain
hänenlaisensa luonne ilmaisi hymyllä sentapaista kiihtymystä, joka
nyt värisytti häntä.
"Herra de Bassompierre on tuolla -- eikö niin?" kysyi hän viitaten
kirjastoon.
"On."
"Hän huomasi käytökseni päivällisellä? Hän ymmärsi minut?"
"Aivan niin, Graham."
"Joudun siis tuomittavaksi, ja _hänkö_ myös?"
"Herra Home" (me yhäkin silloin tällöin nimitämme häntä herra
Homeksi) "puhuu tyttärensä kanssa."
"Haa! Ne ovat tuimia hetkiä, Lucy."
Hän oli kokonaan kiihdyksissä, hänen nuori kätensä vapisi, eloisa
(aioin sanoa _kuolettava_, mutta sellaiset sanat sopivat huonosti
niin läpeensä elävään kuin häneen) jännitys milloin salpasi milloin
taajensi hänen hengitystään, mutta kesken kaikkea tätä levottomuutta
ei hänen hymynsä kertaakaan väsähtänyt.
"Onko isä hyvin vihoissaan, Lucy?"
"Pauliina on hyvin uskollinen, Graham."
"Mitä minulle aiotaan tehdä?"
"Graham, teidän kohtalontähtenne täytyy olla onnellinen."
"Täytyykö? Ystävällinen profeetta! Olisin raukka jos valittaisin,
kun minua niin rohkaistaan. Luulen että huomaan kaikki naiset
uskollisiksi, Lucy. Minun pitäisi rakastaa heitä, ja niin teenkin.
Äitini on hyvä, _hän_ on jumalallinen, ja _te_ olette luotettava kuin
teräs. Ettekö olekin?"
"Olen, Graham."
"Antakaa minulle sitten kätenne, pieni kummisisareni: se on minulle
pieni ystävällinen käsi ja on aina ollut. Ja nyt suureen yritykseen.
Jumala olkoon vilpittömän kanssa. Lucy, sanokaa amen!"
Hän kääntyi ja odotti kunnes minä sanoin "amen", -- minkä tein
hänen mielikseen, ja vanha lumous tuli takaisin kun noudatin
hänen pyyntöään. Minä toivoin hänelle menestystä ja tiesin että
hän tulisikin menestymään. Hän oli syntynyt voittajaksi, niinkuin
muutamat ovat syntyneet voitetuiksi.
"Seuratkaa minua", hän sanoi, ja minä seurasin häntä herra Homen
eteen.
"Sir", hän kysyi, "mikä on tuomioni?"
Isä katsoi häneen, tytär piti kasvonsa piilossa.
"Niin, Bretton", sanoi herra Home, "te olette antanut minulle
vieraanvaraisuuden tavallisen palkan. Minä pidin teitä luonani, te
olette ottanut parhaimpani. Olin aina iloinen nähdessäni teidät, ja
te olitte iloinen nähdessänne sen ainoan kalleuden, mikä minulla
oli. Te puhuitte minulle kauniisti, ja samalla -- en tahdo sanoa
että _ryöstitte_ minut, mutta minut on ryöstetty, ja mitä minä olen
menettänyt, sen _te_ näytätte voittaneen."
"Sir, minä en voi katua."
"Katua! Kaikkea vielä! Te riemuitsette tietenkin. John Graham, te
polveudutte osittain ylämaalaisesta ja päälliköstä, ja kaikissa
ilmeissänne, puheissanne ja ajatuksissanne on jäännös kelttiläistä.
Teissä on keltin oveluutta ja viehätysvoimaa. Punainen -- (no niin,
Polly, _vaalea)_ tukka, viekas kieli, petollinen mieli, kaikki on
perittyä."
"Sir, _tunteeni_ ainakin ovat vilpittömät", sanoi Graham, ja
aitoenglantilainen puna valahti hänen kasvoihinsa todistaen
lämpimästi vilpittömyyttä. "Ja kuitenkaan", hän lisäsi, "en tahdo
kieltää että jossakin suhteessa syytätte minua oikein. Teidän
seurassanne minulla aina on ollut ajatus jota en uskaltanut teille
näyttää. Tosi on että pidin teitä kallisarvoisimman aarteen
omistajana, mitä minulla maailmassa on. Halusin sitä, tavoittelin
sitä. Sir, minä pyydän sitä nyt."
"John, te pyydätte paljon."
"Hyvin paljon, sir. Sen täytyy tulla jalomielisyytenne lahjana, eikä
oikeamielisyytenne palkkana. En voi koskaan ansaita sitä."
"Kas niin! Kuulkaahan vain tuota Ylämaan kieltä!" sanoi Home. "Katso
tänne, Polly! Vastaa tälle sankarille, lähetä hänet pois."
Tyttö nosti silmänsä. Hän vilkaisi ujosti kiihkeään kauniiseen
ihailijaansa. Sitten hän katsoi hellästi ryppyiseen isäänsä.
