Niin hilpeä kuin kummitätini olikin luonteeltaan ja niin hauskana
kuin hän tahtoikin meidän tähtemme esiintyä, ei sinä iltana ollut
mitään todellista iloa La Terrassessa, kunnes talvi-illan rajun
kohinan läpi kuulimme ääniä jotka ilmaisivat odotettujen tuloa.
Kuinka usein, naisten ja tyttöjen istuessa kodikkaan takkavalkean
lämmössä, heidän sydämensä ja mielikuvituksensa on tuomittu jättämään
viihtyisän ympäristön ja harhailemaan ulkona pimeillä teillä,
uhmaamaan myrskyä, kamppailemaan lumituiskua vastaan, odottamaan
yksinäisillä porteilla ja porraspuilla keskellä tuulen hurjinta
pyörinää, katsellen ja kuunnellen isää, poikaa tai miestä, joita
odotetaan kotiin.
Isä ja poika saapuivat linnaan vihdoinkin -- kreivi de Bassompierre
näet seurasi sinä iltana tohtori Brettonia. En tiedä kuka meistä
kolmesta ensimmäisenä kuuli hevoset; pureva ja myrskyinen sää antoi
meille hyvän syyn rientää eteiseen kohtaamaan ja tervehtimään noita
kahta ratsastajaa, kun he astuivat sisään, mutta he varottivat meitä
pysymään loitolla. Molemmat olivat valkoisia kuin kaksi lumivuorta,
ja nähdessään heidän tilansa rouva Bretton määräsi että heidän
paikalla oli mentävä keittiöön, ja kielsi heitä itsensä tähden
laskemasta jalkaansa mattojen peittämille portaille ennen kuin
olivat kaikella kunnialla heittäneet pois joulupukin-naamionsa.
Emme kuitenkaan voineet olla seuraamatta heitä keittiöön -- se oli
avara vanha skottilainen keittiö, kodikas ja hauska. Pieni valkoinen
kreivitär tanssi piirissä yhtä valkoisen isänsä ympärillä taputtaen
käsiään ja huutaen:
"Isä, isä, sinä olet kuin suunnaton jääkarhu."
Karhu ravisteli itseään, ja pikku keijuinen pakeni kauas tuon jäisen
sateen alta. Pian hän kuitenkin palasi takaisin nauraen ja innokkaana
auttamaan isää tuon napaseudunasun riisumisessa. Kreivi, joka
vihdoinkin vapautui lumivaipastaan, uhkasi viskata sen hänen päälleen
kuin lumivyöryn.
"Kas niin", sanoi tyttö kumartuen muka ottamaan vastaan putousta,
ja kun vaippa leikkisän uhkaavasti kohosi hänen päänsä yläpuolelle,
livahti hän tiehensä kuin pieni vuorikauris.
Hänen liikkeissään oli kissanpojan notkeaa pehmeyttä ja samettimaista
suloa, hänen naurunsa oli kirkkaampaa kuin hopean ja kristallin
helinä, ja kun hän tarttui isänsä kylmiin käsiin ja hieroi niitä ja
seisoi varpaillaan ulottuakseen suutelemaan hänen huuliaan, oli kuin
rakastavan ilon sädekehä olisi loistanut hänen ympärillään. Vakava ja
kunnianarvoinen herra katsoi häneen niin kuin miehet _osaavat_ katsoa
siihen mikä on heidän silmäteränsä.
"Rouva Bretton", hän sanoi, "mitä on minun tehtävä tälle tyttärelleni
tai tyttölapselleni? Hän ei kasva viisaudessa eikä kooltaan. Eikö hän
olekin mielestänne melkein yhtä lapsi kuin kymmenen vuotta sitten?"
"Hän ei voi olla enemmän lapsi kuin tämä minun suuri poikani", sanoi
rouva Bretton, joka parhaillaan otteli poikansa kanssa jostakin
puvunmuuttamis-asiasta, jota hän piti viisaana mutta Graham vastusti.
Tämä seisoi skottilaisen keittiöpöydän varassa, nauroi ja piti
äitiään käsivarren etäisyydellä.
"Kas niin, äiti", hän sanoi, "sovinnon tähden ja sekä sisäisen että
ulkonaisen lämpömme turvaamiseksi laittakaamme oikea joulumalja ja
juokaamme vanhan Englannin kunniaksi tämän lieden ääressä."
Niinpä kreivin seisoessa tulen ääressä ja Pauliina Maryn vielä
hypellessä ympäri huonetta -- onnellisena suuren salimaisen keittiön
vapaudesta -- rouva Bretton itse opetti Marthaa maustamaan ja
kuumentamaan juhlajuomaa. Sitten hän kaatoi sen brettonilaiseen
kivipulloon, ja sitä tarjottiin ympäri kuumana ja kuohuvana ja
ammennettiin pienellä hopeapikarilla, jonka tunsin Grahamin
kummilahjaksi.
"Vanhojen muistojen malja", sanoi kreivi nostaen kiiltävän pikarin
korkealle. Sitten hän katsoi rouva Brettoniin ja lausui:
"We twa ha' paidlet i' the burn
Fra morning sun till dine,
But seas between us braid hae roar'd
Sin' auld lang syne.
