HERRA PAUL

Lukija älköön kuitenkaan liiaksi kiirehtikö ystävällisiä

johtopäätöksiään älköönkä olko ylen altis otaksumaan että herra Paul

siitä päivästä alkaen olisi ollut muuttunut ihminen, jonka kanssa oli

helppo tulla toimeen ja joka ei enää kyennyt sytyttämään pelkoa ja

suuttumusta ympärilleen.

Ei, hän oli luonnostaan järjettömän oikukas pikku mies. Ollessaan

liiaksi rasittunut -- kuten hän usein oli -- hän tuli kiihkeän

ärtyiseksi, ja sitä paitsi hänen suoniaan tummensi lyijyinen

belladonna-väri, mustasukkaisuus. En tarkoita vain sydämen hellää

mustasukkaisuutta, vaan tuota ankarampaa ja ahtaampaa tunnetta, joka

asuu päässä.

Ajattelin usein, kun katselin herra Paulia tämän rypistäessä kulmiaan

tai venytellessä huuliaan jonkin harjoitusvihkoni ääressä, jossa

ei ollut niin paljon virheitä kuin hän olisi suonut (sillä hän

piti siitä että minä tein virheitä: sarja hairahduksia oli hänelle

mieluinen kuin pähkinäterttu), että hänessä oli yhtymäkohtia Napoleon

Bonaparten kanssa. Ajattelen niin vieläkin.

Hän muistutti suurta keisaria häpeämättömässä jalomielisyyden

ylenkatseessaan. Hän olisi riidellyt kahdenkymmenen oppineen

naisen kanssa, olisi punastumatta antautunut pikkumaiseen toraan

ja jankutukseen kaiken maailman kirjallisten nurkkakuntien kanssa,

vähääkään murehtimatta menetettyä arvokkuuttaan. Hän olisi ajanut

maanpakoon viisikymmentä madame de Staëlia, jos nämä olisivat

kiusanneet, loukanneet ja vastustaneet häntä tai saattaneet hänet

varjoon.

Muistan hyvin erään hänen kuuman välikohtauksensa madame Panachen

kanssa -- erään naisen jota madame Beck satunnaisesti käytti

historianopettajana. Hän oli viisas nainen -- so. hän tiesi

yhtä ja toista ja omasi sitä paitsi täydellisesti taidon hyötyä

tiedoistaan mahdollisimman paljon; sanoja ja rohkeutta hänellä oli

rajaton varasto. Hänen ulkonainen olemuksensa ei suinkaan ollut

kokonaan epäedullinen, uskon että moni olisi sanonut häntä hienoksi

naiseksi, ja kuitenkin hänen kookkaassa ja uhkeassa kauneudessaan,

samaten kuin hänen hälisevässä ja suuriäänisessä läheisyydessään

oli jotakin jota herra Paulin nirso ja oikullinen maku ei näkynyt

voivan sulattaa. Hänen äänensä kaiku nelikulmaisessa eteisessä pani

monsieur'n omituisen levottomuuden valtaan, hänen pitkät, vapaat,

miltei harppaavat askelensa käytävällä saivat pikku miehen väliin

sieppaamaan paperinsa ja pakenemaan suoraa päätä.

Eräänä päivänä hän keksi tunkeutua madame Panachen tunnille pahoin

tarkoituksin ja tajusi salamannopeasti tämän opetusmetodin,

joka erosi hänen omasta lempisuunnitelmastaan. Hän osoitti nyt

sangen mutkattomasti eikä juuri kohteliaasti madamen metodissa

muka esiintyvät virheet. En tiedä odottiko hän nöyryyttä ja

huomaavaisuutta, mutta hän kohtasi ankaraa vastarintaa ja sai kunnon

moitteet epäilemättä sopimattomasta sekaantumisestaan.

