Herra Paul Emanuel oli erittäin herkkä suuttumaan, jos häntä
jostakin syystä häirittiin tunnilla. Kulkemista hänen luokkansa läpi
pitivätkin koulun opettajattaret ja oppilaat, kukin erikseen ja
kaikki yhdessä, miltei naisen ja tytön hengen vaarantamisena.
Madame Beck itse, jos hänen oli pakko tehdä tuo koe, riensi huoneen
läpi vetäen kokoon hameitaan ja huolellisesti välttäen tuota
kauhistuttavaa opettajan pöytää, ikään kuin laiva joka pelkää
aallonmurtajaa. Mitä tulee Rosineen, ovenvartijaan -- jonka hartioita
painoi kauhea velvollisuus käydä joka puolen tunnin päästä noutamassa
oppilaita milloin minkäkin luokan sisimmästä soittotunneille
rukoussaliin, suureen tai pieneen salonkiin, ruokasaliin tai johonkin
muuhun pianohuoneeseen -- hän palasi tavallisesti jo toiselta tai
kolmannelta retkeltään miltei mykkänä kauhusta -- minkä tunteen
aiheuttivat ne kuvaamattomat katseet, joita häneen oli sinkautettu
salamoivien silmälasien takaa.
Eräänä aamuna istuin nelikulmaisessa eteisessä, käsissäni
koruompelutyö, jota eräs oppilas oli aloittanut mutta ei viitsinyt
tehdä valmiiksi, ja sormieni työskennellessä kestitsin korviani
kuuntelemalla erään äänen nousuja ja laskuja, äänen joka saarnasi
viereisessä luokassa ja silloin tällöin muuttui levottomammaksi,
pahaenteisen vaihtelevaksi. Minun ja tuon nousevan myrskyn välillä
oli hyvä ja luja seinä, lisäksi tarjoutui myös pikainen pakotie
lasioven kautta pihalle, jos myrsky olisi sattunut pyyhkäisemään
minun kohdalleni, joten pelkään saaneeni enemmän huvia kuin
hätääntyneeni noista tihenevistä oireista. Rosine-parka ei ollut
turvassa: neljä kertaa tuona siunattuna aamuna hän oli astunut
vaaran polkua, ja nyt, viidennen kerran, tuli hänen pelottavaksi
velvollisuudekseen siepata kekäle suoraan uunista -- oppilas herra
Paulin nenän edestä.
"Mon Dieu! mon Dieu!" hän huusi. "Kuinka minun käy? Monsieur tappaa
minut, siitä olen varma -- hän on niin vihainen!"
Epätoivon rohkeuden kannustamana hän avasi oven.
"Mademoiselle La Malle soittotunnille!" hän huusi. Ennen kuin hän
ehti kunniakkaasti peräytyä tai kokonaan sulkea ovea, kuului ääni:
"Tästä hetkestä saakka -- luokka on kielletty! Ensimmäinen joka avaa
tämän oven tai kulkee tämän luokan läpi, joutuu hirteen -- olkoon
vaikka madame Beck itse!"
Kymmenen minuuttia ei ollut vielä kulunut tämän lain julistamisesta,
kun Rosinen ranskalaisten tohvelien sipsutus kuului käytävästä.
"Mademoiselle", hän sanoi, "en tahtoisi edes viidenkolmatta frangin
rahasta mennä tuohon luokkaan juuri nyt: monsieur'n silmälasit ovat
todella kauheat, ja nyt on tullut sanantuoja Athénée'sta. Sanoin
madame Beckille etten uskalla toimittaa asiaa, ja hän käski minua
jättämään sen teidän tehtäväksenne."
"Minun! Ei, se on liian hullua! Se ei kuulu minun velvollisuuksiini.
Kas niin, Rosine, kantakaa oma taakkanne. Olkaa rohkea -- koettakaa
vielä kerran."
"Minäkö, mademoiselle? -- mahdotonta! Viisi kertaa olen suututtanut
hänet jo tänään. Madamen pitäisi totisesti palkata poliisi tähän
työhön. Uh! Minä en jaksa enää!"
"Pyh, olette vain pelkuri. Mitä asiaa teillä olisi?"