"And surely ye'll be your pint-stowp,
And surely I'll be mine;
And we'll taste a cup o' kindness yet
For auld lang syne."[77]
"Skotinkieltä! Skotinkieltä!" huusi Pauliina, "isä puhuu
skotinkieltä, ja skotti hän puoleksi onkin. Nimemme on Home ja de
Bassompierre, olemme kaledonialaisia ja gallialaisia."
"Ja skottilaista tanssiako sinä hyppelet, sinä ylämaiden keiju?"
kysyi hänen isänsä. "Rouva Bretton, pian ilmestyy vihreä piiri
keskelle keittiötämme. En vastaa hänen tavoistaan: hän on omituinen
pieni kuolevainen."
"Käske Lucya tanssimaan kanssani, isä, -- tässä on Lucy Snowe."
Herra Home (hänessä oli vielä yhtä paljon rehtiä herra Homea
kuin ylpeätä kreivi de Bassompierreä) ojensi minulle kätensä
ystävällisesti ja sanoi muistavansa minut hyvin, ja jollei olisi
voinutkaan luottaa omaan muistiinsa, oli nimeni niin usein hänen
tyttärensä huulilla ja hän oli kuullut minusta niin monta pitkää
juttua, että jo senkin tähden olin hänelle kuin vanha tuttava.
Jokainen oli nyt maistanut juhlajuomaa paitsi Pauliina, jonka
keijukais- tai satutanssia ei kukaan aikonutkaan keskeyttää niin
maallisen maljan tähden. Mutta häntä ei saanut unohtaa eikä hänen
etuoikeuksiaan kuolevaisena jättää huomioon ottamatta.
"Antakaa minun maistaa", hän sanoi Grahamille, kun tämä aikoi panna
maljan keittiöpöydän hyllylle, pois hänen ulottuviltaan.
Rouva Bretton ja herra Home olivat nyt syventyneet keskusteluun.
Tohtori Johnilta ei keijukaistanssi ollut jäänyt huomaamatta, hän
oli katsellut sitä ja pitänyt siitä. Puhumattakaan liikkeiden
pehmeydestä ja sulavuudesta, jotka suuresti miellyttivät hänen
kauneutta rakastavia silmiään, viehätti tämä luontevuus hänen äitinsä
talossa häntä, sillä se antoi _hänellekin_ luvan olla vapaasti, ja
tyttö oli taaskin lapsi hänen silmissään, taaskin -- melkein hänen
leikkitoverinsa. Odotin uteliaana miten hän puhuttelisi tyttöä, en
ollut vielä kuullut hänen sitä tekevän, ja hänen ensimmäiset sanansa
osoittivatkin että tämän illan lapsellinen kevytsydämisyys oli
palauttanut hänen mieleensä "pikku Pollyn" entiset päivät.
"Teidän armonne tahtoo maistaa haarikasta?"
"Luulen sen sanoneeni. Luulen ilmoittaneeni sen verran."
"En mistään hinnasta voisi suostua sellaiseen askeleen. Olen
pahoillani, mutta en voi sitä tehdä."
"Miksi niin? Olenhan aivan terve nyt, eikä se voi taittaa
solisluutani eikä panna olkapäätäni sijoiltaan. Onko se viiniä?"
"Ei, eikä myöskään kastetta."
"Minä en tahdo kastetta, minä en pidä kasteesta, mutta mitä se sitten
on?"
"Olutta, väkevää olutta, 'vanhaa lokakuuta', jota on valmistettu ehkä
silloin kun minä synnyin."
"Sepä varmaan omituista -- onko se hyvää?"
"Äärettömän hyvää."
Ja hän otti haarikan alas, mittasi itselleen toisen annoksen tuota
mahtavaa taikajuomaa, ilmaisi kujeellisilla silmillään äärimmäisen
tyytyväisyytensä siihen ja nosti maljan juhlallisesti takaisin
hyllylle.
"Minä tahtoisin maistaa hiukan", sanoi Pauliina katsoen ylös. "En ole
koskaan juonut 'vanhaa lokakuuta', onko se makeata?"
"Vaarallisen makeata", sanoi Graham.
Polly katsoi edelleen ylös tarkalleen samannäköisenä kuin lapsi joka
ikävöi jotakin kiellettyä herkkupalaa. Vihdoin tohtori taipui, otti
haarikan alas ja soi itselleen sen ilon että antoi tytön maistaa
hänen kädestään. Hänen silmänsä, jotka aina olivat herkät ilmaisemaan
mieluisia tunteita, tunnustivat valoisalla hymyilyllään että se _oli_
ilo, ja hän pitkitti iloaan pitelemällä pikaria siten että vain
pisara kerrallaan pääsi noille ruusuisille maisteleville huulille,
jotka hapuilivat sen reunaa.
"Hiukan enemmän -- hiukan enemmän", sanoi tyttö ja kosketti
vallattomasti hänen kättään etusormellaan saadakseen hänet
kallistamaan pikaria hieman jalomielisemmin ja auliimmin. "Se tuoksuu
mausteilta ja sokerilta, mutta minä en voi maistaa sitä; kätenne on
niin jäykkä ja te olette niin kitsas."
Graham teki hänen mielikseen, mutta kuiskasi vakavasti: "Älkää
kertoko äidilleni eikä Lucylle; he eivät hyväksyisi."
