On jo aika kysyä missä on Pauliina Mary? Kuinka jaksoi seurusteluni
ylellisen Hotel Crécyn kanssa? Tuo seurustelu oli joksikin aikaa
keskeytynyt poissaolon tähden, herra ja neiti de Bassompierre kun
olivat olleet matkoilla viettäen muutamia viikkoja osaksi Ranskan
maaseudulla, osaksi pääkaupungissa. Sattuman kautta sain tietää
heidän paluustaan pian sen tapahduttua.
Kävelin eräänä lauhkeana iltapäivänä hiljaista bulevardia, kuljin
hitaasti nauttien huhtikuun auringosta ja parista miellyttävästä
ajatuksesta, kun näin edessäni ryhmän ratsastajia, jotka pysähtyivät
ikään kuin olisivat juuri kohdanneet ja tervehtivät toisiaan keskellä
leveätä ja tasaista lehmusten reunustamaa tietä. Toisella puolen
oli keski-ikäinen herrasmies ja nuori neiti, toisella -- nuori ja
kaunis mies. Neidin kasvot olivat hyvin viehättävät, hänen pukunsa
hyvin valittu, koko hänen olemuksensa hieno ja ylväs. Kun katselin
tarkemmin, huomasin että he olivat minulle tuttuja, ja kun tulin
hiukan lähemmäksi, tunsin heidät kaikki -- siinä oli kreivi de
Bassompierre, hänen tyttärensä ja tohtori Graham Bretton.
Kuinka eloisat olivat Grahamin kasvot! Kuinka tosi, kuinka lämmin
ja kuitenkin hillitty ilo ilmeni niistä! Tällainen siis oli se
asiaintila, tällainen se olosuhteiden yhdistelmä, joka heti paikalla
kykeni kahlitsemaan, taltuttamaan ja kiihdyttämään tohtori Johnia.
Helmi jota hän ihaili, oli itsessään kallisarvoinen ja virheettömän
puhdas, mutta hän ei ollut mies joka ihaillessaan jalokiveä saattoi
unohtaa sen kehyksen. Jos hän olisi nähnyt Pauliinan yhtä nuorena,
kauniina ja viehättävänä, mutta jalan, yksinään, ilman kaitsijaa ja
yksinkertaisessa puvussa, riippuvaisena työntekijänä tai puoleksi
katutyttönä, olisi hän pitänyt tyttöä sievänä pikku olentona ja
rakastanut häntä silmillään, liikkeillään ja ilmeillään, mutta
tarvittiin muuta valloittamaan hänet niin kuin hän nyt oli voitettu,
lannistamaan hänet kauniisti niinkuin nyt, ilman että hänen miehinen
kunniansa oli menettänyt tai voittanut mitään -- kyllä hän näki että
hän nyt oli vallanalaisena. Tohtori John oli kaikessa maailmanmies,
ei siinä kyllin että hän itse oli tyytyväinen, seurapiirien täytyi
hyväksyä, maailman piti ihailla sitä mitä hän ihaili, muuten hän piti
toimenpiteitään väärinä ja arvottomina. Valtiattareltaan hän vaati
kaikkea mitä tässä näkyi -- korkean sivistyksen leimaa, huolellisen
ja pätevän kaitsennan pyhitystä, kaikkia niitä apukeinoja joita muoti
säätää, rikkaus hankkii ja maku järjestää. Näistä ehdoista hänen
järkensä teki sopimuksen ennen kuin se antautui. Tässä kohden ne
tulivat mitä runsaimmin täytetyiksi, ja nyt, ylpeänä, intohimoisena
ja kuitenkin pelokkaana hän kunnioitti Pauliinaa kuningattarenaan.
Mitä tyttöön tulee, uinaili pikemmin tunteen kuin tietoisen voiman
hymyily vienona hänen silmissään.
He erosivat. Graham kiiti ohitseni tuskin tuntien maata jota pitkin
pyyhkäisi, ja näkemättä mitään kummallakaan puolellaan. Hän oli hyvin
kaunis, into ja päättäväisyys olivat kohonneet hänessä korkeimmilleen.
