Vielä kolme päivää, ja minun oli palattava kouluun. Melkein kellosta
laskin noiden päivien hetkiä, kernaasti olisin viivyttänyt niiden
rientoa, mutta ne liukuivat ohitseni kun laskin niitä, ne olivat
poissa kun vielä pelkäsin niiden menoa.
"Lucy ei lähde tänään", sanoi rouva Bretton aamiaispöydässä
maanitellen, "hän tietää että voimme hankkia hänelle uuden
lykkäyksen."
"Minä en pyytäisi sitä sanallakaan vaikka voisinkin saada sen", minä
vastasin. "Ikävöin jäähyväisten toiselle puolen ja vanhaan vauhtiini
Rue Fossettella. Minun täytyy lähteä tänä aamuna, minun täytyy lähteä
heti, matkalaukkuni on valmis ja suljettu."
Lähtöni osoittautui kuitenkin riippuvaksi Grahamista; hän sanoi
tahtovansa saattaa minua, ja sattuikin niin että hän oli toimessaan
kaiken päivää ja palasi vasta pimeässä. Nyt seurasi pieni sanakiista.
Rouva Bretton ja hänen poikansa tahtomalla tahtoivat minua viipymään
vielä yhden yön. Minä olisin voinut vaikka itkeä, niin kiusaantunut
olin ja halukas suoriutumaan lähdöstä. Ikävöin heidän luotaan
niinkuin rikollinen mestauslavalla ikävöi kirveen putoamista:
toisin sanoen tahdoin että kipu pian olisi ohi. Kuinka kiihkeästi
toivoin, sitä he eivät voineet ymmärtää. Mielentilani oli heidän
kokemuspiirinsä ulkopuolella.
Oli pimeä kun tohtori John auttoi minut vaunuista madame Beckin
portilla. Oven yläpuolella paloi lamppu, satoi pientä marraskuun
tihkua, niinkuin oli satanut kaiken päivää, ja lampunvalo heijastui
märkään kiveykseen. Juuri samanlainen oli se ilta vajaa vuosi sitten,
jolloin ensi kerran olin pysähtynyt tälle samalle kynnykselle, juuri
samanlainen oli ympäristö. Muistin vieläpä katukivien muodon, jonka
olin toimettomana pannut merkille odottaessani kiivaasti sykkivin
sydämin tuon oven aukeamista, jonka edessä seisoin yksinäisenä
anojana. Tuona iltana minulla myös oli ollut lyhyt kohtaus hänen
kanssaan, joka nyt seisoi vieressäni. Olinko koskaan muistuttanut
hänelle tuosta kohtauksesta tai selittänyt sitä? En ollut, enkä
koskaan ollut tuntenut haluakaan siihen: se oli mieluisa ajatus, joka
oli kätketty omaan mieleeni ja pysyi parhaiten tallessa siellä.
Graham soitti kelloa. Ovi avautui heti, sillä oli juuri se aika
illasta, jolloin ulko-oppilaat lähtivät, ja Rosine oli niin ollen
vikkelänä.
"Älkää tulko sisään", sanoin hänelle, mutta hän astui valaistuun
eteiseen hetkiseksi. En olisi tahtonut hänen näkevän että minulla
oli vedet silmissä, sillä hän oli liian hyväluonteinen jotta hänelle
olisi tarpeettomasti viitsinyt näyttää moisia surunmerkkejä. Hän
halusi aina parantaa ja huojentaa, silloinkin kun, niin lääkäri kuin
olikin, parannus ja huojennus kenties ei ollut hänen vallassaan.
"Rohkaiskaa mielenne, Lucy. Ajatelkaa äitiäni ja minua todellisina
ystävinänne. Me emme unohda teitä."
"En minäkään unohda teitä, tohtori John."
Matkalaukkuni oli nyt kannettu sisään. Olimme lyöneet kättä, hän oli
kääntynyt lähteäkseen, mutta ei vielä ollut tyytyväinen: hän ei ollut
vielä tehnyt tai sanonut riittävän paljon, jotta hänen jalomieliset
vaikuttimensa olisivat tyyntyneet.
"Lucy" -- hän tuli perässäni -- "tunnetteko itsenne hyvin
yksinäiseksi täällä?"
"Alussa kylläkin."
"Hyvä, äitini tulee pian katsomaan teitä, ja minäpä sanon mitä minä
teen sitä ennen. Minä kirjoitan -- vain jotakin iloista hölynpölyä
mitä pistää päähäni -- kirjoitanko?"