Sen sijaan että olisi vetäytynyt arvokkaasti pois, minkä hän vielä

olisi voinut tehdä, hän heitti taisteluhansikkaan. Madame Panache,

joka oli sotaisa kuin Penthesileia, sieppasi sen heti käteensä. Hän

iski sormensa vastustajansa kasvoihin, so. sinkosi häneen oikean

sanamyrskyn. Herra Emanuel oli kaunopuheinen, mutta madame Panache

oli suulas. Seurasi kiivas ja järjestelmällinen vihamielisyys. Sen

sijaan että olisi nauranut partaansa kauniille vihamiehelleen ja

hänen aralle itserakkaudelleen ja äänekkäälle itsepuolustukselleen,

herra Paul vihasi häntä hartaan kiihkeästi, kunnioitti häntä

vakavimmalla raivollaan ja vainosi häntä kostonhimoisesti ja

leppymättä, kieltäytyen rauhallisesta yölevosta, tosi ravinnosta

aterioilla, vieläpä sikarin tyynestä nautinnosta, kunnes madame oli

kerrassaan karkotettu laitoksesta. Professori voitti, mutta enpä

voi sanoa että tämän voiton laakerit kaunistivat hänen ohimoitaan.

Kerran uskalsin vihjaista hänelle sen verran. Suureksi yllätyksekseni

hän myönsi että saatoin olla oikeassa, mutta sanoi että kun hän

joutui kosketuksiin tuon karkean itsekylläisen mies- tai naistyypin

kanssa, josta madame Panache oli esimerkki, hän ei ensinkään kyennyt

hallitsemaan intohimojaan, vaan sanomaton aktiivinen viha pakotti

hänet hävityssotaan.

Kolme kuukautta myöhemmin, kuultuaan että hänen voitettu vihollisensa

oli joutunut vaikeuksiin ja todennäköisesti kärsi suoranaista

ahdinkoa paikanpuutteessa, hän unohti vihansa ja -- yhtä toimellisena

hyvässä kuin pahassa -- mullisti maat ja taivaat kunnes sai

hankituksi hänelle toimen. Mutta kun madame sitten tuli sopimaan

entisiä riitoja ja kiittämään häntä äskeisestä ystävällisyydestä,

niin tuo sama vanha ääni -- hieman kova, ja vanha käytös -- hieman

maltiton, vaikutti Pauliin niin että hän kymmenen minuutin kuluttua

nousi ja kumarsi hänelle tai pikemmin itselleen lähtömerkin ja

poistui huoneesta hermot huikean ärtyneinä.

Jatkaaksemme hiukan rohkeata vertaustamme herra Emanuel muistutti

Bonapartea voimanrakkaudessaan, kiihkeässä vallantavoittelussaan. Hän

oli mies jonka tahtoon ei aina saanut alistua. Väliin oli tarpeen

vastustaa, oli oikein seisoa hiljaa, katsoa hänen silmiinsä ja

selittää että hänen vaatimuksensa menivät yli kaiken järjen -- että

hänen ehdottomuutensa kallistui tyranniuteen.

Jonkin uuden taipumuksen herääminen ja ensi kehitys hänen

läheisyydessään, hänen valtansa alla, kiihdytti omituisesti, vieläpä

ärsytti häntä. Hän katseli karsain silmin sen ensi kamppailuja

elämästä, piti kädet selän takana -- kenties sanoi: "Tule vaan jos

kykenet", mutta ei auttanut sen syntymistä.

Kun ensi kamppailun tuska ja vaara oli ohi, kun ensi elonhenkäys

oli vedetty, kun hän näki keuhkojen laajenevan ja supistuvan, tunsi

sydämen sykkivän ja huomasi elämää silmissä, ei hän vieläkään

tarjoutunut kasvattajaksi.

