Olin ylhäällä seuraavana aamuna tuntia ennen aamunkoittoa ja lopetin
vitjani polvillani makuusalin lattialla keskipöydän vieressä,
voidakseni hyötyä siitä sammuvasta tuikkeesta, jota yölamppu tarjosi
viime vartiossaan.
Kaikki tarvikkeeni -- koko helmi- ja silkkivarastoni -- oli käytetty
ennen kuin vitjat olivat niin pitkät ja koreat kuin tahdoin. Olin
tehnyt niistä kaksinkertaiset, koska vastakohtalain perusteella
tiesin että sitä erityistä makua varten, jonka tyydyttäminen oli
tarkoituksenani, oli vaikuttava ulkonäkö aivan välttämätön. Koristeen
päähän tarvittiin pieni kultahaka, ja onneksi oli sellainen ainoassa
pitsikauluksessani; irroitin sen varovasti ja kiinnitin uudelleen,
panin sitten valmiit vitjat paksuun kääröön ja suljin käärön pieneen
lippaaseen, jonka olin ostanut koska se oli niin loistava -- se
oli tehty jostakin lämpimien maiden näkinkengänkuoresta, väri oli
helmiäistä ja kannessa oli pieni kiehkura säihkyviä sinisiä kiviä.
Kannen sisäpuoleen kaiversin saksieni kärjellä eräät alkukirjaimet.
Lukija ehkä muistaa kuvauksen madame Beckin syntymäpäivästä, eikä
ole unohtanut että hänelle joka vuosi koottiin ja tarjottiin koulun
puolesta kaunis lahja. Syntymäpäivän vietto oli huomaavaisuus jota ei
myönnetty kenellekään muulle kuin madamelle ja muunnetussa muodossa
hänen sukulaiselleen ja neuvonantajalleen Emanuelille. Jälkimmäisessä
tapauksessa kunnianosoitus oli välitön, ei ennakolta suunniteltu
ja valmistettu, ja oli puolestaan monen muun ohella todistus
siitä arvonannosta, jota kirjallisuuden professori -- huolimatta
puolueellisuudestaan, ennakkoluuloistaan ja oikuistaan -- nautti
oppilaittensa keskuudessa. Hänelle ei annettu mitään arvoesinettä:
hän antoi selvästi ymmärtää, että hän ei ottaisi vastaan hopeaa
eikä jalokiviä. Pienistä lahjoista hän kuitenkin piti, kalleus
ja raha-arvo eivät häntä liikuttaneet; juhlallisesti lahjoitettu
timanttisormus tai kultainen nuuskarasia olisivat miellyttäneet häntä
vähemmän kuin kukkanen tai piirustus jotka annettiin koruttomasti ja
vilpittömin tuntein. Sellainen oli hänen luonteensa.
Herra Paulin syntymäpäivä oli maaliskuun ensimmäisenä ja sattui
torstaiksi. Oli kaunis aurinkoinen päivä, ja koska samalla oli
se aamu, jolloin oli tapana mennä kuulemaan messua, ja koska
toisaalta oli puoleksi lupapäivä, jolloin iltapäivällä sai lähteä
ulos, käydä ostoksilla ja vieraisilla, niin nämä kaikki seikat
yhdessä aiheuttivat yleistä hienoutta ja uutuutta puvuissa.
Kiiltävät kaulukset olivat muodissa, tavalliset tummanruskeat
villaiset koulupuvut oli vaihdettu vaaleampiin ja keveämpiin.
Mademoiselle Zélie St. Pierre oli tänä erikoisena torstaina pannut
ylleen oikean silkkipuvun, jota säästäväisessä Labassecourissa
pidettiin huikentelevaisena ylellisyysesineenä, tiedettiinpä myös
että hän otti kampaajan laittamaan tukkaansa aamulla, ja muutamat
oppilaat olivat kyllin teräviä huomaamaan että hän oli kostuttanut
nenäliinansa ja kätensä uudella muodinmukaisella hajuvedellä. Zélie
parka! Hänellä oli tähän aikaan usein tapana selittää että hän oli
kuolemaan saakka väsynyt eristettyyn ja työteliääseen elämäänsä,
että hän kaipasi varoja ja aikaa joutilaisuuteen, ihmistä joka
tekisi työtä hänen puolestaan -- miestä joka maksaisi hänen velkansa
(hänellä oli kauheat velat), varustaisi hänen vaatekaappinsa ja
antaisi hänelle vapauden, kuten hän sanoi, "_goûter un peu les
plaisirs_".[88] Oli kauan huhuiltu että hän oli iskenyt silmänsä
herra Emanueliin. Emanuelin silmät ainakin viipyivät usein hänessä.
Hän istui ja katseli Zélietä tiukasti minuuttikaupalla. Olen nähnyt
Paulin tuijottavan häneen koko neljännestunnin ajan, kun luokka oli
hiljaisessa työssä ja monsieur istui joutilaana valtaistuimellaan.
