Seuraavasta päivästä tulikin vilkkaampi ja touhukkaampi kuin me
-- tai ainakin minä -- olisimme odottaneet. Se osoittautui olevan
erään Labassecourin nuoren prinssin syntymäpäivä -- luullakseni
vanhimman, Dindonneaun herttuan, ja hänen kunniakseen annettiin
yleinen lupapäivä kouluille, eritoten tärkeimmälle, "Athénéelle" eli
lukiolle. Tämän laitoksen oppilaat olivat myös sepittäneet alamaisen
adressin, joka heidän piti esittää, ja sitä tarkoitusta varten
heidän oli kokoonnuttava yleiseen rakennukseen, jossa vuositutkinnot
pidettiin ja palkinnot jaettiin. Adressin esittämisen jälkeen oli
seuraava erään opettajan puhe.
Koska useimmat de Bassompierren tiedemies ystävistä olivat enemmän
tai vähemmän tekemisissä Athénée'n kanssa, odotettiin heitä
mainittuun tilaisuuteen yhdessä Villetten kunnianarvoisen pormestarin
de Chevalier Staasin sekä oppilaiden vanhempien ja omaisten kanssa.
Herra de Bassompierre sai ystäviltään kutsun tulla mukaan, hänen
kaunis tyttärensä liittyisi tietysti seurueeseen, ja Polly kirjoitti
pienen kirjelapun Ginevralle ja minulle pyytäen meitä tulemaan
aikaisin, jotta ehtisimme mukaan.
Kun neiti Fanshawe ja minä pukeuduimme Rue Fossetten makuusalissa,
hän (neiti F.) purskahti äkkiä nauruun.
"Mitä nyt?" kysyin, sillä hän keskeytti pukeutumistoimituksensa ja
tuijotti minuun.
"Minusta tuntuu niin hullunkuriselta", hän vastasi tavallisella,
puoleksi rehellisellä puoleksi hävyttömällä välinpitämättömyydellään,
"että te ja minä nyt niin paljon olemme samalla tasolla,
seurustelemme samoissa piireissä yhteisten tuttavien luona."
"Totta kyllä", sanoin, "minä en suurestikaan kunnioittanut niitä
tuttavia, joiden kanssa pääasiallisesti seurustelitte jokin aika
sitten: rouva Cholmondeley ja kumppanit eivät olisi miellyttäneet
minua ensinkään."
"Kuka _olette_, neiti Snowe?" kysyi hän niin peittelemättömän
ja väärentämättömän uteliaana, että minä vuorostani purskahdin
nauramaan. -- "Te sanoitte olevanne pientenlasten kasvattaja, ja kun
ensiksi tulitte tänne, te todellakin hoiditte talon lapsia: olen
nähnyt teidän kantavan pikku Georgettea kuin mikäkin lapsentyttö --
harva kotiopettajatar olisi siinä määrin alentunut -- ja nyt madame
Beck kohtelee teitä kunnioittavammin kuin pariisitarta, St. Pierreä,
ja tuo ylpeä kissanpoikanen, serkkuni, tekee teistä sydämenystävänsä!"
"Ihmeellistä!" myönsin, samalla kun hänen kuvitelmansa suuresti
huvittivat minua. "Kuka todellakin lienen? Kenties joku valepukuinen
henkilö. Vahinko vain etten sellaiselta näytä."
"Minua ihmetyttää ettei tämä kaikki tunnu teistä mairittelevammalta",
jatkoi hän. "Otatte kaiken niin kumman levollisesti. Jos todellakin
olette se ei-mikään, joksi teitä ensin luulin, mahdatte olla sangen
kylmäverinen."
"Se ei-mikään, joksi minua ensin luulitte", toistin, ja kasvoni
hieman kuumenivat, mutta en tahtonut suuttua, sillä mitä merkitsi
koulutytön kypsymätön tapa käyttää sanoja "ei mikään" ja "joku".
Tyydyin sen vuoksi huomauttamaan että olin vain saanut osakseni
kohteliaisuutta, ja kysyin näkikö hän kohteliaisuudessa jotakin
sellaista, joka voisi saada vastaanottajansa kovin hämmentymään.
"Ei vaan voi olla ihmettelemättä muutamia asioita", intti hän.
"Ihmetelkää omien kättenne saavutuksia. Oletteko vihdoinkin valmis?"
"Olen, sallikaa minun tarttua käsivarteenne."
"Sitä en tahtoisi, kuljetaan vierekkäin."
Kun hän tarttui käsivarteeni, nojautui hän aina minuun koko
painollaan, ja koska en ollut herrasmies enkä hänen ihailijansa, en
pitänyt siitä.
"Kas siinä taas", hän huudahti. "Kun tarjouduin tarttumaan
käsivarteenne, luulin sillä ilmaisevani että hyväksyn pukunne ja
yleisvaikutuksenne: tarkoitin sen kohteliaisuudeksi."
"Niinkö? Tarkoititte, lyhyesti sanoen, ilmaista että ette häpeä
vaikka teidät nähtäisiin kadulla minun seurassani, vai kuinka? Sitäkö
että jos rouva Cholmondeley lellittelee sylikoiraansa jossakin
ikkunassa ja eversti de Hamal kaivaa hampaitaan jollakin parvekkeella
ja jos he sattuisivat näkemään vilauksen teistä, ette vallan pahasti
punastuisi seuralaisenne tähden?"
"Niin", sanoi hän sillä suorasukaisuudella joka oli hänen paras
puolensa -- joka antoi eräänlaista rehellisyyden sävyä hänen
valheilleenkin, kun hän lasketteli sellaisia -- joka sanalla sanoen
oli suola, ainoa säilyttävä aines luonteessa joka muuten ei ollut
luotu pysymään koossa.
Minä jätin ilmeeni tehtäväksi vastata tähän "niin"-sanaan, tai
pikemmin kiirehti alahuuleni vaistomaisesti kieleni edelle, ja
tietenkään ei hänelle suomassani katseessa ilmennyt kunnioitusta eikä
vakavuutta.
"Te vihainen ja ylenkatseellinen olento", hän jatkoi, kun kuljimme
suuren torin poikki ja tulimme hiljaiseen hauskaan puistoon, joka oli
lyhin tie Rue Crécylle. "Ei kukaan koko maailmassa ole koskaan minua
kohtaan ollut sellainen turkkilainen kuin te."
