Paitsi Fifine Beckin äitiä oli toisellakin mahdilla sana sanottavana
Paulille ja minulle ennen kuin tuo ystävyyden liitto saattoi tulla
hyväksytyksi. Meitä valvoi nukkumaton silmä: Rooma piti kateellisesti
silmällä poikaansa sen salaperäisen ristikon kautta, jonka edessä
minä kerran olin polvistunut ja jota Emanuel joka kuukausi lähestyi
-- rippituolin liukkaan seinämän kautta.
"Miksi olit niin iloinen päästessäsi Paulin ystäväksi?" kysyy lukija.
"Eikö hän jo kauan ole ollut ystäväsi? Eikö hän ollut antanut
näytettä toisensa jälkeen eräänlaisesta tunteiden puolueellisuudesta?"
Oh, oli kyllä, mutta kuitenkin oli minusta hauska kuulla hänen
niin vakavasti sanovan että hän oli läheinen, todellinen ystäväni.
Minä pidin hänen vaatimattomista epäilyistään, hänen herkästä
alistuvaisuudestaan -- tuosta luottamuksesta, joka kaipasi
kiintymystä johonkin ja joka oli kiitollinen kun sitä opetettiin
kiintymään. Hän oli nimittänyt minua "sisareksi". Se oli hyvä. Niin,
hän sai nimittää minua miksi tahtoi niin kauan kuin hän luotti
minuun. Olin kernaasti hänen sisarensa -- sillä ehdolla että hän ei
joskus pyytänyt minua olemaan samassa suhteessa tulevaan vaimoonsa,
ja koska hän oli hiljaisesti lupautunut jäämään naimattomaksi, näytti
sellaisesta pälkähästä olevan vähän vaaraa.
Enimmän osan seuraavaa yötä mietin sen illan kohtausta. Odotin
hartaasti aamunkoittoa ja kuuntelin sitten koska kello soisi.
Noustuani ja pukeuduttuani moitin rukouksia ja aamiaista
hitaiksi ja kaikkia tunteja verkkaisiksi, kunnes vihdoin saapui
kirjallisuudentunnin hetki. Halusin tarkemmin päästä tuntemaan
tätä veljeysliittoa, tahdoin huomata missä määrin veljellisesti
hän käyttäytyisi uudelleen tavattaessa, kokea minkä verran
sisarellisuutta oli omissa tunteissani, ja saada selville oliko
minussa sisaren rohkeutta ja hänessä veljen vilpittömyyttä.
Hän tuli. Elämä on niin järjestettyä että itse tapaus ei voi vetää
eikä vedä vertoja odotukselle. Koko sinä päivänä hän ei lähestynyt
minua kertaakaan. Tuntinsa hän piti ehkä hieman hiljaisemmin kuin
tavallisesti, lempeämmin ja myös vakavammin. Hän oli isällinen
oppilailleen, mutta hän ei ollut veljellinen minulle. Ennen kuin hän
lähti luokasta, odotin saavani hymyilyn, jollen sanaa. En saanut
kumpaakaan: osakseni tuli vain nyökkäys -- kiireinen, ujo.
Tämä etäisyys, päättelin, on satunnaista -- se ei ole tahallista.
Kärsivällisyyttä vain, ja se katoaa. Mutta se ei kadonnut, sitä
jatkui päiväkausia, se lisääntyi. Minä tukahutin hämmästykseni ja
nielin kaikki muut mieleeni pyrkivät tunteet.
Syystäkin voin kysyä kun hän tarjosi veljeyttään: "Saanko luottaa
teihin?" Syystä voi hän, epäilemättä tuntien luonteensa, pidättäytyä
kaikista vakuutuksista. Tottakin, hän oli käskenyt minua itse
kokemaan -- kiusottelemaan ja koettelemaan häntä. Turha määräys!
Nimellinen ja tarpeeton etuoikeus! Toiset naiset käyttäkööt
sellaista! Mikään minun kyvyissäni ja vaistoissani ei asettanut minua
tuohon urheaan joukkoon. Yksin jätettynä olin passiivinen, hylättynä
vetäydyin syrjään, unohdettuna -- huuleni eivät lausuisi, silmäni
eivät sinkahuttaisi muistutusta. Laskuissani oli nähtävästi ollut
jokin erehdys, ja odotin kunnes aika sen selvittäisi.
Mutta päivä tuli jolloin hänen, kuten tavallista, piti antaa minulle
oppitunti. Hän oli jo kauan jalomielisesti uhrannut minulle yhden
illan seitsemästä tutkien silloin mitä edellisen viikon aikana olin
eri aineissa oppinut ja valmistaen työtä seuraavaksi viikoksi.
Tällöin oli kouluhuoneeni missä milloinkin, riippuen siitä missä
oppilaat ja toiset opettajat sattuivat olemaan, vähin aivan lähellä
heitä, hyvin usein isossa toisessa luokassa, jossa oli helppoa
löytää hiljainen nurkka, kun hälisevät päiväoppilaat olivat poissa
ja harvalukuiset sisäoppilaat istuivat ryhmässä opettajanpöydän
ympärillä.
Tuona tavallisena iltana, kuullessani tavallisen kellonlyönnin,
kokosin kirjani ja paperini, kynäni ja musteeni ja lähdin isoon
luokkahuoneeseen.
Luokassa ei ollut ketään, ja siihen lankesi kylmä synkkä varjo,
mutta avonaisten kaksoisovien läpi näkyi nelikulmainen eteinen,
joka oli täynnä oppilaita ja valoa. Eteiseen ja ihmisjoukkoon
valoi länsiaurinko hehkuaan. Se hehkui niin punaisena ja eloisana,
että seinien värit ja pukujen eri vivahdukset näyttivät kaikki
sulaneen yhdeksi lämpimäksi hohteeksi. Tytöt istuivat töittensä
tai läksyjensä ääressä, keskellä heidän ryhmäänsä seisoi Emanuel
puhellen hyväntuulisesti erään opettajan kanssa. Hänen tummassa
päällystakissaan, hänen sysimustassa tukassaan leikitteli monta
tulipunaista värivivahdusta, hänen espanjalaiset kasvonsa, kun hän
käänsi niitä hetkeksi, vastasivat auringon eloisaan suudelmaan
eloisalla hymyllä. Asetuin paikalleni erään pulpetin ääreen.