"En niinäkään", sanoi hän muuttaen sävyä ja tapaa heti kun oli
juomaa kunnollisesti maistanut, aivan kuin se olisi vaikuttanut
häneen vastamyrkyn tavoin, joka teki tyhjäksi velhon lumeet.
"Minusta se on kaikkea muuta kuin hyvää, se on karvasta ja kuumaa ja
salpaa hengitykseni. Teidän 'vanha lokakuunne' oli haluttavaa vain
kiellettynä. Kiitos, ei enää."
Ja kumartaen kevyesti -- liike oli yhtä huoleton mutta yhtä viehkeä
kuin tanssikin -- hän liukui Grahamin luota ja meni isänsä luo.
Luulen että hän oli puhunut totta: seitsenvuotias lapsi eli
seitsemäntoistavuotiaassa tytössä.
Graham katsoi hänen jälkeensä hieman nolona, hieman ymmällään. Hänen
silmänsä viipyivät tytössä sangen paljon illan kuluessa, mutta tämä
ei näyttänyt huomaavan häntä.
Kun lähdimme salonkiin juomaan teetä, tyttö tarttui isänsä
käsivarteen. Hänen luonnollinen paikkansa näytti olevan isän
vieressä, hänen silmänsä ja korvansa seurasivat tätä. Isä ja rouva
Bretton olivat pienen seuramme pääasialliset puhujat, ja Pauliina
oli heidän paras kuuntelijansa; hän seurasi tarkasti kaikkea mitä
sanottiin ja vaati toistettavaksi sen tai sen piirteen tai seikkailun.
"Entä missä sinä olit siihen aikaan, isä? Ja mitä sitten sanoit?
Ja kerro rouva Brettonille mitä sitten tapahtui." Tällä tavoin hän
yllytti isää.
Hän ei enää antautunut minkään ilonpuuskan valtaan, lapsellinen
säkenöiminen oli siltä illalta sammunut ja nyt hän oli pehmeä,
miettiväinen ja kiltti. Kelpasi nähdä hänen sanovan hyvää yötä. Hänen
käytöksessään Grahamia kohtaan oli pieni hiven arvokkuutta, hänen
miltei huomaamattomassa hymyssään ja hiljaisessa kumarruksessaan
ilmeni kreivitär, eikä Graham voinut muuta kuin näyttää vakavalta ja
kumartaa takaisin. Huomasin että hän tuskin tiesi miten ajatuksissaan
yhdistää tanssivan keijukaisen ja hienon pikku vallasnaisen.
Seuraavana päivänä, kun kaikki kokoontuivat aamiaispöydän ääreen
virkeinä ja hytisten kylmästä aamupesun jälkeen, antoi rouva
Bretton määräyksen ettei kukaan, jota ei hirmuinen välttämättömyys
pakottanut, saanut sinä päivänä lähteä hänen talostaan. Lähtö
näyttikin miltei mahdottomalta, lumikinos varjosti ikkunain alimpia
ruutuja, ja jos katsoi ulos, näki taivaan ja ilman sakeana ja
pimeänä, tuulen ja lumen kiivaassa kamppailussa keskenään. Tällä
hetkellä ei pyryttänyt, mutta se lumi, joka jo oli tullut, lenteli
maasta irrallaan, lyhyet viuhuvat vihurit tuivertelivat ja viskelivät
sitä satoihin eriskummallisiin muotoihin.
Kreivitär yhtyi rouva Brettoniin.
"Isä ei saa mennä ulos", hän sanoi ja asetti itselleen istuimen
isän nojatuolin viereen. "Minä pidän hänestä huolta. Ethän lähde
kaupunkiin, ethän, isä?"
"Lähden ja en", oli vastaus. "Jos sinä ja rouva Bretton olette
_hyvin_ hyviä minulle -- tiedäthän, kilttejä ja huomaavaisia; jos
lellittelette minua hyvin kauniisti ja kiinnitätte minuun paljon
huomiota, voin mahdollisesti suostua odottamaan tunnin aamiaisen
jälkeen ja katsomaan aikooko tämä partaveitsi-tuuli asettua. Mutta
nähkääs nyt, ettehän anna minulle edes aamiaista, ette tarjoa minulle
mitään, annatte minun nähdä nälkää."
"Pian, rouva Bretton, olkaa hyvä ja kaatakaa kahvia pian", pyysi
Pauliina, "sillä aikaa minä pidän huolta kreivi de Bassompierrestä
muissa suhteissa. Hän on tarvinnut _niin_ paljon palvelusta sen
jälkeen kun hänestä on tullut kreivi."
Hän otti sämpylän ja levitti sille voita.
"Kas tässä, isä", hän sanoi. "Ja tässä on hilloketta, aivan
samanlaista kuin meillä oli Brettonissa ja jota sinä sanoit niin
hyväksi kuin jos se olisi valmistettu Skotlannissa --"
"Ja jota teidän pikku armonne aina kerjäsi pojalleni -- muistatteko
vielä?" keskeytti rouva Bretton. "Oletteko unohtanut kuinka tulitte
viereeni ja kosketitte hihaani kuiskaten: 'Olkaa niin kiltti, rouva,
jotakin hyvää Grahamille -- hiukan hilloketta tai hunajaa tai
hedelmäsosetta!'"
"Eihän, äiti", puhkesi tohtori John sanomaan nauraen mutta punastuen,
"se ei varmaankaan ole totta, enhän ole voinut välittää sellaisista."
