METSÄNNEITO

Kevät edistyi ja ilma oli äkkiä muuttunut lämpöiseksi. Tämä

säänvaihdos merkitsi minulle, kuten luultavasti monelle muullekin,

satunnaista voimien vähenemistä. Pienikin ponnistus uuvutti minua

tähän aikaan -- raukeat päivät seurasivat unettomia öitä.

Eräänä sunnuntai-iltapäivänä, käveltyäni puolen peninkulman matkan

protestanttiseen kirkkoon, palasin kotiin väsyneenä ja uuvuksissa.

Pakenin yksinäiseen pyhäkkööni, ensi luokkaan, ja nautin päästessäni

istumaan ja saadessani pulpetista tyynyn päätäni ja käsivarsiani

varten.

Hetkisen kuuntelin mehiläisten hymisevää kehtolaulua lehtimajassa

ja katselin lasioven ja hennon harvan kevätlehdistön läpi madame

Beckiä ja iloista ystäväseuraa, jonka hän sinä päivänä oli kutsunut

päivällisille aamumessun jälkeen. He kulkivat keskikäytävällä

hedelmäpuiden alla, joiden oksat tähän vuodenaikaan olivat

kukkaverhossaan, väriltään yhtä puhtaassa ja lämpimässä kuin vuorien

lumi auringon noustessa.

Muistan että huomioni oli pääasiassa keskittynyt yhteen olentoon

tästä vierasryhmästä -- kauniiseen nuoreen tyttöön, jonka olin

ennenkin nähnyt vieraana madame Beckin luona ja josta olin

epämääräisesti kuullut että hän oli herra Emanuelin "filleule",

kummitytär, ja että hänen äitinsä tai tätinsä tai jonkun muun

naispuolisen sukulaisensa ja professorin välillä oli vallinnut

vanha ja erikoinen ystävyyssuhde. Paul ei ollut nyt mukana tässä

sunnuntaiseurassa, mutta olin nähnyt tämän nuoren tytön hänen

kanssaan ennen, ja mikäli etäisten havaintojeni mukaan saatoin

päättää, näytti tyttö ilahuttavan häntä holhokin reippaan luontevalla

suhtautumisella kilttiin holhoojaan. Olin nähnyt tytön juoksevan

hänen luokseen, pistävän käsivartensa hänen kainaloonsa ja kiikkuvan

siinä. Kerran kun hän teki niin, oli minussa välähtänyt omituinen

tunne -- epämiellyttävä, odottava tunne, joka luultavasti kuului

aavistuksien sukuun -- mutta en tahtonut ruveta erittelemään sitä ja

viipymään siinä. Kun katselin tätä tyttöä -- mademoiselle Sauveur

oli hänen nimensä -- ja seurasin hänen heleän silkkipukunsa välkettä

(hän käytti aina upeita pukuja, sillä häntä sanottiin varakkaaksi)

läpi kukkien ja hentojen kiiltävien smaragdilehtien, alkoi silmiäni

häikäistä -- ne ummistuivat, väsymykseni ja päivän kuumuus, lintujen

ja mehiläisten hyrinä, kaikki tuuditti minua ja lopulta nukuin.

Uneni kesti kaksi tuntia. Ennen kuin heräsin, oli aurinko kadonnut

näkyvistä tornimaisten rakennusten taakse, puutarha ja huone olivat

harmaat, mehiläiset olivat painuneet kekoihinsa ja kukat olivat

sulkeutumassa. Vierasseurue oli myös kadonnut, kaikki käytävät olivat

tyhjinä.

Herätessäni minun oli oikein hyvä olla -- ei kylmä, niinkuin olisi

luullut istuttuani noin hiljaa ainakin kaksi tuntia; poski ja

käsivarret eivät olleet turruksissa kovan pulpetin kosketuksesta.

Eikä ihmekään. Kovan puun asemesta, jolle olin ne laskenut, huomasin

paksun huolellisesti käärityn huivin tukenani, ja toinen huivi

(molemmat oli otettu käytävästä, jossa niitä riippui) oli kiedottu

lämpimästi ympärilleni.