Pomeranssipuut ja kaikki kasvit, jotka olivat täynnä loistavia
kukkia, nauttivat niin ikään auringon nauravasta suopeudesta.
Ne olivat nauttineet siitä kaiken päivää ja pyysivät nyt vettä.
Emanuel harrasti puutarhatyötä, hän piti taimien hoitamisesta ja
kasvattamisesta. Ajattelin tavallisesti että työskentely kasvien
parissa, lapio tai vesikannu kädessä, tyynnytti hänen hermojaan, se
oli ajanvietettä johon hän usein turvautui, ja nytkin hän katsahti
pomeranssipuihin, kurjenpolviin, loisteliaisiin kaktuksiin, ja
elähytti niitä kaikkia raikkaudella jota ne janoonsa tarvitsivat.
Hänen huulensa pitelivät sillä välin rakasta sikaria, tuota elämän
ensimmäistä ja tärkeintä ylellisyyskapinetta (hänelle); sen siniset
savurenkaat kiemurtelivat aika sievästi kukkien keskellä illan
valossa. Hän ei enää puhunut oppilaille eikä opettajattarille, mutta
hän puheli helliä sanoja pienelle 'lintukoirattarelle' (jos saa
tekaista sanan), joka nimellisesti kuului taloon mutta itse asiassa
piti häntä isäntänään, ollen kiintyneempi häneen kuin kehenkään talon
asukkaaseen. Hieno, silkkinen, rakastava ja rakastettava pikku koira
se oli sipsutellessaan siinä hänen vieressään ja katsellen ilmeikkäin
kiintynein silmin hänen kasvoihinsa, ja kun hän väliin leikillä
pudotti kreikkalaislakkinsa tai nenäliinansa, kyyristyi koira
pudonneen esineen viereen kuin mikäkin pienoisleijona, joka vartioi
kuningaskunnan lippua.
Kasveja oli paljon, ja koska tuo harrastelija-puutarhuri haki kaiken
veden kaivosta pihalta, venyi hänen työnsä hieman pitkäaikaiseksi.
Suuri koulunkello tikutti edelleen. Se löi jo toisenkin tunnin.
Auringonlaskun hohde hälveni nelikulmaisesta eteisestä ja sen
nuorekkaasta ryhmästä. Päivä oli painumassa. Huomasin että tunnistani
tulisi sinä iltana hyvin lyhyt, mutta pomeranssipuut, kaktukset ja
kameliat olivat nyt kaikki saaneet palveluksensa. Oliko minun vuoroni?
Voi, puutarhassa oli vieläkin hoidettavia kukkia -- suosikkiruusuja,
eräitä valiokukkia, ja pikku Sylvien iloinen haukunta ja vikinä
seurasi etenevää päällystakkia pitkin käytäviä. Panin pois osan
kirjoistani, en tulisi tarvitsemaan niitä kaikkia, istuin ja
ajattelin ja vasten tahtoani pyysin armoa hämyltä, joka hiipien
tunkeutui sisään.
Sylvie tuli vielä kerran näkyviin iloisesti hypellen ja ilmoittaen
siten päällystakin paluun, vesikannu laskettiin kaivon viereen, se
oli täyttänyt tehtävänsä, ja kuinka olinkaan iloinen! Monsieur pesi
kätensä pienessä kivialtaassa. Nyt ei enää ollut aikaa lukutunnille,
rukouskellon täytyi soida ennen pitkää, mutta me tapaisimme
kuitenkin, hän puhuisi, saisin tilaisuuden lukea hänen silmistään
hänen ujoutensa arvoituksen. Pesun päätyttyä hän seisoi paikallaan,
järjesteli hitaasti kalvosimiaan ja katseli uutta kuuta, joka
sarvineen hohti kalpeana opaalinvärisellä taivaalla ja loi heikkoa
välkettä Jean Baptisten ruusuikkunaan. Sylvie seurasi miettiväisenä
hänen mielialaansa, hiljaisuus alkoi harmittaa sitä, se vinkui ja
hyppi särkeäkseen sen.
"Pikku vaatelias", sanoi hän, "sinua ei sitten saa unohtaa
hetkeksikään, siltä näyttää."
Hän nosti koiran käsivarsilleen, käveli laiskasti pihan poikki vain
kyynärän päähän siitä ikkunarivistä, jonka erään ikkunan takana minä
istuin. Hän käveli viivytellen, hyväili koiraa sylissään ja antoi
sille helliä nimiä hellällä äänellä. Päätyoven portailla hän kääntyi,
katsoi vielä kerran kuuta, harmaata tuomiokirkkoa, katsoi yli
etäisten torninhuippujen ja talonkattojen, jotka häipyivät yösumun
siniseen mereen, maistoi hämärän suloista hengähdystä ja silmäili
puutarhan verhottua kukoistusta, sitten hän äkkiä katsoi taakseen,
ja hänen silmiensä terävä katse viilsi luokkahuoneiden valkoisia
seiniä, pyyhkäisi pitkää ikkunariviä. Luulin että hän kumarsi, mutta
jos niin oli, ei minulla ollut aikaa vastata hänen tervehdykseensä.
Silmänräpäys vain ja hän oli poissa, ja kuun valaisema kynnys lepäsi
kalpeana ja varjottomana suljetun päätyoven edessä.