"Sinä hyvä ja ritarillinen sydän", ajattelin itsekseni, mutta
pudistin päätäni hymyillen ja sanoin: "Älkää ajatelko sellaista,
älkää sälyttäkö itsellenne sellaista tehtävää. _Tekö_ kirjoittaisitte
_minulle_ -- teillä ei ole aikaa."
"Oh, minä löydän tai teen aikaa. Hyvästi!"
Hän oli poissa. Raskas ovi jysähti: kirves oli pudonnut -- tuska oli
kestetty.
Myöntämättä itselleni aikaa ajatuksiin ja tunteisiin -- niellen
kyyneleitä kuin olisivat ne olleet viiniä -- astuin madamen
vastaanottohuoneeseen suorittaakseni välttämättömän, sovinnaisen
tervehdyskäynnin. Hän otti minut vastaan erittäin hyvin näytellyllä
sydämellisyydellä -- vieläpä oli tervetuliaisissaan tunteikas
joskin lyhytsanainen. Kymmenessä minuutissa hän selvisi minusta.
Hänen huoneestaan menin ruokasaliin, jonne oppilaat ja opettajat
olivat kokoontuneet iltaluvun ääreen. Sielläkin toivotettiin minut
tervetulleeksi, eikä luullakseni kokonaan ontosti. Tämän jälkeen olin
vapaa vetäytymään makuuhuoneeseen.
"Ja aikooko Graham todellakin kirjoittaa?" kysyin kun väsyneenä
vaivuin vuoteeni laidalle.
Järki, joka varkain hiipi luokseni tuon pitkän huoneen hämärästä,
kuiskasi vakaisesti:
"Hän saattaa kirjoittaa kerran. Niin ystävällinen on hänen
luonteensa, että se saattaa kannustaa häntä kerran tekemään tuon
ponnistuksen. Mutta sitä _ei voi jatkua_ -- _se ei saata toistua_.
Olisi suurta hulluutta rakentaa moiselle lupaukselle -- mieletöntä
herkkäuskoisuutta luulla hetkellistä sadelammikkoa, josta voi saada
yhden siemauksen, läpi vuoden virtaavaksi lähteeksi, joka pitää
nuolta vuodenaikojen tarpeesta."
Pääni painui, istuin siinä koko tunnin ja mietin. Järki kuiskasi
minulle vieläkin, laskien olalleni kuivettuneen käden ja koskettaen
viluista korvaani kylmillä sinertävillä vanhan ihmisen huulillaan.
"Ja _jos_ hän kirjoittaisikin", mutisi se, "entä sitten? Odotatko
hauskuutta vastaamisesta? Ah, mieletön, minä varoitan sinua!
Lyhyt olkoon vastauksesi. Älä toivo mitään sydämen iloa -- mitään
älyn nautintoa, älä salli tunteesi avartua -- älä päästä mitään
hengenlahjaasi valloilleen, älä haaveile mitään ystävällistä
ajatustenvaihtoa, älä hellittele mitään virkistävää suhdetta --"
"Mutta minä olen puhellut Grahamin kanssa, etkä sinä puuttunut
asiaan", vastustin.
"En", se sanoi, "minun ei tarvinnut. Puhuminen on sinulle hyvää
kuria. Keskustelusi on puutteellista. Kun puhut, ei alemmuutesi voi
hetkeksikään unohtua eikä mikään harhaluulo saa yllykettä: tuska,
puute, köyhyys lyövät leimansa puheeseesi --"
"Mutta", keskeytin taaskin, "kun ruumiillinen läheisyys on heikko
ja puhe halveksittavaa, ei varmaankaan voi olla erehdystä jos
kirjoitetusta kielestä tekee paremman ilmaisuvälineen kuin mitä
sammaltavat huulet olisivat."
Järki vastasi vain: "Oma vahinkosi jos hellittelet tuota ajatusta tai
sallit sen vaikutuksen elähyttää kirjoituksiasi!"
"Mutta jos tunnen, enkö _koskaan_ saa ilmaista sitä?"
"_Et koskaan_!" julisti järki.