Aina tietoisena tästä basiliskinkatseesta Zélie kiemurteli sen
alaisena puoleksi mielissään, puoleksi kummastuneena, ja monsieur
seurasi hänen tunteitaan ja näytti väliin kauhistuttavan terävältä,
sillä hänellä oli muutamissa tapauksissa pelottava, erehtymätön,
vaistomainen selvänäköisyyden lahja, joka keksi sydämen viimeisenkin
lymyilevän ajatuksen piilostaan ja erotti koreiden verhojen alta
hengen alastoman kuivuuden, niin, ja sen nurjat aivoitukset ja
kätketyt vilpilliset pyyteet -- kaiken mitä miehet ja naiset eivät
olisi tietäneet -- vääristyneen selkärangan, synnynnäisesti viallisen
jäsenen ja -- mikä paljon pahempi -- tahran tai epämuodostuman
jonka he kenties itse olivat aiheuttaneet. Ei ollut niin kirottua
vaivaa, ettei Emanuel olisi säälinyt ja antanut sitä anteeksi,
jos se vain vilpittömästi tunnustettiin, mutta missä vain hänen
tutkiva silmänsä näki epärehellistä kiistämistä -- missä hänen
armoton etsintänsä löysi petollista salaamista -- oh, siinä hän
saattoi olla julma ja minun mielestäni paha! Silloin hän riemuiten
tempasi verhon noiden kurjien raukkojen edestä, lennätti heidät
intohimoisesti julkisuudenkukkulan huipulle ja näytti heidät siinä
kaikessa alastomuudessaan, kaikessa vilpillisyydessään -- poloiset
elävät valheet -- sen kauhean totuuden sikiöt, joka ei voi näyttäytyä
verhoamattomana. Hän luuli tekevänsä oikein; minä puolestani
epäilen onko ihmisellä lupa harjoittaa sellaista oikeudenkäyttöä
toista kohtaan, ja useammin kuin kerran tällaisissa tarkastuksissa
on silmistäni pusertunut kyyneliä hänen uhriensa tähden, enkä ole
säästänyt vihaani ja kiihkeitä moitteitani häneltä itseltään. Hän
ansaitsi sen, mutta oli vaikeata järkyttää hänen lujaa vakaumustaan
että teko oli oikeutettu ja välttämätön.
Kun aamiainen oli ohi ja messussa käyty, soi koulukello ja huoneet
täyttyivät. Opettajat ja oppilaat istuivat paikoillaan somina,
siisteinä ja odottavina, jokaisella kädessä onnittelukukkanen --
kevään kauneimpia kukkia, raikkaita ja tuoksuvia. Minulla yksin
ei ollut kukkia. Minusta oli hauska nähdä kasvavia kukkia, mutta
kun ne ovat poimitut, ne lakkaavat miellyttämästä. Ne ovat silloin
juurettomia ja katoavia silmissäni, niiden näennäinen elämä tekee
minut surulliseksi. En koskaan anna kukkia niille joista pidän, enkä
toivo saavani kukkia minulle rakkaista käsistä. Mademoiselle St.
Pierre huomasi tyhjät käteni -- hän ei voinut uskoa että olin ollut
niin huolimaton, hänen katseensa harhaili ahnaasti ympärilläni:
varmaankin minulla täytyi olla jokin yksinäinen vertauskuvallinen
kukka jossakin, jokin pieni orvokkikimppu, jotakin josta hyvä makuni
ja älykkyyteni saisi kiitosta. Mielikuvitukseton englannitar teki
tyhjiksi pariisittaren pelot: hän istui siinä kirjaimellisesti ilman
mitään, yhtä kukattomana ja lehdettömänä kuin talvinen puu. Päästyään
tästä varmuuteen Zélie hymyili hyvin mielissään.
"Kuinka viisaasti olettekaan osannut säästää rahanne, neiti Lucy",
hän sanoi, "minä tyhmyri olen heittänyt kaksi frangia ansarikukkiin."
Ja hän näytti ylpeänä loistavaa kukkavihkoaan.
Mutta vaiti! askeleita, tutut askelet. Ne tulivat nopeina kuten
tavallisesti, mutta meidän teki mieli imarrella itseämme uskomalla
että niiden nopeuden aiheuttivat muut tunteet kuin pelkkä hermojen
kiihtyneisyys ja harrastuksen väkevyys. Luulimme että professorimme
jalannousuun sinä aamuna sisältyi lupaus, ja niin siihen sisältyikin.
Hän astui sisään sellaisella tuulella, joka sai hänet esiintymään
kuin uutena auringonsäteenä jo ennestään valaistussa ensi luokassa.
Aamun valo, joka leikki kukkasissamme ja hymyili seinissämme, sai
uutta kirkkautta herra Paulin kaikkein suopeimmasta tervehdyksestä.
Todellisen ranskalaisen tavoin (vaikka en tiedä miksi sanoisin
niin, sillä hänen syntyperänsä ei ollut ranskalainen eikä
labassecourilainen) hän oli pukeutunut "tilanteen" ja tilaisuuden
mukaan. Pikimustan päällystakin epämääräiset laskokset, uhkaavat
ja salaliittolaismaiset, eivät nyt pimentäneet hänen persoonansa
ääriviivoja, vaan hänen vartaloaan (sellainen kuin se oli, en tahdo
siitä kerskua) kaunisti sivistynyt hännystakki ja silkkiliivi,
jotka olivat vallan kauniit katsella. Uhkamielinen ja pakanallinen
kreikkalaislakki oli kadonnut: avopäin hän astui eteemme, kantaen
kristillistä hattua hansikoidussa kädessään. Pikku mies oli
hauskan näköinen, oikein hauskan; hänen sinisiä silmiään kirkasti
ystävällisyys ja hänen tummasta hipiästään loisti hyvä tunne, ja
nämä korvasivat täydellisesti kauneuden: katsoja ei tosiaankaan
kiinnittänyt huomiota siihen, että hänen nenänsä, joka ei suinkaan
ollut pieni, ei ollut erityisen hienomuotoinen, että posket olivat
laihat, otsa jyrkkä ja nelikulmainen, suu ei mikään ruusunnuppu:
hänet hyväksyi sellaisena kuin hän oli, hänen läheisyytensä oli
kaiken laimean ja vähäpätöisen vastakohta.