"Isä, tuolla on Lucy!" huusi sointuva ystävällinen ääni. "Lucy, rakas
Lucy -- _tulkaa tänne!"_
Minä riensin hänen luokseen. Hän viskasi harsonsa taaksepäin ja
kumartui satulastaan suutelemaan minua.
"Aioin tulla katsomaan teitä huomenna", hän sanoi, "mutta nyt te
tulettekin huomenna minun luokseni."
Hän mainitsi ajan, ja minä lupasin tulla.
Seuraavana iltana olin hänen luonaan -- hän ja minä istuimme hänen
omassa huoneessaan. En ollut nähnyt häntä sitten tuon tilaisuuden,
jolloin hänen oikeutensa oli asetettu rinnan Ginevra Fanshawen
oikeuksien kanssa ja ne olivat niin ilmeisesti saaneet etusijan, ja
hänellä oli nyt paljon kerrottavaa minulle matkoistaan joita hän
tänä väliaikana oli tehnyt. Hän oli erittäin vilkas ja nopea puhuja
tällaisessa kahdenolossa, ja hyvin eloisa kuvailemaan, mutta hänellä
oli niin teeskentelemätön puhetapa ja kirkkaan pehmeä ääni, ettei hän
koskaan tuntunut puhuvan liian nopeasti eikä sanovan liian paljon. En
luule että oma huomioni olisi piankaan laimentunut, mutta vähitellen
hän itse näytti tarvitsevan aiheenvaihdosta ja kiirehti lopettamaan
kertomuksensa lyhyeen. Heti ei kuitenkaan ilmennyt miksi hän lopussa
supisti lauseitaan niin paljon, seurasi hiljaisuus -- levoton
hiljaisuus, ei ilman hajamielisyyden oireita. Sitten hän kääntyi
minuun ja sanoi aralla, puoleksi pyytävällä äänellä:
"Lucy --"
"No, tässä minä olen."
"Onko serkkuni Ginevra Fanshawe vielä madame Beckin luona?"
"Serkkunne on siellä vielä, ikävöitte varmaan nähdä häntä."
"En -- en juuri."
"Tahdotte kai taaskin pyytää häntä viettämään iltaa luonanne?"
"En... Kai hän vieläkin puhuu naimisiinmenostaan?"
"Ei kenenkään sellaisen kanssa josta te välitätte."
"Mutta tietysti hän vieläkin ajattelee tohtori Brettonia? Ei kai hän
ole voinut muuttaa mieltään siinä suhteessa, koska se kaksi kuukautta
sitten oli niin lujasti kiinni."
"Mitä siitä, tiedätte kyllä. Näittehän itse minkälaiset heidän
välinsä olivat."
"Heillä oli varmaan jokin pieni väärinymmärrys sinä iltana. Näyttääkö
Ginevra onnettomalta?"
"Kaikkea vielä. Mutta vaihtakaamme aihetta. Oletteko saanut mitään
tietoja Grahamista poissaollessanne?"
"Isä on saanut häneltä kirjeen tai pari, arvatenkin liikeasioita. Hän
otti hoitaakseen jonkin asian joka vaati tarkkaavaisuutta, kun me
olimme poissa. Tohtori Bretton näyttää kunnioittavan isää ja auttavan
häntä mielellään."
"Niin kyllä; te tapasitte hänet eilen bulevardilla; voitte itse
päättää hänen ulkonäöstään, että hänen ystäviensä ei tarvitse olla
tuskissaan hänen terveytensä vuoksi, eikö totta?"
"Isä tuntuu ajattelevan samoin kuin te. Minä en voinut olla
hymyilemättä. Tiedätte että isä ei juuri tee havaintoja, vaan usein
ajattelee muita asioita kuin mitä tapahtuu hänen silmiensä edessä,
mutta hän sanoi, kun tohtori Bretton ratsasti pois: 'Totisesti on
miellyttävää nähdä tuon pojan hyvää tuulta ja tarmokkuutta.' Hän
sanoo tohtori Brettonia pojaksi; luulen että hän melkein pitääkin
häntä poikana, aivan samoin kuin hän pitää minua pikku tyttönä. Hän
ei puhunut minulle, vaan lausui tuon huomautuksen itsekseen. Lucy..."
