VASHTI

"Suruisena pohtimaan", sanoinko niin? Ei, uusi voima alkoi vaikuttaa

elämääni, ja suru lannistettiin joksikin aikaa. Kuvitelkaa rotkoa

syvällä metsän pimennossa, se on piilossa keskellä sumua ja

märkyyttä, sen turve on kosteata, sen ruoho kalpeata ja kituvaa.

Myrsky tai kirves tekee suuren aukon sen edessä kasvaviin tammiin,

tuuli tunkeutuu sisään, aurinko kurkistaa, surullinen kylmä rotko

muuttuu syväksi valosäiliöksi, keskikesä säteilee sinistä loistettaan

ja kultavaloaan ihanalta taivaankannelta, jota tuo nääntyvä onkalo ei

tähän asti ollut koskaan nähnyt.

Minussa heräsi uusi usko -- usko onneen.

Kolme viikkoa oli kulunut ullakkoseikkailusta ja minulla oli

rasiassa, lippaassa ja laatikossa tuolla ylhäällä, käärittyinä yhteen

ensimmäisen kirjeen kanssa, neljä samankaltaista, saman lujan kynän

kirjoittamia, saman selvän sinetin sulkemia, täynnä samaa elähyttävää

voimaa. Elähyttävältä voimalta tuntui se minusta silloin: luin niitä

sitten vuosien jälkeen, ja ne olivat aika ystävällisiä kirjeitä --

hauskoja kirjeitä, koska hyväntuulinen ihminen oli ne kirjoittanut,

kahdessa viimeisessä oli kolme tai neljä puoleksi iloista, puoleksi

hellää loppuriviä, joita "_tunne_ oli hipaissut mutta ei täyttänyt".

Aika, rakas lukija, sulatti ne tällaiseksi miedoksi juomaksi, mutta

kun ensi kerran maistoin niiden mehua, joka juuri oli raikkaana

vuotanut ihaillusta alkulähteestään, tuntui se jumalaisen viinitarhan

tuotteelta, maljalta jonka Hebe voisi täyttää ja joka kelpaisi

kuolemattomillekin.

Välittääköhän lukija, muistellen mitä on sanottu pari sivua sitten,

kysyä kuinka vastasin näihin kirjeisiin: annoinko kuivan ja kitsaan

järjen hillitä itseäni, vai soinko täyden, vapaan, välittömän vallan

tunteelle?

Totta puhuakseni tein sovittelun, palvelin kahta herraa, notkistin

polveni Rimmonin temppelissä ja ylensin sydämeni toisessa pyhäkössä.

Kirjoitin näihin kirjeisiin kaksi vastausta -- toisen omaksi

ilokseni, toisen Grahamin luettavaksi.

Alussa tunne ja minä karkotimme järjen, salpasimme oven ja sitten

istuimme, otimme paperia, kastoimme kiihkeän kynän musteeseen ja

aloimme syvän ilon vallassa vuodattaa vilpitöntä sydäntämme. Kun

olimme lopettaneet -- kun kaksi sivua oli täynnä kieltä josta uhkui

voimakas ja uskollinen kiintymys, syvä ja todellinen kiitollisuus --

(tässä yhteydessä tahdon kerta kaikkiaan suuttuneena ja halveksien

torjua kaikki alhaiset viittaukset "lämpimämpiin tunteisiin": naiset

eivät elätä tällaisia "lämpimiä tunteita", jollei tuttavuuden

alusta saakka kertaakaan ole horjutettu heidän sitä vakaumustaan,

että sellainen olisi kuolettavaa mielettömyyttä; kukaan ei koskaan

heittäydy rakkauden valtaan, jollei ole edes unissaan nähnyt toivon

tähden nousevan rakkauden levottomien vetten yli) -- niin, kun

siis olin ilmaissut läheisen, syvän ja ihailevan kiintymykseni --

kiintymyksen joka ikävöi vetää puoleensa ja ottaa omalle osalleen

kaiken mikä oli tuskallista sen esineen kohtalossa -- joka olisi

tahtonut, jos olisi voinut, hälventää ja ohjata pois kaikki myrskyt

ja salamat elämästä johon se suhtautui intohimoisella huolenpidolla

-- silloin, juuri sinä hetkenä järkkyivät sydämeni ovet, salvat

ja säpit antautuivat ja järki syöksyi sisään voimakkaana ja

kostonhaluisena, sieppasi käsiinsä nuo täydet sivut, luki, pilkkasi

ja pyyhki pois, repi palasiksi ja kirjoitti uudelleen, sulki

kirjeen, kirjoitti osoitteen ja lähetti matkaan lyhyen täsmällisen,

sivunmittaisen sanoman. Se teki oikein.

En elänyt yksin kirjeistä: minun luonani käytiin, minusta pidettiin

huolta, kerran viikossa minut vietiin La Terrasse'iin ja aina minuun

kiinnitettiin suurta huomiota. Tohtori Bretton ei jättänyt kertomatta

_miksi_ hän oli minulle niin ystävällinen. "Tahdon pitää nunnaa

loitolla", hän sanoi, "olen päättänyt kiistellä saaliista hänen

kanssaan." Hän selitti saaneensa perinpohjaisen vastenmielisyyden

nunnaan, etupäässä noiden valkoisten hunnutettujen kasvojen ja

kylmien harmaiden silmien tähden. "Niin pian kuin olin kuullut

noista ikävistä yksityiskohdista", hän vakuutti, "yllytti ehdoton

vastenmielisyys minut taisteluun häntä vastaan, päätin koettaa

kumpi meistä on viisaampi, hän vai minä, ja toivoisin vain että

hän tervehtisi teitä vielä kerran ja minun aikanani." _Sitä_ ei

nunna kuitenkaan tehnyt. Sanalla sanoen, tohtori John suhtautui

minuun kuin potilaaseen, tieteensä kannalta, ja sai sekä harjoittaa

ammattitaitoaan että tyydyttää luontaista hyväntahtoisuuttaan

jatkuvalla hoidolla, joka oli sekä sydämellistä että tarkkaavaa.

