Toukokuun ensimmäisenä päivänä meidän kaikkien -- so. kahdenkymmenen
sisäoppilaan ja neljän opettajattaren -- oli määrä nousta kello
viisi aamulla, olla pukeutuneina ja valmiina kello kuusi ja asettua
professori Emanuelin käskettäviksi. Hän oli johtava kulkuamme
ulos Villettestä, sillä nyt oli päivä jolloin hän aikoi täyttää
lupauksensa ja viedä meidät syömään aamiaista maaseudulle. Kuten
lukija kenties muistaa, en ollut saanut kunniaa tulla kutsutuksi, kun
tätä retkeä ensin oli suunniteltu -- pikemmin päinvastoin, mutta kun
nyt viittasin tähän tosiseikkaan ja halusin tietää kuinka asia oikein
oli, sai korvani sysäyksen jonka toistumiselle en uskaltanut antautua
alttiiksi.
"_Je vous conseille de vous faire prier_",[94] sanoi
Emanuel mahtavasti uhaten toista korvaani. Yhdessä
Napoleonin-kohteliaisuudessa oli kylliksi ja niin päätin tulla mukaan
retkelle.
Aamu koitti leppoisana kuin kesäaamu, linnut lauloivat puutarhassa,
ja maassa oli kevyt kastesumu, joka lupasi hellettä. Me kaikki
sanoimme että tulee lämmin, riisuimme ilomielin raskaat vaatteet
ja pukeuduimme aurinkoisen vuodenajan mukaan. Puhdas uusi kesäpuku
ja keveä olkihattu, kumpikin ommeltu ja koristeltu niinkuin vain
ranskalainen ompelijatar osaa ommella ja koristella -- siten että
äärimmäinen vaatimattomuus yhtyy täydelliseen kuosikkuuteen -- siinä
pukeutumisemme sääntö. Kukaan ei koreillut haalistuneessa silkissä,
kenelläkään ei ollut kulunut parhaimpansa yllään.
Kuudelta soi hilpeä kello, ja me kiirehdimme portaita alas, läpi
nelikulmaisen eteisen, pitkin käytävää ulkoeteiseen. Siellä seisoi
professorimme, ei villinnäköisessä päällystakissaan eikä ankara
kreikkalaislakki päässä, vaan vyöllä varustettu nuorekas mekko
yllä ja hauska olkihattu päässä. Häneltä riitti mitä ystävällisin
aamutervehdys meille kaikille, ja useimmilta meistä riitti
kiitollinen hymyily hänelle. Meidät komennettiin jonoon, ja pian
lähdimme.
Kadut olivat hiljaiset, bulevardit raikkaat ja rauhalliset kuin
niityt. Uskon että olimme kaikki hyvin onnellisia kulkiessamme.
Tällä päälliköllämme oli hallussaan salainen taito antaa eräänlaista
yllykettä onnellisena-oloon, kun hän tahtoi, aivan samoin kuin hän
vastakkaisella tuulellaan osasi herättää pelkoa.
Hän ei kulkenut edellämme eikä perässä, vaan käveli pitkin jonoa,
sanoi sanasen jokaiselle, puhui paljon suosikkiensa kanssa, eikä
kokonaan laiminlyönyt niitäkään joista ei pitänyt. Oikeastaan oli
minun toiveeni -- minulla oli siihen omat syyni -- pysytellä hieman
etäämmällä huomiosta, ja koska parinani oli Ginevra Fanshawe ja
sain käsivarrellani kannattaa tuon enkelin ei suinkaan aineettomien
jäsenten rakasta painoa -- (hänen vointinsa oli edelleenkin
erinomainen, ja voin vakuuttaa lukijalle ettei ollut mikään pieni työ
kantaa hänen rakastettavuutensa taakkaa; monta kertaa tuon lämpimän
päivän kuluessa toivoin hartaasti että tuota ihastuttavaa mukavuutta
olisi ollut vähemmän) -- niin, koska hän kerran oli parinani, koetin
hyötyä hänestä asettamalla hänet aina itseni ja Paulin väliin ja
vaihtamalla paikkaa aina kun kuulin monsieur'n tulevan oikealta tai
vasemmalta. Yksityisen syyni tähän sotaliikkeeseen huomattakoon
olleen siinä asianhaarassa, että uusi karttuunipukuni oli väriltään
neilikanpunainen -- tosiseikka joka kulkueessamme sai minut olemaan
suunnilleen samassa mielentilassa kuin olisin ollut, jos minun olisi
täytynyt punainen huivi hartioilla mennä laitumen poikki, jolla
kuljeskeli härkä.