"Oma syynne: jättäkää minut rauhaan, olkaa järkevä ja pysykää vaiti
-- kyllä minä teidät rauhaan jätän."
"Ikään kuin teidät _voisi_ jättää rauhaan, kun olette niin omituinen
ja salaperäinen!"
"Koska omituisuus ja salaperäisyys ovat kokonaan omien aivojenne
tuotteita -- pelkkää kuvittelua -- ei enempää eikä vähempää, niin
olkaa hyvä ja pitäkää ne poissa näkyvistäni."
"Mutta _oletteko_ te sitten jokin?" intti hän ja työnsi kätensä
vastustelustani huolimatta käsivarteni alle, jolloin tuo käsivarsi
painautui epäystävällisen kiinteästi kylkeäni vasten karkottaakseen
tungettelijan.
"Olen", sanoin, "olen nouseva henkilö: ennen erään vanhan naisen
seuralainen, sitten pientenlasten kasvattaja, nyt opettajatar."
"Kertokaa -- _kertokaa_ minulle kuka olette! Minä en sano
kenellekään", pyysi hän pitäen hullunkurisen itsepintaisesti
kiinni tuosta _incognito_-ajatuksesta, jonka oli saanut päähänsä,
rutisti käsivartta, jonka hän nyt oli saanut kokonaan haltuunsa,
ja maanitteli ja vannotti kunnes minun oli pakko pysähtyä keskelle
puistoa nauramaan. Koko matkamme ajan hän kehitteli tätä aihetta
mitä eriskummallisimmalla tavalla, osoittaen itsepintaisella
herkkäuskoisuudellaan tai epäuskollaan kykenemättömyytensä
käsittämään kuinka kukaan ihminen, jota ei pidä pystyssä
syntyperä tai rikkaus, jota ei tue jokin tietoisuus nimestä
tai sukulaisuussuhteista, saattaa säilyttää järkiperäisesti
nuhteettoman asenteen. Mitä minuun tulee, riitti mielenrauhalleni
täydellisesti, että minut tunnettiin niissä asioissa joissa tahdoin
tulla tunnetuksi, muu painoi mieltäni hyvin keveästi! Sukuperä,
yhteiskunnallinen asema ja kätketty älyllinen omaisuus pitivät
hallussaan suunnilleen yhtä suurta alaa harrastuksistani ja
ajatuksistani. Ne olivat kolmannen luokan asukkaitani, joille saatoin
myöntää paikan vain pienessä seurusteluhuoneessa ja takimmaisessa
makuuhuoneessa, ja jos ruokasali ja salonki sattuivatkin olemaan
tyhjinä, en sitä niille tunnustanut, koska vähempikin mukavuus
mielestäni sopi niiden olosuhteisiin. Maailma, sen opin pian
huomaamaan, arveli toisin, enkä epäile etteikö maailman katsantokanta
ole sangen oikea, mutta uskon sentään etten minäkään omassani ole
aivan väärässä.
On ihmisiä joita halvempi asema alentaa siveellisesti, joille
ylhäisten tuttavien menetys merkitsee itsekunnioituksen menetystä.
Eivätkö he ole oikeassa pannessaan etusijalle säädyn ja seurapiirin,
joka varjelee heitä alennuksesta? Jos jostakin ihmisestä tuntuu että
hän tulisi omien silmiensä halveksimaksi, jos yleisesti tiedettäisiin
että hänen esi-isänsä olivat alhaisoa eivätkä aatelistoa, köyhiä
eivätkä rikkaita, niin olisiko oikein moittia häntä ankarasti siitä
että hän tahtoo pitää nuo tuhoisat seikat salassa, hätkähtää, vapisee
ja hämmentyy jos ne uhkaavat tulla ilmi? Mitä kauemmin elämme, sitä
enemmän laajenee kokemuksemme ja sitä vähemmän kärkkäitä olemme
tuomitsemaan naapurimme käytöstä, kysymään maailman viisautta,
ja missä vain huomaammekin puolustuskeinoja, joko suojaamaan
kainostelijan hyvettä tai maailmanmiehen kunniallisuutta, siinä niitä
ihan varmaan tarvitaankin.
Tulimme hotelli Crécyhin, Pauliina oli valmis, rouva Bretton oli
hänen mukanaan, ja hänen ja herra de Bassompierren saattamina meidät
pian johdettiin juhlapaikalle, istutettiin hyville sijoille, sopivan
välimatkan päähän puhujanlavasta. Athénée'n nuoriso järjestyi
eteemme, viranomaiset ja pormestari istuivat kunniapaikoilla, nuoret
prinssit opettajineen asettuivat näkyvälle paikalle, ja itse salin
täytti kaupungin ylimystö ja paras porvaristo.
En ollut vielä ehtinyt miettiä enkä kysyä kuka olisi se opettaja,
joka oli pitävä puheen. Minulla oli epämääräinen aavistus että jokin
oppinut oli nouseva pystyyn ja pitävä muodollisen puheen, puoleksi
opetusta koulun oppilaille, puoleksi imartelua nuorille prinsseille.
Puhujanlava oli tyhjä kun astuimme sisään, mutta kymmenen minuutin
kuluttua se täyttyi. Äkkiä, sekunnissa, ilmestyi punaisen pulpetin
yläpuolelle eräs pää, rinta ja käsivarret. Tuon pään minä tunsin,
sen väri, muoto, ryhti ja ilme olivat tutut sekä minulle että neiti
Fanshawelle. Lyhyeksi leikatun tukan tummuus, otsan leveys ja
kalpeus, katseen sinertävä salama, kaikki nuo yksityiskohdat olivat
niin kotonaan muistissani ja liittyivät niin moneen eriskummalliseen
seikkaan, että niiden äkkiarvaamaton ilmestyminen miltei kutkutti
nauruhermoja. Omasta puolestani tunnustankin että nauroin kunnes
minun oli aivan lämmin, mutta sitten taivutin pääni ja uskoin
hilpeyteni vain nenäliinalleni ja alasvedetylle harsolleni.