Eräänä iltana, joulukuun ensimmäisenä, kävelin yksinäni

nelikulmaisessa eteisessä. Kello oli kuusi, luokkahuoneiden ovet

kiinni, mutta niiden takana vallattomat oppilaat, jotka parhaillaan

olivat välitunnilla, panivat toimeen oikean pienoiskokoisen kaaoksen.

Eteinen oli aivan pimeä, lukuunottamatta punaista valoa joka kiilui

kamiinasta, avarat lasiovet ja korkeat ikkunat olivat tykkänään

jäässä, ja tähden kristallikipinä, joka siellä täällä kimmelsi

tuossa kalpeassa talviverhossa taittaen sen himmeän koruompelun

loistaviin särmiin, osoitti että ulkona oli tähtikirkas ilta, vaikka

ei ollutkaan kuutamoa. Se seikka, että näin uskalsin olla yksin

pimeässä, osoitti että hermoni alkoivat parantua. Ajattelin kyllä

nunnaa, mutta en juuri pelännyt sitä, vaikka takanani olivatkin

portaat jotka läpi säkkipimeän yön johtivat ylemmäs ja ylemmäs,

tasanteelta tasanteelle, aina tuohon kummitushuoneeseen saakka.

Myönnän kuitenkin että sydämeni vavahti ja valtimoni tykkivät

kiivaasti, kun äkkiä kuulin rapinaa ja hengitystä ja kääntyessäni

näin portaiden syvän varjon vieläkin syvempänä -- jokin olento

laskeutui portaita. Se pysähtyi hetkiseksi luokkahuoneen oven eteen,

sitten se liukui ohitseni. Samaan aikaan kuulin ovikellon kaukana

soivan. Luonnollinen ääni herättää luonnollisia tunteita: tämä olento

oli liian pyylevä ja lyhyt ollakseen minun luiseva nunnani. Se oli

vain madame Beck virkatoimissaan.

"Mademoiselle Lucy!" huusi Rosine rientäen käytävästä lamppu kädessä.

"Teitä odotetaan salongissa."

Madame näki minut, minä näin madamen, Rosine näki meidät molemmat,

mutta mitään ei sanottu. Minä lähdin suoraa päätä salonkiin. Siellä

tapasin sen jonka tunnustan odottaneenikin tapaavani -- tohtori

Brettonin, mutta hän oli iltapuvussa.

"Vaunut odottavat ovella", hän sanoi. "Äiti on lähettänyt hakemaan

teitä teatteriin, hän aikoi lähteä itse, mutta erään vieraan tulo

esti häntä ja hän sanoi heti: 'Ota Lucy minun sijastani'. Lähdettekö?"

"Nytkö heti? En ole asianmukaisessa puvussa", huudahdin ja silmäilin

epätoivoissani tummaa merinopukuani.

"Teillä on puolen tuntia aikaa pukeutumiseen. Minun olisi pitänyt

ilmoittaa teille aikaisemmin, mutta päätin itsekin lähtöni vasta

viiden aikaan, kun kuulin että odotettavissa oli todellinen nautinto

-- eräs suuri näyttelijätär esiintyy."

Ja hän mainitsi nimen joka häikäisi minua -- nimen joka siihen aikaan

saattoi häikäistä koko Eurooppaa. Se on vaiennut nyt, sen kerran niin

levoton kaiku on hiljennyt kokonaan. Hän, sen omistaja, on vuosia

sitten päässyt lepoon, yö ja unohdus on jo ammoin peittänyt hänet,

mutta _silloin_ hänen loisteensa -- Siriuksen loiste -- oli täydessä

korkeudessaan, valossaan ja voimassaan.

"Minä tulen, olen valmis kymmenen minuutin kuluttua", lupasin. Ja

minä kiidin pois eikä minua, hyvä lukija, hillinnyt se ajatus, joka

tällä hetkellä kenties hillitsee sinua, että nimittäin teatterimatka

Grahamin seurassa ja ilman rouva Brettonia saattaisi olla jollakin

tavoin moitittava. Sellaista ajatusta -- sellaista tunnonvaivaa

-- en olisi voinut ajatella, vielä vähemmän ilmaista Grahamille,

nostattamatta samalla kiihkeätä itsenihalveksintaa mielessäni,

sytyttämättä häpeän tulta niin hillitöntä, niin tuhoisaa, että se

varmaan pian olisi polttanut vereni kuiviin. Sitä paitsi kummitätini,

joka tunsi poikansa ja tunsi minut, olisi voinut ajatella veljen ja

sisaren kaitsemista yhtä hyvin kuin tunnollista huolenpitoa meidän

edesottamuksistamme.

