KIRJE

Kun kaikki hiljeni talossa, kun päivällinen ja meluisa vapaahetki

olivat ohi, kun oli tullut pimeä, ja hiljainen lukulamppu oli

sytytetty ruokasaliin, kun ulko-oppilaat olivat menneet kotiin ja

ovien pauke ja kellon kilinä siltä päivältä vaiennut, kun madame

varmasti oli asettunut omalle puolelleen äitinsä ja ystäviensä

seuraan, silloin hiivin keittiöön, pyysin puolen tunnin ajaksi

kynttilää erityiseen tarkoitukseen ja sain pyyntööni myöntävän

vastauksen ystävältäni Gotonilta, joka sanoi: "Saatte toki,

kultaseni, saatte vaikka kaksi, jos tahdotte." Ja kynttilä kädessä

menin ääneti makuusaliin.

Suuri oli harmini kun huomasin että eräs oppilas oli pahoinvoinnin

tähden jo mennyt levolle -- vielä suurempi kun musliinimyssyn

reunuksen alta tunsin Ginevra Fanshawen "kärsivät kasvot". Tällä

hetkellä hän tosin näytti nukkuvan, mutta ihan varmaan hän oli

heräävä ja ahdistava minua laverteluillaan juuri silloin kun

keskeytys olisi vähimmin suotavaa. Tosiaankin, kun katselin häntä,

huomasin pienen vavahduksen silmäluomessa, mikä ilmaisi että tuo

näennäinen lepo saattoi olla vain sotajuoni ja että hän itse asiassa

viekkaasti piti silmällä "Timonin" liikkeitä. Häneen ei ollut

luottamista. Ja minä olin niin toivonut saada olla yksin, vain sen

verran että ehtisin lukea kallisarvoisen kirjeeni rauhassa.

Hyvä, minun oli mentävä luokkahuoneisiin. Etsittyäni ja löydettyäni

aarteen lippaastaan laskeuduin alas. Huono onni vainosi minua.

Luokkahuoneita parhaillaan lakaistiin ja puhdistettiin kynttilän

valossa jokaviikkoisen tavan mukaan: penkit oli kasattu pulpeteille,

ilma oli harmaa tomusta, märkä kahvinporo (sitä käyttävät

labassecourilaiset palvelustytöt teelehtien asemesta) peitti lattian,

kaikki oli toivotonta sekasotkua. Vetäydyin takaisin nolona mutta

en lannistuneena, ja tahdoin yhtä päättävästi kuin konsanaan löytää

yksinäisyyttä _jostakin_.

Otin avaimen sieltä missä tiesin sen olevan, nousin kolmet portaat

yhteen menoon, pääsin pimeälle ja hiljaiselle pengermälle, avasin

madonsyömän oven ja työnnyin mustalle kylmälle ullakolle. Tänne

ei kukaan seuraisi minua -- kukaan ei keskeyttäisi -- ei edes

madame itse. Suljin ullakon oven, asetin kynttilän vanhalle laholle

lipastolle, heitin hartioilleni huivin, sillä ilma oli jääkylmä, otin

kirjeeni väristen suloisesta maltittomuudesta, rikoin sinetin.

"Onko se pitkä -- onko se lyhyt?" ajattelin, ja pyyhkäisin kädellä

silmiäni hälventääkseni lauhkean eteläsateen hopeisen himmeyden.

Se oli pitkä.

"Onko se kylmä -- onko se ystävällinen?"

Se oli ystävällinen.

Hillitty, hallittu, kuritettu odotukseni piti sitä hyvin

ystävällisenä, ikävöivä ja isoava ajatukseni ehkä ystävällisempänä

kuin se olikaan.

Niin vähän olin toivonut, niin paljon olin pelännyt, nyt sain

maistaa toteutumisen täyttä riemua -- sellaista jota kenties

monikaan ihmisolento ei saa tuntea koko elinaikanaan. Poloinen

englanninopettaja kylmällä ullakolla lukiessaan lepattavan kynttilän

valossa kirjettä joka oli vain ystävällinen -- ei mitään muuta --

vaikka tuo ystävällisyys minusta silloin tuntuikin jumalaiselta, oli

onnellisempi kuin moni kuningatar palatsissaan.