"Välittikö hän vai eikö, Pauliina?"
"Hän piti niistä", vahvisti Polly.
"Älkää sitä hävetkö, John", sanoi herra Home rohkaisten. "Minä pidän
niistä vieläkin ja olen aina pitänyt. Ja Polly osoittaa ymmärrystään
varustamalla ystävälleen aineellista hyvää: minä se olen opettanut
hänelle sellaisia hyviä tapoja enkä anna hänen unohtaa niitä. Polly,
tarjoapa minulle pieni viipale tuota kieltä."
"Kas tässä, isä, mutta muista että sinua palvellaan näin
väsymättömästi vain sillä ehdolla että olet mukautuvainen ja annat
houkutella itsesi jäämään La Terrasseen täksi päiväksi."
"Rouva Bretton", sanoi kreivi, "minä tahdon päästä vapaaksi
tyttärestäni -- lähettää hänet kouluun. Tiedättekö mitään hyvää
koulua?"
"No esimerkiksi Lucyn koulu -- madame Beckin."
"Onko neiti Snowe koulussa?"
"Olen opettajana", vastasin, ja olin miltei iloinen saadessani
tilaisuuden sanoa tämän. Minusta oli jo vähän aikaa tuntunut
kuin olisi asemani ollut väärä. Rouva Bretton ja hänen poikansa
tunsivat olosuhteeni, mutta kreivi ja hänen tyttärensä eivät. Heitä
kenties halutti muuttaa jokin vivahdus tähän asti sydämellisessä
käytöksessään minua kohtaan, kun saivat tietää yhteiskunnallisen
asemani. Puhuin heille luontevasti, mutta noiden sanojen mukana nousi
kokonainen parvi epämääräisiä ajatuksia, joita en ollut odottanut
enkä kutsunut ja jotka saivat minut huokaamaan vasten tahtoani. Herra
Home ei nostanut katsettaan aamiaislautasestaan kahteen minuuttiin
eikä puhunut mitään; kenties hän ei ollut kuullut sanojani -- kenties
hän piti kohteliaimpana olla huomauttamatta mitään tuonluonteiseen
tunnustukseen. Skotlantilaisten ylpeys on käynyt sananparreksi, ja
niin kodikkaalta kuin herra Home näyttikin, niin yksinkertainen kuin
hän olikin tavoissaan ja tottumuksissaan, olen koko ajan antanut
ymmärtää että hänelläkin oli annoksensa tuota kansallisominaisuutta.
Oliko hänen ylpeytensä väärää vai oliko se todellista arvokkuutta?
Jätän kysymyksen koko laajuudessaan ratkaisematta. Mikäli se koski
juuri minua, voin vain vastata: minua kohtaan hän aina osoittautui
todelliseksi gentlemanniksi.
Hän oli luonteeltaan tunteellinen ja ajattelija, hänen
mielenliikutustensa ja mietelmiensä yli levisi aina jotakin
miedontavan surumielistä, vieläpä enemmän kuin miedontavaa:
levottomuuden ja eron hetkinä se oli synkentävä pilvi. Hän ei
tietänyt paljoa Lucy Snowesta; minkä tiesi, sitä hän ei aivan
tarkalleen ymmärtänyt -- usein saikin hänen väärä käsityksensä
luonteestani minut hymyilemään -- mutta hän näki että vaellukseni
tässä maailmassa tapahtui pikemmin varjon puolella kukkulaa; hän
antoi tunnustusta pyrkimyksilleni pitää tieni kunniallisen suorana,
olisi auttanut minua jos olisi voinut, ja kun hänellä ei ollut siihen
tilaisuutta, hän ainakin toivoi minulle hyvää. Kun hän vihdoin katsoi
minuun, oli katse ystävällinen, kun hän puhui, oli ääni suopea.
"Teillä on vaivalloinen kutsumus", hän sanoi. "Toivon että
terveytenne ja voimanne kestävät siinä -- toivon teille menestystä."
Hänen kaunis pieni tyttärensä ei suhtautunut ilmoitukseeni yhtä
maltillisesti. Hän suuntasi minuun ihmetyksestä suuret silmänsä -- ne
olivat miltei pelästyneet.
"Oletteko opettaja?" hän huudahti. Sitten, pysähdyttyään miettimään
tätä vaikeasti sulavaa ajatusta, hän jatkoi: "Minä en koskaan ole
tietänyt mikä olette, eikä mieleeni edes ole juolahtanut kysyä.
Minulle, olette aina ollut Lucy Snowe."
"Ja mikä nyt olen?" en voinut olla kysymättä.
"Oma itsenne, tietysti. Mutta oletteko todellakin opettajana täällä
Villettessä?"
"Olen todellakin."
"Pidättekö opettamisesta?"
"En aina."
"Ja miksi siis jatkatte?"
Isä katsahti tyttöön ja pelkäsin hänen aikovan hillitä häntä,
mutta hän sanoikin vain: "Jatka, Polly, jatka kyselyäsi -- osoita
olevasi se pieni näsäviisas, mikä olet. Jos neiti Snowe punastuisi
ja näyttäisi hämmentyneeltä, käskisin sinua hillitsemään kielesi,
ja sinä ja minä istuisimme loppuaterian ajan jonkinlaisessa
epäsuosiossa. Mutta hän hymyilee vain, ahdista häntä siis kovasti
ristikuulustelullasi. No niin neiti Snowe, miksi jatkatte työtänne?"