Tämä tilaisuus ei vaatinut loistavaa pukua, himmeä punaharmaa

kreppipukuni riittäisi, ja niinpä etsin sitä makuusalin suuresta

tammikaapista, jossa riippui kokonaista neljäkymmentä pukua. Mutta

siellä oli tapahtunut muutoksia ja parannuksia, jokin uudistava

käsi oli järjestänyt täpötäyttä kaappia ja kantanut erinäisiä

vaatekappaleita ullakolle -- minun kreppipukuni muiden mukana. Minun

täytyi hakea se. Otin avaimen ja kiipesin portaita pelkäämättä,

miltei ajattelematta. Avasin oven ja tunkeuduin sisään. Lukija

uskokoon jos tahtoo, mutta kun äkkiä astuin sisään, ei tuo ullakko

ollut ihan niin pimeä kuin sen olisi pitänyt olla: eräästä nurkasta

loisti juhlallinen valo, kuin tähti, mutta leveämpi. Niin selvänä se

loisti, että saatoin nähdä tuon syvän alkovin ja osan himmeänpunaista

verhoa, joka oli sen edessä. Silmänräpäyksessä se katosi ääneti

silmieni edestä, samoin verho ja alkovi, ja koko tuo puoli ullakkoa

muuttui pimeäksi kuin yö. En uskaltanut tutkia asiaa, siihen minulla

ei ollut aikaa eikä halua, sieppasin vain pukuni, joka riippui

seinällä, onneksi lähellä ovea, syöksyin ulos, lukitsin oven

suonenvedontapaisella kiireellä ja lensin portaita alas makuusaliin.

Mutta minä vapisin liiaksi voidakseni pukeutua: mahdotonta kammata

tukkaani ja kiinnittää hakasia sellaisilla sormilla. Niinpä

kutsuin Rosinea ja lahjoin hänet auttajakseni. Rosine, joka piti

lahjoista, teki parhaansa, silitti ja palmikoi tukkani yhtä hyvin

kuin oikea kampaaja, asetti pitsikauluksen matemaattisen suoraan,

sitoi kaulahuivin virheettömästi -- sanalla sanoen teki työnsä kuin

todellinen näppärä Phillis, mikä hän kyllä osasi olla kun vain

suvaitsi. Annettuaan minulle nenäliinan ja hansikkaat hän otti

kynttilän ja valaisi minulle portaita. Olin unohtanut huivini, hän

palasi hakemaan sitä, ja minä odotin eteisessä tohtori Johnin kanssa.

"Mikä on, Lucy?" sanoi Graham katsellen minua tiukasti. "Vanha

kiihtymys taas. Haa, onko se nunna?"

Mutta minä kiistin jyrkästi; minua harmitti kun taas jouduin

epäilyksen alaiseksi harhanäyistä. Hän oli epäilevä.

"Nunna on näyttäytynyt, niin totta kuin elän", hän sanoi, "hänen

hahmonsa näkeminen jättää silmiinne erityisen kiillon ja ilmeen josta

ei voi erehtyä."

"Hän _ei_ ole näyttäytynyt", intin vastaan, ja itse asiassa voinkin

totuudenmukaisesti kiistää hänen näyttäytymisensä.

"Näen kaikki vanhat oireet", vakuutti hän, "erikoinen ilme, kalpeat,

kiihtyneet kasvot."

Hän oli niin itsepintainen, että pidin parhaana kertoa hänelle mitä

todella _olin_ nähnyt. Tietysti hän piti sitä saman syyn uutena

seurauksena: harhanäkyä kaikki -- heikkohermoisuutta jne. En uskonut

häntä hivenenkään vertaa, mutta en tohtinut sanoa vastaan: lääkärit

ovat niin itsepäisiä, niin järkkymättömiä kuivissa materialistisissa

näkökohdissaan.

Rosine toi huivin, minut kiedottiin siihen ja vietiin vaunuihin.

<tb>

Teatteri oli täynnä -- täynnä kattoa myöten, kuninkaalliset ja

aatelisto olivat läsnä, palatsit ja hovit olivat tyhjentäneet

asujaimensa näille ahtaille äänettömille penkkiriveille. Tunsin

syvästi etuoikeuteni saadessani paikan tämän näyttämön edessä,

ikävöin nähdä olentoa jonka kyvyistä olin kuullut minussa aivan

erikoista odotusta herättäviä kertomuksia. Tahdoin nähdä oliko

hänen maineensa oikeutettu, ja odotin omituisen uteliaana, vakavana

ja ankarana, mutta hyvin jännittyneenä. Saisin tutkia luonnetta

jonkalaista ei vielä koskaan ollut sattunut silmieni eteen: suuri ja

uusi tähti hän oli, mutta minkä muotoinen? Odotin hänen nousemistaan.

Hän nousi kello yhdeksän aikaan tuona joulukuun iltana, yli

taivaanrannan näin hänen tulevan. Hän saattoi vieläkin loistaa

kalvenneen suurena ja kiinteän väkevänä, mutta tuo tähti kallistui

jo tuomiopäiväänsä kohti. Läheltä nähtynä se oli vain kaaos -- ontto

ja puoliksi palanut: sammunut tai sammuva taivaankappale -- puoliksi

laavaa, puoliksi hehkua.

