Tästä lähin ei elämältäni puuttunut vaihtelua; olin paljon ulkona
saatuani siihen suostumuksen madame Beckiltä, joka täydellisesti
hyväksyi tuttavieni aseman. Tuo arvoisa johtajatar ei alusta saakka
ollut koskaan kohdellut minua muulla tavoin kuin kunnioittavasti, ja
kun hän huomasi että usein sain kutsuja eräästä linnasta ja eräästä
suuresta hotellista, muuttui kunnioitus miltei ihailuksi.
Eipä silti että se olisi ilmennyt mitenkään vastenmielisesti:
madame ei ollut heikko missään maallisessa asiassa, hänen
kuumimmassakin oman edun tavoittelussaan oli kohtuutta ja järkeä,
hänen ahnaimmassakin voitonhalussaan oli levollisuutta ja harkintaa,
ja niinpä hän ei suinkaan antautunut alttiiksi ylenkatseelleni
osoittautumalla nöyräksi kumartelijaksi isoisten edessä, vaan ilmaisi
tahdikkaasti mielihyvänsä siitä että ihmiset jotka olivat tekemisissä
hänen laitoksensa kanssa, etsivät sellaista seuraa, joka ehdottomasti
sivistää ja kehittää, mieluummin kuin sellaista joka voisi alentaa ja
vaikuttaa pahaa. Hän ei koskaan ylistänyt ketään ystävistäni; kerran
vain, kun hän istui aurinkoisessa puutarhassaan kahvikuppi vierellään
ja Gazette kädessään, näyttäen hyvin tyytyväiseltä elämäänsä, ja minä
tulin pyytämään lupaa olla poissa yhden illan, hän puhkesi puhumaan
seuraavaan suopeaan tapaan:
"_Oui, oui, ma bonne amie: je vous donne la permission de coeur et de
gré. Votre travail dans ma maison a toujours été admirable, rempli de
zèle et de discrétion: vous avez bien le droit de vous amuser. Sortez
donc tant que vous voudrez. Quant à votre choix de connaissances,
j'en suis contente; c'est sage, digne, louable_."[78]
Hän sulki huulensa ja palasi Gazetteen.
Lukija älköön liian vakavasti suhtautuko siihen pikku seikkaan, että
samoihin aikoihin katosi laatikostani tuo kolminkertainen käärö, joka
sisälsi viisi kirjettäni. Tyhjä pettymys oli tietysti ensimmäinen
tunteeni, kun tein tuon havainnon, mutta seuraavassa hetkessä sain
mieleni rohkaistuksi.
"Kärsivällisyyttä", kuiskasin itsekseni. "Paras etten sano mitään,
odotan vain rauhallisesti ja ne tulevat takaisin aikanaan."
Ja takaisin ne tulivat, ne olivat vain olleet lyhyellä käynnillä
madamen huoneessa, ja kestettyään tarkastuksen ne aivan oikein
palasivat säädyllisesti takaisin: huomasin ne entisellä paikallaan
seuraavana päivänä.
Tahtoisin tietää mitä hän ajatteli kirjeenvaihdostani. Missä arvossa
hän piti tohtori John Brettonin kykyä kirjoittaa kirjeitä? Missä
valossa ilmenivät hänelle nuo usein niin ytimekkäät ajatukset, nuo
yleensä niin terveet ja väliin omaperäiset mielipiteet, jotka ilman
mitään vaatimuksia esitettiin helpolla ja pirteällä tyylillä? Mitä
hän piti tuosta herttaisesta, puoleksi leikillisestä sävystä, josta
minulle koitui niin suurta iloa? Mitä hän ajatteli noista harvoista
ystävällisistä sanoista, joita oli ripoteltu sinne tänne -- ei
tiheästi, kuten timantteja Sindbadin laaksoon, vaan harvalleen, kuten
louhimoihin joista tarinat eivät kerro? Oi, madame Beck, miltä tuo
kaikki sinusta näytti?
Minä luulen että nuo viisi kirjettä pääsivät jonkinlaiseen suosioon
madame Beckin silmissä. Eräänä päivänä sen jälkeen kun hän oli
_lainannut_ ne minulta (kun puhuu niin lempeästä pikku naisesta,
täytyy käyttää lempeitä sanoja), yllätin hänet tarkastamasta
minua kiinteän tutkivasta, hieman ihmeissään mutta ei ollenkaan
pahansuovasti. Oli juuri tuo lyhyt hetki tuntien välissä, jolloin
oppilaat pääsivät ulos pihalle neljännestunniksi virkistymään, hän ja
minä jäimme ensi luokkaan kahden, ja kun kohtasin hänen katseensa,
pakottautuivat hänen ajatuksensa osittain esiin hänen huuliltaan.
"_Il y a_", hän sanoi, "_quelque chose de bien remarquable dans le
caractère Anglais_."[79]
"Missä suhteessa, Madame?"
Hän naurahti hieman ja toisti sanat "missä suhteessa" englanniksi.
"En osaa sanoa 'missä suhteessa', mutta englantilaisilla on omat
käsityksensä ystävyydestä, rakkaudesta, kaikesta. Ja ainakaan he
eivät tarvitse kaitsemista", hän lisäsi ja tepsutteli pois kuin
pyylevä pieni poni.
"Sitten toivon", mumisin itsekseni, "että suosiollisesti jätät
tulevat kirjeeni rauhaan."
Voi, jotakin syöksyi silmiini sumentaen niiden näön kokonaan,
hälventäen näkyvistäni kouluhuoneen, puutarhan, kirkkaan
talviauringon, kun muistin että sellaisia kirjeitä, joita hän oli
lukenut, ei tulisi minulle enää koskaan. Olin nähnyt viimeisen
niistä. Se kaunis virta, jonka rannalla olin viipynyt, jonka
aalloista muutama virkistävä pisara oli osunut huulilleni, oli nyt
kääntymässä toiseen suuntaan, oli jättänyt yksinäisen majani ja
kuivan kenttäni ja suunnannut runsaat vesivaransa kauas toisaalle.