"Juuri sellaista mitä monsieur vähimmin haluaa kiusakseen:
ehdoton kutsu tulla Athénée'hen heti paikalla, koska sinne on
saapunut virallinen vieras -- tarkastaja -- en tiedä mikä, ja
monsieur'n _täytyy_ tavata hänet, ja te tiedätte kuinka hän vihaa
_täytyy-sanaa."_
Tiesin, minä tiesin sen hyvinkin. Tuo äksy pikku mies vihasi suitsia
ja kannuksia; sai olla varma että hän kapinoisi kaikkea ehdotonta tai
pakollista vastaan. Otin kuitenkin vastuun harteilleni -- en suinkaan
ilman pelkoa, mutta pelkoon sekaantui muita tunteita, niiden joukossa
uteliaisuutta. Avasin oven, astuin sisään, suljin sen perässäni
niin nopeasti ja ääneti kuin hieman epävakainen käteni suinkin
salli, sillä hitaus tai kovaäänisyys, lukon ratistaminen tai oven
jättäminen ammolleen olivat raskauttavia asianhaaroja, jotka usein
olivat seurauksiltaan tuhoisammat kuin tuo ääretön rikos itse. Siinä
seisoin, ja tuolla hän istui, hän oli ilmeisesti pahalla tuulella
-- melkein pahimmillaan; hänellä oli laskentotunti -- sillä hän
antoi tunteja missä aineessa milloinkin päähän pisti -- ja laskento,
joka oli kuiva aine, sai hänet aina pahalle tuulelle: ei ollut sitä
oppilasta, joka ei olisi vapissut kun hän rupesi puhumaan numeroista.
Hän istui kumartuneena pöytänsä yli: katseen kohottaminen kun ovi
kuului avautuvan ja joku siis suoranaisesti rikkoi hänen tahtoaan
ja lakiaan, oli ponnistus jota hän sillä hetkellä ei saanut itseään
tekemään. Se oli yhdentekevää, voitinhan siten aikaa ja ehdin kulkea
pitkän luokan päästä päähän, ja minun omituisuuksiini sopi paljon
paremmin kohdata läheltä hänen vihansa purkaus kuin kestää loitolta
sen uhkaus.
Hänen pöytänsä eteen pysähdyin, suoraan eteen. Tietenkään en
ansainnut välitöntä huomiota: hän jatkoi tuntiaan. Mutta ylenkatse ei
mielestäni kelvannut -- hänen täytyi kuulla asiani ja vastata siihen.
Koska en ollut kyllin pitkä nostamaan päätäni hänen pöytänsä
yli, joka oli korokkeella, ja siten jäin näkymättömiin, uskalsin
kurkistaa pöydän sivulta, ensin vain saadakseni paremman näköalan
hänen kasvoihinsa, jotka sisäänastuessani olivat hämmästyttävässä
ja hupaisassa määrässä muistuttaneet mustankeltaisen tiikerin
naamaa. Kahdesti sain rankaisematta nauttia tästä syrjäkatseesta,
koska suoritin temppuni tulematta huomatuksi, kolmannella kerralla
oli silmäni tuskin ehtinyt häämöttää pöydän pimennon takaa, kun se
nähtiin ja lävistettiin suoraan silmäterän kohdalta -- lävistettiin
silmälasien takaa. Rosine oli oikeassa, noihin silmälaseihin sisältyi
todellinen jähmettynyt kauhu, joka voitti niiden käyttäjän omien
silmien liikkuvan vihan.
Huomasin nyt mikä etu oli läheisyydestä: nämä likinäköisen silmälasit
olivat kelpaamattomat tarkastamaan rikollista monsieur'n nenän
edessä, niinpä hän riisui ne pois, ja olimme tasaväkisemmät.
Olen iloinen etten todellakaan pelännyt häntä paljon -- itse asiassa
en tuntenut minkäänlaista kauhua näin lähellä häntä, sillä kun hän
pyysi nuoraa ja hirsipuuta toteuttaakseen äsken lausumansa tuomion,
kykenin ojentamaan hänelle neulallisen koruompelulankaa niin
mukautuvan kohteliaasti, että se ei muuta voinut kuin lievittää edes
pienen osan hänen tavatonta kiukkuaan. Tietenkään en komeillut tällä
kohteliaisuudella kaikkien nähden, ojensin langan vain pöydän kulman
takaa ja kiinnitin sen, silmukka valmiiksi vedettynä, professorin
tuolin sälöiseen selustaan.
"Mitä te minusta tahdotte?" hän sanoi jymeällä äänellä, jonka
kaje rajoittui yksinomaan rintaan ja kurkkuun, sillä hän kiristi
hampaitaan lujasti yhteen ja näytti sisimmässään vannovan ettei
mikään maallinen voisi vääntää hänen suutaan hymyyn. Vastaukseni
alkoi taipumattomana.
"Monsieur", sanoin, "minä tahdon mahdottomia, ennenkuulumatonta", ja
katsoen parhaaksi olla kaunistelematta asioita ja päästää suihkua
tulemaan koko tuimuudessaan kerroin nopeasti ja hiljaisella äänellä
Athénéen lähetin sanan, liioitellen värikkäästi sen ehdotonta
tärkeyttä.