Olin kuullut tuota naista sanottavan "rumaksi", ja odotin näkeväni

luisevaa koleutta ja karkeutta -- jotakin suurta, kulmikasta,

kellahtavaa. Mitä näin, oli vain varjo kuninkaallisesta Vashtista:

kuningatar, muinoin kaunis kuin päivä, oli nyt kolkko kuin hämärä ja

kulunut kuin palava vaha.

Jonkin aikaa -- pitkän aikaa -- luulin että siinä oli vain nainen,

vaikkakin nainen ainoa laatuaan, täynnä voimaa ja tenhoa. Vähitellen

huomasin erehdykseni. Katso! minä näin hänessä jotakin joka ei ollut

naista eikä ihmistä: hänen kummassakin silmässään oli paholainen.

Nuo pahat voimat kantoivat häntä läpi näytelmän, pitivät pystyssä

hänen heikkoja voimiaan -- sillä hän oli vain hauras olento -- ja kun

toiminta kohosi ja syveni, kuinka villisti ne ravistivatkaan häntä

hornan intohimoillaan! Ne kirjoittivat sanan _helvetti_ hänen suoraan

ylvääseen otsaansa. Ne virittivät hänen äänensä tuskan värinään. Ne

väänsivät hänen kuninkaalliset kasvonsa pirulliseksi naamioksi. Hän

seisoi siinä kuin lihaksi tullut viha, murha ja hulluus.

Se oli ihmeellinen näky, valtava ilmestys.

Se oli alhainen, hirveä, epämoraalinen näytelmä.

Lävistetyt miekkailijat, jotka nääntyvät veriinsä areenan hiekalle,

härät jotka sarvillaan raatelevat hevosia, joiden sisälmykset ovat

vuotaneet ulos, ovat lievempi näky yleisölle -- miedompi höyste

ihmisten maulle -- kuin Vashti seitsemän paholaisen kynsissä,

paholaisten jotka kirkuen repivät uhriaan, mutta eivät antaneet

manata itseään ulos.

Kärsimys oli iskenyt tuohon näyttämön vaitijattareen, ja hän

seisoi katsomonsa edessä antautumatta kärsimykselle, alistumatta

siihen, vieläpä tuntematta sitä ihmismitoilla mitaten: hän seisoi

umpimielisenä taistelussaan, jäykkänä vastarinnassaan. Hänen yllään

ei ollut tavallinen puku, vaan kalpea antiikkinen viitta, ja hän

seisoi pitkänä ja ryhdikkäänä kuin kuvapatsas. Taustan, ympäristön ja

lattian purppura toi hänet voimakkaasti näkyviin -- valkoisena kuin

alabasteri -- kuin hopea; tai pikemmin, sanottakoon se, kuin kuolema.

Missä oli Kleopatran taulun maalaaja? Tulkoon hän tänne ja istukoon

tutkimaan tätä erilaista näkyä. Etsiköön täältä ihailemaansa valtavaa

lihamäärää, jänteitä, runsasta verta, hyvin syötettyä silavaa.

Tulkoot kaikki materialistit tänne ja katsokoot.

Olen sanonut että hän ei tunne tuskaansa. Ei, sillä tuon sanan

heikkous tekisi siitä valheen. Hänen silmissään kaikki tuska heti

ruumiillistuu: hän katsoo siihen kuin johonkin jonka kimppuun

voi hyökätä, jonka voi lannistaa ja repiä kappaleiksi. Hän, joka

itse tuskin on ainetta, joutuu taisteluun käsitteitä vastaan.

Vastoinkäymisen edessä hän on kuin naarastiikeri, hän repii

kappaleiksi tuskansa ja pirstoo sen inhoten, suonenvedon tapaisesti.

Kärsimys ei häneen nähden anna mitään hyviä tuloksia, kyynelet eivät

kastele viisauden satoa; tautia, vieläpä kuolemaa hän katselee

kapinallisen silmin. Hän on kenties paha, mutta hän on myös voimakas,

ja hänen voimansa on valloittanut Kauneuden ja Sulon ja kytkenyt

molemmat puolelleen, verrattoman ihanat vangit, ja yhtä tottelevaiset

kuin ihanat. Hillittömimmissäkin voimanponnistuksissa on hänen joka

liikkeensä kuninkaallisen, verrattoman ylevä. Hänen tukkansa, joka

hulmuaa valtoimenaan kemuissa tai taistelussa, on sittenkin enkelin

tukkaa, loistavaa sädekehänsä alla. Langenneena, kapinallisena,

kirottuna hän muistuttaa taivasta jota vastaan hän niskoitteli.

Taivaan valo etsii hänen karkotuspaikkaansa, tunkeutuu sen rajojen

sisälle ja valaisee sen hylättyä etäisyyttä.

Asettakaa nyt Kleopatra tai joku muu vetelys hänen tielleen

esteeksi, niin saatte nähdä kuinka hän lävistää tuon pehmeän massan

kuin Saladinin miekka untuvapatjan. Antakaa Peter Paul Rubensin

herätä kuolleista, antakaa hänen nousta käärinliinoistaan ja tuoda

tähän paikkaan lihavien naistensa koko armeija: sama taikavoima,

joka elähytti Mooseksen hentoa sauvaa, voisi yhdessä henkäyksessä

palauttaa uomaansa sanan voimalla kahlehditut vedet ja hukuttaa

voimakkaan vihollisarmeijan hajoavien vesimuurien Pauliinaan.