Taaskin oli äänessä tuo pyytävä sävy, ja samassa hetkessä hän nousi
tuoliltaan ja istahti jakkaralle jalkojeni juureen.
Minä pidin hänestä. Sellaista tunnustusta en ole useasti tässä
kirjassa lausunut tuttavistani: lukija suvaitkoon sen nyt kerran.
Tuttavallinen seurustelu, läheinen havaintojenteko paljasti
Pauliinassa vain kaikkea hienoa, älykästä ja vilpitöntä, siksi oli
arvonantoni häntä kohtaan syvää. Pintapuolisempi ihailu olisi voinut
olla äänekkäämpää, minun oli kuitenkin hiljaista.
"Mitä kysyttävää teillä on Lucyltä?" sanoin. "Olkaa urhoollinen ja
puhukaa pois."
Mutta hänen silmissään ei ollut rohkeutta; kun ne kohtasivat
katseeni, vaipuivat ne alas, ja hänen poskillaan ei ollut viileyttä
-- eikä ohimenevää pintapunastusta, vaan keskittynyt sisäinen
kiihtymys kohotti niiden väriä ja lämpöä.
"Lucy, minä _tahtoisin tietää_ ajatuksenne tohtori Brettonista.
Sanokaa, _sanokaa_ minulle todellinen mielipiteenne hänen
luonteestaan, hänen mielenlaadustaan."
"Hänen luonteestaan minulla on korkea käsitys, ja sen se
ansaitseekin."
"Entä hänen mielenlaatunsa? Kertokaa minulle siitä", pyysi hän
innokkaasti. "Tehän tunnette hänet hyvin."
"Minä tunnen hänet oikein hyvin."
"Te tunnette hänen kotitapansa. Olette nähnyt hänet äitinsä seurassa.
Kertokaa hänestä poikana."
"Hän on hienotunteinen poika, äitinsä turva ja toivo, ilo ja ylpeys."
Hän piti kättäni omassaan ja antoi sille pienen hyväilevän
kosketuksen jokaisesta suopeasta sanastani.
"Millä muulla tavoin hän on hyvä, Lucy?"
"Tohtori Bretton on hyväntahtoinen -- inhimillinen koko rotuaan
kohtaan. Tohtori Brettonilta riittäisi suopeutta alhaisinta
raakalaista tai pahinta rikollista kohtaan."
"Kuulin muutamien herrojen, joidenkin isän ystävien jotka puhuivat
hänestä, sanovan samaa. He sanoivat että sairaaloissa monet hänen
köyhistä potilaistaan, jotka vapisevat säälimättömien ja itsekkäiden
lääkärien edessä, toivottavat hänet tervetulleeksi."
"He ovat oikeassa, minä olen saanut nähdä samaa. Hän otti minut
kerran mukaansa erääseen sairaalaan, ja näin kuinka hänet otettiin
vastaan. Isänne ystävät ovat oikeassa."
Herttaisin kiitollisuus loisti hänen silmistään kun hän nosti ne
hetkiseksi. Hänellä oli vielä enemmän sanottavaa, mutta hän näytti
epäröivän aikaa ja paikkaa. Alkoi jo olla pimeä, hänen huoneensa
takkavalkea hehkui jo punertavana kuin hämärässä, mutta minä
arvelin että hän olisi suonut huoneen vielä pimeämmäksi, hetken
myöhäisemmäksi.
"Kuinka rauhallista ja yksinäistä meillä onkaan täällä!" huomautin
tyynnyttääkseni häntä.
"Niinkö? Niin kyllä, on hiljainen ilta, eikä minua kutsuta alas
teelle. Isä syö päivällistä ulkona."
Hän piti vielä kättäni ja leikitteli sormillani itsetiedottomasti,
milloin pukien ne omiin sormuksiinsa, milloin kietoen niiden
ympärille kiharan kaunista tukkaansa, taputteli kämmenelläni kuumaa
poskeaan ja sanoi vihdoin, karistaen ääntään, joka luonnostaan oli
kirkas kuin leivosen: "Teistä mahtaa tuntua kummalliselta että puhun
niin paljon tohtori Brettonista, teen niin paljon kysymyksiä, osoitan
sellaista mielenkiintoa, mutta --"
"Ei ollenkaan kummalliselta, se on aivan luonnollista, te pidätte
hänestä."