"Etupäässä, pelkään, sen rahan vuoksi jota siitä saan."
"Eikö siis puhtaasti ihmisystävällisistä syistä? Polly ja minä
tarrauduimme tähän olettamukseen pitäen sitä helpoimpana keinona
selittää oikkuanne."
"Ei -- ei, sir. Pikemmin turvallisen katon tähden, jonka siten
kykenen saamaan pääni päälle, ja mielen tasapainon, jonka saan siitä
ajatuksesta, että kun itse teen työtä puolestani, säästyn vaivasta
olla kenellekään taakaksi."
"Isä, sano mitä tahdot, mutta minä säälin Lucya."
"Ota tuo säälisi, neiti de Bassompierre, ota se molempiin käsiisi
niin kuin ottaisit pienen hanhenpoikasen, joka ilman lupaa räpiköi
aitauksen ulkopuolella, pane se takaisin lämpimään sydänpesään,
josta se on lähtenyt, ja kuule tämä kuiskaus: Jos minun Pollyni
joskus joutuisi kokemaan tämän maailman etujen epävakaisuutta,
näkisin kernaasti hänen menettelevän niin kuin Lucy: tekevän työtä
elatuksekseen, jottei jäisi taakaksi ystäville eikä sukulaisille."
"Niin, isä", sanoi hän miettivästi ja mukautuvasti. "Mutta
Lucy-parka! Minä luulin että hän on rikas neiti ja että hänellä on
rikkaita ystäviä."
"Sinä ajattelit kuin pieni tyhmyri. _Minä_ en koskaan ole luullut
niin. Kun minulla on ollut aikaa katsella Lucyn käytöstä ja ilmettä,
mikä ei ole tapahtunut usein, olen huomannut hänet ihmiseksi joka
oli tottunut valvomaan eikä valvottavaksi, toimimaan eikä saamaan
palvelusta, ja kuvittelen että tämä kohtalo on antanut hänelle
kokemuksia joista hän vielä voi kiittää Sallimusta, jos elää niin
kauan että ehtii todeta niiden täyden siunauksen. Mutta puhukaamme
nyt koulusta", hän jatkoi muuttaen äänensä vakavasta hilpeäksi.
"Ottaisikohan madame Beck vastaan Pollyni, vai mitä luulette, neiti
Lucy?"
Minä sanoin ettei tarvinnut muuta kuin kysyä madamelta, pianhan
se nähtäisiin, ja hän piti englantilaisista oppilaista. "Jos te,
sir", jatkoin, "vain tahdotte saattaa neiti de Bassompierren sinne
vaunuissanne tänä samana iltapäivänä, luulen voivani vastata siitä
että Rosine, ovenvartijatar, ei ole hidas kuulemaan soittoanne, ja
olen varma että madame vetää parhaat hansikkaat käsiinsä tullessaan
salonkiin ottamaan teidät vastaan."
"Siinä tapauksessa", vastasi herra Home, "en näe mitään syytä
viivytellä. Rouva Hurst voi lähettää perästäpäin sen mitä sanoo
nuoren neitinsä 'tavaroiksi', Polly voi asettua aapisensa ääreen jo
ennen iltaa, ja te, neiti Lucy, suvaitsette toivottavasti silloin
tällöin luoda silmänne häneen ja aika ajoin antaa minun tietää kuinka
hän menestyy. Toivon että hyväksytte tämän järjestelyn, kreivitär de
Bassompierre."
Kreivitär änkytti ja epäröi. "Minä luulin", hän sanoi, "minä luulin
että kasvatukseni jo on valmis."
"Se osoittaa vain kuinka suuresti voimme erehtyä ajatuksissamme.
Minulla on siitä hyvin eriävä mielipide, kuten kai useimmilla niistä
jotka tänä aamuna ovat saaneet kuulla syvää elämänviisauttasi. Ah,
pikku tyttöni, sinulla on paljon opittavaa, ja isän olisi pitänyt
opettaa sinua paljon enemmän kuin hän on tehnyt! Kas niin, siinä ei
muu auta kuin koettaa madame Beckiä, ilma näyttää asettuvan, ja minä
olen lopettanut aamiaiseni --"
"Mutta isä!"
"Mitä?"
"Minä näen erään esteen."
"Minä en näe mitään."
"Se on äärettömän suuri, isä, sen yli ei mitenkään päästä, se on yhtä
leveä kuin sinä isoissa turkeissasi, lumikinos vielä lisänä."
"Ja kykenevä sulamaan niinkuin lumikinos?"
"Ei, se on liian -- liian kiinteätä lihaa: se olet juuri sinä itse.