Luulen että olin iloinen nähdessäni herra Paulin, luulen että oli
ennen kaikkea hauskaa nähdä hänen seisovan siinä, ylpeänä ja rehtinä,
mustana ja vilpittömänä, itsepäisenä ja pelottomana, aivan kuin
koulussa hallitessaan luokkaa opettajanpöydältään. Hänen läsnäolonsa
oli sellainen yllätys, en ollut hetkeäkään ajatellut näkeväni häntä
siinä, vaikka tiesinkin hänen hallitsevan kirjallisuuden oppituolia
lukiossa. Kun _hän_ oli puhujanlavalla, olin varma ettemme olisi
tuomitut kuulemaan muodollisuuksia emmekä imartelua, mutta siihen
mitä meille tarjottiin, siihen mikä äkkiä, nopeasti, yhtäjaksoisesti
alkoi vuotaa päämme yli -- myönnän etten ollut valmistunut siihen.
Hän puhui prinsseille, aatelisille, virkamiehille ja porvareille
aivan yhtä helposti, melkein yhtä terävän ja sapekkaan vakavasti
kuin hänellä oli tapana saarnata kolmelle luokallemme Rue Fossetten
varrella. Hän ei puhunut oppilaille koulupoikina, vaan tulevina
kansalaisina ja heräävinä isänmaanystävinä. Niitä aikoja, joita
Eurooppa sen jälkeen on kokenut, ei ollut vielä ennustettu, ja
herra Emanuelin henki tuntui minusta oudolta. Kuka olisi uskonut
että tuo Labassecourin lattea ja viljava maa saattoi tuottaa
valtiollisia vakaumuksia ja kansallistunteita, sellaisia kuin nyt
niin voimakkaasti ilmaistiin? Hänen mielipiteittensä suunnasta minun
ei ole tarvis tässä tehdä tarkemmin selvää, sallittakoon minun
kuitenkin sanoa että uskoin pikku miehen olevan yhtä paljon oikeassa
kuin hän oli vakava sanoissaan: kaikessa kiivaudessaan hän oli ankara
ja järkevä, hän tallasi utopistien teorioita jalkoihinsa, hän hylkäsi
hurjat unelmat ylenkatseellisesti, mutta kun hän vastusti tyranniutta
-- ah, silloin välähti hänen silmissään tuli jota kannatti nähdä, ja
kun hän puhui vääryydestä, ei hänen äänessään ollut mitään epävarmaa
kaikua, vaan se muistutti pikemmin torvien ääniä, joita illalla
kuuluu puistosta.
En usko että hänen jalo innostuksensa yleensä kykeni sytyttämään
hänen kuulijakuntaansa, mutta muutamien lukion nuorukaisten mieli
leimahti, kun hän kaunopuheisesti sanoi heille minkä tuli olla
heidän polkunsa ja pyrkimyksensä oman maan ja Euroopan tulevaisuuden
hyväksi. He tervehtivät häntä pitkällä, äänekkäällä, raikuvalla
eläköön-huudolla, kun hän lopetti tulisen puheensa. Hän oli heidän
lempiopettajansa.
Kun seurueemme lähti salista, seisoi hän oven luona, hän näki ja
tunsi minut ja nosti hattuaan sekä pisti kättä ohimennessä ja
kuiskasi: "Mitä sanotte?" Kysymys oli suurenmoisen kuvaava ja
muistutti minua tänäkin hänen voitonriemunsa hetkenä siitä urkkivasta
levottomuudesta, siitä mielestäni tarpeellisen itsehillinnän
puutteesta, joka kuului hänen vikoihinsa. Hänen ei olisi tarvinnut
juuri siinä kysyä mitä minä ajattelin tai mitä kukaan muu ajatteli,
mutta hän _välitti_ siitä ja oli liian luonnollinen salaamaan, liian
välitön tukahduttamaan toiveitaan. No hyvä, jos moitin hänen liikaa
kiihkeyttään, pidin hänen naiivisuudestaan. Olisin kiittänyt häntä,
minulla oli yllin kyllin kiitosta sydämessäni, mutta voi! ei sanoja
huulilla. _Kenellä_ on sanat valmiina oikealla hetkellä? Sopertelin
pari vaivaista lausetta, mutta olin todella iloinen kun muut ihmiset
tulivat vuolaine onnitteluineen ja peittivät minun puutteellisuuteni
heidän runsauteensa.
Muuan herrasmies esitti hänet de Bassompierrelle, ja kreivi, joka
myös oli erittäin mieltynyt puheeseen, pyysi pikku professoria
seuraamaan hänen ystäviään (joista useimmat olivat myös herra
Emanuelin ystäviä) ja tulemaan heidän kanssaan päivälliselle hotelli
Crécyhin. Hän kieltäytyi päivällisestä, sillä hän oli aina hieman
arka isoisten lähentymisen suhteen: hänen lihastensa jännittämisessä
oli itsepintaisen riippumattomuuden voimaa -- ei tungettelevaa, vaan
aika mieluisaa havaita, mikäli edistyi hänen luonteensa tuntemisessa.
Hän lupasi kuitenkin pistäytyä kreivin luona myöhemmin illalla
ystävänsä herra A:n, erään Ranskan akatemian jäsenen kanssa.
Niillä päivällisillä olivat sekä Ginevra että Pauliina hyvin
kauniit omalla tavallaan. Edellinen kenties sai kerskua etusijasta
ulkonaisissa suloissa, mutta jälkimmäinen loisti kirkkaampana
mitä tulee hienompiin ja henkisempiin viehätyskeinoihin: silmien
säteilyyn ja kaunopuheisuuteen, katseen viehkeyteen, ilmeiden
miellyttävään vaihteluun. Ginevran tummanpunainen puku korosti hyvin
hänen kutriensa vaaleutta ja oli sopusoinnussa hänen ruusumaisen
kukoistuksensa kanssa. Pauliinan puku -- ruumiinmukainen,
virheettömän siro, kangas hohtavan valkoista -- sai silmän
iloitsemaan hipiän hennoista värivivahduksista, ilmeiden herkästä
eloisuudesta, silmien hellästä syvyydestä, ruskean tukan runsaudesta
-- se oli tummempi kuin hänen englantilaisen serkkunsa, niin olivat
myös kulmakarvat, silmäripset, täyteläiset teränkehät ja suuret
liikkuvat silmäterät. Luonto oli piirtänyt kaikki nämä yksityiskohdat
kevyesti, huolettomalla kädellä neiti Fanshawelle, kun taas neiti de
Bassompierrellä se oli kehittänyt ne korkeaan ja hienoon valmiuteen
saakka.