Minä voihkin sen katkeraa ankaruutta vastaan. Ei koskaan -- ei
koskaan -- oi, kova sana! Tuo velho, tuo järki ei antanut minun
katsoa ylös, hymyillä eikä toivoa, se ei saanut rauhaa ennen kuin
olin kokonaan nujerrettu, pelotettu, masentunut ja murtunut. Järjen
mukaan minä olin syntynyt vain ahertamaan leipäpalasen edestä,
odottamaan kuoleman tuskia ja lujasti kuolettamaan kaiken toivon
läpi elämän. Järki saattaa olla oikeassa, mutta onko ihme jos aika
ajoin ilomielin uhmaamme sitä, riistäydymme irti sen kahleista ja
annamme vapaahetkemme mielikuvitukselle -- järjen lempeälle ja
loistavalle viholliselle, _meidän_ suloiselle auttajallemme, meidän
jumalaiselle toivollemme. Me saamme ja meidän täytyy silloin tällöin
katkaista kahleet, huolimatta kauheasta kostosta, joka odottaa meitä
palatessamme. Järki on kostonhimoinen kuin paholainen, ja minulle
se aina on ollut vastenmielinen kuin äitipuoli. Jos tottelin sitä,
tapahtui se pääasiallisesti pelosta, ei rakkaudesta. Olisin jo
aikoja sitten kuollut sen pahoinpitelystä -- sen kylmyydestä ja
kitsaudesta, sen niukoista aterioista ja viluisista vuoteista, sen
vihaisista lakkaamattomista lyönneistä -- ilman tuota lempeämpää
voimaa, joka oli salainen ja taattu liittolaiseni. Usein on Järki
lähettänyt minut ulos yöhön, keskitalven nietoksiin, viskaten
evääkseni jyrsittyjä luita, jotka eivät kelpaa enää koirillekaan;
tuimasti on se selittänyt ettei sen varastoissa ole mitään muuta
minua varten -- karkeasti kieltänyt oikeuteni pyytääkään mitään
parempaa... Silloin, katsoessani ylös, olen nähnyt erään olennon
keskellä taivaan kiertäviä tähtiä, joista kauneimmat ja loistavimmat
katsoivat puoleeni myötötuntoisesti ja hellästi. Hengetär,
lempeämpi ja parempi kuin ihmisjärki, liiteli hiljaa alas erämaahan
-- sen ympärillä vallitsi ikuisen kesän ilma -- se toi mukanaan
lakastumattomien kukkain lemua, tuoksua puiden, joiden hedelmä on
elämää, puhtaita tuulahduksia maailmasta jonka päivä ei tarvitse
aurinkoa valokseen. Tuo hyvä henki tyydytti nälkäni ruoalla, oudolla
ja suloisella, jota enkelit ovat koonneet kasteessa kimaltelevilta
niityiltään taivaallisen päivän ensi vartiossa, se kuivasi lempeästi
nuo polttavat kyynelet, joihin itse elämä itkee itsensä kuiviin,
antoi viihdyttävää lepoa kuoleman väsymykseen, virvoitti toivon
ja rohkeuden kesken epätoivon lamaannusta. Jumalallinen, säälivä,
avulias henki! Jos notkistan polveni muille kuin Jumalalle, on se
tapahtuva sinun valkoisten siivekkäiden jalkojesi edessä, jotka ovat
yhtä kauniit vuorilla kuin lakeuksilla. Temppeleitä on rakennettu
auringolle -- alttareita pystytetty kuulle. Oi, suurempi kunnia!
Sinulle ei tarvitse kätten rakentaa, ei huulten pyhittää, mutta
sydämet läpi aikojen palvelevat sinua uskollisesti. Sinulla on
asuinsijasi, liian avarat seinille, liian korkeat kupoleille --
temppeli jonka kattona on avaruus, ja jonka juhlamenojen mysteerit
sulautuvat maailmojen sytyttävään sopusointuun!
Sinä valtiatar, sinulla on kokonainen armeija marttyyrejä jotka
ovat kestäneet, ja pieni valittujen parvi, joka on päässyt perille.
Tutkimaton jumaluus, sinun olemukseesi ei katoavaisuus pysty!
Tämä taivasten tytär muisti minua sinä iltana, se näki minun itkevän
ja se tuli tuomaan lohdutusta. "Nuku", se sanoi. "Nuku suloisesti,
minä kultaan unesi!"
Se piti sanansa ja vartioi lepoani läpi yön, mutta aamulla asettui
järki tilalle. Heräsin hätkähtäen; sade pieksi ikkunaruutuja ja tuuli
vingahti ärtyisästi silloin tällöin; yölamppu mustalla jalustallaan
keskellä makuuhuonetta oli sammumaisillaan: päivä oli jo koittanut.
Kuinka säälinkään niitä, joita henkinen kipu lamaannuttaa eikä
nostata! Tänä aamuna heräämisen tuska tempasi minut vuoteesta
kuin jättiläiskäsi. Kuinka nopeasti pukeuduinkaan kolean aamun
koitossa! Kuinka ahnaasti joinkaan jääkylmää vettä! Se oli minun
sydämenvahvistukseni, jonka ääreen riensin halukkaasti kuten muutkin
juomarit, kun tuska ahdisti mieltäni.