Onni jolla oli niin hatara alkuperä, ei tietenkään voinut olla

muuta kuin lyhyt, mutta niin kauan kuin sitä kesti, se oli

aitoa ja verratonta: pisara -- mutta suloinen pisara -- oikeata

hunajakastetta. Tohtori John oli kirjoittanut minulle pitkälti,

hän oli kirjoittanut minulle mielellään, hän oli kirjoittanut

hyväntuulisesti, viipyen päivänpaisteisen tyytyväisenä kohtauksissa

jotka olivat sattuneet hänen ja minun silmieni edessä, paikoissa

jotka yhdessä olimme nähneet, keskusteluissamme, lyhyesti sanoen

kaikenlaisissa pikkuseikoissa, jotka kuuluivat viimeisiin rauhan

viikkoihin. Mutta riemuni sisin ydin oli varmuus, johon tuo hilpeä

ja herttainen sävy niin jalomielisesti antoi aihetta, varmuus siitä

että kirje ei ollut tarkoitettu vain _minun_ ilokseni, vaan hänen

_omaksikin_ hauskuudekseen. Hauskuus jota hän ehkä ei enää koskaan

haluaisi eikä etsisi -- sellainen olettamus tuntui joka suhteessa

todenmukaiselta -- mutta _se_ oli sen ajan murhe. Kuluvassa hetkessä

ei ollut mitään tuskaa, ei mitään tahraa eikä puutetta -- se oli

täysipainoinen, puhdas ja virheetön, ja toi minulle syvää siunausta.

Kiitävä enkeli näytti viivähtävän vieressäni, se nojautui sydämeeni

ja painoi sen sykintää vasten rauhoittavan ja viileän, parantavan

ja pyhittävän siipensä. Tohtori John, sinä tuotit minulle tuskaa

jäljestäpäin: kaikki paha annettakoon anteeksi -- vapaasti anteeksi

-- tuon yhden herttaisen, ikimuistettavan hyvän työn tähden.

Onko ilkeitä olentoja, jotka eivät ole ihmisiä ja jotka kadehtivat

ihmisonnea? Onko pahoja voimia, jotka kummittelevat ilmassa ja

myrkyttävät sen ihmiseltä? Kuka oli lähelläni?

Jokin outo ääni kuului avaralta yksinäiseltä ullakolta. Minusta

tuntui kuin ihan varmaan olisin kuullut lattialla hiipiviä askeleita

-- ikään kuin joku olisi liukunut eteenpäin tuon pimeän nurkan

suunnalta, jossa nuo kummitusmaiset pahantekijä-takit riippuivat.

Minä käännyin: valoni oli huono, huone pitkä -- mutta niin totta

kuin elän! Keskellä kummitusmaista huonetta näin haamun, mustaan

ja valkoiseen puetun, jonka viitta oli ahdas, suora ja musta, pää

hunnutettu, valkoinen.

Sano mitä tahdot, lukija -- sano että olin hermostunut tai

hullu, vakuuta että kirjeen aiheuttama jännitys oli saanut minut

kiihdyksiin, selitä että näin unta, mutta tämän minä vannon: minä

näin siinä -- tuossa huoneessa -- sinä yönä -- haamun joka oli kuin

-- _nunna_.

Minä kirkaisin, minä kauhistuin. Jos tuo olento olisi lähestynyt

minua, olisin varmaan pyörtynyt. Se vetäytyi takaisin, ja minä

riensin ovelle. En tiedä miten pääsin portaita alas. Vaistomaisesti

vältin ruokasalia ja suuntasin kulkuni madamen seurusteluhuoneeseen.

Syöksyin sisään. Sanoin:

"Ullakolla on jotakin -- minä olin siellä -- minä näin jotakin.

Menkää katsomaan, kaikki tyynni!"

Minä sanoin "kaikki tyynni", sillä huone oli mielestäni täynnä

väkeä, vaikka siellä itse asiassa oli vain neljä henkeä: madame

Beck, hänen äitinsä madame Kint, joka oli sairas ja nyt käymässä

tyttärensä luona, hänen veljensä Victor Kint ja toinen herrasmies,

joka keskusteli vanhan rouvan kanssa elikä päin ovea minun astuessani

sisään.