Muutos oli oikea ja luonnollinen, niinkuin olla piti, ei sanaakaan
voinut siitä sanoa -- mutta minä rakastin Reiniäni, Niiliäni,
olin melkein palvonut Gangestani, ja minua suretti kun tuo suuri
vuoksi nyt oli vyöryvä minulle vieraana ja katoava kuin kangastus.
Vaikka harrastin stoalaisuutta, en ollut aivan stoalainen, kyynelet
virtasivat nopeina käsilleni, pulpetilleni: itkin kuuman kuuron,
raskaan ja lyhyen.
Mutta pian sanoin itselleni: "Toivo, jota nyt itken, kärsi ja sai
minut kärsimään paljon: se ei kuollut ennen kuin aika oli tullut,
ja niin pitkällisen kuolinkamppailun jälkeen pitäisi kuoleman olla
tervetullut."
Minä koetin saada sen tervetulleeksi. Mutta pitkällinen vaiva oli
tehnyt kärsimyksestä tavan. Lopulta suljin vainajani silmät, peitin
sen kasvot ja asetin sen jäsenet suureen lepoon.
Kirjeet täytyi kuitenkin toimittaa pois, pois näkyvistä: ihmiset
jotka ovat kärsineet tappion, kokoavat ja lukitsevat kateellisina
muistonsa, sillä on sietämätöntä saada joka hetki sydämeensä kipeitä
muistutuksia kaipauksestaan.
Eräänä vapaa-iltapäivänä (torstaina), mennessäni aarrekammiooni
aikoen miettiä sen lopullista sijoitusta, huomasin -- ja tällä
kertaa tuntien voimakasta mielipahaa -- että siellä oli taaskin oltu
sekoittamassa. Käärö tosin oli paikallaan, mutta nauha jolla se oli
sidottu, oli avattu ja solmittu uudelleen, ja muistakin merkeistä
huomasin että laatikossani oli käyty.
Tämä oli vähän liian paljon. Madame Beck itse oli ruumiillistunut
varovaisuus, sitä paitsi hänellä oli niin voimakkaat aivot ja niin
terve arvostelukyky kuin milloinkaan on ihmisen päässä asustanut. Ei
ollut hauskaa että hän tunsi lippaani sisällön, mutta sen saattoi
vielä sietää. Sellainen pikku jesuiitta ja inkvisiittori kuin hän
olikin, osasi hän sentään nähdä asiat oikeassa valossa ja ymmärtää
ne vääristelemättöminä, mutta se ajatus, että hän oli uskaltanut
ilmoittaa saamansa tiedot toisille ja kenties jonkun seuralaisen
kanssa pitänyt hauskaa minun pyhien paperieni kustannuksella, se
loukkasi minua kauheasti. Kuitenkin oli nyt mielestäni syytä pelätä
että asia oli niin, vieläpä arvasin kuka oli hänen uskottunsa.
Hänen sukulaisensa Paul Emanuel oli viettänyt edellisen illan hänen
seurassaan: madamella oli tapana kysyä häneltä neuvoa ja keskustella
hänen kanssaan asioista joita ei uskonut kenellekään muulle. Tänä
samana aamuna oli samainen herrasmies onnellistanut minua katseella,
jonka hän näytti lainanneen Vashtilta, näyttelijättäreltä. Sillä
hetkellä en ollut ymmärtänyt tuota kolkkoa, sinertävää salamaa hänen
vihaisissa silmissään, mutta nyt luin sen tarkoituksen. _Hän_, niin
luulin, ei kyennyt katsomaan kauniilta näkökannalta mitään mikä koski
minua, eikä arvostelemaan minua suvaitsevasti ja vilpittömästi. Olin
aina nähnyt hänet ankarana ja epäluuloisena, ja se ajatus, että nämä
kirjeet, nämä pelkät ystävän kirjeet, olivat jo kerran joutuneet ja
joutuisivat vieläkin hänen käsiinsä, suorastaan järkytti sieluani.
Mitä minun oli tehtävä sen ehkäisemiseksi? Mistä tämän kummallisen
talon nurkasta voisi löytää varman piilopaikan? Missä voisi avain
olla turvassa tai munalukko esteenä?
Ullakollako? Ei, minä en pitänyt ullakosta. Sitä paitsi olivat
useimmat sen lippaista ja laatikoista lahoamistilassa, eikä niitä
voinut lukita. Rotatkin nakertelivat läpi pilaantuneen puun, ja
hiiret pesivät niiden sisällä olevaan rojuun. Rakkaat kirjeeni
(rakkaat vieläkin, vaikka Ichabod oli kirjoitettu niiden kuoriin)
eivät saaneet jäädä tuholaisten saaliiksi, ja kosteus varmasti pian
hälventäisi kirjoituksen. Ei, ullakko ei kelpaisi -- mutta mikä
sitten?
Pohtiessani tätä ongelmaa istuin makuusalin ikkunasyvennyksessä.
Oli kaunis pakkasilta, talviaurinko oli jo laskussaan ja kimmelsi
kalpeana puutarhanpensaiden latvoissa "kielletyllä käytävällä".
Siellä kohosi yksi ainoa suuri päärynäpuu -- nunnan päärynäpuu
-- kuin jättiläismäinen metsänneidon luuranko, harmaa, alaston,
kuivettunut. Mieleeni juolahti eräs ajatus -- yksi noita omituisia
haavemaisia ajatuksia, joita vähin sattuu yksinäisille ihmisille.
Puin ylleni lakin, takin ja turkikset, ja lähdin kaupungille.
Suuntasin askeleni kaupungin vanhaan historialliseen osaan, jonka
harmaantuneita ja tummavarjoisia seutuja vaistomaisesti etsin
aina surumielisyyden hetkinä, vaeltelin kadulta kadulle kunnes,
kuljettuani puoliaution torin tai puistikon poikki, jouduin
eräänlaiseen välityskauppiaan myymälään -- se oli vanha paikka,
täynnä vanhoja tavaroita.