Ennen pitkää soi herätyskello kautta koko koulun. Pukeuduttuani menin
yksinäni ruokasaliin, jossa jo oli tuli kamiinassa ja ilma lämminnyt.
Koko muussa talossa vallitsi vielä mannermaan talven pureva
kylmyys: vaikka oltiinkin vasta marraskuun alussa, oli pohjatuuli
jo puhaltanut talvea yli Euroopan. Muistan että nuo mustat kamiinat
olivat miellyttäneet minua hyvin vähän tullessani, mutta nyt aloin
yhdistää niihin kodikkuudentunnetta ja pidin niistä kuten Englannissa
pidämme takoista.
Istahdin tuon tumman lohduttajan viereen ja syvennyin ankaraan
tilintekoon itseni kanssa elämästä ja sen vaihteluista, kohtalosta
ja sen säädöksistä. Mieleni, joka nyt oli tyynempi ja voimakkaampi
kuin edellisenä iltana, laati itselleen muutamia jyrkkiä säädöksiä
kieltäen hirmuisten rangaistusten uhalla kaiken heikon viivyttelyn
menneen onnen muistelemisessa, määräten kärsivällistä taivallusta
nykyisyyden erämaassa, teroittaen luottamusta uskontoon --
pilvi- ja tulipatsaaseen, joka tyynnyttää johdattaessaan ja herättää
pyhää kunnioitusta valaistessaan -- lannistaen halun hempeään
epäjumalanpalvelukseen ja estäen ikävöivän katseen silmäilemästä
kaukaiseen luvattuun maahan, jonka rantoja emme kenties koskaan
saavuta muuten kuin kuolevan unelmissa, ja jonka ihania niittymaita
saamme katsella vain Nebon autiolta hautakummulta.
Vähitellen yhdistynyt voiman ja tuskan tunne kietoutui lujasti
sydämeni ympärille, rauhoitti tai ainakin hillitsi sen kiivasta
sykintää ja teki minut kykeneväksi päivän työhön. Nostin päätäni.
Kuten jo mainitsin, istuin lähellä kamiinaa, joka oli ruokasalin ja
nelikulmaisen eteisen välisen seinän vieressä ja niin ollen lämmitti
molempia huoneita. Samassa seinässä aivan lähellä kamiinaa oli
ikkuna, joka siis aukeni eteiseen. Kun katsahdin ylös, täytti tuon
ikkunan lakintupsu, otsa ja kaksi silmää; noiden silmien kiinteä
katse sattui suoraan omaani: ne tarkastivat minua. Tähän hetkeen
saakka en ollut tietänyt että poskessani oli kyyneleitä, mutta nyt
tunsin ne.
Tämäpä merkillinen talo, jossa mikään nurkka ei ollut rauhassa
häiritsijöiltä, jossa ainoakaan kyynel ei saanut vuotaa eikä
ainoakaan ajatus kehkeytyä ilman että joku vakooja oli panemassa
sen merkille ja arvailemassa syytä. Ja tämä uusi, ulkona seisova
miespuolinen vakooja, mikä oli tuonut hänet siihen tänä tavattomana
hetkenä? Mitä oikeutta hänellä saattoikaan olla noin tunkeutua
tielleni? Kukaan muu opettaja ei olisi uskaltanut astua eteisen
lattian poikki ennen luokkakellon soittoa. Herra Emanuel ei pitänyt
lukua tunneista eikä määräyksistä: ensi luokan kirjastossa oli jokin
lähdekirja, jota hän nyt saattoi tutkia, hän oli tullut hakemaan
sitä ja kulki matkalla ruokasalin ohi. Oli hyvin hänen tapaistaan
pälyä kaikkialle, eteensä, taakseen ja molemmille puolilleen: hän oli
nähnyt minut pienestä ikkunasta -- nyt hän avasi ruokasalin oven ja
seisoi edessäni.
"Mademoiselle, te olette surullinen."
"Monsieur, minulla on siihen oikeus."
"Te olette sairas sydämeltä ja mieleltä", hän jatkoi. "Te olette sekä
suruissanne että kapinallinen. Näen poskessanne kaksi kyyneltä, jotka
tiedän kuumiksi kuin kipinät ja suolaisiksi kuin meren kristalli. Kun
puhun teille, silmäilette minua oudosti. Sanonko teille mikä johtuu
mieleeni kun katselen teitä?"