Kuolettava pelkoni ja heikkouteni oli varmaan tehnyt minut

kalmankalpeaksi. Minua vilutti ja värisytti. Kaikki nousivat

kauhuissaan ja ympäröivät minut. Vaadin heitä lähtemään ullakolle;

herrojen näkeminen teki minulle hyvää ja rohkaisi minua: tuntui kuin

miesten läheisyydestä olisi jotakin toivoa ja apua. Käännyin ovea

kohti ja viittasin heitä seuraamaan itseäni. He tahtoivat pysäyttää

minut, mutta minä sanoin että heidän piti tulla minun osoittamaani

tietä: heidän täytyi nähdä mitä minä olin nähnyt -- jotakin

kummallista, joka seisoi keskellä ullakkoa. Ja nyt muistin kirjeeni,

joka oli jäänyt lipastolle kynttilän viereen. Tuo kallisarvoinen

kirje! Ihmisiä tai aaveita oli uhmattava sen tähden. Lensin portaita

ylös, riensin sitä nopeammin kun tiesin että toisia tuli perässäni:

heidän oli pakko seurata.

Katso! Kun pääsin ullakon ovelle, oli sen takana pimeä kuin säkissä:

kynttilä oli sammunut. Onneksi joku -- arvatenkin madame, levollisena

ja järkevänä kuten ainakin -- oli tuonut mukanaan lampun, ja niinpä

tunkeutui valo piankin tuohon synkkään pimeyteen. Tuossa oli kynttilä

sammuksissa lipastolla, mutta missä oli kirje? Ja nyt minä katselin

_sitä_, enkä nunnaa.

"Kirjeeni, minun kirjeeni!" läähätin ja voihkin miltei suunniltani.

Hapuilin pitkin lattiaa väännellen käsiäni. Julma, julma tuomio! Tuo

onnenmurunen oli siis yliluonnollisella tavalla temmattu minulta

ennen kuin olin ehtinyt sitä kunnollisesti maistaakaan.

En tiennyt mitä toiset tekivät, en voinut katsella heitä: he tekivät

minulle kysymyksiä, joihin en vastannut, he tutkivat kaikki nurkat,

lörpöttelivät päällystakkien epäjärjestyksestä, kattoikkunan

halkeamasta -- tiesi mistä kaikesta. "Jotakin tai joku on täällä

ollut", pääteltiin viisaasti.

"Oi, he ovat ottaneet kirjeeni!" huusi etsivä ja hapuileva hullu,

joka ajatteli vain yhtä asiaa.

"Minkä kirjeen, Lucy? Rakas tyttöni, minkä kirjeen?" kysyi tuttu ääni

korvani juurelta. Saatoinko uskoa tuota korvaa? En, ja katsahdin

ylös. Voinko luottaa silmiini? Olinko tuntenut äänen? Katsoinko

nyt kasvoista kasvoihin tuon saman kirjeen kirjoittajaa? Oliko tuo

herrasmies, joka seisoi vieressäni pimeällä ullakolla, John Graham --

tohtori Bretton itse?

Oli, hän se oli. Hänet oli samana iltana kutsuttu katsomaan vanhaa

madame Kintiä, jolla oli jokin taudinkohtaus, hän juuri oli tuo

toinen herra, jonka näin madamen huoneessa kun tulin sisään.

"Oliko se _minun_ kirjeeni, Lucy?"

"Teidän juuri -- kirje jonka kirjoititte minulle. Olin tullut tänne

jotta saisin lukea sen rauhassa. En voinut löytää toista paikkaa,

jossa olisin saanut olla yksin. Olin säästänyt sitä kaiken päivää --

en edes avannut sitä ennen iltaa: ehdin tuskin silmäillä sitä loppuun

asti, _enkä voi kestää_ sen menettämistä. Voi, minun kirjeeni!"

"Vaiti, älkää itkekö ja tuskaantuko noin hirveästi. Mitä arvoa

sillä sitten oli? Hiljaa! Tulkaa pois tästä kylmästä huoneesta; he

lähettävät nyt hakemaan poliisia, joka tutkii asian tarkemmin, meidän

ei tarvitse jäädä tänne -- tulkaa, mennään alas!"