"Näytä olevasi tosi ennen kuin alan vaalia sinua", oli hänen

määräyksensä, ja kuinka vaikeaksi hän tekikään tuon kokeen! Mitä

orjantappuroita ja ohdakkeita, mitä teräviä kiviä hän heittikään

tottumattomien jalkojen tielle! hän valvoi armottomana tulikokeita

jotka hän vaati läpäisemään pelottomasti. Hän seurasi jalanjälkiä

jotka ennen päämääräänsä joskus olivat veren tahraamat -- seurasi

niitä tuikeasti, valvoen kuin ankarin poliisi tuskan ahdistamaa

pyhiinvaeltajaa. Ja kun hän vihdoin salli lepoa, niin, ennen kuin

uni ehti ummistaa silmäluomet, hän avasi samat luomet selkiselälleen

armottomin sormin ja katseli syvälle läpi silmäterän ja teränkehien

suoraan aivoihin, suoraan sydämeen nähdäkseen kätkeytyikö

turhamaisuutta, ylpeyttä tai vilppiä missään niiden viekkaimmassakaan

muodossa mihinkään olemuksen etäisimpään piilopaikkaan. Jos hän

vihdoin antoi tuon vasta-alkajan nukkua, oli se vain hetkiseksi; hän

herätti uhrinsa äkisti uusiin tehtäviin, lähetti sen kiusallisille

asioille kun se horjui väsymyksestä, koetteli mielenlaatua,

ymmärrystä, terveyttä, ja vasta kun ankarimmat kokeet oli kestetty

ja läpäisty, kun syövyttävintä tulivettä oli käytetty eikä se ollut

himmentänyt metallin kiiltoa, vasta sitten hän myönsi alkavan

taipumuksen oikeaksi ja -- vieläkin sumean äänettömänä -- löi siihen

syvän hyväksymisleimansa.

Minä en asiantuntemattomana puhu näistä vaivoista.

Siihen aikaan saakka, johon viime luku loppuu, Paul ei ollut

toiminut minun opettajanani -- ei ollut antanut minulle tunteja,

mutta suunnilleen niihin aikoihin, kuultuaan sattumalta minun

kerran valittavan tietämättömyyttäni jossakin opinhaarassa

(muistaakseni laskennossa), joka tietämättömyys olisi ollut häpeäksi

köyhäinkoulunkin oppilaalle, kuten hän aivan oikein huomautti, hän

kävi minuun käsiksi, tutki minua ensin, huomasi tietoni -- sitä minun

ei tarvitse sanoakaan -- perin puutteellisiksi, lainasi minulle pari

kirjaa ja antoi pari tehtävää.

Hän teki tämän alussa mielellään, vieläpä peittelemättömästi

riemuiten, alentuipa sanomaan että olin "_bonne et pas trop faible_"

(s.o. minulla oli hyvä halu, enkä ollut kokonaan vailla lahjoja),

mutta -- varmaankin nurjien olosuhteiden johdosta -- oli "henkinen

kehitystasoni vielä perin alhainen".

Kaiken ponnistuksen alussa on minulle todellakin ollut ominaista

yliluonnollinen typeryys. En koskaan, en jokapäiväisintäkään tietoa

omaksuessani ole voinut osoittaa edes keskinkertaista nopeutta.

Vaikea ja masentava kohta on ollut johdantona jokaiseen uuteen

sivuun, jonka olen kääntänyt elämässäni.

Niin kauan kuin tätä kohtaa kesti, oli Paul hyvin kiltti ja erittäin

kärsivällinen, hän näki ponnistukseni ja tunsi kuinka kipeätä tuskaa

ja raskasta nöyryytystä oman kykenemättömyyteni tunne minulle

tuotti, ja sanat tuskin riittävät kuvaamaan hänen lempeyttään ja

avuliaisuuttaan. Hänen omat silmänsä kostuivat kun häpeän ja vaivan

kyynelet sumensivat minun silmiäni, ja niin töiden rasittama kuin

hän olikin, hän varasti puolet lyhyestä vapaa-ajastaan ja omisti sen

minulle.