"Jos pitäisinkin", sanoi hän hieman nopeasti, "olisiko minulla siinä
vielä puhumisen syytä? Luulen että pidätte minua heikkona, kuten
Ginevra-serkkuani?"
"Jos pitäisin teitä hituistakaan neiti Ginevran kaltaisena, en
istuisi tässä odottamassa tiedonantojanne. Minä nousisin, kävelisin
huoneessa edestakaisin ja ottaisin sanottavanne vastaan aimo
läksytyksellä. Jatkakaa."
"Minä aion jatkaa", hän vastasi, "mitä muuta luulette minun aikovan
tehdä?" Ja hänen ilmeensä ja puheensa oli oikukasta ja herkkää --
kuin Brettonin pikku Pollyn. "Jos pitäisin tohtori Johnista", hän
sanoi painokkaasti, "niin että kykenisin kuolemaan pitämiseeni, ei
se yksin vielä oikeuttaisi minua olemaan muuta kuin mykkä -- mykkä
kuin hauta -- mykkä kuin te, Lucy Snowe -- te tiedätte sen -- ja te
tiedätte että halveksisitte minua, jos en osaisi hillitä itseäni vaan
uikuttaisin jostakin vaivaisesta rakkaudesta, joka olisi kokonaan
minun puolellani."
"Tosi on, että heikosti kunnioitan naisia ja tyttöjä jotka kovin
suulaasti kerskuvat voitoistaan tai valittavat nöyryytyksiään
tunneasioissa. Mutta mitä _teihin_ tulee, Pauliina, puhukaa vaan,
sillä minä haluan todella kuulla teitä. Kertokaa minulle kaikki minkä
kertominen tuottaa teille iloa tai huojennusta: enempää en pyydä."
"Välitättekö minusta, Lucy?"
"Välitän, kyllä minä välitän, Pauliina."
"Ja minä pidän teistä. Minusta oli omituisen mieluista olla kanssanne
jo silloin kun olin pieni, vaivalloinen, tottelematon tyttö: minusta
oli ihastuttavaa purkaa teihin ilkeyttäni ja oikkujani. Nyt olette
minulle niin mieluisa, minun on hauska puhua kanssanne ja luottaa
teihin. Kuulkaa siis, Lucy."
Ja hän asettui mukavasti istumaan nojaten käsivarteeni -- nojaten
kauniisti, ei kunnon Fanshawen väsyttävällä ja itsekkäällä painolla.
"Muutama minuutti sitten kysyitte olimmeko kuulleet mitään Grahamista
poissa ollessamme, ja minä vastasin että isä oli saanut kaksi
kirjettä liikeasioista. Se oli totta, mutta en kertonut teille
kaikkea."
"Te kiertelitte?"
"Minä kiertelin ja puhuin kaksimielisesti. Nyt aion kuitenkin
kertoa totuuden; tulee jo pimeä ja voi helpommin puhua. Isä antaa
usein minun avata postilaukun ja jakaa hänelle sisällön. Ette usko
kuinka hämmästyin eräänä aamuna noin kolme viikkoa sitten, kun
lukuisien herra de Bassompierrelle osoitettujen kirjeiden joukosta
löysin yhden joka oli osoitettu neiti de Bassompierrelle. Huomasin
sen heti kaikkien toisten joukosta, käsiala ei ollut outoa, se
veti huomioni suoraan puoleensa. Aioin juuri sanoa: 'Isä, tässä on
taaskin kirje tohtori Brettonilta', mutta tuo 'neiti' teki minut
mykäksi. En ollut vielä koskaan ennen saanut herrasmieheltä kirjettä.