Joksikin aikaa vaihtelujärjestelmä sekä erinäiset muunnokset mustan
silkkivyöni asettelussa vastasivat tarkoitustani, mutta vähitellen
Paul huomasi että tuli hän oikealle tai vasemmalle puolen, neiti
Fanshawe oli aina hänen naapurinaan. Tuttavuussuhde hänen ja Ginevran
välillä ei ollut koskaan sujunut niin tasaisesti, ettei hänen
sisuaan aina hieman karmaissut kun hän kuuli Ginevran englantilaisen
ääntämisen. Heidän luonnonlaadussaan ei mikään sopinut yhteen, he
sähähtivät jos joutuivat kosketuksiin, mies piti tyttöä tyhjänä
ja teeskentelevänä, tyttö miestä karhumaisena, tungettelevana ja
vastenmielisenä.
Vihdoin, kun hän oli kuudennen kerran vaihtanut puolta ja aina
joutunut samaan epäsuotuisaan tulokseen kokeessaan, hän työnsi päänsä
eteenpäin, iski silmänsä minuun ja kysyi kärsimättömästi:
"Mitä tämä nyt on? Teettekö minulle kujeita?"
Sanat olivat kuitenkin tuskin päässeet hänen suustaan, kun hän jo
tavanmukaisella vikkelyydellään oli keksinyt menettelyni syyn:
turhaan ravistelin pitkiä ripsuja ja levitin vyönauhani avaraa päätä.
"A-h-h! punainen puku!" pääsi hänen huuliltaan, ja se vaikutti minuun
samaan suuntaan kuin jonkin laitumen valtiaan äkillinen ja vihainen
mörähdys.
"Se on vain pumpulia", kiirehdin vakuuttamaan, "ja halvempaa ja
kestää pesua paremmin kuin mikään muu väri."
"Ja mademoiselle Lucy keimailee kuin kymmenen pariisitarta", hän
vastasi. "Onko koskaan nähty moista englannitarta? Katsokaas vain
hänen hattuaan ja hänen käsineitään ja hänen kenkiään!" Nämä
vaatekappaleet olivat minulla ihan samanlaiset kuin seuralaisillani,
totisesti ei hitustakaan hienommat -- kenties pikemmin
yksinkertaisemmat kuin useimmilla -- mutta monsieur oli nyt päässyt
tekstiinsä, ja minä aloin kuumeta odottaessani saarnaa. Se meni
kuitenkin ohi yhtä lempeästi kuin myrskyn uhka väliin kesäpäivinä.
Minä sain vain yhden salamanvälähdyksen yhden ainoan ivallisen hymyn
muodossa, ja sitten hän sanoi:
"Rohkeutta -- totta puhuen en ole suuttunut, ehkä olen tyytyväinenkin
kun on laittauduttu niin kauniiksi pikku juhlaani varten."
"Mutta pukuni ei ole kaunis, monsieur -- se on vain siisti."
"Minä pidän siisteydestä", hän sanoi. Kerta kaikkiaan häntä ei
nyt saatu tyytymättömäksi, hyväntuulen aurinko oli voittava tänä
onnellisena aamuna, ja se hälvensi myrskypilvet ennen kuin ne ehtivät
pimentää sen kiekkoa.
Ja nyt olimme maalla, keskellä "metsiä ja pikku polkuja", niinkuin
he sanoivat. Kuukautta myöhemmin nämä samat metsät ja polut olisivat
tarjonneet vain tomuisen ja epäilyttävän eristäytymispaikan, mutta
nyt, toukokuun vihreydessä ja aamun rauhassa ne näyttivät oikein
hauskoilta.