Kokosin syliini kaiken mikä oli levällään edessäni pulpetilla, ja
kannoin käyttämättömän kirjakasan paikalleen kolmanteen luokkaan.
Rukouskello soi, tottelin sen kutsua.
Huomenna hän ei tulisi Rue Fossettelle, se päivä kun oli kokonaan
omistettu poikakoululle. Pääsin läpi tuntieni, pääsin läpi välillä
olevien tuntien, näin illan lähenevän ja aseistauduin sen raskasta
ikävää vastaan. Oliko pahempi jäädä asuintoverieni joukkoon vai
istua yksin, sitä en ollut ajatellut; valitsin tietysti jälkimmäisen
vaihtoehdon, sillä jos oli mitään lievityksen toivoa hetkeksikään,
ei minkään tässä talossa asuvan ihmisen pää eikä sydän voinut sitä
antaa, vain pulpettini kannen alla se saattoi asua, piileskellä
jonkin kirjan lehtien välissä, kullata siveltimen päätä tai
kynänkärkeä tai väikkyä mustepullon tummassa nesteessä. Raskain
sydämin avasin pulpettini kannen, väsynein käsin kääntelin sen
sisällystä.
Nuo tavalliset kirjat, tuttuihin kansiin ommellut niteet, otettiin
yksitellen esiin ja pantiin toivottomasti takaisin. Niissä ei
ollut viehätystä, ne eivät voineet lohduttaa. Onko tuo jokin uusi,
tuo sinipunerva lentokirjanen? En ollut nähnyt sitä ennen ja olin
kuitenkin järjestänyt laatikkoni tänä samana päivänä -- tänä samana
iltapäivänä. Kirjan oli täytynyt ilmestyä siihen viime tunnin
kuluessa, kun olimme päivällisellä.
Minä avasin sen. Mikä se oli? Mitä se sanoisi minulle?
Se ei ollut satu eikä runoelma, ei essee eikä kertomus, se ei
laulanut, tarinoinut eikä keskustellut. Se oli jumaluusopillinen
teos, se saarnasi ja taivutti.
Kallistin korvani sille hyvin halukkaasti, sillä niin pieni kuin se
olikin, sillä oli oma tenhovoimansa ja se vangitsi mielenkiintoni
heti. Se saarnasi Rooman uskoa, se taivutti kääntymykseen. Tuon
viekkaan pikku kirjan ääni oli hunajainen, sen sävy pelkkää öljyä
ja palsamia. Tässä ei kuulunut Rooman ukkosen jylinää, ei tuntunut
sen epäsuosion kärventävää henkäystä. Protestantin oli käännyttävä
paavilaiseksi, ei niinkään paljon kerettiläisen helvetin pelosta
kuin sen mukavuuden, suvaitsevaisuuden ja hellyyden vuoksi, jota
Pyhä Kirkko tarjosi. Kaukana siitä että se olisi tahtonut uhata ja
pakottaa, ei, se halusi vain ohjata ja voittaa. _Sekö_ voisi vainota?
Oi hyvänen aika, ei millään muotoa!
Tämä säyseä sepustus ei ollut tarkoitettu paatuneille ja
maailmallisille, se ei olisikaan ollut väkevää ruokaa väkeville, se
oli maitoa vauvoille, äidinrakkauden lempeätä nestettä pienimmälle ja
nuorimmalle. Se oli tarkoitettu kokonaan ja yksinomaan sellaisille,
joiden päähän on päästävä sydämen kautta. Se ei vedonnut älyyn,
se koetti voittaa hellämielisen hänen kiintymystensä kautta,
myötätuntoisen hänen myötätuntonsa kautta. St. Vincent de Paul ei
voinut puhua suloisemmin kootessaan orponsa ympärilleen.
Muistan että eräänä päähoukuttimena uskosta luopumiseen esitettiin
se tosiseikka, että katolilaisilla jotka ovat kuoleman kautta
kadottaneet rakkaat ystävänsä, on se sanomaton lohdutus, että saavat
rukoilla heidän sielulleen vapautusta kiirastulesta. Kirjoittaja ei
kajonnut niiden henkilöiden lujempaan rauhaan, joiden usko jättää
kiirastulen kokonaan sikseen, mutta minä ajattelin sitä ja loppujen
lopuksi pidin jälkimmäistä uskoa lohdullisempana.
Pieni kirja huvitti minua eikä ollut minulle tuskallisen
vastenmielinen. Se oli makeasuinen, hempeä, pintapuolinen pikku
kirja, mutta kuitenkin jokin siinä virkisti synkkää mieltäni ja
sai minut hymyilemään. Minua huvitti tuo muodoton sudenpentu, joka
hypähteli villoihin kääriytyneenä ja koetti määkiä kuin viaton
karitsa. Paikoittain se muistutti eräitä wesleylais-metodistisia
kirjoitelmia, joita olin kerran lapsena lukenut ja joita höysti
suunnilleen sama kiihtymyksen ja uskonvimman mauste. Se joka oli
tämän kirjoittanut, ei ollut mikään paha mies, ja vaikka alituisesti
näinkin hänen harjaantuneen viekkautensa -- hänen järjestelmänsä
pukinsorkan -- empisin ennen kuin moittisin häntä itseään
vilpillisyydestä. Mutta hänen arvostelukykynsä kaipasi haavurin
lastoitusta, se oli kasvanut kieroon.
Niinpä hymyilin tälle äidillisen hellyyden puuskalle, joka tuli
seitsemän kukkulan vanhan ja verevän valtiattaren taholta,
ja hymyilin myös omalle haluttomuudelleni, etten sanoisi
kyvyttömyydelleni ottaa varteen näitä liikuttavia suosionosoituksia.
Vilkaisin kansilehteen ja näin nimen "Isä Silas". Alkusivulle oli
lyijykynällä kirjoitettu pienin mutta selvin ja tutuin kirjaimin:
"P.C.D.E:ltä L--y'lle". Ja kun näin tämän, rupesin nauramaan, eikä
mielialani enää ollut sama kuin äsken. Olin virkistynyt.