"Isä, minä rakastan teitä molempia", hän sanoi, "voin pitää huolta
teistä molemmista. Minun ei tarvitse lähettää Grahamia pois -- hän
voi asua täällä, ei hänestä tule mitään häiriötä", vakuutti hän
yksinkertaisella puhetavallaan, jolle sekä isä että Graham olivat
usein tottuneet hymyilemään.
"Hänestä tulee suunnaton haitta minulle", intti Home vieläkin. "Minä
en kaipaa häntä, Polly, hän on liian suuri, hän on tielläni. Käske
häntä marssimaan matkaansa."
"Sinä totut häneen, isä. Minustakin hän alussa näytti hirveän
suurelta -- hän oli kuin torni kun katsoin häneen, mutta itse asiassa
en tahtoisi häntä toisenlaiseksi."
"Minä vastustan häntä kerta kaikkiaan. Polly, minä tulen toimeen
ilman vävyä. En olisi pyytänyt maan parasta miestä olemaan siinä
suhteessa minuun. Lähetä pois tämä herra."
"Mutta hän on tuntenut sinut niin kauan, isä, ja tulee hyvin toimeen
kanssasi."
"Tulee toimeen _minun_ kanssani, kyllä kai! Niin, hän on yrittänyt
tehdä minun mielipiteeni ja makuni omikseen. Hän on noudattanut
mieltäni hyvällä syyllä. Minä luulen, Polly, että sinä ja minä
sanomme hänelle nyt hyvästi."
"Huomiseen vain. Purista Grahamin kättä, isä."
"En, sitä en aio, emme ole ystäviä. Älä yritäkään mielistelemällä
saada minua puolellenne."
"Olettepa, _olettepa_ ystäviä. Graham, anna tänne oikea kätesi. Isä,
ojenna kätesi. Pankaa ne nyt yhteen. Isä, älä ole jäykkä, sulje
sormesi, ole taipuisa -- kas niin. Mutta tuo ei ole puristus -- se
on rusennus! Isä, sinähän puserrat kuin ruuvipihti. Sinä rusennat
Grahamin käden luita myöden, sinä teet hänelle pahaa."
Hän tekikin varmaan pahaa, sillä hänellä oli kädessään paksu
hohtokivisormus, jonka terävät särmät upposivat Grahamin lihaan niin
että siitä tuli verta, mutta kipu sai tohtori Johnin vain nauramaan
niinkuin levottomuus oli saanut hänet hymyilemään.
"Tulkaa kanssani työhuoneeseen", sanoi Home viimein tohtorille. He
menivät. Heidän keskustelunsa ei ollut pitkä, mutta otaksun sen
olleen ratkaisevan. Kosijan oli vastattava monenlaisiin kysymyksiin
ja tutkisteluihin. Oli tohtori Bretton sitten toisinaan petollinen
ilmeissään ja puheissaan tai ei, pohjaltaan hän ainakin oli terve.
Hänen vastauksensa, sen ymmärsin perästäpäin, osoittivat sekä
ymmärrystä että nuhteettomuutta. Hän oli hoitanut asiansa hyvin. Hän
oli taistellut selkkauksien läpi, hänen omaisuutensa oli tulossa
entiselleen, hän osoitti olevansa siinä asemassa että saattoi mennä
naimisiin.
Vielä kerran isä ja ihailija ilmestyivät kirjastoon. Herra de
Bassompierre sulki oven; hän viittasi tyttäreensä.
"Ota hänet", kreivi sanoi. "Ota hänet, John Bretton, ja menetelköön
Jumala kanssasi niin kuin sinä menettelet hänen kanssaan!"
<tb>
Vähän sen jälkeen, ehkä noin pari viikkoa myöhemmin näin kolmen
henkilön, kreivi de Bassompierren, hänen tyttärensä ja tohtori Graham
Brettonin istuvan samalla penkillä matalan ja tuuhealehväisen puun
alla Bois l'Etangin palatsin puistossa. He olivat tulleet sinne
nauttimaan kesäillasta, mahtavien porttien edustalla odottivat heitä
vaunut, vihreät ruohokentät levisivät heidän ympärillään hiljaisina
ja hämyisinä. Etäämpänä kohosi palatsi valkoisena kuin Pentelikonin
huippu, iltatähti loisti sen yllä, kokonainen metsä kukkivia pensaita
levitti tuoksujaan ilmaan, hetki oli hiljainen ja lempeä, paikka
yksinäinen, lukuunottamatta tätä ryhmää.
Pauliina istui molempien herrojen välissä, ja heidän keskustellessaan
hänen pienet kätensä hypistelivät jotakin työtä. Luulin ensin että
hän sitoi kukkakiehkuraa. Ei, hän oli niillä pienoisilla saksilla,
jotka kiilsivät hänen polvellaan, irroittanut suortuvan kummankin
vieressään istuvan miehen päästä ja punoi nyt yhteen harmaata ja
kullankeltaista kiharaa. Kun palmikko oli valmis eikä hänellä ollut
silkkilankaa sitoakseen sitä, hän otti tähän tarkoitukseen suortuvan
omaa tukkaansa, sitoi sen solmulle, sulki medaljonkiin ja pani
sydämelleen.