Pauliina ujosteli tiedemiehiä, ei kuitenkaan aivan mykkyyteen saakka:
hän keskusteli vaatimattomasti, arasti, ei ilman ponnistuksia, mutta
niin todella viehkeästi, niin hienon ja terävän älykkäästi, että
hänen isänsä useat kerrat keskeytti oman keskustelunsa kuunnellakseen
ja kiinnitti häneen ylpeän ihastuneen katseensa. Hänet oli vetänyt
keskusteluun eräs kohtelias ranskalainen, hyvin oppinut mutta
myös hyvin seurustelutaitoinen mies. Olin ihastunut Pauliinan
ranskankieleen, se oli moitteetonta -- lauserakenne oikea, sanonnat
virheettömät, ääntäminen puhdasta, Ginevra, joka oli elänyt puolet
ikäänsä mannermaalla, ei saanut aikaan mitään sen vertaista. Eipä
siltä että neiti Fanshawelta koskaan olisi puuttunut sanoja, mutta
todelliseen sujuvuuteen ja puhtauteen ei hän ollut päässyt eikä
ollut pääseväkään kului sitten aikaa miten paljon tahansa. Tässäkin
suhteessa de Bassompierre sai olla tyytyväinen, sillä kieleen nähden
hän oli ankara.
Oli toinenkin kuuntelija ja tarkkaaja, eräs joka virkansa vaatimusten
tähden oli tullut myöhään päivälliselle. Tohtori Bretton arvosteli
hiljaisesti molempia neitejä asettuessaan paikalleen pöytään,
ja tuo varovainen tarkkailu toistui useammin kuin kerran. Hänen
tulonsa herätti neiti Fanshawen, joka oli tähän asti näyttänyt
välinpitämättömältä; hän muuttui nyt hymyileväksi ja suopeaksi,
puheli -- vaikka se, mitä hän sanoi, osui harvoin paikalleen -- tai
pikemmin oli nöyryyttävästi alapuolella keskimitan. Hänen kevyt
hajanainen lörpöttelynsä olisi aikoinaan ihastuttanut Grahamia,
kenties miellytti se häntä vieläkin; ehkä oli pelkkää kuvittelua
luulla että vaikka hänen silmänsä ja korvansa saivatkin ravintoa,
hänen tarkka makunsa ja vilkas älynsä eivät saaneet yhtä paljon
tyydytystä, yhtä hyvää kestitystä. Varmaa on, että niin levottomasti
ja vaateliaasti kuin hänen huomiotaan kysyttiinkin, hän kohteliaasti
antoi kaiken mitä pyydettiin, eikä hänen käytöksessään tuntunut
mielenkarvautta eikä kylmyyttä. Ginevra oli hänen naapurinsa ja
häneen tohtori John kohdisti kaiken huomionsa päivällisen aikana.
Ginevra näytti tyytyväiseltä ja siirtyi salonkiin varsin hyvällä
tuulella.
Mutta tuskin olimme ehtineet tuohon turvapaikkaan, kun hän taaskin
muuttui veltoksi ja välinpitämättömäksi. Hän heittäytyi sohvalle ja
selitti että niin puhe kuin päivällinen olivat olleet typeriä, ja
kysyi serkultaan kuinka tämä jaksoi kuunnella noita proosallisia
kirjatoukkia, joita hänen isänsä kokoili ympärilleen. Mutta heti kun
herrat kuuluivat lähtevän liikkeelle, hänen panettelunsa lakkasi,
hän hyökkäsi pystyyn, lensi pianon luo ja iski siihen ponnekkaasti.
Tohtori Bretton, joka astui sisään ensimmäisten joukossa, istahti
hänen viereensä. Luulin ettei hän kauan pysyisi siinä; takkavalkean
ääressä oli toinen paikka, jonne odotin näkeväni hänen mielittelevän,
mutta hän vain tarkasteli sitä silmillään, ja kun _hän katseli,
valtasivat toiset_ sen. Pauliinan viehkeys ja henkevyys miellytti
ajattelevia ranskalaisia: hänen kauneutensa hienous, hänen
käytöksensä vieno kohteliaisuus, hänen lapsellinen mutta oikea ja
synnynnäinen tahdikkuutensa viehätti heidän luontaista makuaan.
He kokoontuivat hänen ympärilleen, ei puhumaan tieteistä, mikä
olisi tehnyt hänet mykäksi, vaan koskettelemaan erinäisiä aiheita
kirjallisuuden, taiteen ja nykyajan elämän alalta, ja keskustelussa
kävi piankin ilmi että hän oli sekä lukenut että ajatellut. Minä
kuuntelin. Olen varma että vaikka Graham seisoi taempana, hän
myös kuunteli: hänen kuulonsa kuten näkönsäkin oli hieno, nopea,
tarkka. Tiesin että hän kuuli keskustelun, tunsin että tapa millä
sitä suoritettiin, miellytti häntä tavattomasti -- miellytti miltei
tuskallisesti.
Pauliinassa oli enemmän voimaa -- sekä taiteen että luonteen -- kuin
useimmat ihmiset olettivat -- kuin Graham itse kuvitteli -- enemmän
kuin hän koskaan näytti niille jotka eivät halunneet sitä nähdä.
Puhuakseni totta, lukija, ei ole mitään verratonta kauneutta, ei
mitään täydellistä suloa eikä luotettavaa hienostusta ilman yhtä
verratonta, yhtä täydellistä, yhtä luotettavaa voimaa. Yhtä hyvin
voisit odottaa näkeväsi hyviä hedelmiä ja kukkia juurettomassa ja
mehuttomassa puussa, kuin kestävää viehätystä heikossa ja veltossa
luonteessa. Hetkisen aikaa voi kukoistava näennäiskauneus rehottaa
heikkouden ympärillä, mutta se ei voi kestää tuulenpuuskaa, se katoaa
pian, selkeimmässäkin päivänpaisteessa. Graham olisi hämmentynyt
jos jokin viisas henki olisi kuiskannut hänelle siitä jäntevyydestä
ja voimasta, joka piti yllä tuota hentoa luonnetta, mutta minä,
joka olin tuntenut hänet lapsena, tiesin tai aavistin kuinka hyvät
ja väkevät juuret kiinnittivät hänen sulonsa todellisuuden lujaan
maaperään.