Kuka oli tehnyt tämän? Kuka oli ystäväni? Kuka opettajattarista? Kuka

oppilas? Kukaan, paitsi St. Pierre, ei ollut minulle vihamielinen,

mutta kenellä heistä oli taitoa, halua ja tottumusta tehdä hyvää näin

kauniisti? Kenellä heistä oli niin hiljaiset askelet, niin lempeä

käsi, etten kuullut enkä tuntenut häntä kun hän oli lähestynyt ja

koskettanut minua päiväunessani.

Mitä tulee Ginevra Fanshawe'hon, ei tuo loistava nuori olento ollut

ensinkään lempeä käsistään, hän olisi varmaan työntänyt minut

tuolilta, jos olisi sekaantunut tähän asiaan. Vihdoin sanoin: "Se on

madame Beckin työtä, hän on tullut sisään, nähnyt minun nukkuvan ja

ajatellut että voisin vilustua. Hän pitää minua hyödyllisenä koneena,

joka hyvin vastaan sitä tarkoitusta, jota varten minut palkattiin, ja

siksi hän ei soisi minun suotta vahingoittuvan. Ja nyt", ajattelin,

"lähden kävelemään, ilta on raikas eikä liian kylmä." Niin avasin

lasioven ja astuin lehtimajaan. Menin omalle käytävälleni; jos olisi

ollut pimeä tai edes hämärä, olisin tuskin uskaltanut lähteä sinne,

sillä en ollut vielä unohtanut harhanäkyä (jos se nyt oli harha)

minkä olin siellä kokenut muutamia kuukausia sitten. Mutta laskevan

auringon säde kultasi vielä Jean Baptisten harmaata kruunua, eivätkä

puutarhan kaikki linnut vielä olleet kadonneet pesiinsä tuuheiden

pensaiden ja tiheän muratin keskelle. Astelin edestakaisin ja haudoin

miltei samoja ajatuksia kuin sinä iltana, jolloin olin haudannut

lasipulloni -- mietin kuinka pääsisin eteenpäin elämässä, kuinka

voisin ottaa uuden askelen riippumatonta asemaa kohti, sillä en ollut

koskaan kokonaan jättänyt tätä ajatussarjaa, vaikka viime aikoina en

ollut siihen kajonnut, ja aina kun muuan silmä kääntyi minusta ja

epäystävällisyys ja vääryydellisyys pimensi eräitä kasvoja, hyppäsin

suoraan näihin ajatuksiin, niin että vähitellen olin muodostanut

jonkinlaisen suunnitelman.

"Eläminen maksaa vähän", sanoin itsekseni, "tässä säästeliäässä

Villetten kaupungissa, missä ihmiset ovat ymmärtäväisempiä kuin

luulisin heidän olevan rakkaassa vanhassa Englannissa -- vaivaavat

päätään äärettömän paljon vähemmän sillä mikä näkyy, ja tavoittelevat

vähemmän kaikkea ulkonaista -- missä kukaan ei ainakaan häpeä olla

aivan niin yksinkertainen ja säästäväinen kuin näkee parhaaksi.

Viisaasti valitussa paikassa huoneiston vuokran ei tarvitse olla

korkea. Kun olen säästänyt tuhannen frangia, vuokraan huoneiston

jossa on yksi suuri huone ja kaksi tai kolme pienempää, suureen

huoneeseen hankin pari penkkiä ja pulpetteja, mustan taulun ja

korokkeen itseäni varten, korokkeelle tuolin ja pöydän, sienen ja

pari palaa valkoista liitua, ja sitten rupean ottamaan päiväoppilaita

ja raivaan tietäni eteenpäin. Madame Beck -- niin olen usein kuullut

hänen sanovan -- ei alkanut ollenkaan sen korkeammalta, ja missä

hän on nyt? Kaikki nämä rakennukset ja tämä puutarha ovat hänen,

hänen rahallaan ostettuja, hänellä on jo turvattu toimeentulo

vanhojenpäivien varalta ja johdettavanaan kukoistava oppilaitos,

josta hänen lapsensakin saavat elämänuransa."