Tietenkään hän ei tahtonut ottaa sitä kuuleviin korviinsa. Hän
ei lähtisi luokastaan, ei vaikka kaikki Villetten viranomaiset
lähetettäisiin hakemaan häntä. Hän ei väistyisi tuumankaan vertaa
tieltään, vaikka kuningas, ministerit ja säädyt häntä yhdessä
pyytäisivät.
Minä tiesin kuitenkin että hänen _täytyi_ mennä, että, miten hän
puhuikaan, sekä hänen velvollisuutensa että etunsa vaativat kutsun
viipymätöntä ja kirjaimellista noudattamista. Niinpä seisoin
paikallani ja odotin ääneti, ikään kuin ei hän vielä olisi sanonut
mitään. Hän kysyi mitä vielä tahdoin.
"Vain monsieur'n vastauksen sanantuojalle."
Hän ravisti kärsimättömänä päätään.
Julkenin ojentaa käteni kreikkalaista lakkia kohti, joka lojui
yrmeässä levossa ikkunalaudalla. Hän seurasi silmillään tätä
uskaliasta liikettä, epäilemättä sekä säälien että kummastellen sen
rohkeutta.
"Ah!" hän mutisi, "jos siihen joudutaan -- jos neiti Lucy käy käsiksi
lakkiini -- voi neiti yhtä hyvin panna sen omaan päähänsä, muuttua
tilaisuutta varten pojaksi ja mennä hyväntahtoisesti Athénée'hen
minun puolestani."
Suuresti kunnioittaen laskin lakin pöydälle, missä sen tupsu näytti
nyökkäävän minulle kaameasti.
"Minä kirjoitan anteeksipyyntö-kirjeen -- se käy", hän sanoi, tehden
vieläkin verukkeita.
Tietäen hyvin että se _ei_ käynyt, työnsin lakkia hiljaa hänen
kättään kohti. Näin työnnettynä se liukui pitkin vernissatun
pöydän kiiltävää pintaa, kuljetti edellään keveitä teräskehyksisiä
silmälaseja, ja -- kauheata kertoa -- ne putosivat korokkeelle.
Olin parikymmentä kertaa tätä ennen nähnyt niiden putoavan saamatta
mitään vahinkoa -- _tällä_ kertaa määräsi Lucy Snowen kova kohtalo
ne putoamaan niin, että kummastakin kirkkaasta linssistä tuli
pirstoutunut muodoton tähti.
Nyt tulin todella pahoilleni -- pahoilleni ja katumapäälle. Tiesin
näiden silmälasien arvon: Paulin näkö oli erikoinen, vaikea
mukaannuttaa, ja nämä lasit sopivat hänelle. Olin kuullut hänen
nimittävän niitä aarteikseen, ja käteni vapisi kun nostin ne ylös
arvottomina sirpaleina. Olin säikähtynyt läpi kaikkien hermojeni
nähdessäni pahan kepposen, jonka olin tehnyt, mutta luulen että
olin vielä enemmän pahoillani kuin pelästynyt. Pariin sekuntiin en
uskaltanut katsoa ryöstettyä professoria kasvoihin, ja hän se puhui
ensimmäisenä.
"Kas niin", hän sanoi, "nyt jäin leskeksi silmälaseistani! Luulenpa
mademoiselle Lucyn nyt myöntävän, että hirttonuora on erittäin
ansaittu -- hän vapisee odottaessaan tuomiotaan. Ah, kavaltaja,
kavaltaja! Olette päättänyt että minun on sokeana ja avuttomana
jäätävä käsiinne."
Kohotin katseeni: sen sijaan että hänen kasvonsa olisivat olleet
vihaiset, synkät ja uurteiset, ne olivat tulvillaan samaa hymyä,
jonka olin nähnyt kirkastavan ja värittävän niitä tuona iltana Rue
Crécyn varrella. Hän ei ollut vihainen -- ei edes pahoillaan. Kun
hänelle todella tehtiin vahinkoa, oli hän täynnä lempeyttä, kun häntä
todella ärsytettiin, oli hän kärsivällinen kuin pyhimys. Tämä tapaus,
joka näytti niin harmilliselta -- jonka luulin kerta kaikkiaan
tuhonneen kaikki onnistumisen mahdollisuuteni, osoittautuikin olevan
paras apuni. Herra Paul, jota oli ollut niin vaikea saada taipumaan
niin kauan kuin en ollut tuottanut hänelle mitään vahinkoa, muuttui
suopean mukautuvaksi heti kun seisoin hänen edessään tietoisena ja
katuvana pahantekijänä.