Kun tohtori Bretton kuunteli ja odotti jotakin aukkoa tuohon
taikakehään, hänen katseensa, joka silloin tällöin levottomana
harhaili pitkin huonetta, pysähtyi sattumalta minuun. Istuin
hiljaisessa nurkassa lähellä kummitätiäni ja de Bassompierreä, jotka
tapansa mukaan istuivat "kahteen pekkaan", niinkuin herra Home sanoi,
tai niinkuin kreivi olisi sanonut, "tête-à-tête". Graham hymyili
huomatessaan minut, astui huoneen poikki, kysyi kuinka jaksoin ja
sanoi että näytin kalpealta. Minäkin hymyilin omaa hymyäni omalle
ajatukselleni: siitä oli nyt noin kolme kuukautta kun tohtori John
oli viimeksi puhunut minulle -- väliaika josta hän ei edes ollut
tietoinen. Hän istahti ja oli ääneti. Hän halusi pikemmin katsella
kuin keskustella. Ginevra ja Pauliina istuivat nyt vastapäätä häntä:
hän saattoi katsella tarpeekseen -- hän tarkasti kumpaakin, tutki
molempien kasvoja.
Useita uusia vieraita, niin naisia kuin herroja, oli astunut
huoneeseen päivällisen jälkeen ottaakseen osaa iltakeskusteluun,
ja voin ohimennen huomauttaa että herrojen joukossa olin jo
vilahduksittain huomannut ankaran ja tumman professorinhahmon, joka
liiteli etäällä sisemmässä salongissa ja näkyi vain kaukaa. Herra
Emanuel tunsi useita läsnä olevista herroista, mutta oli luullakseni
vieras enimmille naisille, paitsi minulle. Katsoessaan takkaa kohti
hänen täytyi nähdä minut ja hän teki luonnollisen lähentymiseleen,
mutta nähdessään myös tohtori Brettonin hän muutti mielensä ja
peräytyi. Jos siinä olisi ollut kaikki, ei olisi vielä ollut mitään
riidan syytä, mutta hänpä ei tyytynytkään pysymään vain loitolla,
vaan rypisti kulmiaan, työnsi huulensa esiin ja näytti niin rumalta
että minä käänsin silmäni tuosta epämiellyttävästä näystä. Joseph
Emanuel oli saapunut samalla kuin hänen tuikea veljensä, ja vapautti
juuri tällä hetkellä Ginevran pianon luota. Mikä mestarin kosketus
seurasikaan koulutytön kilkutusta! Kuinka suurin kiitollisin sävelin
soittokone antoikaan tunnustuksensa tosi taiteilijan kädelle!
"Lucy", aloitti tohtori John, katkaisten hiljaisuuden ja hymyillen
kun Ginevra liukui hänen ohitseen heittäen mennessään silmäyksen
häneen, "neiti Fanshawe on totisesti hieno tyttö!"
Tietysti minä myönsin.
"Onko", hän jatkoi, "huoneessa toista yhtä rakastettavaa?"
"Luulen ettei ole toista yhtä kaunista."
"Olen yhtä mieltä kanssanne, Lucy: te ja minä olemme usein
yhtä mieltä ajatuksissa, makuasioissa, luulisin, tai ainakin
arvosteluissa."
"Uskon että jos te olisitte poika, Lucy, ettekä tyttö -- äitini
kummipoika ettekä kummitytär, olisimme hyvät ystävät: mielipiteemme
sulautuisivat toisiinsa."
Hän oli puhunut ivailevaan sävyyn: puoleksi hyväilevä puoleksi
pilkallinen tuike loisti vinosti hänen silmistään. Ah Graham!
olen uhrannut useamman kuin yhden yksinäisen hetken mietteille ja
laskelmille siitä, mikä oli ajatuksesi Lucy Snowesta: oliko se aina
oikea ja ystävällinen? Jos Lucy olisi ollut sisäisesti sama, mutta
lisäksi omistanut rikkautta ja hyvän aseman, olisikohan käytöksesi,
olisiko arvonantosi häntä kohtaan ollut aivan sama kuin nyt, ja
kuitenkaan en tahtonut näillä kysymyksillä lausua mitään vakavia
moitteita. Ei, saatoit kyllä joskus tehdä minut surulliseksi ja
pahoittaa mieltäni, mutta minun mieleni masentuikin pian, pahoittui
helposti -- se lannistui jos pilvi kulki auringon yli. Kenties
ankaran tasapuolisuuden silmillä katsottaessa minussa oli enemmän
vikaa kuin sinussa.
Koetin siis painaa alas järjetöntä tuskaa, joka ahdisti sydäntäni kun
sen oli pakko tuntea, että vaikka Graham toisille saattoi omistaa
mitä vakavinta, täyspainoisinta ja miehekkäintä mielenkiintoa, ei
häneltä riittänyt Lucylle, vanhalle ystävälle, muuta kuin kevyttä
pilaa; ja kysyin tyynesti:
"Missä suhteessa olemme niin kovin samaa mieltä?"
"Meillä kummallakin on kyky tehdä havaintoja. Te kenties ette usko
minulla sitä olevan, mutta minullapa on kuitenkin."
"Mutta te puhutte makuasioista: saatammehan nähdä saman esineen ja
kuitenkin arvostella sitä eri tavoin."
"Tehdäänpä koe. Tietenkään ette muuta voi kuin antaa tunnustusta
neiti Fanshawen ansioille -- no, mitä arvelette toisista tässä
huoneessa? Äidistäni esimerkiksi, tai noista leijonista tuolla,
herroista A. ja Z., tai sanokaamme tuosta kalpeasta pikku neiti de
Bassompierrestä?"
"Te tiedätte mitä ajattelen äidistänne. Herroista A. ja Z. minulla ei
ole mitään mielipidettä."
"Entä viimeksi mainittu?"
"Ajattelen että hän on kalpea pikku neiti, niinkuin sanoitte --
kalpea ainakin juuri nyt, kun on väsynyt liiasta kiihtymyksestä."
"Ettekö muista häntä lapsena?"
"Pohdin väliin muistatteko te?"
"Olin unohtanut hänet, mutta on huomattava että asianhaarat,
henkilöt, vieläpä sanat ja katseet, jotka ovat haihtuneet muistista,
voivat joissakin olosuhteissa, määrätyssä mielentilassa -- omassamme
tai toisten -- palata takaisin."
"Se on kylläkin mahdollista."
"Kuitenkin", hän jatkoi, "on tuollainen palaaminen epätäydellistä
-- tarvitsee vahvistusta, siinä on siksi paljon unen himmeätä
tai kuvittelun hataraa luonnetta, että välttämättä tarvitaan
silmänkääntäjän todistusta sitä tukemaan. Ettekö te ollutkin vieraana
Brettonissa kymmenen vuotta sitten, kun herra Home toi äitini luo
pienen tyttärensä, jota silloin sanoimme 'pikku Pollyksi'?"