Tulimme erään kaivon luo, jonka ympärille oli labassecourilaisen
makusuunnan mukaan istutettu säännöllinen piiri lehmuksia. Tähän oli
päätetty pysähtyä, meitä käskettiin istumaan vihreälle pengermälle,
joka ympäröi kaivoa. Monsieur asettui keskellemme ja salli meidän
kerääntyä ryhmäksi ympärilleen. Ne jotka enemmän rakastivat kuin
pelkäsivät häntä, tulivat lähelle, ja ne olivat enimmäkseen
pienokaisia; ne taas, jotka pelkäsivät enemmän kuin rakastivat,
pysyttelivät hieman etäämpänä; ne joille oli annettu paljon rakkautta
ja joissa pelon jäte oli hupaisena lisämausteena, pysyivät kauimpana.
Hän alkoi kertoa meille satua. Hyvin hän osasi kertoa, tavalla, jota
lapset rakastavat ja oppineet miehet tavoittelevat, tavalla joka oli
yksinkertainen voimassaan ja voimakas yksinkertaisuudessaan. Tuossa
pikku tarinassa oli kauniita kohtia, suloisia tunteen väläyksiä ja
kuvailun vivahduksia, jotka painuivat mieleeni kun kuuntelin, eivätkä
sen jälkeen ole haihtuneet. Hän maalasi eteemme hämärämaiseman --
muistan sen vieläkin -- sellaista taulua en ole koskaan nähnyt
maalarin siveltimestä lähteneenä.
Olen itsestäni sanonut että minulla ei ole improvisoimiskykyä, ja
ehkä juuri oma puutteellisuuteni sai minut sitä enemmän ihmettelemään
niitä, jotka omistivat tämän kyvyn koko täydellisyydessään.
Emanuelissa ei ollut miestä kirjoittamaan kirjoja, mutta olen kuullut
hänen huolettomana ja itsetiedottomana tuhlailevan sellaisia henkisen
rikkauden aarteita, joista kirjat harvoin saavat kerskua. Hänen
henkensä oli minun kirjastoni, ja aina kun ovet avattiin, astuin
onnellisena sisään. Älyllisesti kehittymätön kun olin, saatoin
lukea vain vähän; oli vain harvoja sidottuja ja painettuja teoksia,
jotka eivät väsyttäneet minua -- joiden tutkiminen ei uuvuttanut
eikä sokaissut -- mutta hänen ajatuksensa vivahdukset olivat
voidetta hengen silmille, niiden sisällys kirkastui ja voimistutti
sisäistä näkövoimaa. Ajattelin usein mikä nautinto olisi jollekin,
joka rakasti häntä enemmän kuin hän itse rakasti itseään, koota ja
järjestää nuo kourantäydet kultatomua, joita niin huolettomasti
viskeltiin taivaan huolettomiin tuuliin.
Kertomuksen päätyttyä hän lähestyi pientä kumpua, jolla Ginevra
ja minä istuimme erikseen. Tahtoen, kuten tavallisesti, heti
tietää toisen mielipiteen (hän ei malttanut odottaa kunnes se
vapaaehtoisesti tarjottiin), hän kysyi:
"Kiinnostiko se teitä?"
Minä vastasin innottomaan tapaani vain:
"Kiinnosti."
"Oliko se hyvä?"
"Oikein hyvä."
"En kuitenkaan voisi kirjoittaa sitä muistiin", hän sanoi.
"Miksi ette, monsieur?"
"Vihaan koneellista työtä, vihaan kumartumista ja hiljaa istumista.
Voisin kuitenkin mielihyvin sanella sen mieleiselleni kirjurille.
Tahtoisiko mademoiselle Lucy kirjoittaa minulle, jos pyytäisin häntä?"
"Monsieur olisi liian nopea, kiirehtisi minua ja suuttuisi jollei
kynäni pysyisi hänen huultensa tahdissa."
"Koettakaa joskus, niin saamme nähdä minkälaisen hirviön voin tehdä
itsestäni sellaisissa olosuhteissa. Mutta juuri nyt ei ole kysymys
sanelusta, aion saada teistä hyötyä toisessa toimessa. Näettekö
tuolla maatalon?"
"Puiden keskelläkö? Näen."
"Siellä me syömme aamiaista, ja sillä välin kun kunnon emäntä
valmistaa maitokahvia, saatte te ja viisi muuta, jotka valitsen,
levittää voita puolellesadalle sämpylälle."
Asetettuaan joukkonsa vielä kerran jonoon hän marssitti meidät
suoraan taloon, joka nähtyään ylivoimamme antautui ilman muuta.