Tarvitsin metallisen laatikon, jonka voi juottaa kiinni, tai paksun
lasiruukun tai pullon jonka voi sulkea ilmanpitävästi. Keskeltä
sangen sekalaisia tavaroita löysin ja ostin jälkimmäisen.
Sitten tein pienen pyöreän käärön kirjeistäni, kiedoin ne öljyttyyn
silkkiin ja sidoin purjelangalla. Pistettyäni käärön pulloon pyysin
vanhaa juutalaiskauppiasta sulkemaan ja sinetöimään sen ja tekemään
sen ilmanpitäväksi. Totellessaan määräyksiäni hän silloin tällöin
vilkaisi minuun epäluuloisesti lumivalkoisten kulmiensa alta. Luulen
että hän pelkäsi jotakin pahaa olevan tekeillä. Kaiken tämän aikana
minulla oli kolkko tunne -- se ei ollut mielihyvää, vaan surullista
yksinäistä tyydytystä. Vaikutin joka minua johti, mieliala jonka
vallassa toimin, olivat samanlaiset kuin se vaikutin ja se mieliala,
jotka olivat saaneet minut käymään rippituolissa. Kun kävelin
nopeasti, ehdin kouluun juuri pimeän tullen ja päivällisaikaan.
Kello seitsemältä nousi kuu. Puoli kahdeksan, kun oppilaat ja
opettajat olivat lukuhuoneessa ja madame Beck äiteineen ja lapsineen
ruokasalissa, kun ulko-oppilaat olivat kaikki menneet kotiin, Rosine
lähtenyt eteisestä ja kaikki oli hiljaa -- silloin puin ylleni, otin
sinetöidyn ruukkuni, pujahdin ensi luokan ovesta ulos lehtimajaan ja
sieltä "kielletylle käytävälle".
Metusalem, päärynäpuu, sijaitsi tämän käytävän perällä, lähellä
istuintani -- siinä se kohosi himmeänä ja harmaana matalampien
pensaiden yli. Vaikka Metusalem olikin hyvin vanha, oli se vielä
tervettä puuta, vain juuren lähellä oli reikä tai pikemmin syvä
ontelo, jonka osittain peitti muratti ja tiheät köynnöskasvit; ja
siihen aioin kätkeä aarteeni. Mutta en aikonut haudata ainoastaan
aarretta, aioin haudata myös surun. Se suru, jota äsken olin itkenyt
kietoessani sen kääriliinoihin, oli haudattava.
No niin, minä raivasin pois murattia ja löysin reiän; se oli kyllin
suuri kätkemään pulloni, ja heitin sen sinne syvälle. Eräässä
työkaluvajassa puutarhan perällä oli rakennusaineiden jätteitä, joita
oli jäänyt siihen muurareilta kun samaista vajaa hiljattain oli
korjattu. Otin sieltä kiviliuskan ja hiukan muurisavea, panin kiven
onkalon suulle, muurasin sen kiinni, peitin kaiken mustalla mullalla
ja asetin lopuksi muratin takaisin. Tämän tehtyäni jäin nojaamaan
puuta vasten, viipyen juuri umpeenluodulla haudalla kuin mikä muu
surevainen tahansa.
Illan ilma oli hyvin tyyni, mutta sitä himmensi omituinen sumu, joka
muutti kuutamon valoisaksi autereksi. Tässä ilmassa tai tässä sumussa
oli jokin ominaisuus -- kenties sähköinen -- jolla oli kummallinen
vaikutus minuun. Minulla oli sama tunne kuin vuosi sitten Englannissa
-- eräänä iltana, kun revontulet olivat säihkyneet ja hulmunneet
taivaalla, ja minä, viivähtäen yksinäisenä kentällä, olin pysähtynyt
seuraamaan tuon liehuvalippuisen sotajoukon katselmusta -- tiheiden
keihäiden värinää -- lähettien pikaista hypähtelyä pohjantähden alta
ylös taivaan pimeälle korkealle laelle. En ollut onnellinen, kaukana
siitä, mutta olin täynnä uudistunutta voimaa.
Jos elämä on taistelua, tunsin että minun kohtaloni oli suorittaa
se yksinäni. Mietin nyt miten minun oli luovuttava talvisesta
majapaikastani -- jätettävä leiri mistä ravinto ja muona
puuttui. Kenties oli tämän muutoksen tähden taisteltava vielä
uusi järjestelmällinen taistelu, ja jos niin oli, tunsin halua
ryhtyä siihen; koska olin liian köyhä menettämään mitään, saattoi
Jumala määrätä minut voittamaan. Mutta mikä tie oli avoin -- mikä
suunnitelma sovelias?
Tätä kysymystä pohdin vielä, kun kuu, joka tähän asti oli ollut
niin himmeä, näytti loistavan kirkkaammin, ja eräs kohta paistoi
valkoisena edessäni, kun taas muuan varjo tuli selväksi ja jyrkäksi.
Katsoin kiinteämmin saadakseni selville mikä aiheutti tuon jyrkän
vastakohdan, joka aivan äkkiä ilmestyi hämärälle käytävälle. Se
kävi silmissäni vieläkin valkoisemmaksi ja mustemmaksi, ja äkkiä se
sai määrätyn hahmon. Kolmen kyynärän päässä minusta seisoi kookas,
mustapukuinen, valkohuntuinen nainen.
Kului viisi minuuttia. Minä en paennut enkä huutanut. Hän oli hiljaa.
Minä puhuin.
"Kuka olette ja miksi tulette luokseni?"
Hän seisoi mykkänä. Hänellä ei ollut kasvoja -- ei piirteitä, sillä
otsan alapuolella oli kaikki valkoisen hunnun peitossa, mutta hänellä
oli silmät, ja ne katselivat minua.