Mutta, kummallinen kiusa! kun raskas ja pilvinen aamunkoitto

vihdoin alkoi kehkeytyä päiväksi, kun taipumukseni ponnistautuivat

esiin vapaina ja minulle alkoi tarmon ja täyttymyksen aika, kun

vapaaehtoisesti tein hänen antamansa tehtävät kaksin-, kolmin-,

nelinkertaisesti -- hänen mielikseen, niinkuin luulin -- silloin

hänen lempeytensä muuttui ankaruudeksi, valoisa tuike hänen

silmissään muuttui kipunaksi, hän kiusasi, vastusti ja lannisti

minua ynseästi; mitä enemmän tein, mitä kovemmin ponnistin,

sitä tyytymättömämmältä hän näytti. Ivalauseet, joiden ankaruus

kummastutti ja hämmensi minua, kiusasivat korviani, sitten alkoivat

katkerimmat viittaukset "hengen ylpeyttä" vastaan. Minua uhkasi

hämärästi tiesi mikä tuomio, jos vain koskaan astuisin sukupuolelleni

määrättyjen rajojen ulkopuolelle ja osoittaisin luvatonta pyrkimystä

epänaiselliseen oppineisuuteen. Voi! eihän minussa ollut sellaista

pyrkimystä. Minusta oli vain hauskaa olla mieliksi -- maksoi se

sitten mitä ponnistuksia tahansa -- sille josta pidin, mutta ylevä

tiedonnälkä kaikessa henkisyydessään -- jumalainen keksimisenjano --

näitä tunteita minä olin kokenut vain lyhyin välähdyksin.

Mutta kun herra Paul katsoi minuun ylenkatseellisesti, tahdoin

omistaa ne täydellisemmin: hänen vääryydellisyytensä herätti minussa

kunnianhimoisia toiveita -- siitä lähti väkevää yllykettä -- se antoi

siivet pyrkimyksilleni.

Alussa, ennen kuin olin tunkeutunut syihin saakka, tuo hänen

käsittämätön karsautensa teki sydämeeni kipeätä, mutta vähitellen se

vain lämmitti verta suonissani ja kiihdytti valtimoiden toimintaa.

Mitä lahjani sitten olivatkaan, naisellisia tai ei, olin saanut ne

Jumalalta, ja päätin lujasti etten häpeäisi mitään Hänen antamaansa.

Taistelu oli jonkin aikaa hyvin tuima. Minusta näytti että olin

menettänyt Paulin kiintymyksen; hän kohteli minua omituisesti.

Pahimpina hetkinään hän vihjaisi sellaista että muka olin pettänyt

häntä kun alussa esiinnyin "heikkona", niinkuin hän sanoi -- so.

lahjattomana; hän sanoi että olin teeskennellyt väärää kyvyttömyyttä.

Toisinaan hän teki äkkikäännöksen ja syytti minua etsityimmistä

jäljittelyistä ja mahdottomimmista lainoista, väittäen että olin

saanut sen tai sen ajatuksen kirjoista joista en edes ollut kuullut

puhuttavan -- ja joita lukiessani varmasti olisin vaipunut uneen,

syvään kuin Eutykkuksen uni.

Kerran kun hän taaskin teki tällaisen syytöksen, nousin vastarintaan.

Kokosin ison pinkan hänen kirjojaan pulpetistani esiliinaani ja

kasasin ne siitä korokkeelle hänen jalkojensa juureen.

"Ottakaa ne pois, herra Paul", sanoin, "älkääkä opettako minua enää.

En ole koskaan pyytänyt tulla oppineeksi, ja te pakotatte minut hyvin

syvästi tuntemaan että oppiminen ei ole onnea."

Ja minä palasin pulpettini luo, painoin pääni käsivarsiini enkä

tahtonut puhua hänelle kahteen päivään. Hän vaivasi ja kiusasi minua.

Hänen kiintymyksensä oli ollut hyvin suloista ja rakasta -- uusi

ja verraton ilo: nyt kun se näytti loppuneen, en välittänyt hänen

opetuksestaan.

Kirjoja ei kuitenkaan viety pois, huolellinen käsi asetti ne takaisin

paikalleen, ja hän tuli opettamaan minua kuten tavallisesti. Hän

teki sovinnon jotenkuten -- ehkä liian nopeasti; minun olisi pitänyt

pysyä lujana kauemmin, mutta kun hän näytti hyvältä ja ystävälliseltä

ja ojensi sovinnollisen käden, kieltäytyi muisti tarpeellisen

voimakkaasti palauttamasta mieleen hänen kovia hetkiään. Ja sitä

paitsi sovinto on aina suloinen!