Hän astui pöytänsä luo ja laski sille hatun ja käsineet. "Hyvää
päivää, ystäväni", hän sanoi äänellä joka jollakin tavoin hyvitti
muutamille meistä monta tuimaa letkausta ja rajua nuhdesaarnaa. Ei
se ollut mikään hilpeä hauskan-pojan ääni, vielä vähemmän öljyinen
papillinen nuotti, vaan ääni joka kuului juuri hänelle itselleen
ja jota hän käytti kun sanat tulivat huulille suoraan sydämestä.
Tuo sydän _puhui_ joskus; vaikkakin se oli ärtyinen, se ei ollut
luutunut elin; sen sisimmässä oli paikka jonka hellyys voitti miehen
hellyyden paikan, joka teki hänet nöyräksi pienten lasten edessä ja
liitti hänet tyttöihin ja naisiin -- sillä kaikesta niskoittelustaan
huolimatta hän ei voinut kiistää että hänellä näitä kohtaan oli
eräänlainen heimolaistunne ja että hän itse asiassa viihtyi paremmin
heidän kuin oman sukupuolensa seurassa.
"Me kaikki toivotamme monsieur'lle hyvää päivää ja pyydämme
lausua onnittelumme syntymäpäivän johdosta", sanoi mademoiselle
Zélie valiten itsensä seuran puheenjohtajaksi, astui esiin niin
teeskennellyn kiemurtelevasti kuin hänelle oli välttämätöntä
voidakseen ylipäänsä liikkua, ja laski kallisarvoisen kukkavihkonsa
hänen eteensä. Monsieur kumartui sen yli.
Seurasi sitten onnittelujen pitkä sarja: kaikki oppilaat kulkivat
pöydän ohi liukuvin askelin, joita ulkomaalaiset harrastavat, ja
jättivät lahjansa ohikulkiessaan. Joka tyttö asetti lahjansa niin
taitavasti, että kun viimeinen kukkavihko oli laskettu pöydälle, se
muodosti kukkapyramidin huipun -- pyramidin, joka levisi ja kohosi
niin yltäkylläisenä, että sankari lopulta aivan peittyi sen taakse.
Kun tämä toimitus oli ohi, palattiin paikoille, ja me istuimme
kuoleman hiljaisina odottaen puhetta.
Luulen että oli kulunut viisi minuuttia, ja hiljaisuutta jatkui yhä,
kymmenen minuuttia -- eikä kuulunut hiiskahdustakaan.
Monet läsnäolijat varmaan alkoivat ihmetellä mitä monsieur mahtoi
odottaa, ja kyllä oli syytäkin. Äänetönnä ja näkymättömänä,
liikkumatta ja sanatonna hän pysyi paikoillaan kukkakasan takana.
Vihdoin kuului ääni -- syvä ääni, ikään kuin se olisi tullut
ontelosta.
"Onko tässä kaikki?"
Mademoiselle Zélie katsoi ympärilleen.
"Oletteko kaikki antaneet kukkanne?" hän kysyi oppilailta.
Olivat, he olivat kaikki antaneet kukkavihkonsa, vanhimmasta
nuorimpaan, suurimmasta pienoisimpaan. Vanhin opettajatar vei tiedon
perille.
"Onko tässä kaikki?" toisti ääni joka jo ennestään oli syvä mutta nyt
laskeutui vielä paria säveltä alemmaksi.
"Monsieur", sanoi mademoiselle St. Pierre ja nousi, huulillaan
suloinen hymyilynsä, "minulla on kunnia kertoa teille että yhtä
poikkeusta lukuunottamatta ovat kaikki tässä luokassa tuoneet teille
kukkia. Meess Lucielle monsieur saa ystävällisesti antaa anteeksi,
hän ulkomaalaisena ei luultavasti tunne tapojamme tai ei pidä arvossa
niiden merkitystä. Meess Lucie on pitänyt tätä juhlamenoa liian
vähäpätöisenä kunnioittaakseen sitä osanotollaan."
"Mainiota!" mutisin hampaitteni välistä, "et ole mikään huono puhuja,
Zélie, kun kerran alat."
Vastaus joka myönnettiin mademoiselle St. Pierrelle, oli
kädenheilahdus pyramidin takaa. Tuo kädenliike näytti pyytävän sanoja
vaikenemaan, määräävän hiljaisuutta.
Muuan hahmo seurasi kättä ennen pitkää. Monsieur tuli näkyviin
pimennostaan, asettui korokkeen eteen ja tuijottaen suoraan ja
kiinteästi vastapäisessä seinässä riippuvaan maailmankarttaan hän
kysyi kolmannen kerran ja nyt todella traagillisella äänellä:
"Onko tässä kaikki?"