"Olin siellä sinä iltana kun hän tuli, ja myös sinä aamuna kun hän
lähti pois."
"Aika erikoinen lapsi, eikö ollutkin? Tahtoisin tietää kuinka
kohtelin häntä. Olinkohan mieltynyt lapsiin siihen aikaan? Oliko
minussa mitään kilttiä tai lempeätä siihen aikaan -- kun olin
tuollainen suuri huoleton koulupoika? Mutta te ette tietenkään muista
minua."
"Olette nähnyt oman kuvanne La Terrassessa. Se on hyvin näköisenne.
Käytöksessänne olitte miltei sama eilen kuin tänään."
"Mutta Lucy, mitä nyt? Tuollainen oraakkelimainen puhe kiihdyttää
uteliaisuuttani. Mitä olen tänään? Mitä olin eilen tai kymmenen
vuotta sitten?"
"Kiltti sille joka miellytti teitä -- epäystävällinen tai häijy ette
kenellekään."
"Sitten olette väärässä. Luulen että olin melkein peto _teille_,
esimerkiksi."
"Peto! Ei, Graham, minä en koskaan olisi kärsivällisenä sietänyt
petomaisuutta."
"_Tämän_ minä ainakin _muistan:_ hiljainen Lucy Snowe ei saanut
maistaa suopeuttani."
"Yhtä vähän kuin häijyyttänne."
"Hyvänen aika, vaikka olisin ollut itse Nero, en kai olisi voinut
kiusata olentoa joka oli vaaraton kuin varjo."
Minä hymyilin, mutta tukahdutin samalla voihkaisun. Oh, toivoin
vain että hän jättäisi minut rauhaan -- lakkaisi viittaamasta
minuun. Nämä lisänimet, nämä laatusanat minä torjuin luotani. Annoin
hänelle takaisin hänen "hiljaisen Lucy Snowensa", hänen "vaarattoman
varjonsa", en suuttuneena vaan äärettömän väsyneenä. Ne olivat
kylmät ja raskaat kuin lyijy: hänen ei tarvinnut vierittää päälleni
sellaista painoa. Onneksi hän otti pian toisen aiheen.
"Minkälaiset välit oli 'pikku Pollylla' ja minulla? ellei muistini
petä, emme olleet vihamiehiä --"
"Te puhutte hyvin epämääräisesti. Ettekö usko pikku Pollyn muistia
tarkemmaksi?"
"Oh, emmehän puhu 'pikku Pollysta' _nyt_. Pyydän, sanokaa neiti de
Bassompierre, ja tietenkään ei tuollainen arvokas henkilö muista
mitään Brettonista. Katsokaa hänen suuria silmiään, Lucy, osaavatko
ne lukea sanaakaan muiston kirjasta? Ovatko ne samat jotka minä
ohjasin aapiskirjaan? Hän ei tiedä että minä osittain opetin hänet
lukemaan."
"Raamattua sunnuntai-iltaisin?"
"Hänellä on tyyni, hieno, melkein kaunis profiili nyt; kuinka levoton
ja kiihkeä olikaan hänen ilmeensä ennen! Mitä onkaan lapsen kiintymys
-- mikä kupla! Uskoisitteko? Tuo neiti oli kiintynyt minuun!"
"Luulen että hän piti teistä jonkin verran", sanoin vaatimattomasti.
"Ettekö sitten muista? _Minä_ olin unohtanut, mutta minä muistan
_nyt_. Hän piti minusta enemmän kuin mistään muusta koko Brettonissa."
"Te luulitte niin."
"Muistan sen aivan hyvin. Soisinpa voivani kertoa hänelle kaiken mitä
muistan, tai vielä kernaammin soisin että joku, _te_ esimerkiksi,
menisitte hänen taakseen ja kuiskaisitte sen kaiken hänen korvaansa,
ja minulla olisi ilo -- täältä missä istun -- tarkata hänen ilmettään
tuon tiedonannon aikana. Voisitteko suorittaa sen, mitä luulette,
Lucy, ja tehdä minut iäti kiitolliseksi?"
"Voisinko tehdä teidät iäti kiitolliseksi?" sanoin minä. "En, _minä
en voi."_ Ja minä tunsin sormieni liikehtivän ja käteni tarttuvan
yhteen: tunsin myös sisäistä rohkeutta, lämmintä ja sitkeätä. Tässä
asiassa minua ei haluttanut tehdä tohtori Johnille mieliksi, ei
ensinkään. Totesin nyt mieluisan voimakkaasti, kuinka täydellisen
väärin hän ymmärsi luonnettani ja olemustani. Hän tahtoi minut aina
esittämään osaa joka ei ollut omani. Luonto ja minä vastustimme
häntä. Hän ei ensinkään arvannut mitä _minä_ tunsin: hän ei lukenut
silmistäni, kasvoistani eikä liikkeistäni, vaikka, sitä en epäile,
ne kaikki puhuivat. Hän kumartui lähemmäksi maanittelevasti ja sanoi
pehmeällä äänellä: "_Tehkää_ minulle mieliksi, Lucy."
Ja minä olisin tehnyt hänelle mieliksi tai ainakin olisin selvästi
valistanut häntä ja opettanut hänelle, ettei hänen enää koskaan
tarvinnut odottaa saavansa minusta avuliaan kamarineidin osan
esittäjää rakkausnäytelmään, kun heti hänen hiljaisen mutta kiihkeän
kuiskauksensa jälkeen, miltei yhtyen hänen pyytävään vienoon sanaansa
"Tehkää minulle mieliksi, Lucy", kuului toiselta puolen terävän
vihlova sihinä.
"_Petite chatte, doucerette, coquette_!" sihisi tuo odottamaton
jättiläiskäärme, "_vous avez l'air bien triste, soumise, rêveuse,
mais vous ne l'êtes pas: c'est moi qui vous le dis: Sauvage! la
flamme à l'âme, l'éclair aux yeux_!"[82]
"_Oui; j'ai la flamme à l'âme, et je dois l'avoir_!"[83] vastasin
ja käännyin oikeutetun vihan vallassa, mutta professori Emanuel oli
sähissyt solvauksensa ja poistunut.