"Nyt", hän sanoi, "on tehtynä taikakalu jonka tehtävänä on pysyttää
teidät molemmat aina ystävinä. Ette voi koskaan riidellä niin kauan
kuin minulla on tämä."
Taikakalu oli todella tehty, lumous laadittu, joka teki vihollisuuden
mahdottomaksi. Hänestä oli tullut yhdysside heidän välilleen, tekijä
kummankin elämään, keskinäisen sopusoinnun lähde. Heiltä hän sai
onnensa, ja mitä hän lainasi, sen hän maksoi takaisin korkoineen.
Onko todellakin sellaista onnea maan päällä? Niin kysyin kun katselin
isää, tytärtä ja tulevaa miestä, jotka nyt olivat yhdessä -- kaikki
onnellisina ja onnea tuottavina.
On, niin se on. Ilman mitään romanttista väritystä ja mielikuvituksen
liioittelua, niin se on. Muutamat ihmiselämät saavat -- joinakin
päivinä tai vuosina -- todellisuudessa maistaa taivaan onnea, ja minä
uskon että jos hyvät ihmiset kerran ovat tunteneet sellaista onnea
(pahoille se ei koskaan tule), ei sen ihana vaikutus koskaan häviä
kokonaan. Mitä koettelemuksia seuraakin, mitä sairauden tuskaa tai
kuoleman varjoa, aikaisempi onnen päivä paistaa vieläkin keventäen
ankaran tuskan ja värittäen tumman pilven.
Minä menen pitemmälle. Minä _uskon_ että muutamat ihmisolennot ovat
niin syntyneet, niin kasvatetut, niin johdetut pehmeästä kehdosta
tyveneen ja myöhäiseen hautaan saakka, ettei mikään ylenmääräinen
kärsimys tule heidän osalleen eikä mikään myrskyinen pimeys lankea
heidän tielleen. Ja usein nämä eivät ole hemmoteltuja eivätkä
itsekkäitä olentoja, vaan Luonnon valittuja, hyviä ja sopusointuisia,
ystävällisiä ja armeliaita miehiä ja naisia, Jumalan lempeyden
lempeitä edustajia.
En tahdo lykätä tuonnemmaksi onnellista totuutta. Graham Bretton
ja Pauliina de Bassompierre menivät naimisiin, ja juuri tuollainen
edustaja tuli tohtori Brettonista. Hän ei rappeutunut ajan mukana,
hänen virheensä hälvenivät, hänen hyvät ominaisuutensa kypsyivät, hän
edistyi henkisessä hienostuksessa, hän kasvoi siveellisessä kunnossa,
kaikki sakka siivilöityi pois ja kirkas viini pääsi virtaamaan
tyynenä ja välkkyvänä. Kirkas oli myös hänen viehättävän vaimonsa
kohtalo. Hän säilytti miehensä rakkauden, hän auttoi häntä eteenpäin
-- oli hänen onnensa kulmakivi.
Tämä pari oli todellakin siunattu, sillä vuodet toivat heille suuren
menestyksen ohella suurta hyvyyttä. He jakoivat omastaan avoimin
käsin, mutta kuitenkin viisaasti. Epäilemättä hekin tunsivat ristejä,
pettymyksiä, vaikeuksia, mutta he kantoivat ne hyvin. Useammin
kuin kerran heidän täytyi nähdä Hänet, jonka kasvoja liha tuskin
saattaa katsoa ja elää -- heidänkin piti maksaa veronsa kauhujen
kuninkaalle. Vuosien täyttyessä herra de Bassompierre otettiin pois,
korkean iän kypsyydessä erkani Louisa Bretton. Kerran kuului valitus
heidän saleissaan, Rakelin joka itkee lapsiaan, mutta toisia puhkesi
terveinä ja kukoistavina menetettyjen tilalle. Tohtori Bretton näki
itsensä elävän uudelleen pojassaan, joka peri hänen ulkomuotonsa ja
taipumuksensa, hänellä oli niin ikään kookkaita tyttäriä niinkuin
hän itse. Näitä lapsia hän kasvatti lempeällä mutta lujalla kädellä,
ja ne kehittyivät perittyjen taipumustensa ja saamansa kasvatuksen
mukaisiksi.
Lyhyesti esitän vain totuuden kun sanon että nämä kaksi elämää,
Grahamin ja Pauliinan, olivat siunatut niinkuin Jakobin rakkaimman
pojan, jolle Jumala "antakoon siunauksia taivaasta ylhäältä ja
syvyydestä alhaalta". Niin se oli, sillä Jumala näki sen hyväksi.