"Rohkeutta, Lucy Snowe! Kieltäymystä ja säästäväisyyttä nyt, lujaa

ponnistusta vähitellen, ja elämän tarkoitus ei mene sinulta hukkaan.

Älä yritä valittaa että tuollainen tarkoitus on liian itsekäs, liian

ahdas, liian mielenkiinnoton, tyydy tekemään työtä riippumattomuutesi

puolesta, kunnes saavuttamalla tämän päämäärän olet osoittanut että

sinulla on oikeus katsoa korkeammalle. Mutta myöhemmin -- enkö saa

mitään enempää elämässä -- mitään todellista kotia -- mitään mikä

olisi minulle rakkaampaa kuin oma itseni ja mikä verrattomalla

kallisarvoisuudellaan kehittäisi minussa parempia puolia kuin mitä

vain itseäni varten viitsin viljellä? Eikö mitään jonka jalkoihin

halukkaasti laskisin inhimillisen itsekkyyden koko taakan ja jonka

vuoksi ilomielin nostaisin hartioilleni jalomman tehtävän, työn

ja elämisen toisten hyväksi? Minä luulen, Lucy Snowe, ettei sinun

elämäsi kehä ole pääsevä täyteen pyöreyteensä: puolikuu-asteen täytyy

sinulle riittää. Erittäin hyvä. Näen äärettömän lauman lähimmäisiäni

olosuhteissa jotka eivät ole sen paremmat. Näen että suuri joukko

miehiä ja vielä enemmän naisia ohjaa elämänvaljakkoaan puutteessa ja

kieltäymyksissä. En näe mitään syytä, miksi minä kuuluisin harvoihin

etuoikeutettuihin. Minä uskon että jokin toivon ja päivänpaisteen

hohde sulostuttaa pahimpiakin ihmiskohtaloita. Minä uskon että tämä

elämä ei ole kaikki, ei alku eikä loppu. Minä uskon vaikka vapisen,

minä luotan vaikka itken."

Se tästä aiheesta. On oikein silloin tällöin urheasti katsoa

elämänlaskuihimme ja tilittää ne vilpittömästi. Ja se kurja

itsensäpettäjä, joka valehtelee itselleen tehdessään laskelmiaan,

ja lukee onneksi sen mikä on onnettomuutta. Sano tuskaa tuskaksi ja

epätoivoa epätoivoksi, kirjoita molemmat lujin kirjaimin päättävällä

kynällä, sitä paremmin voit maksaa velkasi Tuomiolle. Väärennä,

sovita "etuoikeus" siihen mihin sinun olisi pitänyt kirjoittaa

"vaiva", ja katso sitten hyväksyykö mahtava velkamiehesi vilpin

ja ottaako hän vastaan rahan jolla tahdot häntä petkuttaa. Tarjoa

väkevimmälle, vaikkapa pimeimmällekin enkelille Jumalan sotajoukosta

vettä, kun hän pyytää verta -- ottaako hän sitä? Ei koko kalpea meri

vastaa ainoatakaan punaista pisaraa. -- Tein toisenkin tilityksen.

Pysähdyin Metusalemin eteen -- tuon puutarhan jättiläisen ja

patriarkan -- ja nojasin otsani sen ryhmyiseen runkoon. Jalkani

lepäsi kivellä joka sulki erään pienen haudan, ja palautin mieleeni

sinne haudatun tunnesarjan, palautin mieleeni tohtori Johnin,

lämpimän kiintymykseni häneen, uskoni hänen erinomaisuuteensa,

ihastukseni hänen viehättävyyteensä. Mitä oli tullut tuosta

omituisesta yksipuolisesta ystävyydestä, joka oli puoleksi marmoria

ja puoleksi elämää, vain toiselta puolen totta ja toiselta kenties

pilaa?

Oliko tämä tunne kuollut? Minä en tiedä, mutta haudattu se oli.

Väliin ajattelin hautaa levottomaksi ja näin kummallisia unia

järkytetystä maasta ja kultaisista hiuksista, jotka pilkistivät esiin

arkunraoista.