Olisin vielä voinut pelastaa kaiken astumalla esiin ja pistämällä
hänen käteensä punertavan pienen helmiäislippaan, jota tällä
hetkellä pidin tiukasti omassani. Minulla oli ollut luja tarkoitus
tehdä niin, mutta alussa oli monsieur'n käytöksen koomillinen puoli
houkutellut minua viivyttelemään, ja nyt oli mademoiselle St.
Pierren teeskennelty väliintulo yllyttänyt minua uppiniskaisuuteen.
Lukija, jolla ei tähän saakka ole ollut mitään syytä lukea miss
Snowen luonteenominaisuuksiin etäisimpiäkään kuvitteluja omasta
täydellisyydestä, tuskin hämmästyy kuullessaan että hänestä tuntui
liian vastenmieliseltä puolustautua mitään syytöksiä vastaan, joita
pariisitar suvaitsi vihjaista, ja sitä paitsi herra Paul oli niin
avuttoman masentunut ja otti laiminlyöntini niin vakavalta kannalta,
että hän ansaitsi harminsa. Niinpä pidätin sekä lippaani että ilmeeni
ja istuin tunteettomana kuin kivi.
"Hyvä on!" putosi vihdoinkin Paulin huulilta, ja kun hän oli lausunut
nämä sanat, niin jonkin suuren mielenliikutuksen varjo -- vihan,
ylenkatseen, päättäväisyyden aalto -- kulki hänen otsansa yli,
karehti hänen huulillaan ja teki uurteita hänen poskiinsa. Luopuen
kaikista pitemmistä selityksistä hän hyppäsi tavalliseen puheeseensa.
En ollenkaan muista mitä tämä "puhe" sisälsi, en kuunnellut sitä,
sillä itse hyppäys, harmin ja mielipahan jyrkkä sikseen heittäminen
olivat herättäneet minussa tunteen joka puolittain teki tyhjäksi tuon
toistetun "Onko tässä kaikki?" -lauseen hullunkurisen vaikutuksen.
Puheen loppupuolella sattui hupainen välikohtaus -- muistaakseni
pudotin sormustimen lattialle, ja kun kumarruin ottamaan
sitä, löin pääni pulpettini terävään reunaan, mikä tapaturma
(harmillisen oikeudenmukainen minulle jos kenellekään) tietysti
aiheutti pientä hälinää. Herra Paul hermostui, jätti sikseen
väkinäisen maltillisuutensa, antoi palttua tuolle arvokkuudelle ja
itsehillinnälle, jolla hän ei koskaan viitsinyt rasittaa itseään
kauan, ja siirtyi siihen sävyyn, joka parhaiten oli omiaan tuottamaan
hänelle helpotusta.
En tiedä kuinka hän puheensa kuluessa oli onnistunut pääsemään
Kanaalin poikki ja nousemaan Britannian maaperälle, mutta sieltä
hänet tapasin kun rupesin kuuntelemaan.
Sinkauttaen pikaisen kyynillisen katseen ympäri huonetta -- katseen
joka loukkasi tai jonka tarkoituksena oli minuun osuessaan loukata
minua -- hän alkoi raivota "englannittaria" vastaan.
Koskaan en ole kuullut englantilaisia naisia kohdeltavan niin kuin
herra Paul sinä aamuna kohteli heitä: hän ei säästänyt mitään --
ei heidän älyään, moraaliaan, tapojaan eikä ulkomuotoaan. Muistan
hänen erityisesti sättineen heidän vartalonsa ja kaulansa pituutta,
heidän ohuita käsivarsiaan, huolimattomia pukujaan, pedanttista
kasvatustaan, jumalatonta epäuskoaan (!), sietämätöntä ylpeyttään,
teeskenneltyä hyvettään, josta puhuessaan hän kiristi ilkeästi
hampaitaan ja näytti siltä kuin olisi tahtonut sanoa ihmeellisiä
asioita, jos olisi uskaltanut. Oi, hän oli häijy, katkera,
hurjistunut, ja luonnollisena seurauksena siitä inhottavan ruma.
"Pieni, ilkeä, myrkyllinen mies", ajattelin minä, "aionko minä
vaivata itseäni pelolla että en miellytä _sinua_ tai että loukkaan
_sinun_ tunteitasi? En totisesti, sinun pitää olla minulle
yhdentekevä kuin halvin kukkavihko pyramidissasi."
