Madame Beck kutsui minut luokseen torstai-iltapäivänä ja kysyi, oliko
minulla mitään työtä mikä estäisi minua lähtemästä kaupungille ja
toimittamasta hänelle muutamia pieniä ostoksia.
Koska olin vapaa ja asetuin hänen käytettäväkseen, annettiin minulle
nyt luettelo villa-, silkki- ja koruompelulangoista jne., joita
tarvittiin oppilaiden käsitöihin. Pukeuduin tavalla joka oli uhkaavan
pilvisen ja hiostavan sään mukainen, ja olin juuri avaamaisillani
katuoven aikoen mennä ulos, kun madamen ääni kutsui minut takaisin
ruokasaliin.
"Suokaa anteeksi, meess Lucie!" hän huusi muka kiireissään, kuin
olisi jokin äkillinen ajatus tullut hänen mieleensä, "mieleeni on
juuri juolahtanut vielä yksi asia, ellei hyväntahtoisuuttanne ole jo
liiaksi rasitettu."
Tietenkin minä olin pelkkää päinvastaisen vakuuttelua, ja madame
riensi pieneen salonkiinsa, otti sieltä sievän korin, joka oli täynnä
kauniita kasvihuonehedelmiä, -- ruusunpunaisia, virheettömiä ja
houkuttelevia -- keskellä tummanvihreitä vahamaisia lehtiä ja jonkin
ulkomaisen kasvin vaaleankeltaisia tähtikukkia.
"Kas tässä", hän sanoi, "se ei ole raskas eikä tuota häpeätä
siistille puvullenne muka liian taloudellisena, palvelijattareen
viittaavana esineenä. Tehkää minulle se palvelus, että viette tämän
pienen korin madame Walravensin taloon ja lausutte onnitteluni hänen
syntymäpäivänsä johdosta. Hän asuu vanhassa kaupungissa, Rue des
Mages numero 3. Pelkään että pidätte kävelyä aika pitkänä, mutta
onhan teillä koko iltapäivä edessänne, eikä ole mitään kiirettä.
Jollette ehdi ajoissa päivälliselle, käsken säästää teidän osanne,
tai Goton, jonka suosikki te olette, saa pyöräyttää jotakin
erityisesti teitä varten. Teitä ei unohdeta, hyvä meess. Ja voi
kuulkaas!" (hän kutsui minut vielä kerran takaisin) "pyytäkää kaikin
mokomin tavata madame Walravens itse ja antakaa kori hänen omiin
käsiinsä, jottei mitään erehdystä tapahtuisi, sillä hän on miltei
turhantarkka ihminen. Hyvästi! Näkemiin!"
Vihdoinkin pääsin lähtemään. Ostoksien suorittaminen vei jonkin
verran aikaa, tuo silkki- ja villalankojen valitseminen ja
yhteensovitteleminen kun aina on vaivalloista puuhaa, mutta vihdoin
pääsin luetteloni päästä päähän. Ainekset tohveleita, kellonnyörejä
ja ompelukoreja varten oli valittu -- lukot ja tupsut hankittu
kukkaroihin -- koko sekasotku sanalla sanoen poissa mielestäni,
mitään muuta ei ollut jäljellä kuin hedelmäkori ja onnittelu.
Minua oikeastaan miellytti edessä oleva pitkä kävely syvälle vanhaan
ja rumaan Basse-Villeen, enkä pitänyt siitä vähemmän, vaikka
iltataivas kaupungin yläpuolella oli peittymässä mustansiniseen
metallimassaan, joka kuumeni reunastaan ja kiihtyi vähitellen raskaan
punaiseksi.
Minä pelkään suurta tuulta, koska myrsky vaatii voimanponnistusta ja
toimintaa, johon minä aina vaivoin antaudun, mutta yrmeä sade, sakea
lumipyry tai pimeä sadekuuro vaativat vain alistumista -- itsensä ja
vaatteittensa hiljaista jättämistä kastumisen varaan. Palkaksi se
lakaisee suuren pääkaupungin puhtaaksi edessäsi, se antaa sinulle
hiljaisen matkan pitkin leveitä suuria katuja, se verhoaa suuren
kaupungin kuin itämaiseen lumoukseen, se tekee Villettestä Tadmorin.
Antaa siis sateen valua, virtojen pauhata -- mutta ensin minun täytyy
vapautua hedelmäkoristani.