Laskien vielä hyväntahtoista pilaa minusta -- "_une forte femme --
une Anglaise terrible -- une petite casse-tout_"[85] -- hän selitti
että hän ei uskaltanut olla tottelematta henkilöä joka oli antanut
sellaisen näytteen vaarallisesta rohkeudestaan -- olinhan aivan kuin
"suuri keisari", joka löi maljakon säpäleiksi herättääkseen pelkoa.
Ja niinpä hän vihdoin kruunasi päänsä kreikkalaisella lakillaan,
otti tuhoutuneet silmälasit kädestäni puristaen sitä ystävällisen
anteeksiantavasti ja rohkaisevasti, teki kumarruksen ja lähti
Athénée'hen aivan ensiluokkaisella tuulella.
<tb>
Kaiken tämän ystävällisyyden jälkeen on lukija varmasti pahoillaan
minun puolestani, kun kuulee että minä ennen iltaa taaskin riitelin
herra Paulin kanssa. Niin se kuitenkin oli, enkä voinut sille mitään.
Hänellä oli tapana -- ja hyvin kiitettävä ja hyväksyttävä tapa
se olikin -- tulla silloin tällöin iltaisin, aina odottamatta ja
ilmoittamatta, hiljaiselle lukutunnillemme, perustaa äkillinen
yksinvalta meidän ja töittemme keskelle, saada kirjat pois,
työkorit esille; sitten hän toi yhden ainoan paksun nidoksen tai
kourallisen lentolehtiä ja korvasi tuon typerän "hurskaan luvun",
jota joku uninen oppilas tavaili, jollakin murhenäytelmällä, jonka
suuri esitys teki suureksi, tulinen toiminta tuliseksi -- jollakin
draamalla, jonka varsinaisiin ansioihin minä puolestani harvoin
perehdyin, sillä Emanuel teki siitä jonkinlaisen vuodatusmaljan,
jonka täytti omalla synnynnäisellä voimallaan ja intohimollaan,
kuin niilläkin elämänjuomalla. Tai hän sinkautti luostarimaiseen
pimeyteemme heijastuksen kirkkaammasta maailmasta, näytti välähdyksiä
uusimmasta kirjallisuudesta, luki kohtia jostakin viehättävästä
tarinasta tai viime pilalehdestä, joka oli herättänyt hilpeyttä
Pariisin salongeissa -- karsien aina ankaralla kädellä pois niin
murhenäytelmästä ja draamasta kuin tarinasta ja esseestä joka
ainoan kohdan, lauseen tai sanan, jota voisi pitää sopimattomana
nuorten tyttöjen korville. Huomasin useammin kuin kerran, että missä
tuollainen mielivaltainen hyppäys olisi aiheuttanut merkityksetöntä
tyhjyyttä tai heikentänyt vaikutusta, hän osasi keksiä sijalle
kokonaisia jaksoja, yhtä voimakkaita kuin moitteettomia; kaksinpuhelu
tai kuvaus, jonka hän sovitti tilalle, oli usein parempi kuin se
minkä hän oli karsinut.
No niin, mainittuna iltana istuimme hiljaa kuin nunnat kammioissaan,
oppilaat lukivat, opettajat ompelivat. Muistan työni, se oli pieni
koruesine ja se kiinnosti minua jonkin verran. Sillä oli tarkoitus,
en tehnyt sitä vain tappaakseni aikaa. Aioin siitä lahjaa jollekin,
ja koska antamistilaisuus oli lähellä, piti kiirehtiä, ja sormeni
olivat ahkerassa työssä.
Kuulimme terävän kellonsoiton, jonka kaikki tunsimme, sitten nopeat
askelet, jotka olivat tutut joka korvalle, ja sanat "monsieur tulee"
olivat tuskin puhjenneet yhtaikaa kaikkien huulilta, kun kaksoisovi
halkesi (se aina ikään kuin halkesi kun hän oli tulossa -- sellainen
hidas sana kuin "avautui" ei kykenisi kuvaamaan hänen liikkeitään) ja
hän seisoi keskellämme.
Huoneessa oli kaksi työpöytää, molemmat pitkiä ja penkkien
reunustamia. Kummankin yläpuolella riippui lamppu, ja lampun ääressä,
molemmin puolin pöytää, istui opettajatar. Tytöt oli järjestetty
vasemmalle ja oikealle puolelle, vanhimmat ja ahkerimmat lähimmäksi
lamppuja eli kuumaan vyöhykkeeseen, joutilaat ja pienimmät
pohjois- ja etelänapoja kohti. Monsieur'n tapana oli kohteliaasti
ojentaa tuoli jollekin opettajattarista, tavallisesti Zélie St.
Pierrelle, vanhimmalle, ja asettua hänen vapaalle paikalleen
järjestäen siten itsensä kravun- tai kauriin kääntöpiirin täyteen
paisteeseen, jota hän likinäköisenä tarvitsikin.