Vashti ei ollut hyvä, oli minulle kerrottu, ja olen itse sanonut että

hän ei näyttänyt hyvältä: hän oli henki, mutta kotoisin hornasta. No

hyvä, jos niin paljon epäpyhää voimaa voi nousta alhaalta, eikö yhtä

runsas määrä pyhitettyä voimaa saattaisi jonakin päivänä laskeutua

ylhäältä?

Mitä arveli Graham tästä olennosta?

Pitkinä väliaikoina unohdin katsoa kuinka hän käyttäytyi ja kysyä

mitä hän ajatteli. Neron väkevä magneettivoima veti sydämeni pois

tavalliselta radaltaan; auringonkukka kääntyi kohti etelästä

säihkyvää valoa, joka ei lähtenyt auringosta -- rajua punaista

komeetanvaloa -- kuumaa nähdä ja tuntea. Olin nähnyt näyttelemistä

ennenkin, mutta en koskaan mitään tämäntapaista: en koskaan sellaista

mikä hämmästyttää toivoa ja vaimentaa halun, mikä käy yli vaiston

ja himmentää ymmärryksen; mikä, sen sijaan että se vain ärsyttäisi

mielikuvitusta ajatuksella siitä mikä voisi tapahtua, samalla

kiihottaa hermoja, koska se _ei_ tapahdu, ja päästää valloilleen

voiman joka on kuin syvä ja tulvehtiva talvinen virta, joka pauhaa

koskena ja tempaa sielun kuin minkäkin lehden putouksensa kurimuksiin

ja ankariin kuohuihin.

Neiti Fanshawe, pätevänä arvosteluissaan kuten aina, oli sanonut

tohtori Brettonia vakavaksi, intohimoiseksi mieheksi, liian totiseksi

ja liian herkäksi. Minä en koskaan nähnyt häntä siinä valossa, enkä

voinut sälyttää hänelle sellaisia virheitä. Hänen luonnollinen

olotilansa ei ollut mietiskelevä eikä hänen luonnollinen mielialansa

tunteellinen; _herkkä_ hän oli kuin läikehtivä vesi, mutta samalla

myös _tunteeton_, melkein kuin vesi: tuuli ja aurinko liikuttivat

häntä -- teräs ei purrut, tuli ei polttanut.

Tohtori John _osasi_ ajatella ja ajatteli hyvin, mutta hän oli

pikemmin toiminnan kuin ajatuksen mies; hän _osasi_ tuntea,

voimakkaastikin omalla tavallaan, mutta hänen sydämessään ei ollut

ainoatakaan innostuksen kieltä. Kirkkaat, lempeät ja suloiset

vaikutelmat saivat kirkkaan, lempeän ja suloisen vastaanoton hänen

huuliltaan ja silmistään, ihanan nähdä kuin ruusunpunan ja hopean

helmi- ja purppuravivahdukset suvipilvissä. Mikä taas oli myrskyä,

mikä hurjaa ja kiihkoisaa, vaarallista, äkkinäistä ja liekehtivää,

sitä kohtaan hänellä ei ollut mitään myötätuntoa, sen kanssa ei

mitään kosketusta. Kun sain aikaa ja halua vilkaista häneen, huvitti

ja ilahdutti minua huomata että hän ei katsellut tuota kaameata

ja ylevää Vashtia ihmetellen ja palvoen eikä vieroenkaan, vaan

yksinkertaisesti hyvin uteliaana. Vashtin tuska ei vaivannut häntä,

Vashtin villi valitus -- pahempi kuin hätähuudot -- ei suurestikaan

liikuttanut häntä, Vashtin raivo oli hänelle hieman vastenmielistä

mutta ei kauhistuttavaa. Kylmä nuori brittiläinen! Hänen oman

Englantinsa kalpeat kalliot eivät levollisemmin katso Kanaalin

kuohuihin kuin hän sinä iltana katseli tuota Pythian innoitusta.

Katsellessani hänen kasvojansa teki mieleni tietää hänen ajatuksensa

tarkalleen, ja vihdoin teinkin kysymyksen houkutellakseni ne esiin.

Ääneni kuullessaan hän heräsi kuin unesta, sillä oman tapansa mukaan

hän oli ajatellut, ja hyvin keskitetysti sittenkin, omia ajatuksiaan.

"Mitä hän piti Vashtista", halusin tietää.

"Hm-m-m", oli ensimmäinen tuskin lausuttu mutta paljon sanova

vastaus, ja sitten karehti hänen huulillaan niin omituinen hymy, niin

arvosteleva, miltei ynseä! Uskon että tuollaisia luonteita kohtaan

hänen tunteensa olivatkin ynseät. Parilla huolitellulla lauseella

hän ilmaisi mielipiteensä tuosta näyttelijättärestä ja tunteensa

häntä kohtaan: hän arvosteli Vashtia naisena, ei taiteilijattarena.

Arvostelu oli polttava.

Tuo ilta oli jo merkitty elämäni kirjaan, ei valkoisella vaan syvän

punaisella ristillä. Mutta en ollut vielä lopussa, ja toinen muisto

oli vielä aiottu painettavaksi siihen häviämättömin kirjaimin.