Tuntematon kello tuntemattomasta tornista (Jean Baptisten ääni oli
nyt liian kaukainen voidakseen kuulua) löi juuri neljännestä vailla
kuuden, kun pääsin kadulle ja taloon jonka osoitteen madame Beck
oli minulle antanut. Se ei ollutkaan mikään katu, se oli pikemmin
osa puistikkoa: se oli hiljainen, ruoho kasvoi leveiden harmaiden
katukivien välistä, talot olivat suuria ja näyttivät hyvin vanhoilta
-- niiden takaa näytti kohoavan puita, joten siellä täytyi olla
puutarhoja. Korkea ikä suojeli tätä aluetta, liike ja hyörinä
olivat täältä karkotetut. Rikkaat miehet olivat ennen omistaneet
tämän kaupunginosan, ja kerran oli mahtavuus asustanut täällä. Tuo
kirkko, jonka pimeät rappeutuneet tornit vallitsivat puistikkoa,
oli kunnianarvoinen ja muinoin rikas Tietäjän lipas.[99] Mutta
rikkaus ja mahtavuus olivat jo ammoin levittäneet kultaiset siipensä
ja lentäneet pois jättäen nämä vanhat pesänsä, kenties puutteen
asunnoiksi joksikin aikaa, tai kenties virumaan tyhjinä ja kylmillään
ja lahoamaan asumattomina talvien kuluessa.
Kun kuljin tuon aution torin poikki, jonka kiveystä melkein
viiden-frangin suuruiset sadepisarat nyt alkoivat hitaasti pimentää,
en koko sen laajuudella nähnyt mitään elonoiretta tai -merkkiä,
paitsi mikä näkyi vanhan sairaan papin hahmossa, joka kumaraisena ja
sauvaansa nojaten kulki ohitseni -- vanhan ja rappeutuneen esikuvana.
Hän oli tullut juuri siitä talosta johon minun oli mentävä, ja kun
pysähdyin oven eteen heti hänen jälkeensä ja soitin kelloa, hän
kääntyi katsomaan minua. Eikä hän kääntänytkään katsettaan minusta
pian -- ehkä hän piti minua, seisoessani siinä suvihedelmäkoreineni,
vailla vanhuuden arvokkuutta, huonosti soveltuvana tuollaiseen
ympäristöön. Minä tiedän, että jos nuori punakka palvelustyttö olisi
tullut avaamaan minulle ovea, en olisi katsonut sellaisen olennon
olevan sopusoinnussa asuntonsa kanssa, mutta kun näin edessäni
hyvin paksun naisen, yllä hyvin vanhanaikainen talonpoikaispuku,
johon kuului ruma ja samalla kallisarvoinen päähine pitkine
pitsireunoineen, verkahame, liivit ja puukengät, jotka pikemmin
muistuttivat pieniä saappaita kuin kenkiä -- silloin oli mielestäni
kaikki niin kuin pitikin, rauhoittavasti luonteenomaista.
Hänen kasvojensa ilme ei ollut aivan yhtä rauhoittava kuin hänen
pukunsa kuosi; olen harvoin nähnyt mitään sen äkäisempää; hän
tuskin vastasi kun kysyin madame Walravensia, ja luulen että hän
olisi siepannut hedelmäkorin käsistäni, jollei vanha pappi olisi
nilkuttanut paikalle, hillinnyt häntä ja itse kallistanut korvaansa
kuulemaan sanomaani.
Hänen ilmeinen kuuroutensa teki hieman vaikeaksi saada hänet täysin
ymmärtämään, että minun täytyi tavata madame Walravens ja jättää
hedelmät hänen omiin käsiinsä. Vihdoin hän kuitenkin ymmärsi, että
sellaiset määräykset oli minulle annettu ja että velvollisuus
vaati niiden kirjaimellista täyttämistä. Hän puhutteli vanhaa
palvelijatarta, ei ranskaksi vaan Labassecourin paikalliskielellä, ja
sai hänet vihdoin päästämään minut tuon epävieraanvaraisen kynnyksen
yli. Pappi itse saattoi minut portaita ylös, minut työnnettiin
jonkinlaiseen salonkiin ja jätettiin sinne.
Huone oli avara, siinä oli kaunis vanha katto ja miltei kirkkomaiset
ikkunat värillistä lasia, mutta se oli autio ja näytti lähenevän
myrskyn varjossa omituisen synkältä. Sisemmällä avautui ovi
pienempään huoneeseen; sen ainoan ikkunan kaihtimet olivat kuitenkin
suljetut, ja syvän pimeyden läpi häämötti joitakin huonekaluja.
Huvittelin koettamalla keksiä mitä nuo esineet olivat, ja erityisesti
kiinnitti huomiotani erään seinämaalauksen ääriviivat.