Kuolettava epävarmuus hälveni äkkiä päästäni ja silmistäni, sfinksin
arvoitukseen oli tullut ratkaisu. Nimien Isä Silas ja Paul Emanuel
yhdistelmä antoi avaimen kaikkeen. Rippilapsi oli ollut johtajansa
seurassa ja luvannut olla salaamatta mitään. Täydellinen kertomus
viime kohtauksestamme oli saatu hänestä irti, hän oli tunnustanut
veljeysliiton perustamisen ja puhunut ottosisarestaan. Kuinka
voisi kirkko antaa siunaustaan sellaiselle liitolle, sellaiselle
sisareksiotolle? Veljeysliitto kerettiläisen kanssa! Olin kuulevinani
isä Silaksen kumoavan tuon epäpyhän sopimuksen, varoittavan
rippilastaan sen vaaroista, pyytävän ja määräävän pidättyväisyyttä,
vieläpä virkansa arvovallan nojalla ja kaiken sen nimessä ja sen
muistoon vedoten, mikä oli rakkainta ja pyhintä Emanuelille,
suosittelevan tuon uuden järjestelmän pakkoa, jonka kylmyys oli
hyydyttänyt luitteni ytimet.
Nämä olettamukset eivät ehkä tunnu mieluisilta, mutta äskeiseen
verraten ne olivat tervetulleita. Taustassa häämöttävän aavemaisen
esteen näkeminen ei ollut mitään verrattuna pelkoon että äkillinen
muutos olisi tapahtunut Paulissa itsessään.
Näin etäältä ajassa katsoen en voi olla varma missä määrin
mainitut arvelut olivat omiani tai minkä verran niiden alkuperä ja
lujittuminen oli lähtöisin toiselta taholta. Apua ei puuttunut.
Sinä iltana ei ollut kirkasta auringonlaskua, itä ja länsi olivat
yhtenä pilvenä, eikä mikään sininen ja samalla ruusunhohteinen
kesäyön utu pehmentänyt etäisyyttä, vaan tahmea rämeiden sumu
hiipi harmaana yli Villetten. Sinä iltana saattoi vesikannu yhtä
hyvin jäädä komeroonsa, sillä kaiken iltapäivää oli ollut pientä
tihkusadetta, joka vieläkin lankesi maahan tiheänä ja ääneti. Tämä
ilma ei houkutellut samoilemaan märillä käytävillä tihkuvien puiden
alla, ja niinpä säpsähdinkin kun kuulin Sylvien äkkiä haukkuvan
puutarhassa tervetuliaishaukuntansa. Varmaankaan sillä ei voinut
olla seuraa, ja kuitenkaan ei tuota iloista nopeata haukkua koskaan
kuulunut muuten kuin erään henkilön kunniaksi.
Lasioven läpi ja lehtimajan kaarikaton alitse minulla oli näköala
syvälle "kiellettyyn käytävään". Sinne syöksyi Sylvie, loistaen
pimeässä käytävässä kuin valkoinen ruusu. Se juoksi edestakaisin,
vinkui, hyppi ja ahdisteli pikkulintuja pensaikossa. Odotin viisi
minuuttia, mutta ennettä ei seurannut täyttymys. Palasin kirjojeni
luo, ja silloin Sylvien terävä haukunta äkkiä taukosi. Taaskin
katsoin ylös. Koira seisoi parin kyynärän päässä heiluttaen valkoista
häntähuiskuaan niin vinhasti kuin tuo jäsen vain pääsi liikkumaan,
ja seurasi kumeasti erään lapion liikkeitä, jota väsymätön käsi
ahkerasti käytti. Siinä oli herra Emanuel, seisoi kumarassa ja kaivoi
märkää multaa sateesta raskaiden ja valuvien pensaiden välistä, ja
teki työtä niin tuimasti kuin hänen olisi kirjaimellisesti puhuen
vielä ansaittava päivänmuonansa otsansa hiellä.
Tässä kaikessa näin ilmauksen kiintyneestä mielestä. Tällä tavoin
hän saattoi kaivaa jäätyneessä lumessa kylmimpänä talvipäivänä, kun
hänen mieltään vaivasi tuskallinen liikutus, oli se sitten hermojen
kiihtymystä tai surullisia itsesyytös-ajatuksia. Hän saattoi kaivaa
tuntikausia, kulmat rypyssä ja kiristetyin hampain, kohottamatta
päätään ja avaamatta kertaakaan huuliaan.
Sylvie katseli kunnes väsyi. Sitten se taas karkasi matkoihinsa,
hypähti sinne, syöksyi tänne, nuuski ja haisteli kaikkialla ja
vihdoin keksi minut luokasta. Samassa se jo lensi haukkuen ruutuja
vasten ikään kuin vaatien minuakin ulos iloitsemaan isännän työstä.
Se oli väliin nähnyt minun kävelevän samalla käytävällä Paulin kanssa
ja epäilemättä katsoi minun velvollisuudekseni tulla hänen luokseen
nytkin, kun käytävä oli märkä.
Se piti sellaista elämää, että Paul vihdoin katsahti ylös ja
tietenkin huomasi mitä varten ja kenelle se haukkui. Hän vihelsi sitä
pois, mutta se haukkui vain kovemmin. Varmaankin väsyneenä koiran
vaivalloisuuteen hän viskasi pois lapionsa, lähestyi ja työnsi oven
raolle. Sylvie hyökkäsi hurjana sisään, hypähti polvelleni ja --
käpälät kaulassani, pikku kuono ja kieli vähän liian väkivaltaisen
toimellisina kasvoissani, huulissani ja silmissäni -- liehutti
tuuheata häntäänsä pulpetin yli ja lennätti kirjat ja paperit pitkin
lattiaa.