Eräänä aamuna sain kummitädiltäni kutsun tulla kuulemaan jotakin

huomattavaa luentoa, joka pidettiin aikaisemmin kuvatussa julkisessa

huoneistossa. Tohtori John itse oli tuonut perille kutsun ja jättänyt

sen suullisesti Rosinelle, joka ei häikäillyt seurata herra Emanuelin

jälkiä ensi luokkaan ja hänen aikanaan seisahtua rehevästi pulpettini

ääreen, kädet esiliinantaskuissa, ja toistaa kutsun rohkeasti ja

suureen ääneen lopettaen sen sanoilla:

"_Qu'il est vraiment beau, Mademoiselle, ce jeune docteur! Quels yeux

-- quel regard! Tenez! J'en ai le coeur tout ému_!"[92]

Kun hän oli mennyt, kysyi opettajani minulta miksi saatoinkaan antaa

"tuon julkean tytönletukan, tuon häpeämättömän ihmisen" puhutella

itseäni tuolla tavoin.

Minä en keksinyt sovinnollista vastausta. Sanat olivat juuri

sellaiset joita Rosine -- nuori neiti, jonka päässä kunnioituksen

ja pidättyväisyyden elimet eivät olleet sanottavasti kehittyneet --

aina oli tottunut käyttämään. Sitä paitsi se mitä hän sanoi nuoresta

tohtorista, oli hyvinkin totta. Graham _oli_ kaunis, hänellä _oli_

kauniit silmät ja läpitunkeva katse. Tämänsuuntainen huomautus

pukeutui sanoiksi huulillani.

"Hän sanoo vain totuuden", huomautin.

"Ahaa, niinkö teistä?"

"Epäilemättä."

Tunti joka meillä oli kestettävänä sinä päivänä, oli sitä laatua,

että olimme hyvin iloiset kun se oli lopussa. Sen loputtua

vapautuneet oppilaat syöksyivät ulos, puoleksi vavisten, puoleksi

riemuiten. Minäkin olin lähdössä. Määräys jäämään pidätti minut.

Mutisin kaipaavani kipeästi raikasta ilmaa -- uuni oli hehkuva,

luokka ylen kuuma. Leppymätön ääni vain käski minua vaikenemaan, ja

tuo salamanteri, jonka mielestä mikään luokka ei ollut liian kuuma,

asettui pulpettini ja uunin väliin -- siinä paikassa hänen olisi

pitänyt kärventyä, mutta niin ei tapahtunut -- ja ryhtyi ahdistamaan

minua -- kreikankielisellä lauseella!

Emanuelin sielussa riehui pitkäaikainen epäluulo että minä osasin

sekä kreikkaa että latinaa. Niinkuin apinoilla sanotaan olevan

puhelahja, jos ne vain tahtoisivat sitä käyttää, ja väitetään niiden

salaavan tämän taitonsa vain pelosta että se käännettäisiin heidän

turmiokseen, niin luultiin minun omaavan tietomäärän jota muka

rikollisesti ja kavalasti salasin. Vihjailtiin että osakseni oli

tullut "klassillisen kasvatuksen" onni, olin hekumoinut Hymettoksen

kukkasilla, ja muistini komeroihin sullottu kultainen varasto antoi

nyt hiljaista tukea ponnistuksilleni ja elätti salaa älyäni.

Satoja keinoja Paul käytti keksiäkseen salaisuuteni -- saadakseen

sen minusta irti viekkaudella, uhkauksilla, äkkirynnäköllä. Väliin

hän asetti kreikkalaisia ja latinalaisia kirjoja tielleni ja piti

minua silmällä niinkuin Jeanne d'Arcin vartijat houkuttelivat

häntä sotisovalla ja odottivat piilostaan seurauksia. Toisinaan

hän luki kohtia tiesi minkä kirjailijan teoksesta, ja lausuessaan

noita suloisia ja soinnukkaita säkeitä (klassillinen runous kaikui

niin musikaalisena hänen huuliltaan, sillä hänellä oli hyvä ääni,

huomattavan taipuisa, vivahteleva ja ilmeikäs) hän iski minuun

valppaan, läpitunkevan ja usein viekkaan katseen. Oli ilmeistä että

hän väliin odotti suuria mielenosoituksia, mutta niitä ei koskaan

sattunut, sillä kun en ymmärtänyt mitään en tietenkään voinut olla

hurmaantunut enkä ikävystynyt.

Hämmästyneenä -- melkein suutuksissa -- hän vieläkin piti kiinni

päähänpistostaan, sanoi vastaanottavaisuuttani marmoriseksi,

kasvojani naamioksi. Näytti mahdottomalta saada häntä hyväksymään

korutonta totuutta ja tyytymään minuun sellaisena kuin olin.