"Monsieur, minut kutsutaan pian rukouksiin, tällä hetkellä minulla on
hyvin niukalti aikaa keskusteluun -- suokaa anteeksi --"
"Minä suon kaiken anteeksi", hän keskeytti, "mieleni on niin
lauhkea, ei mikään kieltävä vastaus, tuskin loukkauskaan saisi
sitä kuohuksiin. Te muistutatte nuorta villiä naaraseläintä,
saavuttamatonta ja kesytöntä, joka pelonsekaisella vihalla katselee
ensimmäistä ahdistajaa."
Luvatonta puhetta -- pikaista ja epähienoa jos se olisi koskenut
oppilasta, opettajattarelle tarkoitettuna kerrassaan sopimatonta. Hän
luuli ärsyttävänsä minua antamaan lämpimän vastauksen; olin ennenkin
nähnyt hänen saavan kiihkeät ihmiset suunniltaan. Minuun nähden hänen
ilkeä aikeensa joutuisi häpeään; istuin ääneti.
"Te näytätte", hän sanoi, "ihmiseltä joka olisi valmis tyhjentämään
suloisen myrkkymaljan yhdessä siemauksessa, mutta työntää
terveellisen karvaan lääkkeen inhoten luotaan."
"En tosiaankaan ole koskaan pitänyt karvaista lääkkeistä enkä usko
niitä terveellisiksi. Mitä taas tulee kaikkeen makeaan, oli se sitten
myrkkyä tai ravintoa, ette tekään voi kiistää sen olevan suloista
-- se kun on makeata. Parempi ehkä olisi saada pikainen ja helppo
kuolema kuin laahustaa eteenpäin ilotonta elämää."
"Mutta", hän sanoi, "teidän pitäisi ottaa karvas lääkkeenne
täsmällisin annoksin joka päivä, jos minulla olisi valta määrätä, ja
mitä taas tulee mieluisaan myrkkyyn, olisin ehkä valmis lyömään rikki
itse maljankin."
Käänsin pääni jyrkästi toisaalle, osaksi koska hänen läheisyytensä
oli minulle äärimmäisen vastenmielistä, osaksi koska halusin välttää
kysymyksiä -- pelkäsin että vastaamisen vaatima ponnistus nykyisessä
mielentilassa kävisi itsehillinnälleni ylivoimaiseksi.
"Kas niin", sanoi hän lempeämmin, "sanokaa minulle totuus -- ero
ystävistänne tekee teidät surulliseksi -- eikö niin?"
Maanitteleva lempeys oli minulle yhtä vähän mieleen kuin urkkiva
uteliaisuus. Olin ääneti. Hän tuli huoneeseen, istahti penkille
kahden kyynärän päähän minusta ja koetti kauan ja -- ollakseen
hän -- kärsivällisesti saada minua puhumaan. Yritysten täytyi
jäädä turhiksi, sillä minä en _voinut_ puhua. Vihdoin pyysin häntä
jättämään minut yksin. Ääni petti kun lausuin pyyntöni, pää painui
pöydälle käsivarsien varaan. Minä itkin katkerasti, vaikkakin hiljaa.
Hän istui siinä vielä hetkisen. Minä en katsonut ylös enkä puhunut.
Vihdoin oven sulkeutuminen ja poistuvat askelet ilmaisivat minulle
hänen lähteneen. Kyynelet olivat tuoneet minulle huojennusta.
Ehdin valella silmiäni vedellä ennen aamiaista, ja uskon että tuolla
aterialla näytin yhtä tyyneltä kuin kuka muu tahansa -- en sentään
yhtä iloiselta kuin nuori neiti, joka asettui istumaan vastapäätä
minua, kiinnitti minuun kaksi pienehköä silmää, jotka tuikkivat
hilpeästi, ja ojensi muitta mutkitta valkoisen kätensä pöydän yli
puristettavaksi. Neiti Fanshawen matkat, huvitukset ja kuhertelut
olivat tehneet hänelle erittäin hyvää; hänestä oli tullut suorastaan
lihava, hänen poskensa olivat pyöreät kuin kaksi omenaa.
Olin viimeksi nähnyt hänet hienossa iltapuvussa. En usko että hän nyt
näytti vähemmän viehättävältä koulupuvussaan, joka oli eräänlainen
huoleton aamupuku, tummansinistä epämääräisen mustaruutuista
kangasta. Luulen päinvastoin että tämä tumma asu puki häntä erikoisen
hyvin, se kun vastakohdallaan korosti hänen hipiänsä vaaleutta, hänen
poskiensa raikkautta ja hiusten kultaista kauneutta.
"Olen iloinen että olette tullut takaisin, Timon", hän sanoi. Timon
oli yksi hänen lukemattomista minulle antamistaan nimistä. "Ettepä
tiedäkään kuinka usein olen kaivannut teitä tässä inhottavassa
loukossa."