Olinko ollut liian pikainen? kysyin itseltäni, ja tämä kysymys tuli

eteeni armottoman terävänä aina kun minulla sattumalta oli ollut

jokin lyhyt kohtaus tohtori Johnin kanssa. Hänellä saattoi vieläkin

olla niin ystävällinen katse, niin lämmin käsi, hänen äänensä

sointui vieläkin niin hauskalta lausuessaan minun nimeni, enkä

koskaan pitänyt "Lucy" nimestä niin paljon kuin hänen sanomanaan.

Mutta ajan pitkään opin ymmärtämään että tämä hyväntahtoisuus, tämä

sydämellisyys, tämä musiikki ei millään tavoin kuulunut minulle: se

oli osa häntä itseään, se oli hänen luonteenlaatunsa hunaja, hänen

hienon mielensä palsami; hän jakoi sitä niinkuin kypsä hedelmä

makeudellaan palkitsee mehiläistä, hän levitti sitä ympärilleen

niinkuin ihana kukka tuoksuaan. Rakastaako nektaripersikka lintua tai

mehiläistä, jota se elättää? Onko ruusupensas rakastunut ilmaan?

"Hyvää yötä, tohtori John, sinä olet hyvä, sinä olet kaunis, mutta

sinä et ole minun. Hyvää yötä, ja Jumala siunatkoon sinua!"

Siihen lopetin mietteeni. "Hyvää yötä", lausuivat huuleni ääneen,

kuulin sanat ja sitten kuulin kaiun, aivan läheltä.

"Hyvää yötä, mademoiselle, tai pikemmin hyvää iltaa -- aurinko on

tuskin laskenut. Toivon että olette nukkunut hyvin?"

Minä säpsähdin, mutta olin hämmentynyt vain hetkisen, sillä tunsin

äänen ja puhujan.

"Nukkunut, monsieur? Koska? Missä?"

"Voitte hyvin kysyä koska ja missä. Te näytätte kääntävän päivän

yöksi ja valitsevan pulpetin päänaluseksi -- aika kova paikka, vai

kuinka?"

"Se pehmennettiin minulle, monsieur, kun nukuin. Tuo näkymätön

lahjoja tuova olento, joka kummittelee pulpetissani, muisti minua.

Mitä siitä kuinka nukuin, mutta minä heräsin peitettynä ja tyyny

pääni alla."

"Pitivätkö huivit teitä lämpimänä?"

"Hyvin lämpimänä. Pyydättekö niistä kiitoksia?"

"En. Näytitte kalpealta nukkuessanne -- vaivaako teitä koti-ikävä?"

"Jotta voisi tuntea koti-ikävää, täytyisi omistaa koti, ja sitä ei

minulla ole."

"Sitä enemmän tarvitsette huolehtivaa ystävää. Tunnen tuskin ketään,

miss Lucy, joka välttämättömämmin tarvitsisi ystävää kuin te, teidän

vikannekin ehdottomasti vaativat sitä. Tarvitsette niin paljon

hillitsemistä, ohjaamista ja lannistamista."

Tämä "lannistamisen" ajatus ei koskaan kaikonnut herra Paulin päästä;

ainaisinkaan alistuminen minun puoleltani ei olisi vapauttanut häntä

siitä. Entä sitten, mitä se merkitsi? Kuuntelin häntä enkä vaivannut

itseäni olemalla liian nöyrä; hänen puuhansa olisi mennyt hukkaan

jollen olisi jättänyt hänelle mitään "lannistettavaa".

"Te tarvitsette valvontaa ja silmälläpitoa", jatkoi hän, "ja

teille on hyvä että minä näen tämän ja teen parhaani täyttääkseni

nämä molemmat velvollisuudet. Minä pidän silmällä teitä ja toisia

hyvin tarkkaan, hyvin herkeämättä, lähempää ja useammin kuin he

ajattelevatkaan. Näettekö tuon valaistun ikkunan?"