En ollut urhea, mutta hieman epätoivoinen, ja epätoivo riittää usein
täyttämään rohkeuden paikan ja suorittamaan sen työn. Astuin askelen
eteenpäin. Ojensin käteni, sillä aioin koskea häneen. Hän näytti
peräytyvän. Astuin lähemmäksi, hänen äänetön peräytymisensä muuttui
nopeammaksi. Ryhmä ikivihreitä pensaita, täysilehtistä laakeria
ja tiheää punakatajaa sattui minun ja sen väliin, jota seurasin.
Päästyäni tämän esteen toiselle puolen katsoin enkä nähnyt mitään.
Odotin. Sanoin: "Jos teillä on jotakin asiaa ihmisille, tulkaa
takaisin ja ilmaiskaa se." Mikään ei puhunut eikä näyttäytynyt
uudelleen.
Tällä kertaa ei ollut tohtori Johnia johon turvautua, ei ketään jolle
olisin uskaltanut kuiskata: "Olen taaskin nähnyt nunnan."
<tb>
Pauliina Mary kävi usein hakemassa minua Rue Crécylle. Vanhoina
aikoina Brettonissa, vaikka hän ei koskaan osoittanutkaan
kiintymystä minuun, oli seurastani pian tullut hänelle itsetiedoton
välttämättömyys. Huomasin aina että jos vetäydyin huoneeseeni, hän
sipsutteli jäljessäni, avasi oven, kurkisti sisään ja sanoi pienellä
käskevällä äänellään:
"Tulkaa alas. Miksi istutte yksinänne? Teidän täytyy tulla
arkihuoneeseen."
Samassa sävyssä hän vaati minua nytkin.
"Jättäkää Rue Fossette", hän sanoi, "ja tulkaa asumaan meidän
luoksemme. Isä antaisi teille paljon enemmän kuin madame Beck."
Herra Home tarjosi minulle sievoisen summan -- nykyisen
palkkani kolminkertaisena -- jos suostuisin seuralaiseksi hänen
tyttärelleen. Minä epäsin. Luulen että olisin kieltäytynyt vaikka
olisin ollut vieläkin köyhempi, omannut vieläkin niukemmat
elämisenmahdollisuudet, vieläkin ahtaammat tulevaisuudennäköalat.
Minulla ei ollut sitä kutsumusta. Osasin opettaa, osasin antaa
tunteja, mutta yksityisopettajan tai seuranaisen tehtävä oli minulle
luonnonvastaista. Mieluummin kuin olisin ruvennut sellaiseen
toimeen suuressa talossa, olisin tyynesti ottanut sisäkön paikan,
ostanut parin lujia käsineitä, lakaissut makuuhuoneita ja portaita,
kiillottanut uuneja ja lukkoja rauhassa ja riippumattomana.
Olisin ommellut paitoja ja nähnyt puutetta ennemmin kuin ruvennut
seuranaiseksi.
Minä en halunnut olla minkään loistavan neidin varjo, en edes neiti
de Bassompierren. Luonteeseeni kuului useinkin olla surumielinen ja
olin tottunut alistumaan, mutta sekä alakuloisuuden että nöyryyden
täytyi saada olla vapaaehtoista -- sellaista joka sai minut kiltisti
istumaan pöytäni ääressä keskellä oppilaitani madame Beckin ensi
luokalla, johon nyt olin hyvin tottunut, tai yksinäni oman vuoteeni
ääressä hänen makuusalissaan, tai hänen puutarhansa käytävällä ja
istuimella, joita sanottiin omikseni. Ominaisuuteni eivät olleet
muodosteltavia eivätkä mukautuvia, niistä ei voinut tehdä minkään
jalokiven aluslehteä, ei minkään kauneuden sivuseikkaa eikä minkään
suuruuden lisäkappaletta koko kristikunnassa. Madame Beck ja minä,
niin erilaiset kuin olimmekin, ymmärsimme toisiamme hyvin. Minä en
ollut _hänen_ seuranaisensa enkä hänen lastensa kotiopettaja, hän
jätti minut vapaaksi, hän ei sitonut minua mihinkään -- ei itseensä
-- ei edes etuihinsa. Kerrankin, kun hänen erään läheisen sukulaisen
sairauden vuoksi oli täytynyt olla parisen viikkoa poissa kotoa, ja
hän palatessaan oli levoton ja huolissaan laitoksensa tähden, peläten
että jotakin oli mennyt hullusti hänen poissa ollessaan -- ja kun
hän huomasi että kaikki oli sujunut jokseenkin niinkuin ennen eikä
mitään silmäänpistävää laiminlyöntiä ollut tapahtunut, hän antoi joka
opettajalle lahjan tunnustukseksi heidän uskollisuudestaan. Minun
vuoteeni viereen hän tuli kahdentoista aikaan yöllä ja kertoi ettei
hänellä ollut mitään lahjaa minulle. "Minun täytyy tehdä uskollisuus
edulliseksi St. Pierrelle", hän sanoi, "mutta jos koettaisin tehdä
sen edulliseksi teille, tulisi välillemme väärinymmärrystä -- kenties
eroaisimme. Yhden seikan _voin_ kuitenkin tehdä mieliksenne -- antaa
teidän olla omassa vapaudessanne, ja sen teenkin."
Hän piti sanansa. Kaikki pienet rajoitukset, joita hän konsanaan oli
minulle pannut, poistettiin tästä lähtien kuin hiljaisella kädellä.
Näin sain ilon vapaaehtoisesti noudattaa hänen määräyksiään, huvin
uhrata kaksin verroin aikaa ja kaksin verroin vaivaa oppilaisiin
jotka hän uskoi haltuuni.
Mitä tulee Mary de Bassompierreen, kävin mielelläni häntä katsomassa,
vaikka en tahtonutkaan asua hänen luonaan. Käyntini osoittivat
piankin minulle, ettei ollut todennäköistä että tilapäinen ja
vapaaehtoinenkaan seurani olisi hänelle kauan välttämätöntä. Herra de
Bassompierre puolestaan ei päästänyt tätä arvelua lähettyvilleen, ei
pystynyt näkemään tätä mahdollisuutta, ymmärsi yhtä vähän kuin lapsi
merkkejä ja todennäköisyyksiä, katkonaisia alkuoireita sellaiseen,
jota hän kenties ei hyväksyisi kun se tulisi päätökseen.