Pahinta asiassa oli että tohtori Bretton, jolla oli terävä ja
tarkka kuulo, niinkuin jo olen sanonut, erotti joka sanan tästä
äkkijupakasta. Hän pani nenäliinan suunsa eteen ja nauroi niin että
hytkyi.
"Hyvin tehty, Lucy", hän huudahti, "mainiota, kissanpoikanen, pikku
keimailija! Oi, minun täytyy kertoa äidille! Onko se totta, Lucy, vai
puoleksi totta? Minä uskon että se on: tehän lennätte punaiseksi kuin
neiti Fanshawen puku. Ja totisesti, kautta kunniani, nyt katselen
häntä, ja sehän on tuo sama pikku mies, joka niin julmistui teihin
konsertissa: ihan sama, ja hän raivoaa sielussaan tällä hetkellä, kun
näkee minun nauravan. Oi, minun täytyy tehdä hänelle kiusaa."
Ja Graham antautui kujeilunhalunsa valtaan, nauroi, ilkamoi ja
kuiski, kunnes en enää kestänyt ja silmäni täyttyivät.
Äkkiä hän rauhoittui: tyhjä paikka ilmestyi neiti de Bassompierren
lähelle; piiri joka ympäröi häntä, näytti olevan hajoamassa. Tuo
liike sattui heti Grahamin silmiin, jotka olivat virkut hänen
nauraessaankin. Hän nousi, kokosi rohkeutensa, astui huoneen poikki
ja anasti tuon etuuden. Tohtori John oli läpi koko elämänsä onnen
poika -- menestyksen mies. Ja minkä tähden? Koska hänellä oli silmät
huomaamaan hyvän tilaisuuden, rohkeutta ryhtyä tekoon oikealla ajalla
ja voimaa suorittaa työ hyvään päätökseen. Eikä mikään itsevaltainen
intohimo pidättänyt häntä, mikään liika innostus, mikään heikkous ei
ollut esteenä hänen tiellään. Kuinka kaunis hän oli tällä hetkellä!
Kun Pauliina katsahti häneen, kohtasi tytön silmäys heti hyökkäävän
katseen, tulisen mutta vaatimattoman; ja nuoren miehen kasvoissa,
kun hän puhutteli tyttöä, oli puoleksi punastusta, puoleksi hehkua.
Hän seisoi Pauliinan vieressä rohkeana ja ujona, alistuvana ja
tunkeilemattomana, mutta kuitenkin varmana päämäärästään ja
antautuvana tunteessaan. Tajusin tämän kaiken yhdellä silmäyksellä.
En jatkanut havaintojentekoa -- puuttui aikaa, jos olisikin ollut
halua: ilta oli myöhäinen ja Ginevran ja minun olisi jo pitänyt olla
Rue Fossettella. Minä nousin ja toivotin hyvää yötä kummitädilleni ja
herra de Bassompierrelle.
En tiedä oliko professori Emanuel huomannut kuinka vastahakoisesti
kuuntelin tohtori Brettonin lörpöttelyä, vai oliko hän ymmärtänyt
että olin pahoilla mielin ja että ilta kokonaisuudessaan ei ollut
pelkkää nautintoa ja ilakointia kevytmieliselle ja huvinhaluiselle
mademoiselle Lucielle, mutta kun olin jättämäisilläni huoneen,
hypähti hän viereeni ja kysyi oliko minulla saattajaa Rue
Fossettelle. Professori puhui _nyt_ kohteliaasti, vieläpä nöyrästi,
ja näytti katuvalta ja anteeksipyytävältä, mutta minä en voinut antaa
tunnustusta hänen kohteliaisuudelleen vain yhdestä sanasta enkä
vastata hänen katumukseensa ennenaikaisella unohduksella. Koskaan
tätä ennen en ollut tuntenut halua ottaa pahakseni hänen oikkujaan
tai suuttua hänen vihanpuuskistaan, mutta se mitä hän oli tänä
iltana sanonut, tuntui mielestäni anteeksiantamattomalta; halusin
ilmaista, joskin hienosti vain, että mitä syvimmin paheksuin hänen
menettelyään. Sanoin vain: "Minulla on saattaja."
Mikä oli totta, koska Ginevra ja minut aiottiin saattaa kotiin
vaunukyydillä, ja minä kuljin hänen ohitseen kevyesti kumartaen. Hän
oli tottunut saamaan sellaisen tervehdyksen oppilailta jotka luokassa
menivät hänen pöytänsä ohi.
Etsittyäni huivini palasin eteiseen. Emanuel seisoi siellä ikään kuin
odottaen. Hän huomautti että ilta oli kaunis.
"Niinkö?" sanoin, enkä muuta voinut kuin nauttia ääneni tiivistetyn
pidätetystä ja jäisestä sävystä. Osasin niin harvoin pysyä
päätöksessäni ja loppuun asti näytellä hillittyä ja kylmää, kun
olin loukkautunut tai pahoillani, että nyt olin miltei ylpeä tämän
yhden ponnistuksen menestyksestä. Tuo "Niinkö?" kuului aivan
kuin toisen ihmisen sanalta. Olin kuullut sadoittain tuollaisia
teeskenneltyjä, laimeita, kuivia pikku lauseita ainakin parinkymmenen
itserakkaan ja itsekylläisen missin tai mademoisellen nyrpistetyiltä
korallihuulilta. Tiesin ettei herra Paulin tarvinnut kovin kauan
kestää tällaista keskustelua, mutta totisesti hän ansaitsi näytteen
lyhyestä ja kuivakiskoisesta puhuttelusta. Uskon että hän itsekin
arveli niin, sillä hän nieli annoksen hiljaisesti. Hän katseli
huiviani ja moitti sitä ohueksi. Sanoin hänelle päättävästi että
se oli niin paksu kuin halusinkin. Vetäydyin kauemmaksi, nojauduin
portaiden kaidepuuhun, kiedoin huivin ympärilleni ja kiinnitin
katseeni synkkiin uskonnollisiin maalauksiin, jotka pimensivät seinää.
Ginevra oli hidas tulemaan, ja hänen vitkastelunsa tuntui
sietämättömältä. Paul oli vielä siinä, ja korvani odottivat vihaista
ääntä hänen huuliltaan. Hän tuli lähemmäksi. "No nyt uusi sähähdys",
ajattelin, ja jollei se olisi ollut niin epäkohteliasta, olisin
voinut panna kädet korvilleni kauhuissani siitä mitä tulossa oli.