Olisiko minun pitänyt näyttää se isälle ja antaa hänen avata ja
lukea se ensiksi? Sitä en kuolemakseni olisi voinut, Lucy. Tiedän
niin hyvin isän käsityksen minusta, hän unohtaa ikäni, hän pitää
minua vain koulutyttönä eikä huomaa että toiset näkevät minun jo
kasvaneen niin suureksi kuin kasvankin. Omituisen sekavin tuntein,
joista osa oli itsesyytöstä, toiset taas niin hämmennyttäviä
ja väkeviä, etten osaa niitä kuvata, annoin isälle kaksitoista
kirjettä -- niin paljon niitä oli -- ja pidin itse ainokaiseni,
pikku karitsani. Se lepäsi povellani aamiaisen ajan ja vaikutti
minuun niin selittämättömällä tavalla, niin että tunsin olevani
kuin mikäkin kaksoisolento -- tuon rakkaan isän lapsi, mutta
itselleni en enää mikään lapsi. Aamiaisen jälkeen vein kirjeeni
yläkertaan, ja väännettyäni varmuuden vuoksi oven lukkoon aloin
tutkia aarteeni päällystä. Kesti muutamia minuutteja ennen kuin
selvisin osoitteesta ja sinetistä -- tämäntapaista linnoitusta
ei vallatakaan äkkirynnäköllä, sen eteen istahdetaan hetkiseksi,
niinkuin piirittäjät sanovat. Grahamin käsiala on samanlaista kuin
hän itsekin, Lucy, ja niin on hänen sinettinsäkin -- kaikki selvää,
lujaa, pyöreätä -- ei mitään huolimatonta vahaläiskää -- täyteläinen,
kiinteä, varma lakka -- selvä leima; ei mitään kulmikkaita koukeroita
silmähermojen kiusaksi, vaan siisti ja kehittynyt, hauska käsiala,
jonka lukeminen tekee oikein hyvää. Se on samanlainen kuin hänen
kasvonsa ovat -- aivan kuin hänen piirteittensä veistos. Tunnetteko
hänen nimikirjoituksensa?"
"Olen nähnyt sen."
"Sinetti oli liian kaunis murrettavaksi, ja niinpä leikkasin saksilla
sen kokonaisena irti. Kun vihdoin olin alkamaisillani lukea,
peräydyin vielä kerran vapaaehtoisesti. Oli liian pikaista vielä
juoda tuo juoma -- malja kimmelsi niin kauniisti -- tahdoin katsella
sitä vielä hetkisen. Sitten muistin että sinä aamuna en ollut lukenut
aamurukoustani. Olin kuullut isän menevän alas aamiaiselle vähän
aikaisemmin kuin tavallisesti, pelkäsin että hän joutuisi odottamaan
ja kiirehdin hänen luokseen heti kun olin pukeutunut, ajatellen
ettei ollut vaarallista lykätä rukouksia tuonnemmaksi. Jotkut
ihmiset sanoisivat että minun olisi ensin pitänyt palvella Jumalaa
ja sitten vasta ihmistä, mutta minä en luule että taivas voisi
olla kateellinen mistään mitä teen isän hyväksi. Luulen että olen
taikauskoinen. Jokin ääni tuntui nyt sanovan että kysymyksessä oli
toinen tunne kuin lapsen rakkaus -- vaativan minua rukoilemaan ennen
kuin uskalsin lukea sitä mitä niin ikävöin lukea -- kieltäytymään
vielä hetkiseksi ja muistamaan suuren velvollisuuden. Minulla on
ollut tuollaisia vaistoja niin kauan kuin voin muistaa. Panin kirjeen
pois ja luin rukoukseni lisäten loppuun hartaan pyynnön että, mitä
tulisikin tapahtumaan, en joutuisi kiusaukseen tuottaa isälle surua
ja etten toisista vaihtaessani koskaan unohtaisi häntä. Sellaisen
mahdollisuuden pelkkä ajatteleminenkin vihloi sydäntäni niin että sai
minut itkemään. Mutta kuitenkin, Lucy, tunsin että aikanaan isä oli
saatava ymmärtämään totuus ja johdettava kuulemaan järjen ääntä."
"Minä luin kirjeen. Lucy, sanotaan että elämä on vain pettymystä.