Keskiyön tienoilla, kun syvenevä murhenäytelmä tummeni

kuolinkohtausta kohti, kun kaikki pidättivät henkeään ja yksinpä

Grahamkin puri alahuultaan, rypisti kulmiaan ja istui ääneti ja

järkyttyneenä -- kun koko teatteri oli hiljainen ja kaikkien silmät

keskitettyinä yhteen kohtaan, kaikkien korvat kuuntelivat samaa ääntä

-- kun muuta ei näkynyt kuin valkoinen olento, joka oli vajonnut

penkille ja kamppaili väristen viimeistä, vihatuinta, ilmeisesti

voitollista vihollistaan vastaan -- kun muuta ei kuulunut kuin hänen

voihkeensa ja läähätyksensä, joista vielä henki kapinallisuutta ja

uhmaa; kun suhdaton tahto järkytti riutuvaa kuolevaista ruumista

ja pakotti sen taisteluun tuomiota ja kuolemaa vastaan, kamppaili

jokaisesta tuumanverrasta maata, möi kalliisti joka veripisaran,

vastusti viimeiseen asti kykyjensä riistäjää, _tahtoi_ nähdä,

_tahtoi_ kuulla, _tahtoi_ hengittää, _tahtoi_ elää hamaan siihen

hetkeen asti ja melkein sen ylikin, jolloin kuolema sanoo kaikelle

aistivalle ja kaikelle elävälle:

"Tähän asti eikä kauemmaksi!"

Juuri silloin kuului pahaenteistä rätinää näyttämön takaa -- siellä

juostiin ja puheltiin. Mitä se oli? kysyi koko sali. Liekki,

savunkäry vastasi.

"Tulipalo!" vyöryi läpi katsomon. "Tulipalo!" huudettiin,

toistettiin, parkaistiin edelleen. Ja sitten nopeammin kuin kynä voi

kuvata tuli pakokauhu, myrskyten ja rusentaen -- sokea, itsekäs,

julma kaaos.

Entä tohtori John? Lukija, minä näen hänet vieläkin, näen hänen

hienon rohkeutensa ja herttaisen levollisuutensa.

"Lucy pysyy paikallaan, minä tiedän sen", hän sanoi ja vilkaisi

minuun, katseessaan sama tyyni hyvyys ja voiman lepo, jota niissä

olin nähnyt istuessani hänen vieressään hänen äitinsä takkavalkean

turvallisessa loisteessa. Niin, luulen että tällainen vetoaminen

olisi saanut minut istumaan alallani vaikkapa halkeavan kallion

alla, mutta itse asiassa olikin ensimmäinen vaistoni pysyä

paikallani tällaisissa olosuhteissa, enkä mistään hinnasta olisi

liikehtimiselläni saattanut häntä levottomaksi, vastustanut hänen

tahtoaan tai vaatinut häneltä erityistä huolenpitoa. Olimme

permannolla, ja muutaman hetken kuluttua oli ympärillämme mitä

hirvittävin ja säälimättömin paine.

"Kuinka naiset ovatkaan kauhuissaan?" hän sanoi, "mutta jolleivät

miehet olisi melkein samanlaisia, voitaisiin ylläpitää järjestystä.

Tämä on surullinen näky: näen tällä hetkellä viitisenkymmentä

itsekästä petoa, joista jokaisen voisin omatunto hyvänä lyödä maahan,

jos olisin lähellä. Näen naisia jotka ovat urheampia kuin miehet. Kas

tuolla -- hyvä Jumala!"

Grahamin puhuessa oli eräs nuori tyttö, joka hyvin hiljaisena ja

lujana oli painautunut edessämme olevaan herrasmieheen, tullut äkkiä

riistetyksi irti suojelijastaan, ja muuan raakamainen tungettelija

oli painanut hänet ihmisjoukon jalkoihin. Tuskin pari sekuntia hän

ehti olla kateissa. Graham ryntäsi eteenpäin, hän ja tuo vieras

herra, voimakas vaikkakin harmaatukkainen mies, koettivat yksissä

voimin torjua ihmisjoukkoa. Tytön pää ja pitkä tukka retkahtivat

hänen olalleen: tyttö näytti olevan tainnoksissa.

"Uskokaa hänet minulle, minä olen lääkäri", sanoi tohtori John.

"Jollei teillä ole ketään naista seurassanne, olkoon niin", oli

vastaus. "Pidelkää häntä ja minä raivaan tien: meidän on saatava

hänet ulkoilmaan."

"Minulla on mukanani eräs neiti", sanoi Graham, "mutta hän ei ole

esteenä eikä vaivana."

Hän etsi minua silmillään: olimme joutuneet erilleen. Olin kuitenkin

päättänyt mennä hänen luokseen ja tunkeuduin tuon elävän muurin läpi,

ryömien alitse milloin en voinut päästä välistä tai yli.

"Tarttukaa kiinni minuun älkääkä hellittäkö", sanoi hän, ja minä

tottelin.

Tienraivaajamme osoittautui väkeväksi ja neuvokkaaksi, hän avasi

tiheän massan kuin kiila, onnistui vihdoin kärsivällisenä ja

väsymättömänä tunkeutumaan tuon elävän kallion läpi -- se oli niin

kiinteä, kuuma ja tukahduttava -- ja vei meidät raikkaaseen viileään

yöhön.

"Olette englantilainen", hän sanoi lyhyesti tohtori Brettonille, kun

olimme päässeet kadulle.

"Englantilainen. Ja puhun maanmieheni kanssa, eikö niin?" oli vastaus.

"Oikein arvattu. Olkaa hyvä ja viipykää tässä vielä pari minuuttia,

kunnes löydän vaununi."

"Isä, en minä ole loukkaantunut", sanoi tyttömäinen ääni. "Olenko

isän luona?"