Miehillä, ja naisilla myös, täytyy olla jonkinlaiset harhaluulonsa;

jollei sellaisia anneta heille valmiina, he keksivät itse

liioitteluja itselleen.

Väliin _toivoin_ että hänen epäluulonsa olisivat olleet paremmin

oikeutettuja. Oli aikoja jolloin olisin antanut oikean käteni

omistaakseni ne aarteet, jotka hän luuli minulla olevan. Hän olisi

ansainnut tuntuvan rangaistuksen ilkeistä oikuistaan. Olisin

suuresti nauttien syöttänyt hänelle hänen pahimmat epäluulonsa

hämmästyttävästi toteutuneina. Olisin riemuiten väläyttänyt hänen

eteensä oikean tietojen roihun, ällistyttänyt ja häikäissyt hänen

silmälasejaan. Oi, miksi ei kukaan ruvennut tekemään minusta

oppinutta silloin kun vielä olin kyllin nuori oppimaan -- niin että

olisin vainut yhdellä suurella yli-inhimillisellä paljastuksella --

yhdellä kylmällä, julmalla, valtavalla voitolla ikiajoiksi rusentaa

Paul Carl David Emanuelin pilkanhengen!

Sellainen urotyö ei ollut minun vallassani. Tänään, kuten

tavallisesti, hänen kreikkalainen lauseensa jäi tehottomaksi, ja hän

muutti pian aihetta.

"Intelligentit naiset" oli seuraava aihe, ja tässä hän oli kotonaan.

"Intelligentti nainen", siltä näytti, oli jonkinlainen "lusus

nature", luonnonoikku, kappale jolle ei ollut paikkaa eikä käytäntöä

luomakunnassa, jota ei tarvittu vaimoksi eikä työntekijäksi. Kauneus

pääsi tällaisen olennon edelle heti ensimmäisessä toimipaikassa.

Monsieur uskoi sielussaan että rakastettava, leppoisa ja passiivinen

naisellinen keskinkertaisuus oli ainoa päänalus jolla miehinen ajatus

ja järki voi lepuuttaa särkeviä ohimoitaan, ja mitä taas työhön

tulee, pystyi vain miehinen äly saavuttamaan hyviä käytännöllisiä

tuloksia -- vai kuinka?

Tämä "vai kuinka?" oli huudahdus jonka tarkoituksena oli saada minut

sanomaan vastaan. Mutta minä sanoin vain:

"Se ei koske minua, minä en välitä siitä", ja lisäsin sitten:

"Saanko mennä, monsieur? On jo soitettu 'toiselle aamiaiselle'" (so.

päiväaterialle).

"Entä sitten? Onko teidän nälkä?"

"On kuin onkin", sanoin, "en ole syönyt mitään sitten aamiaisen,

kello seitsemän, enkä saisi mitään ennen päivällistä, kello viittä,

jollen noudattaisi tämän kellon kutsua."

Hyvä vain, hän oli samassa tilassa, mutta sain kestää siinä kuin

hänkin.

Ja hän jakoi kahteen osaan kakun joka oli aiottu hänen omaksi

virkistyksekseen, ja antoi minulle puolet. Totta on että hän oli

pahempi haukkumaan kuin puremaan, mutta todella hirmuinen hyökkäys

oli vielä tulematta. Syödessäni kakkuani en voinut olla ilmaisematta

salaista toivettani että todella tietäisin kaiken mistä hän minua

syytti.

"Tunnetteko vilpittömästi olevanne täysin tietämätön?" kysyi hän

hieman leppyneenä.

Jos olisin säyseästi myöntänyt umpimähkään, uskon että hän olisi

ojentanut kätensä ja olisimme olleet ystävät siinä paikassa, mutta

minä vastasin.

"En ihan. Sitä tietoa, jota te luulette minulla olevan, en omista,

mutta _joskus_, en _aina_, tunnen että minulla on omat tietoni."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi hän terävästi.