_Minä_ en pettynyt. Ennen kuin aloin ja kun jo luin, jyskytti
sydämeni -- ei, se värisi kiihkeästi -- joka värähdys oli kuin
janoisen eläimen läähätystä, kun se on päässyt lähteen reunalle
juomaan; ja lähde olikin aivan täynnä, ihanan kirkas, se kumpusi
runsaana omasta voimastaan, näin sen suihkun läpi auringon enkä
ainoatakaan raiskaa, sammalta, hyönteistä, en tomuhiukkastakaan
nähnyt sen verrattoman puhtaassa kultakimalluksessa."
"Elämän", hän jatkoi, "sanotaan olevan täynnä tuskaa muutamille. Olen
lukenut elämäkertoja joissa vaeltaja näyttää matkaavan kärsimyksestä
kärsimykseen, joissa Toivo liitää nopeasti hänen edellään tulematta
koskaan niin lähelle tai viipymättä niin kauan että antaisi hänen
kädelleen edes mahdollisuuden toteuttavaan puserrukseen. Olen lukenut
sellaisista jotka kylvivät kyynelillä ja joiden sato -- kaukana siitä
että sitä olisi ilolla niitetty -- tuhoutui homeeseen ennen aikojaan
tai hävisi äkilliseen tuulenpyörteeseen, ja monet heistä kohtasivat
talven tyhjin aitoin ja kuolivat äärimmäiseen puutteeseen pimeimpänä
ja kylmimpänä vuodenaikana."
"Oliko se heidän syynsä, Pauliina, että he, joista puhutte, kuolivat
sillä tavoin?"
"Ei aina heidän syynsä. Muutamat heistä olivat hyviä ja uutteria
ihmisiä. Minä en ole uuttera enkä toimelias, ja kuitenkin Jumala
on antanut minun kasvaa auringossa, sopivassa kosteudessa ja
hyvin suojeltuna rakkaan isäni hoivissa, hänen kasvattamanaan ja
opettamanaan. Ja nyt -- nyt -- tulee toinen. Graham rakastaa minua."
Pariksi minuutiksi pysähdyimme molemmat tähän keskustelun huippuun.
"Tietääkö isänne?" kysyin hiljaisella äänellä.
"Graham puhui syvästi kunnioittaen isästä, mutta arveli ettei hän
vielä uskalla ilmaista asiaa, hänen täytyy ensin osoittaa oma
arvonsa. Hän lisäsi että hänen pitää saada jotakin tietoa minulta
itseltäni ja omista tunteistani, ennen kuin hän uskaltaa tehdä
asiassa mitään toisaalla."
"Kuinka vastasitte?"
"Vastasin lyhyesti, mutta en työntänyt häntä luotani. Kuitenkin
melkein vapisin pelosta että vastauksestani voisi tulla liian
sydämellinen: Grahamin maku on niin herkkä. Kirjoitin kirjeeni
kolmeen kertaan -- siivoten ja laimentaen lauseita joka kerralla.
Kun vihdoin olin leiponut ja muovaillut sitä kunnes se mielestäni
oli kuin jääpalanen jossa oli aavistuksen verran mehua tai sokeria,
uskalsin sulkea sen ja lähettää matkaan."
"Mainiota, Pauliina! Teillä on hieno vaisto, te ymmärrätte tohtori
Brettonia."
"Mutta miten minun on meneteltävä isän suhteen? Se minua vielä
vaivaa."
"Älkää menetelkö mitenkään. Odottakaa nyt. Mutta älkää jatkako
kirjeenvaihtoa ennen kuin isänne tietää kaiken ja antaa siunauksensa."
"Antaako hän sitä koskaan?"
"Aika osoittaa. Odottakaa."
"Tohtori Bretton kirjoitti toisen kirjeen syvästi kiitollisena
tyynestä lyhyestä kirjelapustani, mutta minä aavistin neuvonne ja
vastasin että vaikka tunteeni edelleen olivat samat, en enää voinut
kirjoittaa isäni tietämättä."