Mielipahakseni minun täytyy sanoa, etten voinut kokonaan pysyä tässä
päätöksessäni. Joksikin aikaa Englannin ja sen maaperän herjaaminen
jätti minut tylsäksi, kuuntelin sitä viisitoista minuuttia aika
stoalaisesta, mutta tämä sähisevä basiliski oli päättänyt pistää, ja
hän sanoi lopulta sellaisia asioita -- iskien kiinni ei ainoastaan
naisiimme, vaan suurimpiin nimiimme ja parhaisiin miehiimme, heittäen
lokaa Britannian vaakunaan ja tahrien merilippumme liejuun -- että
minä _tunsin_ piston. Ilkeämielisen iloisena hän lateli höystetyimmät
historialliset valheet mitä mannermaalla liikkuu -- loukkaavampia ei
voisi kuvitellakaan. Zélie ja koko luokka olivat yhtä kostonhimoisen
riemun irvistystä, sillä on omituista huomata kuinka nämä
Labassecourin klovnit salaa vihaavat Englantia. Vihdoin löin terävän
iskun pulpettiini, avasin huuleni ja päästin ilmoille huudon:
"_Vive l'Angleterre, l'Histoire et les Heros! A bas la France, la
Fiction et les Faquins_."[89]
Luokka oli kuin pilvistä pudonnut. Varmaan he luulivat minua
hulluksi. Professori nosti nenäliinan suunsa eteen ja hymyili
pirullisesti sen laskoksiin. Pieni häijyläinen! Hän luuli nyt
olevansa voittaja, kun oli saanut minut suuttumaan. Silmänräpäyksessä
hän tuli hyvälle tuulelle. Hän rupesi nyt sanomattoman suopeana
puhumaan kukistaan, puheli runollisesti ja vertauskuvallisesti niiden
suloudesta, tuoksusta, puhtaudesta jne., teki ranskalaismallisia
vertailuja "nuorten tyttöjen" ja edessään olevien vienojen kukkien
välillä, lausui mademoiselle St. Pierrelle paisutetun kohteliaisuuden
hänen kukkavihkonsa ihanuudesta, ja ilmoitti lopulta että
ensimmäisenä todella kauniina, leppoisana ja armaana kevätaamuna hän
aikoi viedä koko luokan syömään aamiaista maaseudulle. Ainakin ne
jotka hän saattoi lukea ystävikseen, hän lisäsi mahtipontisesti.
"Siis minä en tule", julistin tahtomattani.
"Olkoon niin", oli hänen vastauksensa, ja koottuaan kukat kainaloonsa
hän singahti luokasta sillä välin kun minä panin työni, sakset,
sormustimen ja unohdetun pikku lippaan pulpettiini ja hiivin
yläkertaan. En tiedä oliko _hän_ kuumissaan ja suuttunut, mutta
tunnustan suoraan, että _minä_ olin.
Vihani oli kuitenkin omituisen haihtuvaa. En ollut istunut tuntiakaan
vuoteeni laidalla yhä uudelleen maalaillen eteeni hänen ilmettään,
käytöstään ja sanojaan, kun jo nauroin koko kohtausta. Tunsin pientä
mielipahan pistosta siitä että lipas oli jäänyt antamatta. Olin
aikonut tehdä hänet iloiseksi. Kohtalo ei tahtonut niin.
Iltapäivän kuluessa muistin että pulpetin laatikot eivät suinkaan
olleet turvallisia säilytyspaikkoja, ja ajattelin että sietipä panna
parempaan talteen lipas, jonka kannessa oli alkukirjaimet P.C.D.E.,
so. Paul Carl (tai Carlos) David Emanuel -- se oli hänen koko nimensä
-- noilla ulkomaalaisilla pitää aina olla oikein sarja ristimänimiä
-- ja menin koulun puolelle.
Se uinaili lupapäivän levossa. Päiväoppilaat olivat kaikki menneet
kotiin, sisäoppilaat olivat ulkona kävelyllä, opettajattaret,
paitsi viikon valvojaa, olivat kaupungilla, vieraisilla tai
myymälöissä, luokkahuonerivi oli tyhjä, niin myös iso sali
juhlallisine karttapalloineen, joka riippui keskeltä kattoa,
monihaaraisine kynttilänjalkoineen ja suurine pianoineen, joka
suljettuna ja äänettömänä nautti puoliviikon-pyhästään. Ihmettelin
huomatessani ensi luokan oven olevan raollaan, tämä huone kun
tavallisesti oli lukittuna ollessaan tyhjä, eikä pääsyä siihen
ollut muilla kuin madame Beckillä ja itselläni, joilla kummallakin
oli sen avain. Ihmettelin vielä enemmän, kun lähestyessäni kuulin
epämääräisiä elonmerkkejä -- askeleita, tuolin siirtämistä, ihan
kuin pulpetti olisi avattu. "Se on vain madame Beck, joka suorittaa
tarkastusvelvollisuuttaan", päättelin mietittyäni hetkisen.
Puoliavoin ovi antoi minulle tilaisuuden päästä varmuuteen asiasta.
Minä silmäilin sinne. Katso! ei siellä näkynytkään madame Beckin
tarkastusasua -- huivi ja siro pieni myssy -- vaan päällystakki ja
tumma lyhyeksikeritty miehen pää. Tämä henkilö istui tuolillani,
hänen oliivinruskea kätensä piti pulpettiani auki, hänen nenänsä oli
hävinnyt paperieni keskelle. Hänen selkänsä oli minua kohti, mutta ei
hetkeäkään voinut olla epäilystä kuka hän oli. Juhlapuku oli jo pantu
pois, rakas mustetahrainen päällystakki otettu takaisin, uhkamielinen
kreikkalaislakki makasi lattialla ikään kuin juuri pudonneena
kädestä, joka nyt ahkeroi pahanteossa.