Koska en siinä hengenvedossa kyennyt vastaamaan tähän kysymykseen,

vältin sitä ja vaihdoin puheenaihetta. Hän oli nyt lopettanut

kakunpuolikkaansa, ja koska olin varma että sellainen murunen ei

voinut tyydyttää hänen ruokahaluaan, niinkuin se ei tyydyttänyt

omaanikaan, ja kun samalla tunsin paistetun omenan tuoksua

ruokasalista, uskalsin kysyä eikö hänkin tuntenut samaa miellyttävää

lemua. Hän myönsi tuntevansa. Sanoin että jos hän päästäisi minut

ulos puutarhan ovesta ja antaisi minun vain juosta pihan poikki,

toisin niitä hänelle lautasellisen, ja lisäsin että uskoin niiden

olevan oivallisia, koska Goton oli erittäin taitava paistamaan tai

pikemmin muhentamaan hedelmiä -- hän pani niihin hiukan mausteita,

sokeria ja lasillisen tai pari valkoviiniä -- saisinko mennä?

"_Petite gourmande_!"[93] hän sanoi hymyillen, "en ole unohtanut

kuinka mieltynyt olitte siihen leivokseen, jonka kerran annoin

teille, ja tiedätte varsin hyvin tällä hetkellä, että kun haette

omenia minulle, saatte niitä samalla itsellenne. Menkää sitten, mutta

tulkaa nopeasti takaisin."

Ja vihdoin hän päästi minut kunniasanaani vastaan. Oma suunnitelmani

oli toimittaa asia ja palata nopeasti ja uskollisesti, pistää

lautanen ovesta sisään ja sitten viipymättä häipyä jättäen kaikki

seuraukset tulevien selvittelyjen varaan.

Hänen sietämättömän tarkka vaistonsa näytti aavistaneen

tarkoitukseni, sillä hän tuli vastaan kynnykselle, lennätti minut

huoneeseen ja oli silmänräpäyksessä istuttanut minut entiselle

paikalleni. Ottaen hedelmälautasen kädestäni hän jakoi annoksen, joka

oli aiottu hänelle yksin, ja käski minun syödä osani. Minä tottelin

sangen epäsuopeana, ja vastahakoisuuteni varmaankin ärsytti häntä

avaamaan peitetyn ja vaarallisen tykkitulen. Kaikkea mitä hän tähän

saakka oli sanonut, voin pitää pelkkänä suukopuna, joka ei merkinnyt

mitään, mutta tätä hyökkäystä en.

Siihen sisältyi järjetön ehdotus, jolla hän jo ennenkin oli kiusannut

minua: nimittäin että ensi julkisena tutkintopäivänä minun oli

asetuttava -- ulkomaalainen kun olin -- ensi luokan oppilaiden ensi

riviin ja heidän kanssaan kirjoitettava ranskankielinen aine aiheesta

jonka jokin kuuntelija määräisi, ilman kieliopin ja sanakirjan apua.