Miss Lucy, varoittakaa madame Beckiä kuuntelemasta mitään ehdotuksia
minun ottamisestani kouluun, sillä loppujen lopuksi kävisi niin, että
hänen olisi otettava isä myös. Koska isä on noin kiusoittelevalla
tuulella, kerron hänestä pari juttua. Rouva Bretton ja kaikki,
kuunnelkaa! Noin viisi vuotta sitten, kun olin kaksitoistavuotias,
hän sai päähänsä että hän hemmotteli minua, että kasvoin
sopimattomaksi maailmaan ja tiesi mitä kaikkea; eikä mikään saanut
häntä rauhoittumaan, vaan minun oli lähdettävä kouluun. Minä itkin,
jne., mutta de Bassompierre osoittautui kovasydämiseksi, lujaksi
kuin piikivi, ja kouluun minä lähdin. Mikä oli tulos? Isä itse tuli
kouluun mitä ihastuttavimmalla tavalla: joka toinen päivä hän kävi
katsomassa minua. Madame Aigredoux marisi, mutta siitä ei ollut
hyötyä, ja niinpä isä ja minä molemmat lopulta saimme lähtökäskyn.
Lucy voi kertoa madame Beckille tämän pikku piirteen: onhan aivan
oikein että hän saa tietää mitä hänellä on odotettavanaan."
Rouva Bretton kysyi Homelta, mitä hän voi siihen vastata. Koska
hän ei puolustanut itseään, langetettiin tuomio häntä vastaan, ja
Pauliina voitti.
Mutta tytöllä oli muitakin tuulia kuin veitikkamainen ja lapsellinen.
Aamiaisen jälkeen, kun molemmat vanhemmat ihmiset vetäytyivät pois
-- arvatenkin puhumaan joistakin rouva Brettonin liikeasioista --
ja kreivitär, tohtori Bretton ja minä jäimme lyhyeksi aikaa kolmen
kesken, pakeni lapsi hänestä kokonaan. Meidän seurassamme, jotka
olimme lähempänä hänen omaa ikäänsä, hän äkkiä yleni pikku neidiksi:
hänen kasvonsakin näyttivät muuttuvan, se kasvoneleiden leikittely
ja katseen välitön kirkkaus, joka sai hänen kasvonsa aivan pyöreiksi
ja kuoppaisiksi, kun hän puhui isälleen, vaihtui miettivämpään
ilmeeseen, ja piirteet kävivät selvemmiksi ja vähemmän liikkuviksi.
Epäilemättä Graham huomasi tämän vaihdoksen yhtä hyvin kuin
minäkin. Hän seisoi pari minuuttia ikkunan luona katsellen ulos
lumipyryyn, sitten hän lähestyi takkaa ja aloitti keskustelun,
mutta ei aivan yhtä luontevasti kuin muulloin: sopivia aiheita
ei näyttänyt juolahtavan hänen mieleensä, hän valitsi niitä
tarkasti, epäröiden, ja juuri sen vuoksi huonolla menestyksellä:
hän puhui ylimalkaisesti Villettestä, sen asukkaista, huomattavista
näköaloista ja rakennuksista. Neiti de Bassompierre vastasi hänelle
aito naiselliseen tapaan, älykkäästi mutta ei kuitenkaan kokonaan
persoonattomasti, ja silloin tällöin sattui äänenvärähdys, katse tai
liike, joka oli pikemmin vilkas ja nopea kuin hillitty ja arvokas ja
joka vielä muistutti pikku Pollya, mutta kaikkia näitä erikoisuuksia
kultasi ja kannatti niin hieno ja moitteeton sivistyksen kiilto,
niin tyyni ja kohtelias viehkeys, että vähemmänkin herkkätunteinen
mies kuin Graham ei olisi uskaltanut käydä käsiksi niihin ikään kuin
heikkoihin kohtiin, jotka veivät lähempään tuttavuuteen.
Pysyessään edelleenkin hillittynä ja -- ollakseen Graham --
hiljaisena, tohtori Bretton teki kuitenkin huomioita. Mikään näistä
pienistä luonnollisuuden ja välittömyyden puuskista ei jäänyt häneltä
huomaamatta, ei ainoakaan luonteenomainen liike, epäröinti puheessa
tai sammallus ääntämisessä. Puhuessaan nopeasti Polly väliin vielä
sammalsi, mutta punastui joka kerta kun sellaista sattui ja lausui
sanan toistamiseen selvemmin, huolellisella ja tunnollisella tavalla,
joka oli vähintään yhtä huvittava kuin tuo pieni erehdys.
Joka kerta kun hän teki tämän, hymyili tohtori Bretton. Heidän
puhellessaan väheni molemminpuolinen pingotus asteittain, ja jos
keskustelua olisi voinut jatkua, uskon että siitä piankin olisi
tullut oikein hilpeätä. Pauliinan huulille oli jo palannut tuo
lystikäs kuoppainen hymy; hän sammalsi kerran ja unohti korjata
virheensä. Ja tohtori John sitten, en tiedä miten _hän_ muuttui,
mutta kyllä hänkin _muuttui_. Hän ei tullut iloisemmaksi, ei mikään
keveä ilkamointi säteillyt hänen kasvoistaan -- mutta hänen olonsa
näytti käyvän mieluisammaksi hänelle itselleen, ja hän ilmaisi
lisääntyneen mielihyvänsä sujuvammalla puheellaan, pehmeämmällä
äänensävyllään. Kymmenen vuotta sitten tuolla parilla oli aina
ollut yllin kyllin sanottavaa toisilleen; kulunut kymmenvuotiskausi
ei ollut supistanut kummankaan kokemuspiiriä eikä köyhdyttänyt
kummankaan älyä -- sitä paitsi on luonteita joiden keskinäinen
vaikutus on sellainen, että mitä enemmän he puhuvat, sitä enemmän
heillä on puheenaihetta. Tällaisissa seurustelu kasvattaa kiintymystä
ja kiintymys yhteensulautumista. Grahamin täytyi kuitenkin lähteä:
hänen ammattinsa vaatimuksia ei voinut jättää sikseen eikä lykätä.