Yhtäkkiä tuo maalaus näytti ikään kuin väistyvän, suureksi
ihmeekseni se järkkyi, se vaipui, se kääriytyi kokoon ja hävisi,
ja sen hävitessä tuli näkyviin holvattu oviaukko, joka johti
holvattuun käytävään salaperäisine kiertoportaineen. Sekä käytävä
että portaat olivat kylmää kiveä, ilman mattoja ja maalauksia.
Noilta maanalaisilta portailta kuului lähenevää kopsetta kuin keppi
olisi iskenyt niihin, pian lankesi portaisiin varjo, ja viimeiseksi
kaikista huomasin erään olennon.
Vai oliko se mikään olento, tuo ilmestys joka lähestyi minua, tuo
kappale joka pimensi osan oviaukkoa?
Se tuli lähelle ja minä näin sen hyvin. Aloin ymmärtää missä
olin. Hyvin saattoi tämän vanhan puistikon nimenä olla Tietäjäin
puistikko -- hyvin saattoi noilla kolmella vanhalla tornilla, jotka
vallitsevat sitä, olla kummisetinä kuolleen ja pimeän taiteen
kolme salaperäistä tietäjää. Harmaantunut lumous vallitsi täällä,
jokin taika oli avannut minulle tarujen maan -- tuo pimeä kammio,
tuo häviävä maalaus, tuo holvikäytävä kiviportaineen -- kaikki ne
kuuluivat satuun. Vieläkin selvempänä kuin nämä näyttämölaitteet
seisoi edessäni päähenkilö -- Kuningunda, velhonainen! Malevola, paha
haltijatar. Minkälainen hän oli?
Hän saattoi olla kolme jalkaa pitkä, mutta hänellä ei ollut
minkäänlaista vartaloa, hänen kätensä lepäsivät päällekkäin ja
puristivat velhomaisen norsunluusauvan kultaista nuppia. Hänen
kasvonsa olivat leveät, lujat, mutta niiden paikka ei ollut
olkapäillä, vaan rinnan edessä; hänellä ei näyttänyt olevan
kaulaa ollenkaan; olisin sanonut että hänen piirteissään eli sata
vuotta, ja hänen silmissään ehkä vielä enemmän -- hänen viekkaissa
epäystävällisissä silmissään, joiden päällä oli paksut harmaat
kulmakarvat ja ympärillä lyijynkarvaiset luomet. Kuinka tuimasti ne
katselivatkaan minuun, täynnä eräänlaista tympeätä vastenmielisyyttä.
Tällä olennolla oli yllään kullalla kirjailtu kirkkaansininen puku,
helakka kuin gentianan kukkanen, siinä koristeena isokuvioinen
silkkipitsi, puvun päällä kallisarvoinen koreareunainen huivi, joka
oli hänelle niin suuri, että sen moniväriset hetaleet viistivät
lattiaa. Mutta hänen vahvin kohtansa olivat jalokivet: hänellä
oli pitkät välkkyvät korvarenkaat, joiden kiilto ei voinut olla
lainattu, eikä väärä, hänellä oli sormuksia luurangon-sormissaan,
paksuja kultavanteita, joissa säteili kiviä -- purppuraa, vihreätä ja
veripunaista. Tuo kyttyräselkäinen hullu kääpiö oli koristeltu kuin
raakalaiskuningatar.
"_Que me voulez-vous_?"[100] hän kysyi karkealla äänellä, joka
pikemmin muistutti vanhaa miestä kuin vanhaa naista, ja tottakin,
hänen leuassaan törrötti hopeinen parta.
Minä annoin korin ja sanoin asiani.
"Siinäkö kaikki?" hän kysyi.
"Siinä kaikki", sanoin minä.
"Totisesti se ei maksanut vaivaa", hän vastasi. "Palatkaa madame
Beckin luo ja sanokaa hänelle, että minä kyllä voin ostaa hedelmiä,
kun tahdon, _et quant à ses félicitations, je m'en moque_!"[101] Ja
tämä kohtelias rouva käänsi selkänsä.
Juuri kun hän kääntyi, jyrähti ukkonen, ja salaman väläys
valaisi leveälti salonkia ja sisähuonetta. Satu näytti jatkuvan
luonnonvoimien asianmukaisella säestyksellä. Vaeltaja, joka oli
tullut houkutelluksi lumottuun linnaan, kuulee taian herättämän
myrskyn nousevan ulkona.
Mitä oli minun kesken tätä kaikkea ajateltava madame Beckistä?
Hänellä oli ihmeellisiä tuttavuuksia, hän kantoi tervehdyksiään ja
lahjojaan ainoalaatuiselle alttarille, ja pahaenteiseltä näytti
hänen palvelemansa kummallisen olennon käytös. Tuolla meni pois tuo
yrmeä Sidonia, kompuroiden ja vavisten kuin ruumiillistunut halvaus,
kopistellen norsunluusauvallaan mosaiikkilattiaan ja mutisten
ilkeästi hävitessään näkyvistä.