Zélie nousi vikkelästi kuten tavallista, ja hymyili koko suunsa
leveydeltä, näyttäen sekä ylemmän että alemman hammasrivinsä
kokonaisuudessaan -- se oli tuota omituista hymyä, joka ulottuu
korvasta korvaan ohuena terävänä viivana, mutta ei leviä kasvoihin,
ei saa poskia kuopille eikä silmiä loistamaan. Otaksun että monsieur
ei nähnyt häntä tai oli saanut päähänsä olla huomaamatta häntä,
sillä monsieur oli oikukas kuin naiset; sitä paitsi hänellä oli
silmälaseissaan (hänellä oli nyt uudet) hyvä tekosyy kaikkien
pikkusyntien ja huomaamattomuuksien puolustukseksi. Oli syy mikä
tahansa, hän syrjäytti Zélien, tuli pöydän toiselle puolen, ja
ennen kuin ehdin nousta antamaan hänelle tietä hän kuiskasi: "Älkää
hievahtako", ja tunkeutui minun ja neiti Fanshawen väliin, Ginevra
kun aina tahtoi olla naapurinani, kyynärpää kyljessäni, niin usein
kuin selitinkin hänelle:
"Ginevra, soisin että olisitte Jerikossa."
Oli helppo sanoa: "Älkää hievahtako", mutta voinko sitä auttaa?
Täytyihän minun antaa hänelle tilaa ja pyytää oppilaita siirtymään
kauemmaksi, jotta _minä_ voisin siirtyä. Ginevra saattoi
rauhassa liimautua minuun "pysyäkseen lämpimänä", kuten hän
talvi-iltaisin sanoi, ja kiusata minua sydämeen asti hyörimisellään
ja tyrkkimisellään, niin että minun vähin oli suorastaan pakko
sovittaa vyöhöni neula suojaksi hänen kyynärpäätään vastaan, mutta
otaksuin ettei herra Emanuelia voinut kohdella samalla tavoin, ja
niinpä korjasin ompelutarpeeni tehdäkseni tilaa hänen kirjalleen,
ja vetäydyin itse syrjemmälle antaakseni paikan hänelle itselleen.
En kuitenkaan jättänyt vähä kyynärää enemmän -- juuri sen verran
kuin jokainen järkevä mies olisi pitänyt sopivana ja kunnioittaen
myönnettynä paikkana. Mutta Emanuel _ei_ ollut järkevä, taulaa ja
piikiveä hän oli ja iski tulta heti paikalla.
"_Vous ne voulez pas de moi pour voisin_", hän murisi, "_vous vous
donnez des airs de caste; vous me traitez en paria_",[86] hän torui.
"Hyvä, minä järjestän asian." Ja hän kävi työhön.
"Neidit, nouskaa kaikki!" hän huusi.
Tytöt nousivat. Hän lähetti heidät kaikki toiseen pöytään. Sitten hän
asetti minut pitkän penkin toiseen päähän ja tuotuaan asianmukaisesti
ja huolellisesti viereeni ompelulippaan, silkin, sakset ja kaikki
tarpeeni hän asettui itse aivan toiseen päähän.
Niin suunnattoman mieletöntä kuin tämä järjestely olikin, ei
yksikään sielu koko huoneessa uskaltanut nauraa; onneton olisi se
tirskunta ollut tirskujalle. Mitä minuun tulee, suhtauduin siihen
täysin kylmästi. Siinä istuin yksinäni ja eristettynä kaikesta
ihmisseurasta, istuin työhöni syventyneenä, olin levollinen enkä
ollenkaan onneton.
"Onko välimatka tarpeeksi pitkä?" hän kysyi.
"Monsieur sen päättää", vastasin.
"Tiedätte varsin hyvin, että se ei ole. Te juuri olette luonut tämän
äärettömän tyhjyyden, minä en ole pannut kättäni siihen asiaan."
Ja tätä vakuuttaen hän aloitti lukunsa.
Pahaksi onneksi hän oli valinnut ranskalaisen käännöksen draamasta,
jonka kirjoittaja oli, kuten hän selitti, "_Williams Shackspire, le
faux dieu de ces sots paiens, les Anglais_".[87] Kuinka aivan toisin
hän olisi luonnehtinut Shakespearea, jollei hänen mielensä olisi
ollut kuohuksissa, sitä minun tuskin tarvinnee sanoa.