Emanuel tuli hiljentämään meteliä ja korjaamaan hävitystä. Koottuaan
kirjat hän vangitsi Sylvien ja pisti sen suojaan päällystakkinsa
alle, minne se painautui hiljaisena kuin hiiri, pää vain pilkisti
ulos. Sylvie oli hyvin hento ja sillä oli mitä sievimmät viattomat
pikku kasvot, pitkät silkinhienot korvat ja maailman kauneimmat
tummat silmät. En koskaan nähnyt sitä muistamatta Pauliina de
Bassompierreä -- anna anteeksi tämä yhdistelmä, hyvä lukija, se
johtui ehdottomasti mieleeni.
Paul hyväili ja taputteli sitä. Hellittely jota se aina sai osakseen,
ei ollut mitään ihmeellistä, sillä se sai kaikki ihastumaan itseensä
kauneudellaan ja vilkkaalla eloisuudellaan.
Hyväillessään koiraa Paul antoi katseensa harhailla kirjassa ja
paperissa jotka hän juuri oli asettanut paikoilleen. Hänen silmäänsä
osui tuo uskonnollinen kirjanen. Hänen huulensa liikkuivat, mutta hän
puolittain hillitsi puhumishalunsa. Mitä, oliko hän luvannut olla
puhuttelematta minua enää koskaan? Jos niin oli, katsoi hänen parempi
luontonsa kunniakkaammaksi rikkoa kuin noudattaa lupausta, sillä
ponnistettuaan uudelleen hän sanoi:
"Ette ole vielä lukenut lentokirjasta, arvaan? Eikö se houkuttele
kylliksi?"
Vastasin lukeneeni sen.
Hän odotti, ikään kuin toivoen että pyytämättä lausuisin siitä
mielipiteeni. Minä en kuitenkaan ollut sillä tuulella että olisin
pyytämättä sanonut tai tehnyt mitään. Jos myönnytyksiä oli tehtävä,
jos sovitteluja kysyttiin, ne olivat isä Silaksen tottelevaisen
oppilaan asia eikä minun. Hänen silmänsä katsoivat minua kauniisti,
niiden sinisessä säteessä oli sillä hetkellä lempeyttä -- oli
harrasta pyyntöä -- oli vivahdus intomielisyyttä, siinä oli
yhdistettyjä ja vastakkaisia tarkoituksia, syytöstä joka suli
katumukseen. Tällä hetkellä hän luultavasti olisi ollut iloinen jos
olisi huomannut minussa jotakin mielenliikutusta. Minä en voinut
näyttää sitä. Seuraavassa hetkessä olisin kuitenkin ilmaissut
hämmennystä, jollen olisi keksinyt ottaa laatikostani paria hanhen
kynää ja ruvennut kaikessa rauhassa teroittamaan niitä.
Tiesin että tämä teko kääntäisi hänen mielensä toiseen suuntaan.
Hän ei koskaan mielellään nähnyt minun teroittavan kyniä, veitseni
oli aina tylsä -- ja käteni myös taitamaton, minä katkaisin ja
tein huonoa työtä. Tällä kertaa leikkasin haavan omaan sormeeni
-- puolittain tahallani. Tahdoin saada hänet takaisin oikealle
tuulelleen, oikeaan oloonsa, tahdoin saada hänet torumaan.
"Hutilus!" hän huusi vihdoin, "tekee nakkelusta käsistään."
Hän laski Sylvien maahan, pani sen kiltisti makaamaan
kreikkalaislakkinsa viereen, riisti käsistäni kynät ja veitsen ja
rupesi vuolemaan ja teroittamaan taitavasti ja nopeasti kuin kone.
Pidinkö hänen pikku kirjastaan, kysyi hän nyt.
Minä tukahutin haukotukseni ja sanoin että enpä juuri tietänyt.
Oliko se liikuttanut minua?
"Luulen että se sai minut hieman uniseksi."
(Hiljaisuus.) Kas niin! Tuota sävyä ei kannattanut ottaa hänen
seurassaan. Niin paha kuin olinkin -- ja hän olisi suruissaan jos
hänen pitäisi luetella kaikki vikani yhdessä hengenvedossa --
oli Jumala ja luonto antanut minulle "_trop de sensibilité et de
sympathie"[111] jottei niin liikuttava vetoaminen syvästi vaikuttaisi
mieleeni.
"Tosiaankin", vastasin ja nousin äkkiä. "En ollut ensinkään
liikuttunut -- en hituistakaan."
Ja todistukseksi vedin taskustani täysin kuivan nenäliinan, joka oli
vielä puhdas ja taitteissaan.
Tämän jälkeen kohdistettiin minuun sarja nuhteita, pikemmin kirpeitä
kuin kohteliaita. Minä kuuntelin halukkaasti. Kahden päivän
luonnottoman hiljaisuuden jälkeen oli musiikkiakin parempi kuulla
Paulin taas saarnaavan omalla vanhalla tavallaan. Minä kuuntelin ja
silloin tällöin virvoitin itseäni ja Sylvietä erään makeisrasian
sisällöllä, rasian josta Emanuelin ansiosta ei koskaan puuttunut
suklaanamusia. Hänestä oli hauska nähdä että pienellekin hänen
kätensä antimelle suotiin asianmukainen arvo. Hän katseli minua ja
koiraa, kun jaoimme saalista, ja pani kynäveitsensä pois. Koskettaen
kättäni kimpulla vastateroitettuja kyniä hän sanoi:
"Sanokaa, pikku sisar -- puhukaa suoraan -- mitä olette ajatellut
minusta kahtena viime päivänä?"
Mutta tähän kysymykseen en millään muotoa tahtonut kiinnittää
huomiota, sen sisältö sai silmäni täyttymään. Hyväilin Sylvietä
itsepintaisesti. Paul nojautui pulpetin yli ja kumartui minua kohti.