Puhtaita veitsiä ja lautasia sekä tuoretta voita oli hankittu, ja
professorimme valitsemina puolen tusinaa meistä ryhtyi nyt hänen
johdollaan valmistamaan aamiaiseksi isoa korillista sämpylöitä,
joita leipurin oli ollut määrä varata taloon meidän tuloamme varten.
Kahvi ja suklaa olivat jo kuumina, kermaa ja tuoreita munia oli
lisätty kestitykseen, ja aina anteliaana Emanuel olisi tilannut vielä
suuren määrän silavaa ja hilloa, jollei muutama meistä, ylpeillen
kenties vaikutusvallastaan, olisi väittänyt että sellainen olisi
mitä kevytmielisintä elintarpeiden tuhlausta. Hän pilkkasi intoamme,
nimitteli meitä "saidoiksi emänniksi", mutta me annoimme hänen puhua
ja hoidimme aterian taloudellista puolta omalla tavallamme.
Kuinka hauskannäköisenä hän seisoikaan siinä keittiölieden ääressä
katsellen meitä! Hän oli mies jonka onnena oli tehdä toiset
onnellisiksi, hän näki mielellään liikettä, elämää, runsautta ja iloa
ympärillään. Me kysyimme mihin hän tahtoi istua. Hän vastasi meidän
kyllä tietävän että hän oli meidän orjamme ja me hänen tyrannejaan
ja että hän ei uskaltanut edes valita tuolia ilman meidän lupaamme.
Niinpä asetimme talon isännän ison tuolin pitkän pöydän päähän ja
istutimme hänet siihen.
Hyvin saatoimme pitää hänestä intohimoineen ja äkkimyrskyineen, kun
hän aika ajoin osasi olla niin hyvä ja lauhkea kuin juuri nyt. Itse
asiassa pahimpinakin hetkinä olivat vain hänen hermonsa ärtyneet
eikä luonne ollut jyrkästi paha; jos tyynnytit, ymmärsit ja lohdutit
häntä, oli hän kuin karitsa eikä olisi tehnyt pahaa kärpäsellekään.
Vain hyvin typerälle, uppiniskaiselle ja ymmärtämättömälle hän oli
vähäisessä määrin vaarallinen.
Muistaen aina uskontonsa vaatimuksia hän pani nuorimman seurueesta
lukemaan pienen rukouksen ennen kuin rupesimme syömään, ja teki
ristinmerkin hartaasti kuin nainen. En koskaan ennen ollut nähnyt
hänen rukoilevan enkä tekevän tuota hurskasta liikettä, ja hän teki
sen niin koruttomasti, niin lapsekkaan uskovana, etten voinut olla
hymyilemättä mielihyvästä katsellessani häntä. Hänen katseensa
kohtasi hymyilyni, hän ojensi kätensä ja sanoi:
"Antakaa minulle kätenne! Minä näen että palvelemme samaa Jumalaa
samassa hengessä, vaikka eri menojen mukaan."
Enimmät herra Emanuelin opettajatovereista olivat
vapaa-ajattelijoita, uskottomia ja ateisteja, monet miehiä joiden
elämä ei sietänyt lähempää tarkastelua. Hän oli pikemmin kuin
vanhanajan ritari, uskonnollinen omalla tavallaan ja tahraton
maineeltaan. Viaton lapsuus ja kaunis nuoruus olivat turvassa hänen
seurassaan. Hänellä oli voimakkaat intohimot, kiihkeät tunteet, mutta
hänen puhdas kunniantuntonsa ja koruton hurskautensa olivat se väkevä
taikavoima, joka piti näitä leijonia makuulla.
Aamiainen oli hilpeä ateria, eikä hilpeys ollut vain tyhjänpäiväistä
räpätystä: Paul pani sen alulle, johti, hallitsi ja kohotti
sitä. Hänen vilkas ja seuraarakastava luonteensa oli valloillaan
kahleettomana ja pilvettömänä; sillä kun hänen ympärillään oli vain
naisia ja lapsia, ei mikään voinut kiusata eikä kahlita häntä, hän
sai noudattaa omaa tapaansa, ja hauska tapa se olikin.