Antaisiko hän sydämellisen hyväksymisensä vai eikö, sitä usein
pohdin. Vaikea sanoa. Hän oli hyvin syventynyt tieteellisiin
harrastuksiinsa, oli virkku, kärkäs ja jonkin verran
taistelunhaluinen kaikessa mikä koski hänen lempipuuhiaan, mutta
epäluuloton ja luottavainen elämän jokapäiväisissä asioissa. Mikäli
voin huomata hän näytti pitävän "tyttölastaan" pelkkänä lapsena,
eikä arvatenkaan vielä suostunut toteamaan että toiset jo saattoivat
nähdä lapsen eri valossa. Hän puheli usein mitä tehtäisiin sitten kun
"Polly" olisi aikuinen nainen, ja "Polly", joka seisoi hänen tuolinsa
vieressä, hymyili väliin ja otti hänen kunnianarvoisen päänsä pienten
käsiensä lomaan ja suuteli hänen teräksenharmaita kiharoitaan, väliin
hän taas nyrpisti huuliaan ja pörrötti hänen tukkaansa, mutta ei
koskaan sanonut: "Isä, minä _olen_ aikuinen."
Polly käyttäytyi eri tavalla eri ihmisiä kohtaan. Isänsä seurassa
hän todellakin oli vielä lapsi tai lapsimainen, hellä, iloinen ja
leikillinen. Minun seurassani hän oli vakava ja niin naisellinen
kuin miksi ajatus ja tunne voivat hänet tehdä. Rouva Brettonin
seurassa hän oli oppivainen ja luottava, mutta ei välitön. Grahamin
seurassa hän oli ujo, hyvin ujo tätä nykyä, koetti ajoittain olla
kylmä ja väliin pyrki karttamaan häntä. Grahamin askelet saivat hänet
sävähtämään, hänen tulonsa sai hänet hiljaiseksi; kun Graham puhui,
olivat hänen vastauksensa harvasanaiset, ja kun hän poistui, oli
Polly tyytymätön itseensä ja hämillään. Isäkin pani merkille tämän
hänen käytöksensä.
"Pikku Pollyni", hän sanoi kerran, "sinä vietät liian eristettyä
elämää. Jos sinusta kasvaa nainen jolla on noin arka käytös, sovit
tuskin ollenkaan seuraelämään. Sinähän todellakin pidät tohtori
Brettonia aivan vieraana -- kuinka se on mahdollista? Etkö muista
kuinka pikkutyttönä olit melkein puolueellinen hänelle?"
"_Melkein_, isä", säesti tyttö hieman kuivalla mutta kiltillä ja
koruttomalla tavallaan.
"Ja etkö pidä hänestä nyt? Mitä hän on tehnyt?"
"Ei mitään. Ky-yllä, pidän hänestä hiukan, mutta olemme käyneet
vieraiksi toisillemme."
"Karista se sitten pois, Polly, karista pois ruoste ja
vieraantuminen. Puhu vapaasti kun hän on täällä, äläkä pelkää häntä."
"_Hän_ ei puhu paljon. Pelkääkö hän minua, luuletko isä?"
"Oh, tietysti, kukapa mies ei pelkäisi noin hiljaista pikku neitiä?"
"Sano hänelle sitten joskus, että hän ei välittäisi vaikka olenkin
hiljainen. Sano että se on minun tapani ja etten tarkoita sillä
mitään epäystävällistä."
"Sinun tapasi, pikku lörppöliisa? Kaikkea vielä, sinun oikkusi se
vain on!"
"No hyvä, minä teen parannuksen, isä."
Ja hän koettikin hyvin kauniisti ja kiltisti pitää sanansa seuraavana
päivänä. Näin hänen tekevän ponnistuksia keskustellakseen tohtori
Johnin kanssa ystävällisesti yleisistä asioista. Tämä huomaavaisuus
nostatti mielihyvän hehkun hänen vieraansa kasvoihin, hän kohteli
tyttöä varovaisesti ja vastasi pehmeimmällä äänellään, ikään kuin
ilmassa olisi leijaillut jotakin utuista onnea, jota hän pelkäsi
häiritsevänsä jos hengittäisi liian syvään. Kieltämättä olikin Pollyn
ujossa mutta vilpittömässä lähentymisyrityksessä mitä verrattomin,
keijukaismainen viehätys. Kun tohtori oli lähtenyt, hän lähestyi
isänsä tuolia.
"Pidinkö sanani, isä? Käyttäydyinkö paremmin?"
"Minun Pollyni käyttäytyi kuin kuningatar. Minä tulen aivan ylpeäksi
hänestä jos tätä parannusta jatkuu. Ennen pitkää saamme nähdä hänen
ottavan vastaan vieraitani täysin levollisella ja ylhäisellä tavalla.
Miss Lucy ja minä saamme katsoa eteemme ja kiillottaa parhaat
ilmeemme ja viehätyskeinomme, jottemme jäisi varjoon. Kuitenkin,
Polly, on puheessasi vielä hiukan epävarmuutta, hiukan taipumusta
änkyttämiseen silloin tällöin, vieläpä joskus sopotat niinkuin
sopotit kuusivuotiaana."
"Ei, isä", keskeytti Polly harmistuneena, "se ei voi olla totta."
"Minä vetoan neiti Lucyyn. Eikö hän, vastatessaan tohtori Brettonin
kysymykseen, onko hän nähnyt prinssin palatsia Bois l'Etangissa,
sanonut 'ky-ky-kyllä', hän on ollut siellä 'usheita kertoja'."