Hän osoitti erästä ikkunaa poikakoulun ravintolahuoneissa.

"Siinä", hän sanoi, "on huone jonka olen vuokrannut nimellisesti

lukuhuoneeksi -- itse asiassa tähystyspaikaksi. Siellä istun ja luen

tuntikausia: se on minun tapani -- minun huvitukseni. Kirjani on tämä

puutarha, sen sisältönä on ihmisluonne -- naisluonne. Minä osaan

teidät kaikki ulkoa. Ah, minä tunnen teidät hyvin -- St. Pierren,

pariisittaren -- tuon hallitsijanaisen, itse serkkuni Beckin."

"Se ei ole oikein, monsieur."

"Mitä? Eikö se ole oikein? Minkä uskontunnustuksen mukaan?

Tuomitseeko joku Lutherin ja Calvinin opinkappale sen? Mitä

se minulle merkitsee? Minä en ole protestantti. Rikas isäni

(sillä vaikka minä olen tuntenut köyhyyttä ja nähnyt nälkää

kokonaisen vuoden eräässä Rooman ullakkokamarissa -- nähnyt nälkää

viheliäisesti, usein yksi ainoa ateria päivässä ja vähin ei sitäkään

-- olen kuitenkin syntynyt rikkauteen) -- rikas isäni oli hyvä

katolilainen ja antoi minulle papin ja jesuiitan opettajaksi. Minä

muistan hänen opetuksensa, ja mitä keksintöjä -- suuri Jumala --

olenkaan niiden avulla tehnyt!"

"Varkain tehdyt keksinnöt tuntuvat kunniattomilta keksinnöiltä."

"Puritaani! Minä en sitä epäile. Mutta kuulkaahan nyt kuinka minun

jesuiittasysteemini toimii. Te tunnette St. Pierren?"

"Osittain."

Hän nauroi. "Sanotte oikein -- _'osittain'_, kun minä taas tunnen

hänet kauttaaltaan. Siinä on ero. Hän näytteli minulle ystävyyttä,

tarjosi samettikäpälän, hyväili, imarteli, maanitteli minua. Minä

olen herkkä naisen imartelulle -- herkkä vastoin omaa järkeäni.

Vaikka hän ei koskaan ole ollut kaunis, oli hän -- kun ensin tulin

hänet tuntemaan -- nuori, tai osasi näyttää nuorelta. Kuten kaikilla

hänen maansa naisilla oli hänellä pukeutumisen taito, hänellä

oli viileätä luontevaa seurusteluvarmuutta, joka säästi minulta

hämilläolon vaivan --"

"Monsieur, se mahtoi olla tarpeetonta. En eläissäni ole nähnyt teitä

hämillänne."

"Mademoiselle, te tunnette minua vähän. Voin olla hämilläni kuin

pieni koulutyttö, luonteessani on varasto vaatimattomuutta ja ujoutta

--"

"Monsieur, sitä en minä ole koskaan nähnyt."

"Mademoiselle, se on siellä. Teidän olisi pitänyt nähdä se."

"Monsieur, olen nähnyt teidät julkisessa elämässä -- näyttämöillä,

puhujanlavoilla, arvonimien ja kruunattujen päiden edessä -- ja te

esiinnytte yhtä vaivattomasti kuin kolmannella luokalla."

"Mademoiselle, arvonimet ja kruunatut päät eivät herätä minussa

arkuutta, ja julkisuus on hyvin suuressa määrin elementtini. Minä

pidän siitä ja hengitän siinä täysin vapaasti, mutta -- mutta -- no

niin, tässähän se tunne juuri on toiminnassa, nyt, tällä hetkellä,

mutta en kuitenkaan siedä sen voittavan minua. Mademoiselle,

jos aikoisin mennä naimisiin (mitä en aio, ja te voitte säästää

itseltänne sen ylenkatseen vaivan, jota moinen ajatus voisi teissä

herättää) ja katsoisin välttämättömäksi kysyä joltakin naiselta,

voisiko hän ajatella minua tulevana miehenään, silloin kävisi ilmi

että olen mitä sanoin -- ujo."