Sade valui virtanaan, taivaankansi painui matalalle, pilvet, jotka
hetki sitten olivat olleet punertavia, olivat nyt kaiken mustuutensa
kautta muuttuneet kuolemankalpeiksi, ikään kuin olisivat kauhuissaan.
Vaikka äsken kerskailinkin etten muka pelkää rankkasadetta, ei
minua juuri haluttanut mennä ulos tuohon vesisuihkuun. Salamakin
leimahteli hyvin vihaisesti, ukkonen jyrisi hyvin lähellä, rajuilma
oli keskittynyt aivan Villetten päälle, se näytti puhjenneen
keskitaivaalta, se syöksyi suoraan alas. Haaraiset vinot salamat
lävistivät kohtisuoraan vesivirtoja, punaiset vinkkuraviivat
risteilivät läpi metallin valkoisen suihkeen, ja tämä kaikki puhkesi
taivaalta, joka voimiensa runsaudessa oli pelottava ja synkkä.
Jätin madame Walravensin tylyn salongin ja lähdin hänen kylmään
porraskäytäväänsä. Tasanteella oli istuin, odotin siinä. Joku liukui
pitkin suoraan yläpuolella olevaa käytävää; se oli tuo vanha pappi.
"Siinä ei mademoisellen pidä istua", hän sanoi. "Hyväntekijämme
olisi pahoillaan, jos tietäisi että vierasta kohdellaan niin hänen
talossaan."
Ja hän pyysi niin vakavasti minua palaamaan salonkiin, että en voinut
muuta kuin totella, jollen tahtonut olla epäkohtelias. Pienempi
huone oli paremmin kalustettu ja asuttavampi kuin iso, ja sinne
hän minut vei. Vetämällä kaihtimen hieman syrjään hän paljasti
näkyviin huoneen, joka oli pikemmin rukouskappeli kuin budoaari; se
oli hyvin juhlallinen pieni huone, joka pikemmin näytti omistetun
pyhäinjäännöksille ja muistoille kuin tarkoitetun nykyistä käytäntöä
ja mukavuutta varten.
Kunnon isä istahti ikään kuin pitääkseen minulle seuraa, mutta
keskustelemisen sijasta hän ottikin esiin kirjan, kiinnitti
katseensa sen sivuihin ja liikutteli huuliaan kuiskaten -- se kuului
rukoukselta tai litanialta. Keltainen sähköinen valo taivaalta
kultasi hänen kaljua päätään, mutta hänen vartalonsa jäi varjoon --
syvään ja purppuraiseen; hän istui liikkumattomana kuin veistos ja
näytti unohtaneen minut rukouksiensa tähden. Hän katsahti ylös vain
silloin kun vihaisempi salama tai kovempi jyrinä ilmaisi lähenevää
vaaraa, eikä hän silloinkaan kohottanut katsettaan pelosta, vaan
nähtävästi kunnioituksesta. Minäkin olin kunnioituksen vallassa,
mutta koska ei mikään orjamainen kauhu lannistanut minua, olin vapaa
ajattelemaan ja tekemään havaintoja.
Totta puhuen aloin kuvitella että pappivanhus muistutti tuota isä
Silasta, jonka edessä olin polvistunut Béguinage-kirkossa. Ajatus
oli epämääräinen, sillä olin nähnyt rippi-isäni vain hämärissä ja
sivultapäin, mutta kuitenkin olin huomaavinani yhdennäköisyyttä ja
luulin myös tuntevani hänen äänensä. Kun katselin häntä, ilmaisi
hän kohottamalla kerran katseensa, että hän tunsi tarkastukseni;
käännyin silloin katselemaan huonetta, jolla myös oli oma puoleksi
salaperäinen mielenkiintonsa.
Vanhuuttaan kellastuneen, omituisesti koristellun norsunluisen ristin
vieressä, joka kallistui tummanpunaisen rukous jakkaran yli ja johon
asianmukaisesti kuului kallisarvoinen messukirja ja mustapuinen
rukousnauha, riippui maalaus jonka himmeät ääriviivat olivat jo
ennen kiehtoneet katsettani -- taulu joka liikkui, putosi pois
seinän mukana ja hävisi kuin harhakuva. Hämärässä olin pitänyt sitä
madonnankuvana; kirkkaammassa valossa se osoittautui nunnanpuvussa
olevan naisen kuvaksi. Kasvot olivat miellyttävät vaikkakaan eivät
kauniit, ne olivat kalpeat ja nuoret ja niitä varjosti suru tai huono
terveys. Sanon vieläkin, että ne eivät olleet kauniit eivätkä edes
henkevät, niiden rakastettavuus oli heikon ruumiin, toimettomien
intohimojen, hiljaisten tapojen rakastettavuutta. Kuitenkin katselin
taulua kauan, enkä muuta voinut kuin katsoa.