"Isä, sinä olet ivallinen, sinä olet ilkeä. Minä osaan ääntää
aakkosten kaikki kirjaimet yhtä selvästi kuin sinä. Mutta sanohan
nyt: sinä tahdot minun aivan erikoisesti olevan kohtelias tohtori
Brettonille -- pidätkö hänestä itse?"
"Tietysti, pidän hänestä vanhan tuttavuuden vuoksi, lisäksi hän on
erittäin hyvä poika äidilleen, sitä paitsi hyväsydäminen mies ja
taitava ammatissaan. Niin, pojanteikari on hyvä kylläkin."
"_Teikari_![80] Ah sinua skottia! Isä, puhutko Edinburghin vai
Aberdeenin murretta?"
"Molempia, pikkuinen, molempia, ja epäilemättä vielä glaswegiläistä
kaupan päälle. Se se saakin minut puhumaan ranskaa niin hyvin: hyvän
skotlantilaisen kieli kääntyy aina mainiosti puhumaan ranskalaista."
"_Ranskalaista_![81] Skotinkieltä taaskin, parantumaton isä! Sinäkin
tarvitsisit koulutusta."
"Hyvä on, Polly, sinun täytyy pyytää neiti Snowea ottamaan haltuunsa
sekä itsesi että minut -- tekemään sinusta vakaantuneen ja
naisellisen, minusta hienostuneen ja klassillisen."
Se valo, jossa de Bassompierre ilmeisesti näki minut,
aiheutti minulle paljon mielenylennystä. Kuinka vastakkaisia
luonteenominaisuuksia meillä luullaankaan olevan, aina sen mukaan
millä silmin meitä kulloinkin katsotaan! Madame Beck piti minua
oppineena sinisukkana, neiti Fanshawe pisteliäänä, ivallisena
ja kyynillisenä, herra Home mallikelpoisena opettajattarena,
joka oli kuin itse levollisuus ja ymmärtäväisyys, kenties hieman
sovinnainen, liian täsmällinen, varovainen ja tunnontarkka, mutta
kuitenkin kotiopettajatar-virheettömyyden perikuva, kun taas eräs
toinen henkilö, professori Paul Emanuel nimittäin, ei milloinkaan
laiminlyönyt tilaisuutta lausuakseen mielipiteenään että luonteeni
oli kiivas ja äkkipikainen -- seikkailunhaluinen, kesytön ja
uskalias. Hymyilin heille kaikille. Jos joku tunsi minut, oli se
pieni Pauliina Mary.
Kun en tahtonut ruveta Pauliinan varsinaiseksi ja palkatuksi
seuranaiseksi, ja kun kuitenkin aloin pitää hänen seuraansa
mieluisana ja sopusointuisena, sai hän minut suostumaan siihen,
että yhdessä opiskelisimme jotakin, se kun olisi säännöllinen ja
vakinainen keino olla yhdessä. Oppiaineeksi hän ehdotti saksankielen,
jota hänen niinkuin minunkin oli vaikea oppia hallitsemaan. Päätimme
ottaa tuntimme saman opettajan johdolla Rue Crécyn varrella, ja
siten jouduimme olemaan yhdessä muutamia tunteja joka viikko. Herra
de Bassompierre näytti olevan vallan mielissään: hän hyväksyi
täydellisesti sen järjestelyn, että madame Minerva Vakavuus
yhdistäisi osan vapaahetkistään hänen kauniin ja rakkaan lapsensa
joutoaikaan.
Mutta kun tuo toinen itseoikeutettu tuomarini, Rue Fossetten
professori, salakähmäisillä vakoilukeinoilla sai selville että minä
en enää ollut yhtä liikkumaton kuin ennen, vaan lähdin säännöllisesti
ulos eräiden päivien eräinä hetkinä, otti hän tehtäväkseen panna
minut silmälläpidon alaiseksi. Ihmiset sanoivat että Emanuel oli
kasvatettu jesuiittain parissa. Olisin helpommin uskonut tähän
tietoon, jos hän olisi osannut paremmin naamioida temppunsa. Mutta
nyt epäilin sitä. Ei ole maailmassa toista niin peittelemätöntä
juonittelijaa, niin suoraa ja avomielistä vehkeilijää. Hänen tapanaan
oli tehdä selkoa juonistaan: ensin keksiä monimutkaisia suunnitelmia
ja sitten antautua selittelevään kerskailuun niiden taidokkuudesta.
En tiedä huvittiko vai ärsyttikö minua enemmän, kun hän eräänäkin
aamuna tuli luokseni ja kuiskasi juhlallisesti, että hän "piti minua
silmällä", _hän_ ainakin tahtoi täyttää ystävän velvollisuuden eikä
jättää minua kokonaan omien oikkujeni varaan. Käytökseni näytti tähän
aikaan hyvin epävakaiselta, hän ei tietänyt mitä sille oli tehtävä,
hänen mielestään serkku Beck oli erittäin moitittava suvaitessaan
moista häilähtelevää huikentelevaisuutta taloonsa kiinnitetyssä
opettajattaressa. Mitä tekemistä kreivien ja kreivittärien, hotellien
ja linnojen kanssa oli henkilöllä joka oli antautunut vakavaan
kutsumukseen, kasvatustyöhön? Hänen silmissään minä olin jo kokonaan
"_en l'air_". Kautta kunniansa hän uskoi, että olin ulkona kuutena
päivänä viikon seitsemästä.
Minä sanoin: "Monsieur liioittelee. Tosin olen viime aikoina saanut
nauttia pienen vaihtelun hauskuuksista, mutta vasta sitten kun se
kävi välttämättömäksi, enkä ole tätä etuani käyttänyt mitenkään
liikaa."
Välttämättömäksi? Miten se oli välttämätöntä? Voin kai aivan hyvin,
hän arveli? Vaihtelu välttämätöntä? Hän neuvoi minua katsomaan
katolisia nunnia ja tutkimaan _heidän_ elämäänsä. _He_ eivät pyydä
vaihtelua.