Minä uskoin häntä täydellisesti nyt, ja uskoessani kunnioitin häntä

niin vilpittömällä arvonannolla että sydämeeni teki kipeätä.

"Mitä tulee St. Pierreen", hän jatkoi tointuen, sillä hänen äänensä

oli muuttunut hiukan, "aikoi hän kerran tulla madame Emanueliksi,

enkä tiedä mihin minut olisi voitu johtaa ilman tuota pientä

valaistua ikkunaa tuolla. Ah, lumottu ikkuna, mitä keksinnön ihmeitä

oletkaan saanut aikaan! Niin", hän jatkoi, "olen nähnyt hänen ilkeän

luonteensa, hänen turhamaisuutensa ja kevytmielisyytensä -- ei

ainoastaan täällä, vaan muuallakin: olen todennut sellaista mikä

tekee minut lujaksi kaikkia hänen juoniaan vastaan. Olen turvassa

Zélie-paralta."

"Ja oppilaani", hän alkoi taas, "nuo vaaleat nuoret tytöt -- niin

lempeät ja kiltit -- olen nähnyt hiljaisimpien riehuvan kuin pojat,

vakavimpien sieppaavan rypäleitä seiniltä, ravistavan pääryniä

puista. Kun englanninopettajatar tuli, näin hänet, panin merkille

hänen varhaisen kiintymyksensä tähän käytävään, huomasin hänen

harrastavan yksinäisyyttä, pidin häntä silmällä kauan ennen kuin hän

ja minä jouduimme puheisiin. Muistatteko kuinka kerran tulin hiljaa

ja tarjosin teille pienen kimpun valkoisia orvokkeja, kun vielä

olimme vieraita."

"Muistan kyllä. Minä kuivasin orvokit, säästin ne, ja ne ovat minulla

vieläkin."

"Minulle oli mieleen että otitte ne niin rauhallisesti ja nopeasti,

ilman mitään tekokainostelua -- tuota elettä, jota aina kammoan ja

vihaan ja vainoan, kun näen sitä silmissä tai liikkeissä. Mutta

asiaan. En ainoastaan _minä_ pitänyt teitä silmällä, vaan usein

-- varsinkin iltaisin -- toinenkin suojelusenkeli liiteli ääneti

läheisyydessänne: ilta illalta on serkkuni Beck hiipinyt jäljessänne

ja salaa seurannut liikkeitänne, kun ette nähnyt häntä."

"Mutta, monsieur, ettehän tuosta ikkunasta voinut nähdä mitä tässä

puutarhassa tapahtui iltaisin?"

"Kuutamolla saatoin jotenkin nähdä kiikarilla -- käytän kiikaria

-- mutta puutarha itse on minulle avoin. Vajassa puutarhan perällä

on ovi, ja tämä ovi johtaa pihaan, joka on yhteydessä poikakoulun

kanssa. Siihen oveen on minulla avain, ja niin saan tulla ja

mennä mielin määrin. Tänä iltapäivänä tulin siitä ja löysin

teidät nukkumasta luokassa, tänä iltana taas olen käyttänyt samaa

kulkutietä."

En voinut olla sanomatta: "Jos olisitte ilkeä, paha-aikeinen mies,

kuinka kauheata tämä kaikki olisi!"

Tämä näkökanta ei näyttänyt kykenevän kiinnittämään hänen huomiotaan:

hän sytytti sikarinsa, ja kun hän siinä tuprutteli savuja nojautuen

puuta vasten ja katsellen minua kylmästi tarkaten, niinkuin hänellä

oli tapana kun hänen mielensä oli tyyni, katsoin sopivaksi saarnata

hänelle edelleen. Hän läksytti minua usein tuntikaupalla -- miksi en

minäkin kerran saisi puhua suutani puhtaaksi. Niinpä sanoin hänelle

vaikutelmani hänen jesuiittajärjestelmästään.

"Tieto jonka sen avulla saatte, on ostettu liian kalliisti, monsieur,

tuo varkain tuleminen ja meneminen alentaa omaa arvoanne."