"Sanoin itseäni veljeksenne", hän virkkoi "tuskin tiedän mitä olen --
veli -- ystävä -- en osaa sanoa. Tiedän että ajattelen teistä hyvää
-- tunnen että toivon teille hyvää -- mutta minun täytyy hillitä
itseäni, teitä täytyy pelätä. Parhaat ystäväni osoittavat vaaran ja
kuiskaavat varovaisuutta."
"Te teette oikein kun kuulette ystäviänne. Olkaa kaikin mokomin
varovainen."
"Se on teidän uskontonne -- teidän omituinen, itseensä luottava,
haavoittamaton uskontonne, jonka vaikutus tuntuu verhoavan teidät
tiesi minkälaiseen kirottuun sota-asuun. Te olette hyvä -- isä Silas
sanoo teitä hyväksi ja pitää teistä -- mutta teidän kauhea, ylpeä,
vakava protestanttisuutenne, siinä on vaara. Se välähtää silloin
tällöin silmistänne ja toisinaan taas se antaa teille erikoisen
äänensävyn ja erinäisiä eleitä, jotka karmivat selkääni. Te ette tee
mielenosoituksia, ja kuitenkin juuri äsken -- kun puhuitte tuosta
kirjasesta -- hyvä Jumala! olin näkevinäni Luciferin hymyilevän."
"Varma on etten pidä arvossa tuota kirjasta -- entä sitten?"
"Ette pidä arvossa tuota kirjasta? Mutta sehän on puhtainta ja
olennaisinta uskoa, rakkautta, armeliaisuutta! Minä luulin että se
liikuttaisi mieltänne, luotin ettei sen lempeys jäisi tehottomaksi.
Laskin sen pulpetillenne rukous sydämessä. Mahdan olla syntinen,
koska taivas ei kuule pyyntöjä jotka lämpimimpinä tulevat
sydämestäni. Te halveksitte pientä lahjaani. _Oh, cela me fait
mal_!"[112]
"Monsieur, en minä halveksi sitä -- en ainakaan teidän lahjananne.
Monsieur, istukaa ja kuulkaa minua. Minä en ole pakana, en ole
kovasydäminen, en ole epäkristillinen enkä vaarallinen, niinkuin he
sanovat teille. Minä en tahtoisi järkyttää uskoanne, tehän uskotte
Jumalaan ja Kristukseen ja Raamattuun, ja niin uskon minäkin."
"Mutta _uskotteko_ te Raamattuun? Otatteko vastaan jumalallisen
ilmoituksen? Mitä rajoja on maanne ja lahkonne hurjalla huolettomalla
uskaliaisuudella? Isä Silas lausui pimeitä viittauksia."
Houkuttelemalla sain hänet puolittain määrittelemään nämä
viittaukset; ne osoittautuivat olevan viekasta jesuiitta-parjausta.
Sinä iltana Paul ja minä puhuimme vakavasti ja kauan. Hän perusteli
syitään, hän todisteli. _Minä_ en osannut todistella -- onnellinen
kykenemättömyys, sillä tarvittiin vain voitonvarmaa ja johdonmukaista
vastarintaa kumoamaan rippi-isän vihjaukset, mutta minä osasin puhua
omalla tavallani, johon Paul oli tottunut ja jonka kiertelyitä hän
saattoi seurata ja täyttää aukot ja antaa anteeksi oudot sammaltelut,
jotka eivät enää olleet hänelle outoja. Koska olin oma itseni hänen
seurassaan, saatoin puolustaa uskoani ja oppiani omalla tavallani, ja
jossain määrin voin tyynnyttää hänen ennakkoluulojaan. Hän ei ollut
tyytyväinen lähtiessään pois, tuskin edes rauhoittunut, mutta hänet
oli nyt saatu selvästi tuntemaan että protestantit eivät välttämättä
ole sellaisia jumalattomia pakanoita kuin hänen rippi-isänsä oli
vihjaissut, hänet oli saatu jossakin määrin ymmärtämään heidän
tapaansa kunnioittaa valoa, elämää, sanaa, hän kykeni nyt osittain
tajuamaan, että joskaan heidän kunnioituksensa, kunnioitettavia
asioita kohtaan ei ollut aivan samanlainen kuin se, jota viljeltiin
hänen kirkossaan, oli sillä oma kenties syvempi voimansa -- oma
juhlallisempi pyhä kammionsa.
Huomasin että isä Silas (toistan vieläkin että hän ei ollut paha
ihminen, vaikka puolustikin pahaa asiaa) oli typerästi häväissyt
protestantteja yleensä ja minua muiden mukana ihmeellisillä
nimityksillä, syyttänyt meitä ihmeellisistä "ismeistä". Monsieur
Emanuel ilmaisi kaiken tämän omalla suoralla tavallaan, joka ei
tietänyt mitään salamyhkäisyydestä, ja puhuessaan katseli minua
lempeänä ja vakavan pelokkaana, miltei vapisten sitä ajatusta,
että syytöksissä olisi perää. Isä Silas oli nähtävästi pitänyt
minua tarkasti silmällä, oli huomannut että kävin vuorotellen
ja ilman erotusta Villetten kolmessa protestanttisessa
kappelissa -- ranskalaisessa, saksalaisessa ja englantilaisessa
-- so. presbyteerisessä, luterilaisessa ja episkopaalisessa.