En osaa sanoa mikä ilme viivähti kasvoillani hänen puhuessaan
näin, mutta joka tapauksessa se ärsytti häntä, hän syytti minua
huolettomaksi maailmanmieliseksi epikurolaiseksi, himoitsin muka
suuruutta ja kuumeisesti janosin elämän turhaa koreutta. Minulla
ei näyttänyt olevan mitään "antaumusta", ei mitään "hartautta"
luonteessani, ei lempeyttä, uskoa, uhrimieltä eikä kieltäymystä.
Tuntien kuinka hyödytöntä oli vastata noihin syytöksiin, jatkoin
mykkänä englanninkirjoituspinkan korjaamista.
Hän ei voinut nähdä minussa mitään kristillistä: kuten moni muu
protestantti mässäsin pakanuuden ylpeydessä ja itsekkyydessä.
Käännyin hänestä hieman pois ja painuin yhä kiinteämmin hiljaisuuden
siiven suojaan.
Epämääräinen ääni kuului hänen hampaittensa välistä, se ei tietenkään
voinut olla kirous, siihen hän oli liian jumalinen, mutta ihan
varmaan kuulin sanan _sacré_. Surullista kertoa toistui sama sana
uudelleen, ja siihen tuli lisäksi ei-kaksimielinen _tuhat_ sitä
ja sitä, kun noin kaksi tuntia myöhemmin kuljin hänen ohitseen
käytävässä valmiina lähtemään saksantunnilleni Rue Crécyn varrelle.
Ei ole toista niin hyvää pikku miestä kuin herra Paul muutamissa
suhteissa, mutta ei myöskään ilkeämpää pikku tyrannia toisissa.
<tb>
Saksan-opettajamme, Fräulein Anna Braun, oli noin
neljäkymmentäviisi-vuotias, kunnianarvoinen suorasukainen nainen.
Hänen olisi kenties pitänyt elää kuningatar Elisabetin aikoina,
koska hän tavallisesti nautti sekä ensimmäiseksi että toiseksi
aamiaiseksi olutta ja häränpaistia. Myös näytti hänen koruttoman
avomielinen saksalainen luonteensa kärsivän kauheasti siitä mitä
hän sanoi englantilaiseksi umpimielisyydeksemme, vaikka luulimmekin
olevamme hyvin sydämellisiä häntä kohtaan: mutta me emme taputtaneet
häntä olalle, ja jos suostuimme suutelemaan hänen poskeaan, tapahtui
se hiljaisesti, ilman mitään pamahtavaa maiskahdusta. Tällaiset
laiminlyönnit painostivat ja masensivat häntä huomattavasti;
kuitenkin suurin piirtein katsoen tulimme toimeen aika hyvin. Hän kun
oli tottunut opettamaan ulkomaalaisia tyttöjä, jotka tuskin viitsivät
ajatella ja oppia mitään omin päin, joilla ei ole mitään käsitystä
ottelusta vaikeutta vastaan ja sen voittamisesta tarmokkaalla
ajattelemisella tai ahkeruudella -- näytti edistyksemme, joka itse
asiassa oli sangen vaivatonta, suorastaan huumaavan häntä. Hänen
silmissään olimme pari jäistä ihmeolentoa, kylmää, ylpeätä ja
yliluonnollista.
Nuori kreivitär _oli_ hieman ylpeä, hieman ylenkatseellinen, ja
kenties hänen synnynnäinen hienoutensa ja kauneutensa antoikin
hänelle oikeuden noihin tunteisiin. Mutta luullakseni oli täydellinen
erehdys syyttää minua niistä. Minä en koskaan laiminlyönyt
aamutervehdystä, josta Pauliina pujahti vapaaksi kun vain suinkin
voi, eikä minun puolustusaseitteni joukossa ollut hiljaisen
ylenkatseen pientä tikaria, joka taas Pauliinalla oli aina varalla
kirkkaana, hienona ja loistavana, ja jokainen karkea saksalainen
kokkapuhe kutsui paikalla esiin sen teräksisen välkkeen.
Kunniallinen Anna Braun tunsikin jossain määrin tämän eroavaisuuden,
ja sillä välin kun hän puolittain pelkäsi puolittain jumaloi
Pauliinaa kuin somaa metsänneitoa -- kuin Undinea -- turvautui hän
minuun kuin kuolevaiseen olentoon, jonka kanssa on helpompi tulla
toimeen.
Eräs kirja, jota mielellämme luimme ja käänsimme, oli Schillerin
Balladit. Pauliina oppi pian lukemaan niitä kauniisti, Fräulein
kuunteli häntä hymyillen leveätä mielihyvän hymyä ja sanoi että
lukijan ääni helkkyi kuin musiikki. Hän käänsi niitä myös helposti ja
vuolaasti, sukulaissielun runollisen innon vallassa, hänen poskensa
hehkuivat, huulet hymyilivät väristen, kauniit silmät vuoroin
syttyivät ja sulivat hänen edetessään. Hän oppi kauneimmat ulkoa ja
lausui niitä usein kun olimme kahden kesken. Eräs, josta hän piti
paljon, oli "Des Mädchens Klage". Hän toisti mielellään sen sanoja,
huomasi niissä valittavaa sointuisuutta, mutta sen sisällystä hän
arvosteli. Hän mumisi, kun eräänä iltana yhdessä istuimme tulen
ääressä:
/p
"Du Heilige, rufe dein Kind zurück,
Ich habe genossen das irdische Glück,
Ich habe gelebt und geliebet."
p/
"Elänyt ja rakastanut", hän sanoi, "onko maallisen onnen huippu,
elämän loppu -- rakastaa? Minä en sitä luule. Se voi olla
äärimmäinen, kuolettava onnettomuus, se voi olla pelkkää ajanhukkaa
ja hyödytöntä tunteen kidutusta. Jos Schiller olisi sanonut _olla
rakastettu_, olisi hän kenties päässyt lähemmäksi totuutta. Eikö se
olekin toista, Lucy, olla rakastettu?"
"Otaksun että niin on, mutta miksi ajatella moista aihetta? Mitä
rakkaus on teille? Mitä te siitä tiedätte?"