Ranskalainen käännös oli tietenkin hyvin puutteellinen, enkä
erityisesti ponnistellut salatakseni ylenkatsetta jota muutamat sen
pilatuista kohdista olivat omiaan herättämään. Eipä siltä että minun
olisi sopinut _sanoa_ mitään, mutta voihan sitä joskus _katseellaan_
ilmaista mielipiteen jota ei ole lupa pukea sanoiksi. Monsieur'n
silmälasit olivat varuillaan ja sieppasivat kiinni jokaisen
harhailevan katseen. Luulen ettei hän menettänyt niistä ainoatakaan,
ja seurauksena oli että hänen silmiltään pian poistui varjostin,
niin että niiden loimu saattoi kipinöidä vapaasti. Ja hän kuumeni
pohjoisnavallaan, jonne oli vapaaehtoisesti karkottanut itsensä,
enemmän kuin -- katsoen huoneen yleiseen lämpötilaan -- olisi ollut
mahdollista itse kravun kääntöpiirin kohtisuorassa säteilyssä.
Lukemisen päätyttyä oli arvoituksellista lähtisikö hän pois
ilmaisematta suuttumustaan vai antaisiko hän sen purkautua.
Hillitseminen ei juuri kuulunut hänen tapoihinsa, mutta oliko hänelle
sitten tehty mitään niin ratkaisevaa, että siitä saisi aiheen
julkiseen moitteeseen? Minä en ollut edes äännähtänyt, enkä toki
voinut ansaita moitetta enkä rangaistusta siitä, että olin sallinut
kasvolihaksieni suun ja silmien ympärillä toimia hieman vapaammin
kuin tavallisesti.
Illallinen, johon kuului leipää ja haalealla vedellä miedonnettua
maitoa, tuotiin sisään. Kunnioituksesta professorin läheisyyttä
kohtaan sallittiin sämpyläin ja lasien olla paikallaan eikä tarjottu
niitä heti ympäri.
"Syökää illallisenne, hyvät naiset", hän sanoi ja näytti syventyneen
tekemään reunamuistutuksia "Williams Shackspire'iinsa". Tytöt
rupesivat syömään. Minäkin otin lasin ja sämpylän, mutta koska työ
kiinnosti nyt entistä enemmän, pysyin rangaistuspaikallani ja jatkoin
ompelemista luontevan kylmäverisesti samalla kun pureskelin leipääni
ja ryyppäsin juomaani, mielessä eräänlainen rattoisa tyyneys,
joka itse asiassa tuskin kuului tapoihini ja oli mieluisan uutta
tunteilleni. Tuntui kuin herra Paulin levottoman, kiihkeän ja okaisen
luonteen läsnäolo olisi magneetin tavoin imenyt itseensä kaikki
kuumeiset ja rauhattomat ainekset ja jättänyt minulle vain kaiken
mikä oli leppoisaa ja sopusointuista.
Hän nousi. "Aikooko hän mennä sanomatta muuta?" Kyllä vain, hän
kääntyi ovea kohti.
Ei, hän kääntyi _takaisin_, mutta kenties vain ottamaan
kynälaatikkonsa, jonka oli jättänyt pöydälle.
Hän otti sen -- työnsi kynää sisään ja ulos, katkaisi terän puuta
vasten, teroitti sen ja pisti taskuunsa ja ... käveli suoraan minun
luokseni.
Tytöt ja opettajattaret olivat kokoontuneet toisen pöydän ympärille
ja puhelivat aika vapaasti: he puhelivat aina aterioilla, ja kun
olivat tottuneet aina silloin puhumaan nopeasti ja ääneen, he eivät
nytkään juuri alentaneet ääntään.
Paul tuli ja pysähtyi taakseni. Hän kysyi mitä tein, ja minä vastasin
ompelevani kellonvitjoja.
Hän kysyi: "Kenelle?" Ja minä vastasin: "Eräälle herralle -- eräälle
ystävälleni."
Paul kumartui ja -- kuten romaaninkirjoittajat sanovat ja mikä oli
kirjaimellisesti totta tässä tapauksessa -- sähisi korvaani muutamia
painavia sanoja.
Hän sanoi että kaikista naisista jotka hän tunsi, minä olin se joka
osasin tehdä itseni huipentuneimman epämiellyttäväksi, minä olin
se jonka kanssa oli vähimmän mahdollista elää sovussa. Minulla
oli kesytön ja ihmeen paatunut luonne. Kuinka minä menettelin
ja mikä minua riivasi, sitä ei hän puolestaan tietänyt, mutta
milloin ikinä joku henkilö suhtautui minuun rauhallisin ja
ystävällisin tarkoituksin -- raksis! minä käänsin sovun epäsovuksi,
hyväntahtoisuuden vihamielisyydeksi. Hän oli varma siitä että hän,
herra Paul, toivoi minulle kaikkea hyvää, hän ei tietänyt koskaan
tehneensä minulle mitään pahaa, hän otaksui että hänellä ainakin oli
oikeus vaatia puolueettoman tuttavan asemaa, tuttavan joka ei ollut
vikapää vihamielisiin tunteisiin -- mutta kuinka minä käyttäydyin
häntä kohtaan! Kuinka pistävän tuittupäisesti -- kuinka kiihkeän
uppiniskaisesti -- kuinka vasten kaikkea oikeutta!