"Minun arvoani!" huudahti hän nauraen. "Milloin olette

nähnyt minun vaivaavan päätäni arvollani? Te, neiti Lucy,

te se olette 'arvokas'. Kuinka usein olenkaan -- korkeassa

saarivaltakuntalaisläheisyydessänne -- nauttinut saadessani tallata

jalkoihini sen mitä te suvaitsette sanoa arvokkuudekseni, repiä sen

kappaleiksi ja hajottaa kaikkiin tuuliin. Noita hulluja puuskia te

seuraatte niin ylevänä, ja tiedän niiden teidän mielestänne suuresti

muistuttavan kolmannen luokan lontoolaisnäyttelijän temppuja."

"Monsieur, minä sanon teille, että jokainen katseenne tuosta

ikkunasta on vääryys oman luonteenne parempaa osaa kohtaan.

Ihmissydämen tutkiminen tuolla tavoin on salaista ja kehnoa

herkuttelua Eevan omenilla. Soisin että olisitte protestantti."

Tämä toive ei häneen koskenut, ja hän poltteli edelleen. Oltuaan

hetken ääneti, hymyilevänä ja miettien, hän sanoi melko äkisti:

"Olen nähnyt muutakin."

"Mitä muuta?"

Hän otti sikarinpätkän huuliltaan ja viskasi sen pensaikkoon, missä

se hetkisen hehkui pimeässä.

"Katsokaa tuota", hän sanoi. "Eikö tuo hehku ole kuin silmä joka

katselee teitä ja minua?"

Hän käveli käytävän toiseen päähän, palasi sitten ja jatkoi:

"Olen nähnyt, miss Lucy, asioita jotka ovat minulle käsittämättömiä,

jotka ovat valvottaneet minua kokonaisen yön koettaessani etsiä

selitystä, jota en kuitenkaan ole löytänyt."

Ääni oli erikoinen, suoniani viilsi, ja hän näki minun värisevän.

"Pelkäättekö? Minun sanojeniko vai tuon punaisen kateellisen silmän

tähden, joka juuri tuikkii itsensä sammuksiin?"

"Minun on kylmä, ilta on jo pimeä ja myöhäinen, ilma on muuttunut ja

on aika mennä sisään."

"Kello on vähän yli kahdeksan, mutta teidän on pian mentävä sisään.

Vastatkaa minulle vain tähän kysymykseen."

Hän pysähtyi kuitenkin ennen kuin teki sen. Puutarha oli todellakin

tulossa tummaksi, pilvet olivat tuoneet pimeän, ja sadepisarat

alkoivat rapista puiden lehdissä. Toivoin että hän huomaisi tämän,

mutta hän näytti liian hajamieliseltä tunteakseen muutosta.

"Mademoiselle, uskotteko te protestantit yliluonnolliseen?"

"Siinä suhteessa on eroa teoriassa ja uskossa niin protestanteilla

kuin muillakin lahkokunnilla", vastasin. "Miksi kysytte minulta tätä,

monsieur?"

"Miksi vapisette ja puhutte niin heikosti? Oletteko taikauskoinen?"

"Olen luonteeltani hermostunut. En mielelläni puhele tästä asiasta.

Pidän siitä vieläkin vähemmän siksi että --"

"Uskotteko?"

"En, mutta olen sattunut kokemaan vaikutelmia --"

"Senkö jälkeen kun tulitte tänne?"

"Niin, muutama kuukausi sitten."

"Täälläkö -- tässä talossa?"

"Niin."

"Hyvä. Olen iloinen siitä. Minä tiesin sen likipitäen jo ennen

kuin sanoittekaan. Olin tietoinen teidän ja minun välisestä

sukulaisuudesta. Te olette kärsivällinen ja minä olen kiivas, te

olette hiljainen ja kalpea, minä ruskea ja tulinen, te olette

ankara protestantti, minä jonkinlainen maallikko-jesuiitta, mutta

me olemme samanlaiset -- välillämme on sukulaisuutta. Näettekö sen,

mademoiselle, kun katsotte peiliin? Huomaatteko että otsanne on

samanmuotoinen kuin minun -- että silmänne ovat samoin piirretyt kuin

minun? Kuuletteko että teillä on minun värähdyksiäni äänessänne?