Tuollainen vapaamielisyys todisti kunnon isän silmissä syvää
välinpitämättömyyttä; joka suvaitsee kaikkea, päätteli hän, ei voi
kiintyä mihinkään. Nyt sattui niin että olin usein hiljaisuudessa
ihmetellyt näiden kolmen kirkkokunnan eroavaisuuksien vähäpätöistä ja
toisarvoista luonnetta -- niiden elinvoimaisten oppien yhteyttä ja
samanlaisuutta. En nähnyt mitään mikä estäisi niitä kerran yhtymästä
suureen Pyhään Liittoon, ja pidin arvossa niitä kaikkia, vaikka
mielestäni jokaisessa oli muotovirheitä, turhaa painolastia ja
arkipäiväisyyttä. Juuri nämä ajatukset kerroin Emanuelille ja selitin
hänelle että oma viimeinen ojennusnuorani, opas jota seurasin ja
opettaja johon luotin, oli ehdottomasti aina Raamattu itse, pikemmin
kuin mikään kirkollinen suunta, oli se sitten minkä niminen tai minkä
kansakunnan tahansa omaksuma.
Hän jätti minut leppyneenä, mutta täynnä huolenpitoa, huoaten väkevän
toivomuksen, että jos olin väärässä, taivas johtaisi minut oikealle
tielle. Vielä kynnykseltä kuulin tulisia kuiskeita "Marialle, taivaan
kuningattarelle", hartaita pyyntöjä että _hänen_ toivostaan vielä
tulisi _minun_ toivoni.
Omituista! Minulla ei vähääkään ollut tuollaista kuumeista halua
käännyttää häntä pois isiensä uskosta. Mielestäni Rooman usko oli
väärä, se oli kuin suuri sekava kuva kultaa ja savea, mutta minusta
näytti että _tämä_ katolilainen omaksui uskontonsa puhtaimmat
ainekset viattomin sydämin, jota Jumalan täytyi rakastaa.
Ylläkerrottu keskustelu tapahtui kahdeksan ja yhdeksän välillä
illalla hiljaisen Rue Fossetten koulusalissa, joka oli eristetyn
puutarhan puolella. Arvatenkin seuraavan illan samana tai
myöhäisempänä hetkenä pyhä tottelevaisuus antoi sen sanasta sanaan
kaikua tarkkaavaiseen korvaan rippituolin kiiltävän seinämän ääressä
Tietäjäin vanhuuttaan harmaassa kirkossa. Seurauksena oli että
isä Silas tuli käymään madame Beckin luona, ja tiesi minkälaisten
sekavien syiden kannustamana sai häneltä luvan ottaa joksikin aikaa
haltuunsa englannittaren sielunhoidon.
Tämän jälkeen minulla luetettiin sarja kirjoja -- so. silmäilin
hädin tuskin nidoksiin joita hän lainasi minulle. Ne kuuluivat
liian vähän minun alaani, jotta olisin lukenut ne kunnollisesti,
tehnyt alleviivauksia, oppinut ja sulattanut ne sisäisesti. Ja sitä
paitsi minulla oli makuusalissa pieluksen alla kirja jonka muutamat
luvut riittivät hengellisen ravinnon tarpeisiini, antoivat minulle
neuvoja ja esimerkkejä jotka eivät kaivanneet parannusta, siitä olin
vakuuttunut sydämeni sisimmässä.
Sitten isä Silas näytti minulle Rooman kauniin puolen, sen hyvät
työt, ja pyysi minua arvostelemaan puuta hedelmien mukaan.
Vastaukseksi tunsin ja tunnustin että nämä teot _eivät_ olleet Rooman
hedelmiä, ne olivat vain sen runsasta kukoistusta, kaunis lupaus
jonka se näytti maailmalle. Tuo kukka ei hedelmänä enää tuoksunut
rakkaudelta, omena täydessä muodossaan oli tietämättömyyttä,
alhaisuutta ja tekopyhyyttä. Ihmisten kärsimyksistä ja tunteista
taottiin heidän orjuutensa kahleet. Köyhiä ruokittiin, vaatetettiin
ja suojattiin, jotta kiitollisuus sitoisi heidät "Kirkkoon", orpoja
hoivattiin ja kasvatettiin, jotta he saisivat varttua "Kirkon"
helmassa, sairaita hoidettiin, jotta he kuolisivat "Kirkon"
kaavan ja määräyksen mukaan, ja miehiä näännytettiin, naisia
uhrattiin mitä julmimmin, ja kaikki luopuivat maailmasta jonka
Jumala oli tehnyt mieluisaksi luoduilleen, ja ottivat ristin joka
oli hirvittävä hivuttavassa raskaudessaan, jotta he palvelisivat
Roomaa, todistaisivat sen pyhyydestä, lujittaisivat sen voimaa ja
levittäisivät tuon tyrannin, "Kirkon" valtaa.
Ihmisen hyväksi tehtiin vähän, Jumalan kunniaksi vieläkin vähemmän.
Tuhansia teitä avattiin vaivoin, verihikeä vuodattaen, elämää
tuhlaten, vuoria halkaistiin läpi niiden sisimmän, kallioita
murrettiin juuria myöten, ja minkä hyväksi tämä kaikki? Jotta papisto
saisi marssia suoraan eteenpäin ja suoraan ylöspäin kaikkivaltiaaseen
asemaan, josta se saattoi kohottaa Moolokinsa, "Kirkon" valtikkaa.
Se ei käy päinsä. Jumala ei ole Rooman kanssa, ja jos Jumalan poika
vielä tuntisi inhimillistä surua, eikö Hän surisi sen julmuutta ja
kunnianhimoa, niinkuin Hän kerran itki tuomitun Jerusalemin rikoksia
ja kärsimyksiä!
Voi noita vallanrakastajia! Voi tämän maailman kuningaskunnan
hiippapäisiä tavoittelijoita! Hetki tulee teillekin, jolloin
sydäntenne on hyvä tietää -- sydäntenne jotka heikkoina pysähtyvät
kunkin katkonaisen sykähdyksen jälkeen -- että on olemassa suurempi
armo kuin inhimillinen sääli, väkevämpi rakkaus kuin tuo väkevä
kuolema, jota teidänkin pitää katsoa silmiin ja sen edessä nöyrtyä,
suurempi rakkaus kuin mikään synti, teidänkin syntinne, sääli, joka
vapahtaa maailmoita -- vieläpä antaa synninpäästön papeille!