Hän sävähti punaiseksi, puoleksi harmistuneena, puoleksi häpeissään.
"Kas niin, Lucy", hän sanoi, "tuota en tahdo kuulla teiltä. Saattaa
olla hyvä että isä pitää minua vauvana, minusta on melkein parempi
että hän näkee minut siinä valossa, mutta _te_ tiedätte ja teidän
pitää oppia myöntämään, että kohta käännyn yhdeksännelletoista
ikävuodelleni."
"Entä sitten, vaikka kääntyisitte yhdeksännellekolmatta; emme voi
ennakolta kokea tunteita väittelemällä ja keskustelemalla niistä, ja
siksi emme puhu rakkaudesta."
"Tosiaankin!" hän sanoi kiireisesti ja kuumentuen, "saatte luulla
hillitsevänne ja pidättävänne minua niin paljon kuin teitä haluttaa,
mutta minä _olen_ puhunut siitä ja kuullut siitä myös ja oikein
paljon ja aivan viime aikoina, epämiellyttävästi ja vahingollisesti
ja tavalla jota te ette hyväksyisi."
Ja tuo harmistunut ja voitonriemuinen, kaunis ja ilkeä olento
nauroi. Minä en voinut käsittää mitä hän tarkoitti, enkä tahtonut
kysyä häneltä: olin hämilläni. Nähdessäni kuitenkin hänen ilmeensä
äärimmäisen viattomuuden -- johon yhtyi ohimenevää pahankurisuutta ja
ilkastelua -- kysyin vihdoin:
"Kuka puhuu teille epämiellyttävästi ja vahingollisesti sellaisista
asioista? Kuka teille läheinen henkilö uskaltaisi tehdä niin?"
"Lucy", vastasi hän pehmeämmin, "on eräs henkilö, joka väliin tekee
minut onnettomaksi, ja soisin hänen pysyvän poissa -- en tarvitse
häntä."
"Mutta kuka se voi olla, Pauliina? Te saatte minut aivan
hämmästymään."
"Se on -- se on serkkuni Ginevra. Joka kerta kun hänellä on lupa
käydä rouva Cholmondeleyn luona, hän käy myös täällä, ja aina kun hän
tapaa minut yksin, hän alkaa puhua ihailijoistaan. Rakkautta, kyllä
kai! Kuulisitte vain mitä kaikkea hän sanoo rakkaudesta."
"Oh, minä olen kuullut", sanoin aivan kylmästi, "ja itse asiassa on
ehkä hyvä että tekin olette kuullut, sitä ei kannata surra, se on
niin kuin olla pitää. Mutta eihän Ginevra toki voi vaikuttaa teihin.
Te voitte katsoa yli sekä hänen päänsä että hänen sydämensä."
"Hän vaikuttaa minuun hyvin paljon. Hänellä on taito häiritä onneani
ja saada mielipiteeni sekaisin. Hän loukkaa minua tunteillaan ihmisiä
kohtaan, jotka ovat minulle rakkaimmat."
"Mitä hän sanoo, Pauliina? Antakaa minulle jokin käsitys asiasta.
Ehkä voi vielä tehdä tyhjäksi tapahtuneen vahingon."
"Hän halventaa ihmisiä joita olen kauimmin ja eniten pitänyt arvossa.
Hän ei säästä rouva Brettonia -- hän ei säästä... Grahamia."
"Ei, sen tiedän, mutta kuinka hän sekoittaa nämä tunteeseensa ja...
rakkauteensa? Hän sekoittaa ne, vai kuinka?"
"Lucy, hän on julkea, ja luulen että hän on vilpillinen. Te tunnette
tohtori Brettonin. Me molemmat tunnemme hänet. Hän saattaa olla
huoleton ja ylpeä, mutta onko hän koskaan ollut halpamainen orja?
Päivä päivältä Ginevra näyttää hänet minulle muka polvillaan hänen
jalkojensa juuressa, seuraten häntä kuin varjo. Ginevra karkottaa
hänet häpeällisesti, ja hän muka pyytää ja rukoilee Ginevraa aivan
mielettömänä. Lucy, onko se totta? Onko siinä mitään totta?"
"Sen verran saattaa olla totta, että hän kerran piti Ginevraa
kauniina. Väittääkö Ginevra häntä vieläkin kosijakseen?"
"Ginevra sanoo että hän milloin tahansa voisi mennä naimisiin hänen
kanssaan: hän odottaa vain Ginevran suostumusta."
"Nämäkö jutut ovat syynä teidän pidättyvään käyttäytymiseenne
Grahamia kohtaan, minkä isännekin huomasi?"
"Ne ovat tosiaan saaneet minut epäilemään hänen luonnettaan. Kun
Ginevra puhuu, eivät ne tunnu ehdottomasti tosilta, uskon että hän
liioittelee -- kenties keksii -- mutta tahdon tietää minkä verran."
"Entä jos panisimme neiti Fanshawen koetukselle? Antakaa hänelle
tilaisuus käyttää voimaansa, josta hän ylpeilee."
"Voisin tehdä sen huomenna. Isä on pyytänyt muutamia herroja
päivälliselle, kaikki tiedemiehiä. Graham, joka myös on tiedemies,
kuten isä alkaa huomata -- sanovat häntä taitavaksi useassakin
tieteenhaarassa -- on mukana. Minähän olisin aivan onneton, jos
minun pitäisi ilman mitään tukea istua pöydässä tällaisen seurueen
keskellä. Enhän osaisi puhua herrojen A:n ja Z:n, Pariisin
akateemikkojen kanssa, ja koko uusi seurustelumaineeni joutuisi
vaaranalaiseksi. Teidän ja rouva Brettonin täytyy tulla minun
tähteni, ja Ginevra tulee mukaan kun sanon vain sanan."
"Hyvä, minä toimitan kutsun perille, ja hän saa tilaisuuden näyttää
voiko hänen luonteeseensa luottaa."