Mikään ei tapahdu niin kuin odotamme: odotat kuhertelua tai kuisketta
ja kuuletkin hätähuudon tai tuskanparahduksen. Odotat vihlovaa
huutoa, vihaista uhkausta, ja säätkin ystävällisen tervehdyksen,
säyseän ja suopean kuiskeen. Herra Paul puhui kauniisti:
"Ystävät", hän sanoi, "eivät riitele yhdestä sanasta. Sanokaa
olinko se minä vai oliko se tuo suuri typerä englantilainen" (niin
halventavan nimen hän antoi tohtori Brettonille), "joka sai silmänne
kosteiksi ja poskenne niin kuumiksi kuin ne vieläkin ovat?"
"En tiedä teidän, monsieur, enkä kenenkään muunkaan kiihdyttäneen
minua sillä tavoin kuin sanotte", oli vastaukseni, ja sanoessani sen
pääsin taaskin voitolle tavallisesta itsestäni ja pyöräytin siron
jäisen valheen.
"Mutta mitä minä sanoin?" jatkoi hän, "sanokaa se minulle, olin
suuttunut. Olen unohtanut sanani, mitkä ne olivat?"
"Sellaiset että on paras unohtaa ne", sanoin vielä yhtä tyynesti ja
kylmästi.
"_Minun_ sanani siis haavoittivat teitä? Pitäkää niitä
lausumattomina, sallikaa minun ottaa ne takaisin, antakaa minulle
anteeksi."
"Minä en ole suuttunut, monsieur."
"Sitten te olette pahempaa kuin suuttunut -- pahoillanne. Antakaa
minulle anteeksi, neiti Lucy."
"Herra Emanuel, minä _annan_ teille anteeksi."
"Kas niin, sanokaa nyt luonnollisella äänellänne eikä tuolla
vieraalla sävyllä: '_Mon ami, je vous pardonne_'."[84]
Hän sai minut hymyilemään. Kuka saattoi olla hymyilemättä hänen
hartaudelleen, koruttomuudelleen ja vakavuudelleen?
"Hyvä!" hän huudahti. "Päivä koittaa jo! Sanokaa siis: _mon ami."_
"Monsieur Paul, minä annan teille anteeksi."
"En minä tahdo mitään monsieur'ta, lausukaa tuo toinen sana tai en
usko vilpittömyyteenne. Uusi ponnistus -- _mon ami_, tai, olkoon
sitten englanniksi -- my friend!"
"My friend"-sanoilla on aivan toinen kaiku ja merkitys kuin
ranskalaisilla "mon ami"; siitä ei hengi sama tutunomainen ja
läheinen kiintymys. "_Mon ami_" en olisi voinut sanoa herra Paulille,
"my friend" voin ja sanoinkin sen ilman mitään vaikeutta. Tätä
eroa hän ei kuitenkaan tuntenut ja oli siis aivan tyytyväinen
englanninkielisiin sanoihini. Hän hymyili. Olisitpa vain nähnyt
hänen hymyilevän, lukija, niin olisit huomannut eron hänen
silloisten kasvojensa ja niiden välillä, jotka hänellä oli puolen
tuntia aikaisemmin. En tiedä olinko koskaan ennen nähnyt ilon
ja tyytyväisyyden ystävällistä hymyä herra Paulin huulilla tai
silmissä. Olin sata kertaa nähnyt hänen ilmaisevan ivaa, pilkkaa,
ylenkatsetta, intohimoista riemua jonkinlaisella mitä hän sanoi
hymyksi, mutta yksikin kirkas lempeämpien ja lämpimämpien tunteiden
pilkahdus hänen kasvoistaan oli minulle kokonaan uutta. Se muutti ne
naamiosta kasvoiksi: syvät uurteet hälvenivät, itse kasvojen väri
näytti kirkkaammalta ja raikkaammalta, tuo etelämainen kellertävä
tummuus, joka ilmaisi hänen espanjalaista vertaan, väistyi vaaleamman
värin tieltä. En tiedä olenko koskaan toisissa ihmiskasvoissa
nähnyt samanlaista muuttumista samanlaisista syistä. Hän saattoi
minut vaunuihin, ja samassa tuli herra de Bassompierre ulos
sisarentyttärensä kanssa.
Omalla tuulellaan oli neiti Fanshawe; ilta oli ollut hänelle suuri
pettymys, ja koska hän mielentilansa oli kokonaan järkyttynyt,
alkoi hän purkaa mitä hillittömintä pahantuulisuuttaan niin
pian kuin olimme istuneet ja vaunujen ovi oli suljettu. Hänen
loukkaavissa puheissaan tohtori Brettonista oli myrkkyä. Huomattuaan
itsensä kykenemättömäksi sekä hurmaamaan että pistelemään häntä
ei Ginevralla ollut muuta jäljellä kuin viha, ja tämän vihan hän
ilmaisi niin kohtuuttomin ja säädyttömin sanoin, että kun olin
hetkisen kuunnellut teeskennellen stoalaisuutta, iski loukattu
oikeudentuntoni vihdoin äkkiä tulta. Seurasi räjähdys, sillä minä
osasin olla intohimoinen minäkin, varsinkin tämän kauniin mutta
puutteellisen seuralaiseni suhteen, joka aina kiihdytti pahimpia
vaistojani. Oli hyvä että vaunujen pyörät pitivät hirveätä rätinää
Chosevillen kovalla kiveyksellä, sillä voin vakuuttaa lukijalle että
vaunuissa ei vallinnut kuolemanhiljaisuus eikä levollinen keskustelu.
Puoleksi tosissani puoleksi näytellen otin asiakseni löylyttää
Ginevran perin pohjin. Hän oli lähtenyt Rue Crécyltä riehakkaan
kiukkuisena; oli välttämätöntä kesyttää hänet ennen kuin ehdimme Rue
Fossettelle, ja tätä tarkoitusta varten täytyi hänelle osoittaa hänen
todellinen arvonsa ja korkeat ansionsa, ja se oli tehtävä kielellä
jonka suoruutta ja mutkattomuutta kelpasi verrata John Knoxin
kohteliaisuuksiin Maria Stuartille. Tämä oli oikea kasvatustapa
Ginevralle, se teki hänelle hyvää. Olen aivan varma että hän sinä
iltana meni levolle paljon parempana ja rauhallisempana mieleltään ja
tuuleltaan ja nukkui paljon suloisemmin saatuaan terveen moraalisen
selkäsaunan.