"Oh, todellako? Siinä tapauksessa teillä tietysti on jotakin työtä
minulle, ehkä sukkain parsimista." En koskaan uskonut Ginevran
epäitsekkyyteen hetkenkään vertaa.
"Äreä ja hapan kuten aina", hän sanoi. "Sitä juuri odotinkin: ette
olisi oma itsenne jos ette tiuskisi. Mutta kuulkaahan nyt, isoäiti,
minä toivon että pidätte kahvista yhtä paljon ja sämpylöistä yhtä
vähän kuin ennenkin: haluttaako vaihtokauppa?"
"Tehkää tapanne mukaan."
Hänellä oli näet eräs tapa käyttää minua hyväkseen. Hän ei pitänyt
aamukahvista, tällainen koulukahvi kun ei ollut kyllin väkevää
eikä makeata tyydyttääkseen hänen makuaan, mutta hänellä oli
oivallinen ruokahalu kuten kaikilla terveillä koulutytöillä, ja
erityinen rakkaus aamiaissämpylöihin, jotka olivat vastaleivottuja
ja sangen hyviä ja joita jokaiselle tarjottiin määrätty annos.
Koska tämä annos oli suurempi kuin mitä minä tarvitsin, annoin
puolet Ginevralle vaihtelematta koskaan saajaa, vaikka monet muutkin
tavoittelivat tuota herkkupalaa. Siitä palkasta hän antoi minulle
joskus osan kahvistaan. Tänä aamuna nautin juomasta, sillä en ollut
vähääkään nälkäinen, mutta jano kirveli kurkkuani. En tiedä miksi
annoin leipäni mieluummin Ginevralle kuin kellekään toiselle, enkä
myöskään miksi aina, jos kahden oli käytettävä samaa juoma-astiaa,
kuten väliin sattui -- esimerkiksi kun pitkillä maaseutukävelyillä
pysähdyimme johonkin taloon nauttimaan virvokkeita -- järjestin
niin että hän tuli toverikseni, ja melkein mielelläni annoin hänen
ottaa valtaosan, oli se sitten valkoista olutta, makeata viiniä tai
tuoretta maitoa. Niin oli kuitenkin laita, ja hän tiesi sen, ja siksi
emme koskaan vieraantuneet, vaikka riitelimmekin joka päivä.
Aamiaisen jälkeen oli tapanani vetäytyä ensi luokkaan ja istua
siellä yksinäni lukien tai ajatellen (useimmin ajatellen), kunnes
yhdeksän-kello lennätti kaikki ovet selkiselälleen, laski sisään
ulko-oppilaiden hälisevän lauman ja antoi merkin työn ja touhun
alkamiseen, jota jatkui herkeämättä kello viiteen iltapäivällä.
Olin juuri päässyt istumaan sinä aamuna, kun oveen koputettiin.
"Pardon, mademoiselle", sanoi muuan oppilas ja astui hiljaa sisään.
Otettuaan laatikostaan tarvitsemansa kirjan tai paperin hän poistui
varpaillaan ja mumisi kulkiessaan ohitseni: "_Que Mademoiselle est
appliquée_!"[67]
Ahkera, tosiaankin! "Ahkeruuden" välineet olivat levällään
edessäni, mutta minä en tehnyt mitään, en ollut tehnyt enkä
aikonutkaan tehdä. Tuolla tavoin maailma uskoo ansioihimme, joita
ei ole. Madame Beck itse piti minua oikeana sinisukkana ja varotti
minua usein ja juhlallisesti ahkeroimasta liikoja, ettei "kaikki
veri nousisi päähän". Itse asiassa oli jokainen Rue Fossetten
asukas sen taikauskon vallassa että "meess Lucie" oli oppinut
nainen. Huomattavana poikkeuksena oli herra Emanuel, joka hänelle
ominaisilla ja minulle käsittämättömillä keinoillaan oli saanut
aika tarkat tiedot todellisesta opistani ja kaikessa hiljaisuudessa
usein kuiskasi korvaani ilkamoivia sanoja sen niukkuudesta. Itse
puolestani en antanut tietojeni puutteen vaivata itseäni. Minun oli
niin herttaisen hauska ajatella omia ajatuksiani, nautin suuresti
muutamien, ei monien, kirjojen lukemisesta -- pidin aina eniten
niistä joiden tyyliin tai tunnesävyyn kirjailijan oma yksilöllinen
luonne oli lyönyt selvän leiman, enkä välittänyt luonteettomista
kirjoista, olivat ne muuten miten erinomaisia ja ansiokkaita tahansa
-- ja tiesin hyvin että mitä omaan henkeeni tulee, oli Luoja
rajoittanut sen voiman ja toimintakyvyn. Olin kiitollinen saamistani
lahjoista, mutta en kunnianhimoisena tavoitellut korkeampia
saavutuksia enkä levottoman kiihkeästi pyrkinyt korkeampaan
hengenviljelyyn.