Vanha pappi, joka ensin oli näyttänyt mielestäni niin kuurolta ja
sairaalta, oli kuitenkin mahtanut säilyttää aistimensa siedettävässä
kunnossa. Niin kirjaansa syventyneeltä kuin hän näyttikin,
kohottamatta edes päätään ja kääntämättä katsettaan, mikäli minä
käsitin, huomasi hän kuitenkin mikä kohta kiinnitti huomiotani, ja
lausui hitaalla selvällä äänellä nämä neljä huomautusta sen johdosta:
"Hän oli paljon rakastettu."
"Hän antoi itsensä Jumalalle."
"Hän kuoli nuorena."
"Häntä muistetaan vielä, itketään vielä."
"Tuoko vanha rouva, madame de Walravens, suree häntä?" kysyin ja
luulin parantumattomassa surussa keksineeni avaimen samaisen rouvan
toivottomaan pahantuulisuuteen.
Isä pudisti päätään puolittain hymyillen.
"Ei, ei", hän sanoi, "maailmannaisen rakkaus lastensa lapseen
saattaa kyllä olla suuri ja hänen surunsa heidän kuolemastaan
vilpitön, mutta vain kihlattu sulho, jolta Kohtalo, Usko ja Kuolema
ovat kolminkertaisesti kieltäneet yhteenliittymisen onnen, suree
tappiotaan sillä tavoin kuin Justine Marieta vieläkin surraan."
Minusta tuntui, että kunnon isä miltei toivoi että hänelle tehtäisiin
kysymyksiä, ja niinpä kysyin kuka oli menettänyt ja kuka vielä
suri Justine Marieta. Vastaukseksi sain oikean pienen romanttisen
tarinan, joka kerrottiin aika vaikuttavasti nyt jo asettuvan myrskyn
säestyksellä. Minun täytyy sanoa, että siitä olisi voinut tehdä
paljon todellisemmin vaikuttavan, jos siinä olisi ollut vähemmän
ranskalaista rousseaumaista hempeämielisyyttä ja pitkäpiimäisyyttä
ja vähän enemmän terveellistä välinpitämättömyyttä vaikutelmasta.
Mutta arvoisa isä oli ilmeisesti ranskalainen syntyperältään ja
kasvatukseltaan (tulin yhä varmemmaksi hänen yhdennäköisyydestään
rippi-isäni kanssa) -- hän oli todella Rooman poika, ja kun hän
nosti silmänsä, katseli hän minua kulmainsa alta terävämmin ja
ovelammin kuin olisi luullut mahdolliseksi seitsemänkymmenen vuoden
väsymykselle ja raihnaudelle. Kuitenkin uskon että hän oli hyvä vanha
mies.
Tämän tarinan sankari oli muuan hänen entinen oppilaansa, jota hän
nyt sanoi hyväntekijäkseen ja joka, niin kävi ilmi, oli rakastanut
tuota kalpeata Justine Marieta, rikkaiden vanhempien tytärtä, aikana
jolloin hänen omat maalliset mahdollisuutensa olivat sellaiset, että
hänellä oli oikeus tavoitella hyvillä myötäjäisillä varustettua
kättä. Oppilaan isä -- aikoinaan rikas pankkiiri -- oli tehnyt
vararikon, kuollut ja jättänyt jälkeensä vain velkoja ja puutetta.
Poikaa kiellettiin silloin ajattelemasta Justine Marieta, ja
varsinkin tuo vanha isoäiti-noita, jonka olin nähnyt, madame de
Walravens, oli vastustanut liittoa koko luonteensa kiivaudella, jonka
ruumiillinen viallisuus väliin teki suorastaan demoniseksi. Lempeä
Marie ei ollut kyllin petollinen ollakseen uskoton, mutta ei myöskään
kyllin voimakas ollakseen aivan uskollinen rakastetulleen; hän
hylkäsi ensimmäisen sulhasensa, mutta kieltäytyi suostumasta toiseen,
jolla oli painavampi kukkaro, vetäytyi luostariin ja kuoli siellä
noviisiaikanaan.
Haihtumaton tuska näytti vallanneen uskollisen sydämen, joka rakasti
häntä, ja tämän rakkauden ja surun todellisuus kuvailtiin tavalla
joka liikutti minuakin, kun kuuntelin.