Lämmin käsi tarttui viluisiin sormiini ja talutti minut huoneeseen

jossa oli tulta. Tohtori John ja minä istahdimme tulen ääreen. Hän

puheli minulle ja tyynnytti minua äärettömän herttaisesti, luvaten

minulle kaksikymmentä kirjettä tuon yhden kadonneen tilalle. Jos on

sanoja ja tekoja jotka pistävät kuin veitset ja joiden aiheuttamat

syvät haavat eivät koskaan parane -- jotka myrkkyä tihkuvalla

sahanterällään loukkaavat ja herjaavat -- niin samoin on lohdutuksen

sanoja, joiden sävy on niin hieno, että kuulijan korva halukkaasti

säilyttää niiden kaiun ainaisesti, hyväileviä ystävyydentekoja, joita

rakastetaan ja muistellaan läpi koko elämän ja jotka säteilevät

himmentymättömän kirkkaina läpi senkin synkän pilven, joka käy itse

kuoleman edellä. Minulle on myöhemmin kerrottu ettei tohtori Bretton

ollut läheskään niin täydellinen kuin miksi häntä luulin, että hänen

luonteestaan itse asiassa puuttui se syvyys, korkeus, tasapaino ja

kestävyys, jota minä luulin siinä olevan. Minä en tiedä: minulle

hän oli yhtä virvoittava kuin lähde nääntyvälle vaeltajalle --

kuin aurinko värjöttävälle vangille. Minä muistan hänet sankarina.

Sankarina tahdon ajatella häntä tälläkin hetkellä.

Hän kysyi hymyillen, miksi välitin niin kovin paljon hänen

kirjeestään. Minä ajattelin mutta en sanonut, että se oli minulle

kallis kuin veri suonissani. Vastasin vain että sain niin harvoin

kirjeitä joista välitin.

"Olen varma että ette lukenutkaan sitä", hän sanoi, "muuten ette

välittäisi siitä vähääkään."

"Minä luin, mutta vain kerran. Tahtoisin lukea sen uudestaan. Olen

pahoillani kun se on kadonnut." Enkä voinut olla hyrskähtämättä

uuteen itkuun.

"Lucy, Lucy, poloinen pieni kummisisareni -- jos sellaista

sukulaisuutta on -- tässä, _tässä_ on kirjeenne. Miksi ei se paremmin

ansaitse noin kuumia kyyneliä ja noin hellästi liioittelevaa

uskollisuutta?"

Omituinen, luonteenomainen temppu! Hänen nopea silmänsä oli nähnyt

kirjeen lattialla josta sitä etsin, hänen yhtä nopea kätensä oli

siepannut sen siitä. Hän oli kätkenyt sen liivintaskuunsa. Jos

hätäni olisi ollut hivenenkään laimeampaa ja epätodellisempaa,

epäilen olisiko hän tunnustanut sitä oikeaksi ja rauhoittanut minua.

Astettakin kylmemmät kyynelet kuin ne, joita minä vuodatin, olisivat

vain huvittaneet tohtori Johnia.

Oli niin hauskaa saada takaisin kirjeeni, että unohdin antaa hänelle

ansaitut moitteet kiusoittelustaan. Iloni oli suuri, sitä ei käynyt

salaaminen; luulen kuitenkin että se näkyi enemmän ilmeestäni kuin

sanoista. Puhuin vähän.

"Oletteko tyytyväinen nyt?" kysyi tohtori John.

Vastasin että olin -- tyytyväinen ja onnellinen.

"Hyvä", hän jatkoi, "mutta kuinka on ruumiillisen vointinne laita?

Alatteko rauhoittua? Ei juuri, vapisettehan vielä kuin lehti."

Minusta tuntui kuitenkin että olin kyllin rauhallinen, en ainakaan

enää ollut kauhun vallassa. Sanoin olevani tyyni.

"Kykenette siis kertomaan minulle mitä näitte? Tiedonantonne oli

perin epämääräinen, tiedättekö sitä? Olitte valkoinen kuin muuri,

mutta puhuitte vain _jostakin_, sanomatta mitä se oli. Oliko se

ihminen? Oliko se eläin? _Mikä_ se oli?"

"En aio koskaan tarkemmin kertoa mitä näin", vastasin, "jollei joku

toinenkin näe samaa -- silloin tukisin häntä todistuksellani; muussa

tapauksessa minua ei uskota ja sanotaan että olen nähnyt unta."

"Kertokaa minulle", sanoi tohtori Bretton, "minä kuuntelen virkani

puolesta. Katselen teitä nyt ammattini kannalta ja luen kenties

kaiken mitä te tahdotte salata -- silmistänne, jotka ovat oudon

eloisat ja levottomat, poskistanne, joilta veri on paennut,

kädestänne, jota ette saa vakaantumaan. Kas niin, Lucy, kertokaa

minulle kaikki."