"Te menettelitte aivan niin kuin teidän pitikin, niin tuntuu varmaan
tohtori Brettonista, ja se tekee hänet vielä ylpeämmäksi teistä ja
vielä rakastavammaksi -- jos kumpikaan tunne ylimalkaan kykenee enää
kasvamaan. Pauliina, tuo kevyt huurre, joka teissä ympäröi sellaista
puhdasta hienoa liekkiä, on verraton luonnonlahja."
"Te näette että minä vaistoan Grahamin mielenlaadun", hän sanoi.
"Minä tunnen että mikään häneen kohdistuva hienotunteisuus ei voi
olla liian valittua."
"On täydellisesti todistettu että te ymmärrätte häntä, ja sitä
paitsi -- olkoon sitten tohtori Brettonin mielenlaatu mikä tahansa,
olkoon hän sellainenkin joka odottaa läheisempää suhtautumista --
te menettelisitte aina rehellisesti, avoimesti ja hellästi isänne
suhteen."
"Lucy, minä uskon että aina olen menettelevä niin. Oi, on tuskallista
herättää isä unestaan ja sanoa hänelle etten enää ole pieni tyttö!"
"Älkää kiirehtikö tekemään sitä, Pauliina. Jättäkää se ilmoitus
ajan ja ystävällisen kohtalonne huoleksi. Minäkin olen huomannut
kuinka lempeästi kohtalo pitää teistä huolta, älkää epäilkö etteikö
se järjestä olosuhteita suotuisasti ja osoita sopivaa hetkeä. Niin,
minä olen ajatellut elämäänne aivan niinkuin te itse olette sitä
ajatellut, olen tehnyt samanlaisia vertailuja kuin ne mihin te
viittasitte. Me emme tunne tulevaisuutta, mutta menneisyys on ollut
suotuisa."
"Kun olitte lapsi, pelkäsin puolestanne; mikään olevainen ei
voinut olla herkempää kuin luonteenne lapsuudessa: ankarissa
olosuhteissa tai laiminlyötynä ei sisäinen eikä ulkonainen minänne
olisi kehittynyt siksi mitä se nyt on. Suuri määrä tuskaa, pelkoa,
kamppailua olisi suorastaan turmellut kasvojenne piirteet, häirinnyt
niiden säännöllisyyttä, kiusannut hermonne alituiseen kiihtymyksen
kuumeeseen: olisitte kadottanut sekä terveyttä että herttaisuutta,
sekä kauneutta että suloa. Sallimus on suojellut ja kehittänyt
teitä, ei ainoastaan itsenne tähden, vaan luullakseni myös Grahamin.
Grahaminkin tähti oli onnellinen: jotta hänen luonteensa parhaat
puolet pääsevät kehittymään, tarvitaan juuri sellaista kumppania
kuin te, ja siinä te olette valmiina. Teidän täytyy päästä yhteen.
Minä tiesin sen ensimmäisenä päivänä kun näin teidät yhdessä La
Terrassessa. Kaikessa mikä yhteisesti koskee teitä ja Grahamia,
näyttää minusta olevan lupausta, suunnitelmaa, sopusointua. En usko
että teidän kumpaisenkaan aurinkoinen nuoruus osoittautuu myrskyisen
keski-iän edeltäjäksi. Minä luulen että teidän kahden on nähty
hyväksi elää rauhassa ja olla onnellisia -- ei niinkuin enkelit,
vaan niinkuin harvat kuolevaiset. Muutamat ihmiselämät ovat niin
siunattuja, se näyttää olevan Jumalan tahto: se on todistava jälki
ja pysyvä näyte hänen Eedenistään. Toiset elämät saavat alusta asti
toisen suunnan. Toisia matkamiehiä kohtaa oikukas ja myrskyinen, raju
ja vaihteleva sää -- he saavat uhmata vastatuulta, he myöhästyvät,
ja varhainen talviyö yllättää heidät. Tämäkään ei voi tapahtua ilman
Jumalan sallimaa, ja minä tiedän että johonkin Hänen iankaikkisten
tekojensa keskelle kätkeytyy tämän jälkimmäisen kohtalon oikeutuksen
salaisuus: minä tiedän että Hänen aarteisiinsa sisältyy sekä todistus
että lupaus sen armoituksesta."