Hän poistui huoneesta, mutta palasi kerran takaisin ennen kuin
saattoi lähteä talosta kokonaan. Olen varma että hän palasi --
ei hakemaan laatikostaan paperia tai korttia, mikä hänellä oli
näennäisenä asiana -- vaan tullakseen vielä kerran vakuuttuneeksi
siitä että Pauliina todella oli sen kuvan näköinen, jonka hän
nyt vei mukanaan muistissaan, ja että hän ei ollut katsellut
tyttöä puolueellisessa, keinotekoisessa valossa eikä erehtynyt
mieluisalla tavalla. Ei! hän huomasi vaikutelmansa oikeaksi --
itse asiassa hän pikemmin voitti kuin menetti paluullaan: hän vei
mukanaan jäähyväiskatseen -- ujon mutta hyvin pehmeän -- niin
kauniin ja viattoman kuin pieni metsävuohi konsanaan voisi kohottaa
sanajalka-piilostaan tai karitsa niittyvuoteeltaan.
Jäätyämme kahden Pauliina ja minä olimme hetkisen vaiti, etsimme
kumpikin jotakin työtä ja syvennyimme mykkään ja uutteraan
ompelemiseen. Entisaikojen valkoisen ompelurasian korvasi nyt
kallisarvoinen mosaiikkilipas, jonka sisällä oli kultaiset työkalut;
pienet vapisevat sormet, jotka tuskin kykenivät ohjaamaan neulaa,
olivat nyt vikkelät ja taitavat, vaikkakin vielä hennot, mutta
jäljellä oli vielä sama toimelias kulmainrypistys, samat sievät
pienet tottumukset, samat nopeat liikkeet ja käänteet -- joiden
tarkoituksena oli milloin ottaa harhaanmennyt silmä takaisin, milloin
pyyhkäistä silkkihameelta jokin kuviteltu tomuhiukkanen -- jokin
tarrautuva langanpätkä.
Sinä aamuna en ollut puhetuulella: talvipäivän kolkko myrskyisyys
vaikutti minuun pelottavasti, mykistävästi. Tuo tammikuun raivo, niin
kelmeä ja veretön, ei ollut vielä ohi: tuuli oli mylvinyt itsensä
käheäksi, mutta ei näyttänyt vielä olevan lähempänä uupumusta. Jos
Ginevra Fanshawe olisi ollut seuralaisenani tuossa salongissa, ei
hän olisi sallinut minun istua omissa ajatuksissani ja kuunnella
häiritsemättä. Henkilö joka juuri oli lähtenyt luotamme, olisi
ollut hänen aiheenaan, ja kuinka hän olisikaan osannut kehittää ja
muunnella tuota ainoata aihetta -- kuinka hän olisi vainonnut ja
ahdistanut minua kysymyksillään ja arveluillaan -- kiusannut ja
rasittanut selityksillään ja salaisuuksillaan, joita en kaivannut ja
joita vain koetin välttää.
Pauliina Mary loi minuun kerran tai kahdesti tutkivan katseen
tummilla ilmeikkäillä silmillään, hänen huulensa avautuivat puoleksi,
ikään kuin aikoen sanoa jotakin, mutta hän huomasi että halusin olla
vaiti ja kunnioitti toivettani hienotunteisesti.
"Tuota ei kestä kauan", ajattelin itsekseni, sillä en ollut tottunut
huomaamaan naisissa ja tytöissä itsensähillitsemisen kykyä enkä
itsensäkieltämisen voimaa. Mikäli heitä tunsin, eivät he juuri
mielellään jättäneet käyttämättä niin hauskaa tilaisuutta, kun saivat
pakista omista tavallisesti arkipäiväisistä salaisuuksistaan, usein
sangen laimeista ja viheliäisistä tunteistaan.
Pikku kreivitär näytti olevan poikkeus: hän ompeli kunnes oli väsynyt
siihen, sitten hän otti kirjan.
Sattuma tahtoi että hän etsi sen tohtori Brettonin
kirjakaapinosastosta, ja se osui olemaan vanha brettonilainen kirja
-- jokin kuvitettu luonnontieteellinen teos. Usein olin nähnyt hänen
seisovan Grahamin vieressä pitäen kirjaa hänen polvellaan ja lukien
hänen johdollaan, ja kun tunti oli ohi, pyysi hän aina Grahamia
palkaksi kertomaan hänelle kuvista. Katselin häntä tarkoin: nythän
saisin hyvän näytteen muistista josta hän oli ylpeillyt. Muistaisiko
hän nyt kaiken uskollisesti?
Uskollisesti? Sitä ei voinut epäillä. Kun hän käänteli lehtiä,
välähti hänen kasvoistaan ilme toisensa jälkeen, joista jokainen oli
täysi tervehdys menneisyydelle. Ja sitten hän taas käänsi kansilehden
esiin ja katseli nimeä jonka koulupojan käsi oli kirjoittanut. Hän
katsoi sitä kauan, eikä tyytynyt pelkkään katselemiseen, vaan antoi
sormenpäittensä hiljaa liukua kirjainten yli, seuraten liikettään
itsetiedottomalla mutta hellällä hymyllä, joka teki kosketuksesta
hyväilyn. Pauliina rakasti menneisyyttä, mutta tämän pikku kohtauksen
erikoisuus oli siinä että hän ei sanonut mitään: hän osasi tuntea
purkamatta tunteitaan sanatulvaan.