Tässä en voinut olla avaamatta silmiäni hieman suuriksi ja laskematta
huuliltani pientä ihmettelevää huudahdusta:
"Tuittupäisesti? Uppiniskaisesti? Vasten kaikkea oikeutta? Minä en
tietänyt..."
"Vaiti! Heti paikalla! Kas siinä taaskin, kuin tulta ja tappuroita."
Hän oli pahoillaan -- hyvin pahoillaan: minun tähteni hän suri
onnetonta ominaisuuttani. Tuo "kiihko", tuo "kuumaverisyys" -- joka
kyllä saattoi olla jaloa, mutta oli aivan liiallista -- voi vielä,
hän pelkäsi, tuottaa minulle onnettomuutta. Se oli vahinko: en ollut
-- sen hän sielussaan uskoi -- kokonaan vailla hyviä puolia, ja jos
vain tahtoisin kuulla järjen ääntä ja olla vakavampi, sävyisämpi,
vähemmän "lennossa", vähemmän "koketti", vähemmän ulkonäön lumoissa,
vähemmän valmis antamaan liiallista arvoa ulkonaisille eduille --
kiinnittämään huomiota ihmisten kohteliaisuuteen etupäässä vain
sen mukaan onko heidän mittansa "niin ja niin monta kyynärää",
onko heillä "nuken väri", "enemmän tai vähemmän hyvin muovautunut
nenä" ja suunnaton määrä itserakkautta -- voisi minusta vielä tulla
hyödyllinen, kenties mallikelpoinen luonne. Mutta, niinkuin nyt oli
-- ja tässä sortui pikku miehen ääni hetkeksi.
Olisin katsonut häneen tai ojentanut käteni tai sanonut tyynnyttävän
sanan, mutta pelkäsin että jos hievahtaisinkin, rupeaisin joko
nauramaan tai itkemään -- niin hullunkurinen sekoitus liikuttavaa ja
mieletöntä oli tämä kaikki.
Luulin että hän oli jo sanonut sanottavansa, mutta ei; hän istahti
voidakseen paremmin jatkaa.
Koska hän, Paul, nyt kerran oli joutunut näihin tuskallisiin
aiheisiin, uskalsi hän antautua alttiiksi vihalleni omaksi hyväkseni
ja rohkeni viitata erääseen muutokseen, jonka oli huomannut
puvussani. Hän tunnusti vapaasti, että kun hän ensin oppi tuntemaan
minut -- tai pikemmin oli tottunut silloin tällöin ohimennen
näkemään vilahduksen minusta -- tyydytin häntä tässä suhteessa:
pukuni ilmeinen vakavuus ja arvokas yksinkertaisuus olivat omiaan
herättämään mitä korkeimpia toiveita parhaiden etujeni hyväksi.
Mikä tuhoisa vaikutus oli saanut minut hiljattain panemaan kukkia
hatunreunani alle, käyttämään koruommeltuja kauluksia, vieläpä
eräässä tilaisuudessa esiintymään _tulipunaisessa puvussa_ -- sen hän
kylläkin saattoi arvata mutta ei tahtonut tällä hetkellä avoimesti
julistaa.
Taaskin keskeytin, ja tällä kertaa oli ääneni sävy sekä vihastunut
että kauhistunut.
"Tulipunainen, monsieur Paul? Se ei ollut tulipunainen! Se oli
neilikanpunainen, ja hyvin himmeä lisäksi, sitä paitsi siinä oli
mustaa pitsiä himmentämässä."
"Neilikanvärinen tai tulipunainen, keltainen tai karmosiininpunainen,
kellanvihreä tai taivaansininen, se on yhdentekevää, ne ovat kaikki
pöyhkeitä, kevytmielisiä värejä, ja mitä tulee pitsiin josta puhutte,
se on vain yksi koreus lisää." Ja hän huokasi alennustilaani. Hän ei
"paha kyllä kyennyt puhumaan tästä aiheesta niin yksityiskohtaisesti
kuin olisi tahtonut", ja koska ei tarkalleen tuntenut kaikkien noiden
"hepenien" nimityksiä, saattoi hän sanojen suhteen tehdä pieniä
erehdyksiä, jotka epäilemättä panivat hänet alttiiksi pilkalleni ja
kiihdyttivät onnettoman pikaista ja intohimoista mielenlaatuani. Hän
tahtoi vain lausua yleisin sanamuodoin -- ja nämä yleiset sanamuodot
hän tiesi oikeiksi -- että pukuuni viime aikoina oli ilmestynyt
maailmallista koreilua, joka haavoitti häntä.