Syötyä sai seurue vapaasti juosta ja leikkiä niityillä, muutamat
vain jäivät auttamaan talon emäntää astianpesussa. Paul kutsui minut
näiden joukosta ulos istumaan viereensä puun alle -- josta hän
saattoi nähdä koko avaralla niityllä hyppelevän lauman, ja lukemaan
hänelle ääneen hänen polttaessaan sikaria. Hän istui maalaisrahilla
ja minä puunjuurella. Kun minä luin (taskuklassikkoa -- jotakin
Corneillen näytelmää -- minä en pitänyt siitä, mutta hän piti ja
löysi siitä kauneutta jota minua ei koskaan saatu huomaamaan),
kuunteli hän lempeän tyynesti, mikä oli sitäkin vaikuttavampaa kun
hänen luonteensa yleensä oli niin kiihkeä, ja syvällinen onni täytti
hänen siniset silmänsä ja tasoitti hänen leveän otsansa. Minäkin
olin onnellinen -- onnellinen kauniista päivästä, onnellinen hänen
läsnäolostaan, onnellisin hänen ystävällisyydestään.
Hän kysyi ennen pitkää, enkö mieluummin juoksisi tovereitteni luo
kuin istuisi siinä. Minä vastasin kieltävästi, olin tyytyväinen siinä
missä olin. Hän kysyi olisinko aina tyytyväinen jos olisin hänen
sisarensa, saadessani olla sellaisen veljen kanssa kuin hän. Minä
sanoin että luulisin olevani, ja siltä minusta tuntuikin. Sitten hän
kysyi, olisinko suruissani jos hän jättäisi Villetten ja lähtisi
kauas pois, ja minulta putosi Corneille, enkä vastannut mitään.
"_Petite soeur_",[95] hän sanoi, "kuinka kauan voisitte muistaa
minua, jos olisimme erossa?"
"Sitä en voi sanoa, monsieur, koska en tiedä kuinka kauan kestää
ennen kuin lakkaan muistamasta kaikkea maallista."
"Jos minun pitäisi mennä merten taa kahdeksi -- kolmeksi -- viideksi
vuodeksi, toivottaisitteko minut tervetulleeksi palatessani?"
"Monsieur, kuinka voisin elää sillä välin?"
"_Pourtant j'ai été pour vous bien dur, bien exigeant_."[96]
Kätkin kasvoni kirjaan, sillä ne olivat kyynelten peitossa. Kysyin
häneltä miksi hän puhui tuolla tavoin, ja hän sanoi että hän ei
enää puhu niin, ja rohkaisi minua mitä herttaisimmin. Kuitenkin se
lempeys, millä hän kohteli minua lopun päivää, koski jollakin tavoin
sydämeeni. Se oli liian hellää. Olisin mieluummin antanut hänen olla
kiivas, oikullinen ja äreä, niinkuin tavallisesti.
Kun kuuma keskipäivä saapui -- sillä päivästä tuli, niinkuin
odotimme, helteinen kuin kesäkuussa -- kokosi hän lampaansa
laitumelta ja rupesi kauniisti johtamaan meitä kotiin. Mutta meillä
oli koko peninkulma käveltävänä -- niin kaukana Villettestä oli talo
jossa olimme syöneet aamiaista -- varsinkin lapset olivat leikistä
väsyneet, ja useimpia uuvutti jo pelkkä ajatus, että edessä oli
keskipäivän kävely pitkin kivisiä, hehkuvia ja tomuisia viertoteitä.
Tämä asia oli otettu huomioon jo edeltäpäin, ja sen varalta oli
ryhdytty toimenpiteisiin. Heti talomme rajojen ulkopuolella
kohtasimme kahdet tilavat ajoneuvot, jotka oli lähetetty noutamaan
meitä -- ne olivat juuri sitä lajia, joita vuokrataan kouluretkiä
varten -- niihin mahduimme kaikki, kun hyvin järjestettiin, ja tunnin
kuluttua jätti herra Paul hänelle uskotun katraan onnellisesti Rue
Fossettelle. Päivä oli ollut hauska, se olisi ollut täydellinen ilman
tuota surumielisyyden henkäystä, joka hetkiseksi oli himmentänyt sen
päivänpaisteen.
Tuo pimennys uusiutui samana iltana.
Juuri auringonlaskun aikaan näin Emanuelin astuvan ulos päätyovesta
madame Beckin seurassa. He kävelivät keskikäytävällä lähes tunnin
puhellen vakavasti. Monsieur näytti totiselta ja kuitenkin
levottomalta, madamen ilme oli kummastunut, moittiva, epäävä.