Tiedättekö että teillä usein on minun ilmeitäni? Minä huomaan kaiken

tämän, ja uskon että te olette syntynyt minun tähteni alla. Niin,

te olette syntynyt minun tähteni alla. Vaviskaa, sillä kun näin on

laita kuolevaisten kesken, on vaikea erottaa heidän kohtaloittensa

lankoja, sattuu solmuja ja takertumisia -- äkillinen katkaiseminen

vahingoittaa kudelmaa. Mutta palatkaamme näihin 'vaikutelmiin',

kuten sanotte englantilaisen varovaisesti. Minullakin on ollut

'vaikutelmani'."

"Monsieur, kertokaa ne minulle."

"Parempaa en toivokaan, vähempää en aiokaan. Tunnettehan tämän talon

ja puutarhan tarinan?"

"Tunnen kyllä. Sanotaan että satoja vuosia sitten eräs nunna on

haudattu elävältä tämän saman puun juurelle, saman maan alle, joka

nyt kantaa meitä."

"Ja että ennen aikaan täällä kuljeskeli erään nunnan haamu."

"Monsieur, entä jos se kuljeskelee täällä vieläkin?"

"Jokin täällä kuljeskelee: tässä talossa käy öisin muuan haamu,

toisenlainen kuin kaikki olennot jotka näyttäytyvät päivisin. Minä

olen eittämättömästi nähnyt erään olennon, useammin kuin kerran, ja

sen luostarimainen asu oli outo näky, joka sanoi minulle enemmän kuin

se voisi sanoa kenellekään muulle elävälle olennolle. Nunna!"

"Monsieur, minäkin olen sen nähnyt."

"Sitä odotinkin. Oli tämä nunna sitten lihaa ja verta tai jotakin

mikä jää kun veri on kuivanut, on sillä luultavasti yhtä paljon asiaa

teille kuin minulle. Hyvä, minä aion ottaa selville, se on tähän asti

saattanut minut ymmälle, mutta minä aion tutkia salaisuuden. Minä

aion --"

Sen sijaan että olisi kertonut mitä aikoi, hän nosti äkisti päätään,

minä tein saman liikkeen samassa hetkessä, molemmat katsoimme samaan

kohtaan -- korkeaan puuhun, joka varjosti suurta lehtimajaa ja

jonka muutamat oksat olivat ensi luokan katolla. Tuolta suunnalta

oli kuulunut outoa ja selittämätöntä ääntä, ikään kuin tuon puun

käsivarret olisivat itsestään liikkuneet ja sen painava lehdistö

olisi rutistunut ja musertunut vankkaa runkoa vasten. Niin, tuntui

tuskin tuulenhenkäystäkään, ja tuo raskas puu järkkyi, kun taas

hentoiset pensaat seisoivat hiljaa. Muutamia minuutteja jatkui puun

ja sen lehdistön keskellä repimistä ja läähätystä. Niin pimeä kuin

olikin, näytti minusta että jokin vankempi kuin yön tai oksan varjo

erottui rungosta. Vihdoin ponnistelu lakkasi. Mitä oli syntynyt

tuosta työstä? Mikä metsänneito oli noussut tuosta kamppailusta?

Katsoimme kiinteästi. Äkkiä kellonsoitto kajahti läpi talon --

rukouskello. Silmänräpäyksessä tuli käytäväämme lehtimajasta

ilmestys, kokonaan musta ja valkoinen. Ikään kuin vihaisesti --

läheltä, läheltä ohi kasvojemme -- syöksähti nopeasti itse NUNNA!

Koskaan en ollut nähnyt häntä niin selvästi. Hän näytti kookkaalta ja

liikkeissään vikkelältä. Kun hän oli mennyt, alkoi tuuli nyyhkyttää,

sade valui hurjana ja kylmänä, koko yö tuntui kärsivän hänen kanssaan.