"Te nauratte --"

"Jos ette kerro, ette enää saa kirjeitä."

"Te nauratte nyt jo."

"Minä otan takaisin tuonkin ainoan epistolan: koska se on omani,

luulen että minulla on oikeus vaatia se itselleni."

Tunsin ilkamointia hänen sanoissaan, se teki minut vakavaksi ja

hiljaiseksi, mutta kirjeen taitoin kokoon ja piilotin näkyvistä.

"Piilottakaa vain, kyllä minä sen saan haltuuni milloin vain haluan.

Ette tunne taitoani silmänkääntäjäntempuissa. Voisin esiintyä

poppamiehenä jos tahtoisin. Äitikin sanoo väliin, että minulla on

samanlainen silmä kuin kielikin, mutta sitä ette te ole koskaan

huomannut -- vai oletteko, Lucy?"

"Tottahan nyt -- kun olitte vain poika, huomasin molemmat: paljon

paremmin silloin kuin nyt, sillä nyt olette voimakas, ja voima ei

tarvitse viekkautta. Mutta on teillä vieläkin, tohtori John, '_un

air fin_',[75] kuten tässä maassa sanotaan, ja siitä ei kukaan voi

erehtyä. Madame näki sen ja --"

"Ja piti siitä", hän sanoi nauraen, "sillä hänellä itsellään on

samanlainen. Mutta Lucy -- antakaa minulle tuo kirje -- ette te siitä

todella välitä."

Tuohon ärsyttävään puheeseen en vastannut. Kun Graham oli

naljailutuulella, ei hänen mieltään saanut liiaksi noudattaa. Juuri

nyt väreili hänen huulillaan uusi hymy -- hyvin miellyttävä, mutta

se pahoitti mieltäni jollakin tavoin -- uusi valo välähti hänen

silmissään -- ei vihamielinen mutta ei rauhoittavakaan. Minä nousin

lähteäkseni ja toivotin hänelle hyvää yötä hieman surullisesti.

Hänen herkkätunteisuutensa -- tuo omituinen, varova, keksivä kyky --

tajusi silmänräpäyksessä äänettömän ja tuskin ajatellun moitteeni.

Hän kysyi hiljaa, olinko loukkautunut. Pudistin päätäni.

"Sallikaa minun sitten puhua hetkinen vakavasti kanssanne ennen

kuin lähdette. Hermonne ovat suuresti kiihtyneessä tilassa.

Päättäen ilmeestänne ja käytöksestänne, vaikka hillitsettekin niitä

hyvin, uskon varmaan että ollessanne tänä iltana tuolla synkällä

hautamaisella ullakolla -- tuossa kosteassa, homeelta haisevassa

tyrmässä, keuhkotaudin ja katarrin pesässä, jonne teidän ei koskaan

olisi pitänyt astua -- uskon että näitte tai _luulitte_ näkevänne

jotakin joka erityisesti oli omiaan vaikuttamaan mielikuvitukseen.

Tiedän että luonnolliset kauhut, rosvojen pelko ym. eivät tepsi

eivätkä ole koskaan tepsineet teihin, mutta en ole yhtä varma etteikö

aavemainen näky järkyttäisi koko olemustanne. Olkaa levollinen nyt.

Näen että tämä kaikki kuuluu hermoihin, mutta määritelkääpä näkynne

tarkemmin."

"Ettekö kerro kenellekään?"

"En kenellekään -- ihan varmasti. Saatte luottaa minuun yhtä

ehdottomasti kuin luotitte isä Silakseen. Tosiaankin saattaa tohtori

olla luotettavampi rippi-isä näistä kahdesta, vaikka hänen hiuksensa

eivät olekaan harmaat."

"Ettekö naura?"

"Ehkä nauran -- se voi tehdä teille hyvää -- mutta pilkallisesti en

naura. Lucy, minulla on teitä kohtaan ystävän tunteita, vaikka arka

luonteenne onkin hidas luottamukseen."