"Olette erään hyvän ystävän luona, ja isänne on aivan vieressä."

"Sanokaa hänelle etten ole vahingoittunut, paitsi olkapäähän. Voi

kuinka se on kipeä. He polkivat juuri sitä."

"Mennyt kenties sijoiltaan", mutisi tohtori. "Toivotaan ettei ole

tapahtunut pahempaa vahinkoa. Lucy, antakaa kätenne tänne hetkiseksi."

Ja minä autoin häntä kun hän järjesti vaatteita ja asentoa

mukavammaksi kärsivälle taakalleen. Tyttö tukahdutti valituksen ja

makasi hänen käsivarsillaan hiljaa ja kärsivällisenä.

"Hän on hyvin kevyt", sanoi Graham, "kuin lapsi!" Ja hän kysyi

kuiskaten: "Onko hän lapsi, Lucy? Huomasitteko minkä ikäinen hän on?"

"Minä en ole lapsi -- olen seitsemäntoistavuotias", vastasi potilas

vakavasti ja arvokkaana. Ja heti sen jälkeen:

"Käskekää isää tänne, minä tulen levottomaksi."

Vaunut ajoivat esiin, tytön isä vapautti Grahamin taakastaan, mutta

muutettaessa kantajalta toiselle häneen teki kipeätä ja hän vaikeroi

taas.

"Kultaseni!" sanoi isä hellästi. Sitten hän kääntyi Grahamiin.

"Sanoitte olevanne lääkäri, sir, eikö niin?"

"Sanoin, olen tohtori Bretton La Terrassesta."

"Hyvä. Tahdotteko astua vaunuihin?"

"Omat vaununi ovat täällä, etsin ne ja seuraan teitä."

"Olkaa sitten hyvä ja seuratkaa meitä." Ja hän mainitsi osoitteensa:

Hotelli Crécy, Rue Crécyn varrella.

Me seurasimme, vaunut vierivät nopeasti, Graham ja minä olimme

ääneti. Tämä tuntui seikkailulta.

Koska olimme kadottaneet jonkin hetkisen vaunujemme etsimiseen,

pääsimme hotelliin noin kymmenen minuuttia myöhemmin kuin nuo

vieraat. Talo oli hotelli ulkomaisessa merkityksessä: kokoelma

asuinhuoneita, ei ravintola -- suuri upea rakennus, katuoven yllä

korkea kaari, sen takana holvikäytävä, joka vei joka taholta

rakennusten ympäröimään nelikulmaiseen pihaan.

Me astuimme vaunuista, nousimme isoja kauniita portaita ja

pysähdyimme numero kahden eteen toiselle tasanteelle. Koko

ensimmäinen kerros oli näet jonkun venäläisen ruhtinaan hallussa,

ilmoitti Graham. Soitettuamme kelloa toisella suurella ovella avautui

eteemme sarja hyvin kauniita huoneita. Livree-pukuinen palvelija

ilmoitti meidät, astuimme salonkiin, jonka takassa englantilaiseen

tapaan paloi tuli ja jonka seinissä välkehti ulkomaisia peilejä.

Tulen ääressä näkyi pieni ryhmä: hento olento vajonneena suureen

nojatuoliin, pari naista hääräili ympärillä ja tuo teräksenharmaa

herrasmies katseli heitä levottomana.

"Missä on Harriet? Tahtoisin että Harriet tulisi tänne", sanoi

tyttömäinen ääni heikosti.

"Missä on rouva Hurst?" kysyi herrasmies kärsimättömästi ja hieman

tuikeasti miespalvelijalta, joka oli laskenut meidät sisään.

"Ikävä kyllä hän on lähtenyt kaupungille, sir, nuori neiti antoi

hänelle vapaata huomiseen asti."

"Niin -- niin annoin. Hän meni sisarensa luo, minä sanoin että hän

saa mennä, muistan nyt", keskeytti nuori neiti. "Mutta minä olen

niin pahoillani, Manon ja Louison eivät ymmärrä sanaakaan siitä mitä

sanon, ja he vahingoittavat minua tahtomattaan."

Tohtori John ja herrasmies tervehtivät nyt toisiaan, ja sillä aikaa

kun he kuluttivat muutamia minuutteja neuvotteluihin, lähestyin minä

nojatuolia, ja nähdessäni mitä tuo heikko ja raukea tyttö tahtoi

saada tehdyksi, tein sen.

Olin vielä näissä puuhissani, kun Graham tuli lähemmäksi. Hän oli

yhtä taitava haavuri kuin lääkäri, ja tutkiessaan hän huomasi että

hänen omat tietonsa riittivät kysymyksessä olevan tapauksen hoitoon.

Hän määräsi että tyttö oli kannettava omaan huoneeseensa, ja kuiskasi

minulle:

"Menkää naisten mukana, Lucy, he näyttävät hitailta: voittehan

ainakin määrätä heidän liikkeitään ja siten säästää häneltä kipua.

Häneen on koskettava hyvin hellävaroen."