Tiesin kyllä ja olin kauan tietänyt, että tuo Emanuelin käsi oli mitä
läheisimmässä suhteessa pulpettiini, että se nosti kantta, tutki ja
järjesteli sisältöä miltei yhtä tuttavallisesti kuin omanikin. Tätä
tosiseikkaa ei voinut epäillä, eikä hän sitä tahtonutkaan, sillä
hän jätti selviä ja vääjäämättömiä merkkejä joka käynnistään. Tähän
asti en kuitenkaan ollut saanut häntä kiinni itse teosta: olin miten
valpas tahansa, en koskaan saanut selville hänen käyntiensä tuntia
ja hetkeä. Näin tuon mustan tontun työn kirjoitusharjoitelmissa,
jotka illalla olivat jääneet pulpettiini täynnä virheitä ja jotka
seuraavana aamuna löysin huolellisesti korjattuina, ja sain kiittää
hänen oikukasta hyväntahtoisuuttaan erittäin tervetulleista ja
virkistävistä kirjalainoista. Kellastuneen sanakirjan ja kuluneen
kieliopin väliin kasvoi kuin taikavoimalla tuore ja mielenkiintoinen
uusi teos tai jokin klassikko, mehuisa ja makea kypsyneessä
iässään. Ompelulippaastani pilkisti hymyilevä romaani, sen alta
väijyi lentolehtinen tai aikakauskirja, josta edellisen illan
luku oli otettu. Mahdotonta epäillä lähdettä josta nämä aarteet
virtasivat: jollei muuta merkkiä olisi ollut, oli kaikilla sama
moitittava ja petollinen ominaisuus, joka ratkaisi kysymyksen:
_ne tuoksuivat sikarilta_. Tämä tietenkin oli hyvin kauheata:
_minä_ arvelin alussa niin ja avasin ikkunan hieman äänekkäästi,
tuulettaakseni pulpettiani, ja pitelin turmeltuneita nidoksia nirsoin
sormin puhdistavassa tuulenhengessä. Tästä muodollisuudesta minut
parannettiin äkkiä. Monsieur yllätti minut eräänä päivänä, ymmärsi
tarkoituksen, vapautti silmänräpäyksessä käteni taakastaan ja
olisi seuraavassa hetkessä heittänyt sen uuniin. Se sattui olemaan
kirja jota mielelläni luin, ja niinpä kerrankin osoittauduin yhtä
päättäväiseksi ja vikkelämmäksi kuin hän, sieppasin saaliin takaisin
ja -- pelastettuani kirjan -- olin toiste viisaampi. Kaikesta
huolimatta en vielä koskaan ollut onnistunut yllättämään tuota
kummallista, hyväntahtoista, sikarintuoksuista haamua käynneillään.
Mutta nyt olin vihdoinkin saanut hänet kiinni: siinä hän oli -- musta
tonttu itse, ja siinä karehti hänen huuliltaan hänen intialaisen
lemmikkinsä himmeänsininen hengitys: hän poltti suoraan pulpettiini,
ihmekö siis jos se antoi hänet ilmi. Harmistuneena tästä sivuseikasta
ja kuitenkin mielissäni yllättäessäni hänet -- mielissäni, so.
sekavin tuntein kuin talonemäntä joka vihdoin tapaa keijukaismaisen
apulaisensa maitokamarista keskeneräisen kirnun äärestä -- hiivin
hiljaa eteenpäin, seisoin hänen takanaan ja kumarruin varovasti hänen
olkapäänsä yli.
Sydämeni sai piston kun näin että hän -- aamun vihamielisyyden,
näennäisen laiminlyöntini, hänen tunteittensa haavoittumisen ja
mielialansa järkkymisen jälkeen, aina valmiina unohtamaan ja
antamaan anteeksi -- oli tuonut minulle pari kaunista kirjaa,
joiden mielenkiintoisuuden nimi ja tekijä takasivat. Siinä hän
istui pulpettini ääressä ja penkoi sen sisältöä, mutta kauniisti ja
huolellisesti, pani kyllä epäjärjestykseen, mutta ei vahingoittanut
mitään. Sydämeni sai piston: kun kumarruin hänen ylitseen hänen
istuessaan siinä aavistamatta mitään, tehden minulle hyvää
niin paljon kuin ehti ja -- uskallan väittää -- ei ollenkaan
epäystävällisin tuntein minua kohtaan, silloin suli aamuinen vihani
kokonaan: minä pidin professori Emanuelista.
Luulen että hän kuuli hengitykseni. Hän kääntyi äkkiä; hän oli
hermostunut, mutta hän ei koskaan hätkähtänyt ja vaihtoi harvoin
väriä. Hänessä oli jotakin teräksistä.
"Luulin että olitte lähtenyt kaupungille toisten opettajien
kanssa", hän sanoi tarttuen lujin ottein mielenmalttiinsa, joka
oli livahtamaisillaan tiehensä. "Yhdentekevää vaikka ette olekaan.
Luuletteko minun välittävän siitä että joudun kiinni? Siitä minä
viisi. Käyn usein pulpetissanne."
"Monsieur, minä tiedän sen."
"Löydätte sieltä lehtisen tai kirjan silloin tällöin, mutta ette
lue niitä koska ne ovat olleet tämän lähellä, niinkö?" Hän kosketti
sikariaan.
"Niin kyllä, ne eivät ole siitä tulleet paremmiksi, mutta minä luen
niitä."
"Ilman mitään hauskuutta?"
"Monsieur'ta ei sovi vastustaa."
"Pidättekö niistä tai jostakin niistä? Käyvätkö ne laatuun?"