Muutamia vuosia Justine Marien kuoleman jälkeen oli häviö kohdannut
hänenkin kotiaan. Hänen isänsä joka nimellisesti oli ollut
jalokiviseppä mutta myös käynyt paljon kauppaa pörssissä, oli
joutunut osalliseksi johonkin liikeyritykseen, joka oli tuottanut
häpeätä ja vienyt vararikkoon. Hän kuoli suruun ja häpeään. Hänen
vanhalle kyttyräselkäiselle äidilleen ja surevalle vaimolleen ei
jäänyt penniäkään, ja hekin olisivat voineet kuolla puutteeseen,
mutta heidän tytärvainajansa halveksittu sulhanen, tuo uskollinen
sydän riensi ihmeen uhrautuvana näiden naisten avuksi kuullessaan
heidän asemastaan. Hän palkitsi heidän häpeämättömän ylpeytensä
puhtaimmalla armeliaisuudella -- hankki heille kodin, piti heistä
huolta ja auttoi heitä niin että oma poika ei olisi tehnyt sitä
hellemmin ja tehokkaammin. Äiti -- itse asiassa hyvä nainen -- kuoli
siunaten häntä, mutta tuo kummallinen ja jumalaton, rakkaudeton
ja ihmisiä vihaava isoäiti eli vielä, kokonaan tuon uhrautuvaisen
miehen turvissa. Naista joka oli tuhonnut hänen elämänsä, murskannut
hänen toiveensa ja tuominnut hänet rakkauden ja kotionnen asemesta
pitkään suruun ja ilottomaan yksinäisyyteen, tuota naista hän
kohteli kunnioittaen kuin hyvä poika lempeätä äitiään. Hän oli
tuonut mummon tähän taloon, "ja täällä", jatkoi pappi vilpittömien
kyynelten kihotessa hänen silmiinsä, "täällä hän on antanut
turvapaikan myös minulle, vanhalle opettajalleen, ja Agnekselle,
isänsä perheen iäkkäälle palvelijattarelle. Meidän ylläpidoksemme
ja toisia hyväntekeväisyystarkoituksia varten tiedän hänen uhraavan
kolme neljännestä tuloistaan, ja vain yhdellä neljänneksellä hän
hankkii itselleen leivän ja mitä vaatimattomimmat mukavuudet. Tämän
järjestelmän kautta hän on tehnyt itselleen mahdottomaksi mennä
koskaan naimisiin: hän on antautunut Jumalalle ja enkelimorsiamelleen
aivan kuin hän olisi pappi niinkuin minäkin."
Isä oli kuivannut kyynelensä ennen kuin lausui nämä viimeiset sanat,
ja lausuessaan niitä hän hetkiseksi suuntasi silmänsä omiini. Minä
tajusin tämän katseen huolimatta sen verhotusta luonteesta, tuossa
hetkellisessä väläyksessä oli tarkoitus joka hämmästytti minua.
Nuo katolilaiset ovat kummallisia olentoja. Sellainen heidän
joukossaan, josta et tiedä enempää kuin Perun viimeisestä Inka-heimon
jäsenestä tai Kiinan ensimmäisestä keisarista, tuntee sinut ja
kaikki mikä sinua koskee, ja hänellä on syynsä sanoa sinulle niin
ja niin, kun luulit hänen sanojensa lähtevän hetken välittömästä
vaikutelmasta, ja hänellä on omat suunnitelmansa toimittaa sinut
määrättynä päivänä määrätylle paikalle määrätynlaisiin olosuhteisiin,
kun koko järjestely sinun kypsymättömässä mielessäsi näyttää vain
sattumalta tai välttämättömyyden seuraukselta. Madame Beckin lahja
ja asia, jotka niin äkkiä olivat juolahtaneet hänen mieleensä,
minun yksinkertainen lähettitoimeni Tietäjätorilla, vanhan papin
satunnainen laskeutuminen portaita alas ja kulku puistikon poikki,
hänen saapumisensa avukseni kun vanha palvelijatar tahtoi lähettää
minut pois, hänen ilmaantumisensa taas porraskäytävään, tuloni
hänen huoneeseensa, muotokuva, ystävällisesti kerrottu tarina --
kaikki nämä pienet tapahtumat, jos otti ne sellaisinaan, näyttivät
toisistaan riippumattomilta kuin kourallinen irtonaisia helmiä,
mutta pujoteltuina tuon nopean ja viekkaan jesuiittakatseen läpi ne
riippuivat perättäin pitkässä sarjassa kuin helmet rukousnauhassa.