Huoneen teki varjoisaksi himmeänsiniset kaihtimet, ilmavaksi

musliiniset ikkunaverhot; vuode oli mielestäni kuin lunta ja usvaa

-- tahraton, pehmeä ja utuinen. Annoin naisten seisoa syrjässä ja

riisuin heidän valtiattarensa ilman heidän hyvää tarkoittavaa mutta

kömpelöä apuaan. En ollut siksi tyynellä mielellä, että olisin

voinut erikseen panna merkille vaatteiden yksityiskohdat, mutta

saamani yleisvaikutus puhui hienostuksesta, herkkätunteisuudesta

ja täysin persoonallisesta sivistyksestä, mikä, jäljestäpäin asiaa

ajatellessani, tuntui olevan omituisessa ristiriidassa niiden

huomioiden kanssa, joita olin tehnyt neiti Ginevra Fanshawen asusta.

Tyttö itse oli pieni hento olento, mutta kaunis kuin kuva. Kun

työnsin taaksepäin hänen runsaan mutta samalla hienoisen tukkansa,

joka oli niin kiiltävä ja pehmeä ja verrattoman hyvin hoidettu,

tulivat näkyviini nuoret, kalpeat ja väsyneet, mutta ylhäiset

kasvot. Otsa oli sileä ja kirkas, kulmakarvat selvät mutta pehmeät,

ja ne häipyivät ohimoilla pelkäksi viivaksi; silmät olivat ihana

luonnonlahja -- kauniit ja ilmeikkäät, suuret ja syvät, ja näyttivät

hallitsevan hentoja piirteitä. Toisena hetkenä ja toisissa

olosuhteissa ne varmaan kykenivät ilmaisemaan paljon, nyt ne olivat

raukeat ja kärsivät. Hänen hipiänsä oli täydellisen kirkas, niskassa

ja käsissä oli hienoja suonia kuin kukan terälehdissä. Hieno kerros

ylpeyden jäätä täydensi tämän hentoisen ulkomuodon, ja huulessa oli

kaari -- epäilemättä synnynnäinen ja itsetiedoton -- mutta jos ensi

kerran olisin nähnyt sen keskellä terveyttä ja ulkonaista loistoa,

olisin pitänyt sitä aiheettomana ja luullut pikku neidin omaavan

aivan väärän käsityksen elämästä ja omasta tärkeydestään.

Hänen käyttäytymisensä tohtorin käsissä hymyilytti ensin; se ei

suinkaan ollut lapsellista -- pikemmin lujaa ja kärsivällistä --

mutta kerran tai pari hän kuitenkin äkkiä ja tiukasti kääntyi

tohtoriin päin ja sanoi että tämä teki hänelle pahaa ja että tohtorin

täytyi koettaa kiusata häntä vähemmän. Näin myös hänen suurten

silmiensä kiintyvän Grahamin kasvoihin kuin kauniin ja ihmettelevän

lapsen juhlalliset silmät. En tiedä huomasiko Graham tätä

tarkastusta; jos huomasi, varoi hän häiritsemästä tai keskeyttämästä

sitä maksamalla takaisin samalla mitalla. Luulen että hän suoritti

työnsä äärimmäisen huolellisesti ja hellä varoen, säästäen

potilaaltaan tuskaa niin paljon kuin voi. Kun hän oli lopettanut,

antoikin tyttö hänelle tunnustusta sanomalla sydämellisesti:

"Kiitoksia, tohtori, ja hyvää yötä." Puhuessaan hän kuitenkin toisti

saman totisen ja suoran katseensa, joka mielestäni oli niin erikoinen

vakavuudessaan ja innossaan.

Hän ei nähtävästi ollut loukannut itseään vaarallisesti, tämän tiedon

isä otti vastaan huulillaan hymy joka melkein teki kenen tahansa

hänen ystäväkseen -- se oli niin iloinen ja kiitollinen. Hän ilmaisi

nyt kiitollisuutensa Grahamia kohtaan niin vakavasti kuin sopii

englantilaiselle, kun kysymyksessä on henkilö joka on auttanut häntä

mutta joka vielä on hänelle vieras. Hän pyysi Grahamia saapumaan myös

seuraavana päivänä.

"Isä", kuului vuodeverhojen takaa, "kiitä myös neitiä. Onko hän

siellä?"

Avasin verhot hymyillen ja katsoin häneen. Hänen oli nyt suhteellisen

hyvä olla; hän näytti kauniilta, vaikka olikin kalpea; kasvot olivat

hienopiirteiset, ja joskin ne ensi hetkessä näyttivät ylpeiltä,

luulen että lähempi tuttavuus voisi osoittaa ne lempeiksi.

"Minä kiitän neitiä hyvin vilpittömästi", sanoi hänen isänsä. "Arvaan

että hän on ollut hyvin kiltti lapselleni. Tuskin uskallammekaan

kertoa rouva Hurstille, kuka on ollut hänen sijaisenaan ja tehnyt

hänen työnsä, hän olisi sekä häpeissään että mustasukkainen."

Ja niin sanottiin hyvästit mitä parhaimpina ystävinä. Meille

tarjottiin vieraanvaraisesti virvokkeita, mutta koska oli myöhäinen,

kieltäydyimme ja poistuimme hotelli Crécystä.

Paluumatkalla jouduimme ajamaan teatterin ohi. Kaikki oli hiljaista

ja pimeätä: hälisevä ja ryntäävä ihmisjoukko oli poissa -- lamput,

kuten alkava tulipalokin, sammuksissa ja unohdetut. Seuraavan aamun

lehdet tiesivät että kipinä oli pudonnut vain johonkin irtonaiseen

verhoon, joka oli leimahtanut tuleen ja sammunut seuraavassa hetkessä.