"Monsieur on sata kertaa nähnyt minun lukevan niitä ja tietää ettei
minulla ole niin monta hauskuutta, että voisin halveksia niitä joita
hän minulle tarjoaa."
"Minä tarkoitan hyvää, ja jos näette että tarkoitan hyvää ja saatte
hieman hupia ponnistuksistani, miksi emme voi olla ystäviä?"
"Fatalisti sanoisi: siksi että emme voi."
"Tänä aamuna", hän jatkoi, "heräsin loistavalla tuulella ja tulin
luokkaan onnellisena; te pilasitte päiväni."
"Ei, monsieur, vain tunnin tai pari siitä, ja tahtomattani."
"Tahtomattanne? Ei. Oli syntymäpäiväni, jokainen toivotti minulle
onnea paitsi te. Kolmannen luokan pikku lapset antoivat minulle
orvokkikimpun jokainen ja sopertelivat kaikki onnentoivotuksensa:
te -- ette mitään. Ei kukannuppua, ei lehteä, kuiskausta -- ei edes
katsetta. Oliko se tahtomattanne?"
"En tarkoittanut mitään pahaa."
"Ettekö siis tosiaankaan tuntenut tapaamme? Eikö teitä ollut
valmistettu? Olisitte ehkä kernaasti tuhlannut pari penniä kukkaseen
minun mielikseni, jos olisitte tietänyt että sitä odotettiin? Sanokaa
niin, ja kaikki on unohdettu ja tuska vaimennettu."
"Minä _tiesin_ että sitä odotettiin, minä _olin_ valmistautunut, ja
kuitenkaan en tuhlannut penniäkään kukkaseen."
"Hyvä on -- teette oikein kun olette rehellinen. Olisin melkein
vihannut teitä jos olisitte imarrellut ja valehdellut. Parempi
julistaa suoraan: 'Paul Carl Emanuel, minä vihaan sinua, poikaseni!'
-- kuin hymyillä muka ystävällisesti, teeskennellä mielenkiintoa,
ja sydämessään olla valheellinen ja kylmä. Valheellinen ja kylmä
en luule teidän olevan, mutta olette tehnyt elämässänne suuren
erehdyksen, sen uskon. Luulen että arvostelukykynne on iskenyt
harhaan -- että olette välinpitämätön siinä missä teidän pitäisi
olla kiitollinen -- ja kenties kiintynyt ja hurmautunut siinä
missä teidän pitäisi olla kylmä kuin nimenne. Älkää luulko minun
tahtovan että tuntisitte minua kohtaan intohimoa, mademoiselle,
Herra varjelkoon teitä siitä! Miksi hätkähdätte? Siksikö että
sanoin sanan intohimo? Hyvä, sanon sen vieläkin. Sellainen sana on
olemassa ja sellainen käsite myös, vaikka ei näiden seinien sisällä,
taivaan kiitos! Ette ole mikään lapsi, jolle ei saisi puhua siitä
mikä on, mutta minä lausuin vain sanan -- itse asia, sen vakuutan
teille, on vieras koko elämälleni ja ajatuskannalleni. Se kuoli
menneisyydessä -- nykyisyydessä se on haudattuna -- sen hauta on
syvä, luotu umpeen hyvin, ja monta talvea vanha. Tulevaisuudessa
on tapahtuva ylösnousemus, minä uskon sieluni lohdutukseksi, mutta
silloin on kaikki toisin -- muoto ja tunne: kuolevainen pukee ylleen
kuolemattomuuden -- se nousee, ei maata vaan taivasta varten. Kaikki
mitä sanon _teille_, miss Lucy Snowe, on -- että teidän pitäisi
kohdella professori Paul Emanuelia säädyllisesti."
Minä en voinut vastustaa enkä vastustanut tuollaista tunnetta.
"Sanokaa minulle", hän jatkoi, "milloin on _teidän_ syntymäpäivänne,
niin minä en kitsastele parin pennin tähden pientä lahjaa varten."
"Te olette niinkuin minä, monsieur: tämä maksaa enemmän kuin pari
penniä, enkä minä kitsastellut."
Ja minä otin pulpetista pienen lippaan, jonka panin hänen käteensä.
"Se oli valmiina polvellani tänä aamuna", jatkoin, "ja jos monsieur
olisi ollut hiukan kärsivällisempi eikä mademoiselle St. Pierre
olisi heti ehättänyt väliin -- ehkä minun pitäisi myös sanoa: jos
_minä_ olisin ollut maltillisempi ja viisaampi -- olisin antanut sen
silloin."
Hän katseli lipasta: näin että sen lämmin kirkas väri ja
taivaansininen kiehkura miellyttivät hänen silmiään. Käskin häntä
avaamaan sen.
"Minun alkukirjaimeni!" hän sanoi osoittaen kannessa olevia
kirjaimia. "Kuka on sanonut teille että olen Carl David?"
"Pieni lintu, monsieur."
"Lentääkö se minun luotani teidän luoksenne? Sittenhän voi tarpeen
tullen sitoa sen siiven alle sanoman."
Hän otti esiin vitjat -- jotka arvoltaan olivat mitättömät mutta
joissa silkki kiilsi ja helmet loistivat. Hän piti niistäkin --
ihaili niitä koruttomasti kuin lapsi.
"Minulleko?"
"Niin, teille."