Hän puuhaili kirjakaapin ääressä lähes tunnin, otti alas kirjan
toisensa jälkeen ja uudisti tuttavuuden jokaisen kanssa erikseen.
Tämän jälkeen hän istahti matalalle tuolille, pani käden poskelleen
ja ajatteli, mutta pysyi vieläkin vaiti.
Päätyoven aukeneminen alhaalla, kylmän viiman äkillinen puhallus
ja isän puhelu rouva Brettonin kanssa eteisessä havahdutti hänet
vihdoin. Hän hypähti pystyyn ja oli seuraavassa hetkessä alakerrassa.
"Isä, isä, ethän vain lähde ulos?"
"Pienokaiseni, minun täytyy lähteä kaupunkiin."
Ja silloin kuulin de Bassompierren selittävän kuinka hyvin hän oli
varustautunut ilmaa vastaan ja kuinka hyvä ja suojaisa hänen olisi
vaunuissa; sanalla sanoen, Pollyn ei tarvinnut olla levoton hänen
takiaan.
"Mutta lupaatko tulla takaisin tänä iltana ennen kuin on aivan pimeä
-- sinä ja tohtori Bretton, molemmat vaunuissa? Nyt ei ole hyvä
ratsastaa."
"Hyvä on, jos tapaan tohtorin, sanon hänelle että eräs nainen on
käskenyt häntä pitämään huolta kallisarvoisesta terveydestään ja
tulemaan aikaisin kotiin minun turvissani."
"Aivan niin, sinun pitää sanoa eräs nainen, niin hän luulee että
se on hänen äitinsä, ja tottelee. Ja muista tulla pian, isä; minä
_varmasti_ katselen ja kuuntelen."
Ovi sulkeutui ja vaunut vierivät pehmeästi pois läpi lumen. Kreivitär
palasi sisään miettivänä ja huolissaan.
Hän kuunteli ja katseli kun ilta tuli, mutta se tapahtui
mahdollisimman hiljaa: hän vain käveli salongissa aivan kuulumattomin
askelin. Väliin hän keskeytti sametinpehmeän käyntinsä, kallisti
korvansa ja kuunteli illan ääniä, tai pikemmin tulisi sanoa ihan
hiljaisuutta, sillä nyt oli tuuli vihdoinkin tyyntynyt. Vapautuneena
lumivyöry-pilvistään taivas oli alaston ja kalpea: saatoimme sen
hyvin nähdä käytävän paljaiden oksien läpi, ja huomasimme myös
uudenkuun napaseutumaisen hohteen -- sen kaari oli valkoinen kuin
jäämaailma. Eikä kestänyt kauan ennen kuin näimme vaunujenkin
palaavan.
Pauliinalla ei sen illan varalta ollut mitään tervetuliaistanssia.
Hänessä oli eräänlaista vakavuutta kun hän otti isän haltuunsa
heti tämän astuessa huoneeseen, mutta hän valtasikin tulijan
kokonaan, vei istumaan valitsemalleen paikalle, ja kun tyttö siinä
lempeästi vuodatti häneen hunajaisia kiitossanojaan siitä että hän
oli ollut kiltti ja tullut pian kotiin, olisi luullut että isä oli
pantu tuoliinsa, asetettu ja hoivattu yksin hänen pienten käsiensä
voimalla, sillä tuo väkevä mies näytti nauttivan saadessaan kokonaan
antautua tähän hallintaan -- joka vain rakkaudessaan oli mahtava.
Graham tuli näkyviin vasta muutamia minuutteja myöhemmin. Pauliina
kääntyi puoleksi kun hänen askelensa kuuluivat; he puhelivat, mutta
vain sanan tai pari, heidän sormensa koskettivat toisiaan hetkisen,
mutta nähtävästi vain kevyesti. Pauliina pysytteli isänsä vieressä,
Graham heittäytyi tuoliin toiselle puolen huonetta.
Oli hyvä että rouva Brettonilla ja herra Homella oli niin paljon
sanottavaa toisilleen -- miltei tyhjentymätön keskustelun lähde
vanhoissa muistoissaan, muuten olisi seurueemme luullakseni ollut
sangen hiljainen sinä iltana.
Teenjuonnin jälkeen olivat Pauliinan vikkelä neula ja soma
kultainen sormustin ahkerassa liikkeessä lampunvalossa, mutta hänen
kielensä pysyi paikallaan ja silmät näyttivät vastahakoisilta usein
kohottamaan sileitä ja pitkäripsisiä luomiaan. Graham oli varmaan
myös väsynyt päivänsä työn jälkeen, hän kuunteli siivosti vanhempien
ja arvokkaampien puhetta, sanoi hyvin vähän itse, ja seurasi
silmillään Pauliinan sormustimen kultaista välkettä, ikään kuin se
olisi ollut jokin loistava lentävä perhonen tai vilistävän keltaisen
käärmeenpoikasen kultainen pää.