Tuskin oli tuo kohtelias oppilas lähtenyt, kun sisään syöksyi
koputtamatta ja kursailematta toinen rauhanhäiritsijä. Vaikka
olisin ollut sokea, olisin tietänyt kuka tämä oli. Luontainen
vähäpuheisuuteni oli tähän aikaan vaikuttanut terveellisesti ja
minulle mukavalla tavalla asuintoverieni käytökseen; harvoin enää
jouduin kokemaan vallatonta ja tungettelevaa kohtelua. Alkuaikoina
sattui silloin tällöin että joku kömpelö saksalaistyttö taputti
minua olkaan ja pyysi juoksemaan kilpaa kanssaan, tai meluava
labassecouritar tempasi minua käsipuolesta ja veti leikkikenttää
kohti; jokapäiväisiä tapahtumia olivat ennen niin ikään hartaat
pyynnöt tulla pyörähtelemään "_Pas de Gèant'iin_" tai ottaa osaa
erääseen vallattomaan piilosleikkiin, jonka nimi oli "Yksi, kaksi,
kolme". Mutta kaikki nuo pienet huomaavaisuudet olivat loppuneet
jokin aika sitten -- ja loppuneet ilman että minun oli tarvinnut
vaivautua lopettamaan niitä lyhyeen. Minun ei enää tarvinnut pelätä
tai kestää tuttavallisia mielenosoituksia muuta kuin yhdeltä taholta,
ja koska tämä "taho" oli englantilainen, voinkin sen sietää.
Ginevra Fanshawe saattoi ilman mitään tunnonvaivoja silloin tällöin
hyökätä kimppuuni eteisen lattian poikki, pyöräyttää minua ympäri
väkinäisessä valssissa ja nauttia sydämensä pohjasta siitä henkisestä
ja ruumiillisesta häiriöstä, jota hänen käytöksensä aiheutti. Ginevra
Fanshawe se nytkin keskeytti "oppineen leponi". Hänellä oli suuri
nuottikirja kainalossa.
"Menkää soittamaan harjoituksianne", sanoin hänelle heti. "Mars
pieneen salonkiin!"
"Ei ennen kuin olen saanut puhua kanssanne, _chère amie_. Minä
tiedän missä olette viettänyt loma-aikanne ja kuinka olette alkanut
uhrata sulottarille ja nauttia elämästä kuten muutkin kaunottaret.
Näin teidät tuona iltana konsertissa, olitte pukeutunut kuten kaikki
muutkin. Kuka on ompelijanne?"
"Kas kas kuinka koreasti se alkaa! Ompelijani -- hölynpölyä. Tiehenne
nyt, Ginevra! En todellakaan kaipaa seuraanne."
"Mutta kun minä niin kovin kaipaan teidän seuraanne, _ange
farouche_,[68] niin mitä merkitsee pieni vastahakoisuus teidän
puoleltanne? _Dieu merci_,[69] me tiedämme miten on kohdeltava
lahjakasta maanmiestämme -- oppinutta 'Britannian karhua'. Kas niin,
karhumuori, tehän tunnette Isidoren?"
"Minä tunnen John Brettonin."
"Oh, vaiti" -- hän pani kädet korvilleen -- "te särjette rumpukalvoni
karkeilla anglisismeillanne. Mutta miten jaksaa rakastettu Johnimme?
Kertokaa minulle hänestä. Miesparan asiat mahtavat olla hullusti.
Mitä hän sanoi käytöksestäni tuona iltana? Enkö ollut julma?"
"Luuletteko että huomasin teidät?"
"Se oli hurmaava ilta. Oi tuota jumalaista de Hamalia! Ja nähdä
sitten tuon toisen murjottavan ja menehtyvän kaukana -- ja entä
sitten vanha rouva, tuleva anoppini! Mutta minä pelkään että lady
Sara ja minä olimme hieman häijyjä kun virnailimme hänelle."
"Lady Sara ei virnaillut hänelle ensinkään, ja mitä _te_ teitte,
sillä ei teidän kannata vaivata päätänne: rouva Bretton kyllä elää
_teidän_ virnailunne yli."
"Hän ehkä elää, vanhat rouvat ovat sitkeähenkisiä, mutta entä hänen
poikaparkansa? Kertokaa nyt minulle mitä hän sanoi -- minä näin että
hän oli hirveästi loukkautunut."