Missä oli liitoskohta, missä tuon luostarimaisen kaulakoristeen pieni
lukko? Näin ja tunsin liittymisen, mutta en vielä voinut keksiä
liitoskohtaa tai -keinoa.
Kenties se miettimispuuska, johon nyt olin vajonnut, näytti hieman
epäilyttävältä hajamielisyydessään. Hän keskeytti lempeästi:
"Mademoiselle", hän sanoi, "toivon ettei teidän tarvitse kulkea kauas
näitä likomärkiä katuja pitkin?"
"Enemmän kuin puolen peninkulmaa."
"Te asutte --"
"Rue Fossetten varrella."
"Ei kai" (hyvin vilkkaasti) "ei kai madame Beckin
kasvatuslaitoksessa?"
"Siinä juuri."
"Sittenhän" (hän löi kätensä yhteen) "sittenhän tunnette jalon
oppilaani, minun Paulini?"
"Herra Paul Emanuelin, kirjallisuuden professorin?"
"Hän se juuri on, eikä kukaan muu."
Seurasi lyhyt hiljaisuus. Yhdistävä lukko näytti äkkiä tulleen
selville, tunsin sen sopivan paikalleen.
"Onko herra Paul juuri se henkilö, josta olette puhunut?" kysyin minä
nyt. "Hänkö on teidän oppilaanne ja madame Walravensin hyväntekijä?"
"Niin, ja Agneksen, vanhan palvelijattaren, ja lisäksi" (erityisen
painokkaasti) "hän oli ja _on_ tuon taivaan pyhimyksen -- Justine
Marien -- sulho, vilpitön, uskollinen ja iäinen."
"Ja kuka, isä, olette te?" jatkoin, ja vaikka korostinkin kysymystä,
oli sen esittäminen melkein turha, sillä olin jo tätä ennen täysin
varautunut vastaukseen.
"Minä, tytär, olen isä Silas, se Pyhän Kirkon arvoton poika, jota
te kerran kunnioititte jalolla ja liikuttavalla luottamuksella
avaten minulle sydämenne syvyydet ja mielenne sisimmät aivoitukset,
mielenne, jonka johtamista ainoan oikean uskon hyväksi minä totisesti
halajan. Enkä ole päiväksikään kadottanut teitä näkyvistäni enkä
tunniksikaan lakannut tuntemasta teitä kohtaan syvää mielenkiintoa.
Rooman kurin alaisena, sen korkean harjoituksen muovailemana,
sen terveellisten oppien oksistamana, innon elähyttämänä, jota
vain se voi antaa -- minä tunnen elävästi mikä olisi ollut
hengellinen asemanne, mikä käytännöllinen arvonne, ja minä kadehdin
kerettiläisyydeltä sen saalista."
Tämä näytti minusta aivan erityiseltä asianhaaralta -- melkein jo
itsekin tunsin olevani tuossa tilassa, kurin alaisena, muovailtavana,
harjoitettavana, oksitettavana jne. "Eipä niinkään", ajattelin
itsekseni, mutta en ruvennut vastustelemaan vaan istuin sangen
kauniisti.
"Ei kai herra Paul asu täällä?" kysyin, palaten aiheeseen joka
minusta tuntui tarkoituksenmukaisemmalta kuin mitkään hurjat
luopumus-unelmat.
"Ei, hän tulee vain silloin tällöin palvomaan rakasta pyhimystään ja
osoittamaan kunnioitusta sille jota nimittää äidikseen. Hänen omaan
asuntoonsa kuuluu vain kaksi huonetta, hänellä ei ole palvelijaa, ja
kuitenkaan hän ei suostu siihen että madame Walravens luopuisi noista
loistavista jalokivistä, jotka näitte hänen yllään ja joista hän
lapsellisesti ylpeilee, ne kun ovat hänen nuoruudenkoristeitaan ja
viimeinen muisto hänen poikansa, jalokivikauppiaan, rikkaudesta."
"Kuinka usein", mumisin itsekseni, "onkaan tuolta mieheltä, tuolta
Emanuelilta, puuttunut ylevämielisyyttä pikkuasioissa, ja kuinka
suuri hän kuitenkin on suurissa asioissa!"
Myönnän kuitenkin, etten lukenut hänen suuruutensa ilmauksiin hänen
ripittäytymistään enkä pyhimystenpalvelustaan.
"Kuinka kauan on siitä kun tuo nainen kuoli?" kysyin katsoen Justine
Marieta.
"Kaksikymmentä vuotta. Hän oli vähän vanhempi kuin herra Emanuel,
joka silloin oli hyvin nuori, sillä hän ei vielä ole paljon yli
neljänkymmenen."
"Sureeko hän häntä vielä?"