Minä tiesin mikä olisi tulos sellaisesta kokeesta. Minä, jolta luonto

oli kieltänyt improvisoimiskyvyn, minä, joka julkisuudessa olin oikea

nolla, jonka henkinen toimintakyky yksinkään ollessani ei ollut

loistavimpia, joka tarvitsin aamun raikasta hiljaisuutta tai illan

eristettyä rauhaa saadakseni edes yhden todistuksen luomishengen

läheisyydestä, edes yhden näytteen sen voimasta, minä, jolle sama

vaisto aina oli taipumattomin, oikukkain, raivostuttavin opettajista

(lukuunottamatta häntä joka seisoi edessäni) -- jumalolento joka

väliin, näennäisesti suotuisissa olosuhteissa, ei vastannut kun

kysyttiin, ei kuullut kun kutsuttiin, ei löytynyt kun etsittiin,

vaan seisoi kylmänä ja paatuneena kivikuvana, kuin mikäkin pimeä

Baal puisine huulineen ja tyhjine silmineen ja rintoineen, joka

oli kuin hautakivi. Ja väliin taas äkkiä, jonkin äänen, jonkin

pitkän väräjävän tuulenitkun, jonkin näkymättömän, ohisuhahtavan

sähkövirran herättämänä tuo sama demoni pyytämättä virkosi omituisen

eloisaksi, hyökkäsi jalustaltaan kuin kiintynyt Dagon ja kutsui

palvelijansa uhritoimitukseen, olivatpa hetki, olosuhteet ja

ympäristö mitkä tahansa, lupasi petollisesti ennusmerkkejä, kenties

täytti temppelinsä oudolla oraakkelinhyminällä, mutta varmasti antoi

puolet merkityksestä kohtalokkaille tuulille ja myönsi epätoivoiselle

kuuntelijalle viheliäisen murunkin vain vaivoin -- antoi sen

itarasti, kuin olisi joka sana ollut pisara sen omien tummien

suonten kuolematonta verinestettä. Ja tämä tyranni oli minun nyt

pakotettava aisoihin ja saatava kirjoittamaan aine koulunpenkillä,

Mathilden ja Coralien välissä, Labassecourin porvarien huviksi ja

mielenylennykseksi!

Tästä asiasta herra Paul ja minä taistelimme useammin kuin kerran

-- se oli kiivasta taistelua, epämääräistä pyynnön ja kiellon,

vaatimisen ja torjumisen hälinää.

Sinä päivänä sain aimo läksytyksen. "Koko sukupuoleni itsepäisyys"

näytti keskittyneen minuun, olin suorastaan "pirullisen ylpeä".

Pelkäsin kai epäonnistuvani? Mitä siitä, epäonnistuinko vai en?

Mikä minä olin etten saisi epäonnistua, niinkuin parempanikin?

Epäonnistuminen tekisi minulle hyvää. Hän tahtoi nähdä minut

alakynnessä (minä tiesin hänen niin tahtovan) -- ja hän pysähtyi

minuutiksi hengähtämään.

"Puhutteko nyt ja oletteko mukautuva?"

"En koskaan tule mukautumaan tässä asiassa. Itse lakikaan ei voisi

minua pakottaa. Maksaisin sakkoa tai istuisin vankeudessa ennemmin

kuin kirjoittaisin käskystä ja nähtäväksi, pulpetille kiivenneenä."

"Voisivatko lempeämmät syyt vaikuttaa teihin? Antautuisitteko

ystävyyden vuoksi?"

"En hituistakaan, en hiuskarvan vertaa. Millään ystävyyden muodolla

auringon alla ei ole oikeutta vaatia minulta sellaista myönnytystä.

Mikään todellinen ystävyys ei kiusaisi minua tuolla tavoin."

Hän otaksui silloin (tehden ylenkatseellisen eleen -- Paulilla oli

verraton taito osoittaa ylenkatsetta: hän nyrpisti huuliaan, levitti

sieraimiaan ja rypisti kulmiaan) -- hän otaksui että oli vain yksi

pyytämisen muoto jota minä kuuntelisin, ja se muoto ei ollut hänen

vallassaan.

"Erinäiset suostuttelut erinäiseltä taholta saisivat teidät suin

päin antautumaan tuohon uhraukseen, innokkaasti tavoittelemaan noita

ponnistuksia."

"Esiintymään tomppelina, olemaan varottavana esimerkkinä

sadalleviidellekymmenelle Villetten 'papalle' ja 'mammalle'."

Ja nyt oli kärsivällisyyteni lopussa ja puhkesin itkien vaatimaan

vapautusta -- pääsyä raikkaaseen ilmaan -- olin miltei kuumeinen.

"Hiljaa nyt", sanoi hän taipumattomana, "se on pelkkä veruke, jotta

pääsisitte livistämään. Eihän _minunkaan_ ole kuuma, vaikka uuni on

ihan takanani, kuinka _te_ sitten voitte kärsiä, kun minä kokonaan

varjostan teitä?"

"Minä en ymmärrä teidän ruumiinrakennettanne. En tunne salamanterien

luonnonoppia. Minä olen flegmaattinen saarelainen, eikä istuminen

uunissa miellytä minua. Saanko edes mennä kaivolle juomaan lasin

vettä -- makeista omenista tuli jano?"

"Jos siinä on kaikki, toimitan asianne."

Hän meni hakemaan vettä. Tietenkään en jättänyt tilaisuutta

käyttämättä, kun ovi takanani ei ollut lukossa. Ennen hänen paluutaan

oli hänen kiusaantunut saaliinsa tiessään.