En voinut käsittää mistä he keskustelivat, ja kun madame Beck palasi
sisään pimeän tullen jättäen sukulaisensa Paulin vielä puutarhaan,
sanoin itsekseni:
"Hän sanoi minua 'pikku sisareksi' tänä aamuna. Jos hän todella
olisi veljeni, kuinka mielelläni menisinkään hänen luokseen juuri
nyt, ja kysyisin mikä painaa hänen mieltään. Kas kuinka hän nojautuu
tuohon puuhun, käsivarret ristissä ja otsa painuksissa. Hän tarvitsee
lohdutusta, tiedän sen: madame ei lohduta, hän vain nuhtelee. Mutta
mitä nyt?"
Siirtyen äkkiä lepotilasta toimintaan herra Paul astui suorana
ja nopein askelin puutarhan poikki. Eteisen ovet olivat vielä
auki, luulin että hän aikoi mennä kastamaan ruukuissa kasvavia
appelsiinipuita, niinkuin hänellä väliin oli tapana, mutta pihalle
tultuaan hän tekikin jyrkän käännöksen ja lähti lehtimajaa ja ensi
luokan ovea kohti. Siellä ensi luokassa olin minä, sieltä olin
katsellut häntä, mutta en saanut rohkeutta odottaa hänen tuloaan
siellä. Hän oli kääntynyt niin äkkiä, hän kulki niin nopeasti, hän
oli niin oudon näköinen; pelkuri sielussani kalpeni ja horjui, ja
kuullessani pensaiden rapisevan ja hiekan narskuvan hänen tullessaan
-- olin tipotiessäni pakokauhun vallassa, odottamatta järjen ääntä.
Enkä pysähtynyt ennen kuin olin päässyt rukoussalin pyhäkköön, joka
nyt oli tyhjä. Seisoessani siellä tykyttävin valtimoin, mielessä
selittämätön epämääräinen aavistus, kuulin hänen astuvan läpi
kaikkien kouluhuoneiden paiskien ovia kärsimättömästi kulkiessaan,
kuulin hänen tunkeutuvan ruokasaliin, jota "hurskas iltaluku" nyt
piti pyhitetyn pakkonsa alla, kuulin hänen lausuvan nämä sanat:
"_Ou est mademoiselle Lucie_?"[97]
Ja juuri kun kokosin rohkeuteni ja aioin mennä alas tekemään sitä
mitä loppujen lopuksi hartaimmin toivoin, so. tapaamaan häntä,
kuulin St. Pierren terävän äänen vastaavan hänelle liukkaasti ja
valheellisesti: "_Elle est au lit_."[98] Ja hän lähti harmista jalkaa
polkien käytävään. Siellä hänet kohtasi madame Beck, joka otti hänet
haltuunsa, torui häntä, saattoi hänet katuovelle ja vihdoin lähetti
pois.
Kun katuovi sulkeutui, iski minuun salaman tavoin äkillinen kummastus
oman typerän menettelyni johdosta. Olin ensi hetkestä tuntenut että
minua hän kaipasi, minua hän etsi, ja enkö minäkin ollut kaivannut
häntä? Mikä sitten oli vienyt minut pois? Mikä oli temmannut minut
hänen ulottuviltaan? Hänellä oli jotakin kerrottavaa, hän aikoi
kertoa sen minulle, korvani jännittivät hermojaan kuulemaan sitä,
ja minä olin tehnyt tuon luottamuksen mahdottomaksi. Olin ikävöinyt
kuunnella ja lohduttaa niin kauan kuin luulin kuuntelemisen ja
lohdutuksen olevan toiveiden ulkopuolella -- ja tuskin oli tilaisuus
äkkiä ja täysinäisenä saapunut, kun pakenin niinkuin olisin paennut
minuun suunnattua turman nuolta.
Mieletön heikkouteni sai kyllä palkkansa. Sen lohdun, sen tyydytyksen
sijasta, jonka olisin kenties saavuttanut -- jos vain olisin voinut
hillitä lamauttavan pakokauhuni ja seisoa lujana kaksi minuuttia
-- oli edessäni nyt kuollut tyhjyys, pimeä epäilys ja synkkä
epätietoisuus.
Otin palkkani päänaluselleni ja kulutin yön laskemalla sitä.