"Hänen sydämensä on sureva häntä aina; olennaisinta Emanuelin
luonteessa on -- uskollisuus."
Tämä sanottiin huomattavan painokkaasti.
Ja nyt puhkesi aurinko paistamaan kalpeana ja vetisenä; satoi
vieläkin hiukan, mutta ei enää myrskynnyt: tuo kuuma taivaanlaki oli
auennut ja syössyt maahan salamansa. Jos olisin vielä viivytellyt,
olisin tuskin päässyt palaamaan päiväsaikaan, ja niinpä nousin,
kiitin isää hänen vieraanvaraisuudestaan ja kertomuksestaan, sain
vastaukseksi suopean "_pax vobiscum_", jonka otin ystävällisesti
vastaan, koska se tuntui lähtevän todellisesta hyväntahtoisuudesta,
mutta vähemmän pidin salaperäisestä lauseesta, joka seurasi sitä:
"Tytär, sinusta _tulee_ mitä sinusta _täytyy_ tulla!" -- mikä
oraakkelin lause sai minut kohauttamaan olkapäitäni niin pian kuin
pääsin oven ulkopuolelle. Harvat meistä tietävät mitä meistä on
tuleva, mutta päättäen kaikesta mikä tähän asti oli tapahtunut,
voin hyvällä syyllä toivoa eläväni ja kuolevani nuhteettomana
protestanttina, sillä "Pyhässä Kirkossa" oli sisässä onttoutta
ja päällä loistoa, joka houkutteli minua vain keskinkertaisesti.
Kulkiessani mietin monta asiaa. Olkoon katolisuus mitä tahansa, on
olemassa hyviä katolilaisia: tämä mies, Emanuel, näytti kuuluvan
parhaimpiin. Vaikka hänessä olikin hiven taikauskoa ja vaikka
pappisviekkaus vaikutti häneen, oli hän ihmeellinen hellässä
uskollisuudessaan, hurskaassa antaumuksessaan, uhrautuvaisuudessaan
ja rajattomassa armeliaisuudessaan. Sieti nähdä vain, millä tavoin
Rooma asiamiestensä kautta kohteli näitä ominaisuuksia, hoivasiko se
niitä niiden itsensä ja Jumalan tähden, vai kiskoiko se niistä korkoa
ja petkuttiko etuja itselleen.
Kun ehdin kotiin, oli auringonlaskun aika. Goton oli ystävällisesti
säästänyt minulle osan päivällisruoasta, minkä tarvitsinkin. Hän
kutsui minut pieneen huoneeseen syömään, ja madame Beck ilmestyi
sinne pian tuoden minulle lasin viiniä.
"No", aloitti hän hihittäen, "minkälaisen vastaanoton saitte madame
Walravensilta? Hän on hullunkurinen, eikö niin?"
Minä kerroin mitä oli tapahtunut ja toistin sanasta sanaan kohteliaat
terveiset, jotka oli jätetty vietävikseni.
"_Oh la singulière petite bossue_!"[102] hän nauroi. "Ja voitteko
kuvitella että hän vihaa minua, koska luulee minun rakastuneen
serkkuuni Pauliin, tuohon pikku pyhimykseen, joka ei uskalla
liikahtaakaan ilman rippi-isänsä lupaa! Sitä paitsi" (hän jatkoi)
"vaikka hän kuinka tahtoisi mennä naimisiin -- joko minun tai
jonkun toisen kanssa -- ei hän voi, sillä hänellä on jo liian suuri
perhe elätettävänään, äiti Walravens, isä Silas, rouva Agnes ja
koko liuta nimettömiä köyhiä. Ei ole toista miestä, joka sillä
tavoin sälyttäisi harteilleen taakkoja, suurempia kuin jaksaa
kantaa, ja vapaaehtoisesti alistuisi hyödyttömiin vastuksiin.
Sitä paitsi hän hautoo mielessään romanttista ajatusta jostakin
kalpeakasvoisesta Marie Justinesta -- _personnage assez niaise à
ce que je pense_"[103] (sellainen oli madamen jumalaton huomautus)
"joka on ollut pyhimyksenä taivaassa tai jossakin muualla nämä
kaksikymmentä vuotta ja jonka luo hän aikoo mennä vapaana kaikista
maisista siteistä, puhtaana kuin lilja, niinkuin hän sanoo. Oi, te
nauraisitte jos tietäisitte edes puolet herra Emanuelin oikuista ja
kummallisuuksista! Mutta minähän estän teitä nauttimasta virvokkeita,
joita varmaan tarvitsette, hyvä meess. Syökää illallisenne,
juokaa viininne, _oubliez les anges, les bossues, et surtout, les
professeurs -- et bon soir_."[104]