"Näitäkö te teitte eilen illalla?"
"Niitä."
"Lopetitte ne tänä aamuna?"
"Lopetin."
"Aloititteko niitä siinä tarkoituksessa että niistä tulisi minulle?"
"Epäilemättä."
"Syntymäpäivälahjaksiko?"
"Niin."
"Ja jatkuiko tämä tarkoitus kuin ompelitte niitä?"
Taaskin myönsin.
"Siis ei ole välttämätöntä että leikkaisin niistä osan pois --
sanoen: tämä osa ei ole minun, se on ommeltu toista ajatellen:
toiselle koruksi?"
"Ei mitenkään. Se ei ole välttämätöntä eikä se olisi oikeinkaan."
"Tämä esine on siis _kokonaan_ minun?"
"Tuo esine on kokonaan teidän."
Suoraa päätä monsieur avasi päällystakkinsa ja asetti loistavat
kellonvitjat rintaansa, pannen näkyviin niin paljon ja piiloon niin
vähän kuin suinkin voi, sillä hänellä ei ollut mitään halua kätkeä
sellaista mitä hän ihaili ja piti kauniina. Mitä taas lippaaseen
tulee, sanoi hän siitä saavansa mainion makeisrasian -- hän piti
makeisista, sivumennen sanoen, ja koska hän aina mielellään jakoi
toisille sitä mikä häntä itseään miellytti, antoi hän "namujaan" yhtä
auliisti kuin lainasi kirjojaan. Kiltin mustan tontun pulpettiini
jättämistä lahjoista olen unohtanut mainita monta tötteröllistä
suklaamakeisia. Hänen makunsa näissä asioissa oli etelämaalainen ja
meikäläisten mielestä lapsekas. Hänen yksinkertaisena päiväaterianaan
oli usein vain kakku, jonka hän monesti jakoi jonkun kolmannen luokan
lapsukaisen kanssa.
"_A présent c'est un fait accompli_",[90] hän sanoi ja pani
päällystakkinsa kiinni, emmekä puhuneet enää siitä asiasta.
Silmäiltyään niitä kahta kirjaa, jotka hän oli tuonut, ja leikattuaan
kynäveitsellä pois muutamia sivuja (hän yleensä teki sellaisen
karsinnan ennen kuin lainasi kirjojaan, ja usein minua hiukan
suututti hänen sensuurinsa ankaruus, kun kertomus sillä tavoin
keskeytyi) hän nousi, kosketti kohteliaasti kreikkalaislakkiaan ja
sanoi minulle ystävällisesti "näkemiin!".
"Olemme ystäviä nyt", ajattelin, "kunnes taas ensi kerran riitelemme."
Me olisimme _voineet_ riidellä vielä samana iltana, mutta --
ihmeellistä kyllä! -- jätimme kerrankin hyvän tilaisuuden käyttämättä.
Vasten kaikkea odotusta Paul saapui lukutunnille. Kun olimme aamulla
nähneet häntä niin paljon, emme odottaneet hänen läsnäoloaan
illalla. Kuitenkin olimme tuskin ennättäneet istua töittemme ääreen,
kun hän ilmestyi paikalle. Tunnustan että olin iloinen nähdessäni
hänet, niin iloinen etten voinut olla tervehtimättä hänen tuloaan
hymyilyllä, ja kun hän tunkeutui samaan paikkaan jossa aikaisemmin
oli syntynyt niin vakava väärinymmärrys, pidin tarkoin huolta
etten jättänyt hänelle liian paljon tilaa. Hän katseli minua
syrjästä pitkään, mustasukkaisesti, nähdäkseen vetäydyinkö pois,
mutta minä en vetäytynyt, vaikka penkissä olikin hieman ahdasta.
Olin kadottamassa entisen vaistoni paeta herra Paulia. Kun nyt
olin tottunut päällystakkiin ja kreikkalaislakkiin, ei näiden
vaatekappaleiden läheisyys enää tuntunut epämukavalta eikä kovin
pelottavalta. Enkä nyt istunut arkana, "_asphyxiée_",[91] kuten hän
sanoi, hänen vieressään; minä liikuin kun halusin liikkua, yskin
kun se oli välttämätöntä, vieläpä haukottelin kun olin väsynyt
-- lyhyesti sanoen tein mitä minua halutti, sokeasti luottaen
hänen suvaitsevaisuuteensa. Eikä rohkeuteni ainakaan sinä iltana
saanut sitä rangaistusta, minkä se kenties ansaitsi; hän oli sekä
suvaitsevainen että hyväntahtoinen, ei ainoakaan tuikea katse
singonnut hänen silmistään, ei pikainen sana pujahtanut hänen
huuliltaan. Koko iltana ei hän ensinkään puhutellut minua, mutta
tunsin jollakin tavoin, että hän oli tulvillaan ystävällisyyttä.
Hiljaisuutta on monta lajia ja sen hengityksessä eri merkityksiä;
mitkään sanat eivät voisi aiheuttaa mieluisampaa tyytyväisyyden
tunnetta kuin herra Paulin sanaton läheisyys aiheutti. Kun tarjotin
kannettiin sisään ja illallishälinä alkoi, hän lähtiessään vain
toivotti minulle hyvää yötä ja suloisia unia, ja hyvä yö ja suloisia
unia minulla olikin.