Hän näyttikin nyt ystävältä: tuo kuvaamaton hymy ja silmien välähdys

olivat nyt poissa, huulten, sieraimien ja kulmakarvojen pelottavat

kaariviivat olivat alentuneet, hänen asentonsa oli rauhallinen, ilme

tarkkaavainen ja vakava. Hän oli voittanut luottamukseni, ja kerroin

hänelle tarkalleen mitä olin nähnyt. Olin jo aikaisemmin kertonut

hänelle tämän talon tarinan -- sen kertomisessa oli vierähtänyt

hetkinen leppoisaa lokakuun iltapäivää, jona hän ja minä yhdessä

ajelimme Bois l'Etangissa.

Hän istui mietteissään, ja sillä välin kuulimme toisten tulevan

portaita alas.

"Tulevatko he keskeyttämään meidät?" hän sanoi katsoen harmistuneena

oveen.

"He eivät tule tänne", vastasin, sillä olimme pienessä salongissa,

jossa madame ei koskaan istunut iltaisin ja jonka uuni aivan

sattumalta vielä oli kuumana. He sivuuttivat oven ja menivät

ruokasaliin.

"Nyt he puhuvat", hän jatkoi, "rosvoista ja murtovarkaista ja niin

edespäin. Antakaa heidän puhua -- muistakaa että ette sano mitään,

ja pysykää päätöksessänne olla kuvaamatta nunnaanne kenellekään. Se

saattaa näyttäytyä teille uudelleen -- älkää säikähtäkö."

"Luuletteko siis", sanoin salaisen kauhun vallassa, "että se tuli

omista aivoistani, on nyt mennyt sinne takaisin ja saattaa taas tulla

näkyviin jonakin päivänä ja hetkenä, kun en odota sitä?"

"Luulen että tässä on harhanäkytapaus, ja pelkään sen johtuvan

pitkällisestä henkisestä tuskasta."

"Oi, tohtori John, minua värisyttää pelkkä ajatuskin että olisin

altis tuollaiseen harhanäkyyn. Se näytti niin todelliselta. Eikö ole

mitään parannusta -- mitään ehkäisykeinoa?"

"Onni on parannus, iloinen mieli ehkäisykeino: viljelkää molempia."

Mikään iva maailmassa ei mielestäni koskaan ole kuulunut niin

ontolta kuin se, että käsketään _viljelemään_ onnea. Mitä tarkoittaa

sellainen neuvo? Onni ei ole mikään peruna, jonka saa istuttaa

multaan ja jota voi hoitaa ja höystää. Onni on aurinko joka

säteilee meihin kaukaa taivaalta. Se on jumalainen kaste, jonka

sielu muutamina suviaamuinaan tuntee lankeavan ylitseen Paratiisin

amaranttiniityiltä ja kultaisista hedelmätarhoista.

"Viljelkää onnea!" sanoin tohtorille vain. "Viljelettekö _te_ onnea?

Kuinka menettelette?"

"Olen luonnostani iloinen veikko, eikä onnettomuus ole koskaan

vainonnut minua. Vastoinkäyminen rypisti minulle ja äidilleni

kulmiaan ja pyyhkäisi meitä ohimennen, mutta me uhmasimme sitä tai

pikemmin nauroimme sille ja se meni menojaan."

"Ei se vielä mitään viljelemistä ole."

"Minä en päästä surumielisyyttä lähelleni."

"Vai ette, olen nähnyt teidät kokonaan sen vallassa."

"Ginevra Fanshawenko takia, vai mitä?"

"Eikö hän joskus tehnyt teitä onnettomaksi?"

"Pyh, loruja, joutavia! Näette että voin paremmin nyt."

Jos naurava ja eloisasti tuikkiva silmä sekä terveyttä ja tarmoa

säteilevät kasvot voivat todistaa että joku voi paremmin, totisesti

hän silloin voi paremmin.

"Ette tosiaankaan näytä kovin kipeältä ja vaivaiselta", myönsin.

"Ja miksi ette te, Lucy, voi näyttää samanlaiselta ja olla

samanlainen kuin minäkin -- hilpeä, rohkea, valmis uhmaamaan kaikkia

kristikunnan nunnia ja liehittelyjä? Voisin antaa kultaa jos vain

näkisin teidän naksauttavan sormianne. Koettakaahan!"

"Entä jos toisin neiti Fanshawen eteenne juuri nyt?"