Myönnän etten voinut aavistaa mitä "maailmallista koreilua" hän
näki silloisessa talvipuvussani ja sen yksinkertaisessa valkoisessa
kauluksessa, ja kun kysyin häneltä, hän sanoi että se oli tehty
kiinnittämällä aivan liian paljon huomiota vaikutukseen -- ja sitä
paitsi, eikö minulla ollut nauharuusuke kaulassa?
"Ja jos tuomitsette naisen käyttämän nauharuusukkeen, monsieur, ette
suinkaan hyväksy tällaista kapinetta herrasmiehelle?" Ja minä näytin
koreita silkillä ja kullalla kirjailtuja pikku vitjoja. Hänen ainoa
vastauksensa oli voihkaisu -- luultavasti minun kevytmielisyyteni
tähden.
Istuttuaan muutamia minuutteja ääneti katsellen kellonvitjoja, joita
nyt ompelin entistä ahkerammin, hän kysyi oliko hänen äskeisellä
puheellaan se vaikutus, että rupeaisin nyt kokonaan vihaamaan häntä.
Tuskin muistan mitä vastasin tai kuinka kaikki kävi, luulen etten
puhunut mitään, mutta tiedän että onnistuimme sanomaan hyvää yötä
ystävinä, vieläpä että Paul, ehdittyään ovelle saakka, kääntyi
takaisin sanomaan vain "ettei hän tahtonut toki kokonaan tuomita
tulipunaista pukua" ("Neilikanpunaista, neilikanpunaista!" pistin
minä väliin) "ettei hän suinkaan tahtonut kiistää siltä sitä ansiota,
että se _näytti_ aika hyvältä" (tosiasia on, että Emanuelin maku
väriasioissa jyrkästi kallistui kirkkaiden värien puolelle), "hän
tahtoi vain neuvoa minua aina käyttämään sitä sillä mielellä kuin
olisi se karkeata sarkaa ja väriltään tomunharmaa."
"Entä kukat hatunreunani alla, monsieur?" kysyin. "Nehän ovat hyvin
pieniä --"
"Antakaa niiden sitten pysyä pieninä", hän sanoi. "Älkää antako
niiden puhjeta täyteen kukoistukseen."
"Entä nauharuusuke, monsieur -- nauhanpätkä."
"Olkoon menneeksi", oli suopea vastaus.
Ja siihen asia päättyi.
<tb>
"Hyvin tehty, Lucy Snowe!" huudahtin itsekseni, "olet saanut kauniin
saarnan -- tullut hangatuksi karkealla saippualla, ja kaikki
vain siksi että olet niin viheliäisesti kiintynyt tämän maailman
turhuuksiin! Kuka olisi uskonut? Pidit itseäsi surumielisenä
ja yksivakaisena. Neiti Fanshawe tuolla pitää sinua toisena
Diogeneksena. Herra de Bassompierre käänsi toissapäivänä keskustelun
kohteliaasti toisaalle, kun oli puhe näyttelijätär Vashtin
hurjista luonnonlahjoista, koska muka, kuten hän ystävällisesti
sanoi, 'Neiti Snowe näytti olevan hämillään'. Tohtori John Bretton
tuntee sinut vain 'hiljaisena Lucyna', olentona joka on 'vaaraton
kuin varjo', ja hän on sanonut, olet kuullut hänen sanovan:
'Lucyn puutteet johtuvat liiallisesta vakavuudesta tavoissa ja
käytöksessä -- sekä luonteen että puvun värittömyydestä'. Sellainen
on omasi ja ystäviesi mielipide, ja katso! nousee pieni mies,
joka jyrkästi eroaa näistä kaikista, ja muitta mutkitta syyttää
sinua liian iloiseksi ja riehakaksi -- liian huikentelevaksi ja
epävakaiseksi -- liian koreaksi ja kirjavaksi. Tämä tuima pikku
mies -- tämä säälimätön tuomari -- kokoaa yhteen kaikki hajanaiset
turhamaisuudensyntiparkasi, onnettomat ruusukehepenesi, pienet
koristekiehkurasi, nauhanpätkäsi, viheliäiset pitsinpalaset, ja
kutsuu sinua tilille kaikista yhteensä ja jokaisesta erikseen. Olet
niin tottunut siihen että sinut syrjäytetään kuin varjo elämän
päivänpaisteessa: on kovin uutta nähdä erään ihmisen kärsimättömänä
varjostavan kädellä silmiään, koska ärsytät häntä liian
väkivaltaisella säteellä."