<tb>
Kolmas koetukseni tapahtui keskellä Rooman mahtavuutta -- sen
valtakunnan loistoa. Minut vietiin kirkkoon juhlallisissa
tilaisuuksissa -- juhla- ja merkkipäivinä. Minulle näytettiin
paavilliset menot. Minä katselin niitä.
Monet ihmiset -- miehet ja naiset -- epäilemättä minua etevämmät
tuhansissa suhteissa, ovat antaneet tämän näyn vaikuttaa itseensä,
ovat selittäneet että vaikka heidän järkensä teki vastarintaa,
mielikuvitus alistui siihen. Minä en voi sanoa samaa. Ei juhlakulkue,
ei päivämessu, ei vahakynttiläin runsaus eikä suitsutuksen lemu,
ei kirkollinen rihkama eikä taivaallinen korutavara tehonnut
mielikuvitukseeni hituistakaan. Se mitä näin, tuntui minusta
räikeältä eikä suurelta, karkean aineelliselta eikä runollisen
henkevältä.
Tätä en kertonut isä Silakselle, hän oli vanha, hän näytti
kunnioitettavalta, ja jokaisen epäonnistuneen kokeen, jokaisen
uusiutuneen pettymyksen jälkeen hän edelleen oli minulle
persoonallisesti ystävällinen, enkä hennonut loukata hänen
tunteitaan. Mutta erään päivän iltana, jolloin minut oli viety ison
talon parvekkeelle katsomaan suurta sekavaa juhlakulkuetta, johon
otti osaa sekä kirkko että armeija, pappeja pyhäinjäännöksineen ja
sotilaita aseineen, lihava iäkäs arkkipiispa, joka oli pukeutunut
kambrikkiin ja pitseihin ja joka omituisesti muistutti harmaata
nahkaa paratiisilinnun höyhenissä, ja parvi nuoria tyttöjä
haaveellisissa puvuissa ja kiehkuroissa -- _silloin_ sanoin
ajatukseni Paulille.
Sanoin hänelle etten pitänyt siitä, etten kunnioita tuollaisia menoja
enkä tahtonut nähdä enempää.
Ja kevennettyäni näin omaatuntoani kykenin jatkamaan ja sujuvammin
ja selvemmin kuin tavallisesti selittämään hänelle että aioin pysyä
uskossani. Mitä enemmän näin paavilaisuutta, sitä kiinteämmin
liityin protestanttisuuteen. Epäilemättä oli joka kirkkokunnalla
erehdyksensä, mutta nyt vasta huomasin kuinka ankaran puhdas
omani oli verrattuna siihen, jonka maalatut ja irstaat kasvot oli
paljastettu ihailtavikseni. Kerroin hänelle kuinka meillä oli
vähemmän muotoja itsemme ja Jumalan välillä, itse asiassa ei ehkä
enempää kuin mitä ihmisluonteen keskitasolle oli välttämätöntä.
Sanoin hänelle etten voinut katsella kukkia ja kultanauhuksia,
vahakynttilöitä ja koruompelusta sellaisina hetkinä ja sellaisissa
oloissa, jolloin sielumme silmät oli kohotettava Häneen, jonka
koti oli äärettömyys ja olento iäisyys. Sanoin että kun ajattelin
syntiä ja surua, maailman turmelusta -- kuolettavaa vääryyttä,
raskasta ajallista vaivaa -- en voinut välittää laulavista papeista
ja höpisevistä munkeista, että kun olemassaolon tuska ja lopun
kammo ahdisti mieltäni -- kun valtava toivo ja mittaamaton epäilys
tulevaisten suhteen nousi eteeni -- _silloin_ juuri tuo opittu
messunhyminä ja rukous vieraalla kuolleella kielellä oli kiusaksi ja
haitaksi sydämelle, joka vain ikävöi saada huutaa:
"Jumala, ole armollinen minulle syntiselle."
Kun olin puhunut, siten tunnustanut uskoni ja niin kauaksi
erkaantunut hänestä jolle puhuin -- silloin vihdoinkin kuului
sovinnollinen sävel kahden ristiriitaisen sielun välillä.
"Sanokoot papit tai kynäsoturit mitä tahansa", kuiskasi Emanuel,
"Jumala on hyvä ja rakastaa kaikkia rehellisiä. Uskokaa siis mitä
voitte uskoa, uskokaa niin kuin voitte, yksi rukous on meille
kuitenkin yhteinen. Minäkin huudan: '_O Dieu, sois appaisé envers moi
qui suis pécheur_!"[113]
Hän nojautui tuolini selustaan. Mietittyään hetkisen hän puhui taas:
"Miltä mahtavat näyttää tuon Jumalan silmissä, joka on luonut
kaikki taivaan vahvuudet, jonka sieraimista on lähtenyt kaikki
elämä täällä ja tähdissä tuolla -- miltä mahtavat näyttää ihmisten
eroavaisuudet? Mutta koska aika ei merkitse mitään Jumalalle, eikä
paikka, niin ei merkitse mittakaan eikä vertailu. Me alennamme
itsemme pienuudessamme, ja me teemme oikein; kuitenkin voi olla
niin, että yhden sydämen horjumattomuus, yhden mielen vilpittömyys
ja uskollisuus sen valon mukaan, jonka Hän on säätänyt, on yhtä
paljon hänen edessään kuin kuiden säännöllinen liike kiertotahtien
ympäri, kiertotähtien liike aurinkojen ympäri ja aurinkojen liike
tuon valtavan näkymättömän keskuksen ympäri, joka on käsittämätön,
toteamaton, ja jota äärimmäinen henkinen ponnistuskin vain aavistaa.
"Jumala johtakoon meitä kaikkia! Jumala siunatkoon teitä, Lucy!"