"Minä vannon, Lucy, että hän ei järkyttäisi minua vähääkään, tai

hän järkyttäisi minua vain yhdellä keinolla -- todellisella, niin,

ja intohimoisella rakkaudella. Vähemmästä hinnasta en myöntäisi

anteeksiantoa."

"Niinkö tosiaankin? Yksi ainoa hymy hänen huuliltaan olisi jokin aika

sitten ollut teille kokonainen omaisuus."

"Toisin nyt, Lucy, toisin nyt. Muistakaa että kerran sanoitte minua

orjaksi! Nyt olen vapaa mies!"

Hän nousi seisomaan. Pään asento, vartalon ryhti, loistavien silmien

katse uhkui vapautta joka oli enemmän kuin huolettomuutta --

mielentilaa joka halveksi mennyttä orjuutta.

"Neiti Fanshawe", hän jatkoi, "on johtanut minut tunnekauden

läpi, joka nyt on ohi. Olen päässyt toisenlaiseen tilaan, ja nyt

minua suuresti haluttaa vaatia rakkautta rakkaudesta -- intohimoa

intohimosta -- ja hyvällä mitalla sittenkin."

"Ah, tohtori, te sanoitte että oli luonteenne mukaista tavoitella

rakkautta vaikeissa olosuhteissa -- että ylpeä tunteettomuus viehätti

teitä!"

Hän vastasi nauraen: "Luontoni vaihtelee, yhden hetken mieliala on

väliin toisen pilkan esine. No niin, Lucy", -- hän veti käsineet

käteensä -- "tuleekohan nunna vielä tänä iltana, luuletteko?"

"En luule."

"Sanokaa hänelle terveiseni, jos hän tulee -- tohtori Johnin

terveiset -- ja pyytäkää häntä hyväntahtoisesti odottamaan käyntiäni.

Lucy, oliko se kaunis nunna? Oliko hänellä somat kasvot? Sitä ette

ole vielä kertonut minulle, ja _sehän_ tässä todella on tärkeätä."

"Hänellä oli valkoinen huntu kasvojensa edessä", vastasin, "mutta

hänen silmänsä loistivat."

"Viheliäiset haamun hepenet!" huudahti hän vailla kunnioitusta.

"Mutta olihan hänellä sentään kauniit silmät -- loistavat ja lempeät?"

"Kylmät ja tuijottavat", oli vastaus.

"Ei, ei, emme me huoli hänestä sitten, ei hän saa vainota teitä,

Lucy. Lyökää hänelle kättä, jos hän tulee takaisin. Kestäisikö hän

_tällaista_, luuletteko?"

Minun mielestäni hänen kädenlyöntinsä oli liian herttainen ja

sydämellinen kummituksen kestettäväksi, ja niin oli myös hymy joka

seurasi sitä, kun hän toivotti "hyvää yötä".

<tb>

Ja oliko ullakolla ollut mitään? Mitä he olivat keksineet? Luulen

että heidän tarkimpienkin tutkimustensa tulokset jäivät hyvin

vähiin. Puheltiin ensin että päällystakkeja oli siirretty, mutta

madame Beck sanoi minulle jäljestäpäin, että hänen mielestään

ne riippuivat jokseenkin samoin kuin ennenkin, ja mitä tulee

kattoikkunan särjettyyn ruutuun, hän vakuutti että ullakkoikkunoissa

melkein aina on jokin särkynyt ruutu: sitä paitsi oli pari päivää

sitten ollut ankara raemyrsky. Madame tiedusteli minulta hyvin

tarkasti mitä olin nähnyt, mutta minä kuvailin vain epäselvää

mustapukuista haamua: varoin hengähtämästäkään sanaa "nunna", sillä

uskoin varmaan että se sana olisi heti saanut hänet ajattelemaan

jotakin romanttista ja epätodellista. Hän velvoitti minua olemaan

mainitsematta asiaa ainoallekaan palvelijattarelle, opettajalle tai

oppilaalle, ja kiitti lämpimästi hienotunteisuuttani, kun olin tullut

hänen yksityishuoneisiinsa enkä vienyt tuota kauhunsanomaa koulun

ruokasaliin. Siihen asia raukesi. Minä jäin salaisesti ja suruisena

pohtimaan, oliko tuo outo näky tästä maailmasta vai haudantakaisesta

vai oliko se tosiaankin vain sairauden harha ja minä tuollaisen

sairauden uhri.