"Hän sanoi että näytitte siltä kuin sydämessänne jo olisitte madame
de Hamal."
"Sanoiko hän?" huudahti Ginevra riemuissaan. "Hän huomasi sen? Kuinka
hurmaavaa! Arvasin että hän oli aivan hulluna mustasukkaisuudesta."
"Ginevra, oletteko vakavasti tehnyt päätöksenne tohtori Brettonin
suhteen? Tahdotteko että hän jättää teidät?"
"Oh, tiedättehän että sitä hän ei _voi_ -- mutta oliko hän aivan
hulluna?"
"Aivan hulluna", myönsin, "hulluna kuin maaliskuun jänis."
"No, ja kuinka _kummassa_ saitte hänet kotiin?"
"Kuinka _kummassa_, todellakin! Ettekö ensinkään sääli hänen
äitiparkaansa ja minua? Kuvitelkaa kuinka me tiukasti pitelimme
häntä vaunussa ja hän sätkytteli välillämme niin että kuka tahansa
voi menettää järkensä. Miten olikaan, ajoi ajurikin väärään, ja me
eksyimme tieltä."
"Eihän! Te teette minusta pilkkaa. Kuulkaas nyt, Lucy Snowe --"
"Vakuutan teille että se on totta -- ja totta on myös että tohtori
John _ei pysynyt vaunuissa:_ hän riistäytyi irti käsistämme ja tahtoi
ajaa _ulkopuolella_."
"Ja sitten?"
"Sitten -- kun hän _pääsi_ kotiin -- sitä kohtausta on mahdoton
kuvailla."
"Oi mutta kuvailkaa toki -- te tiedätte että se on niin hauskaa!"
"Hauskaa _teille_, neiti Fanshawe, mutta" (vakavana ja ankarana) "te
tunnette sananlaskun: 'Toisen hurma toisen turma.'"
"Jatkakaa, Timon kulta!"
"Totta puhuen en voi jatkaa jollette vakuuta että teillä sentään on
vähän sydäntä."
"Minullahan on -- niin äärettömän paljon, te ette tiedä!"
"Hyvä! Siinä tapauksessa voitte kuvitella kuinka tohtori Graham
Bretton ensiksikin hylkäsi illallisensa -- ei koskenutkaan
kananpoikiin ja pikkuleipiin, jotka oli valmistettu juuri häntä
varten. Sitten -- mutta mitä hyödyttää viipyä näissä tuskallisissa
yksityiskohdissa? Riittää kun sanon ettei koskaan, ei edes hänen
lapsuutensa myrskyisimpien kohtausten aikana hänen äidillään ollut
sellaista vaivaa lakanain tukkimisesta hänen ympärilleen kuin sinä
iltana."
"Eikö hän tahtonut maata hiljaa?"
"Hän ei tahtonut maata hiljaa, siinäpä se oli. Lakanat voi vielä
kääriä hänen ympärilleen, mutta toista oli saada ne pysymään siinä."
"Ja mitä hän sanoi?"
"Sanoi? Ettekö voi kuvitella että hän huusi jumalaista Ginevraansa,
sadatteli tuota paholaista de Hamalia -- houraili kultaisista
kiharoista, sinisilmistä, valkoisista käsivarsista ja välkkyvistä
rannerenkaista?"
"Eihän? Näkikö hän rannerenkaan?"
"Näkikö rannerenkaan? Näki yhtä selvästi kuin minäkin -- ja ehkä
myös ensi kerran sen poltinmerkin, jonka tuo rannerengas on painanut
käsivarteenne. Ginevra" -- nousin ja muutin sävyä -- "kas niin, nyt
teemme lopun tästä. Menkää soittamaan harjoituksianne". Ja minä
avasin oven.
"Mutta te ette ole kertonut kaikkea."
"Parempi teille jos ette odota kunnes _kerron_ kaiken. Teillä ei
olisi mitään iloa niin ylenmääräisestä avomielisyydestä. Mars!"
"Ilkeä otus!" sanoi hän, mutta totteli. Itse asiassa olikin ensi
luokka minun aluettani, eikä hän siellä voinut laillisesti vastustaa
lähtökäskyäni.
Totta pulmakseni en sentään ollut koskaan ollut vähemmän tyytymätön
häneen kuin nyt. Oli nautinto ajatella vastakohtaa todellisuuden ja
kuvaukseni välillä -- muistella kuinka tohtori John iloitsi ajelusta
kotiin, söi illallistaan hyvällä halulla ja vetäytyi lepoon kuin hyvä
kristitty ainakin. Vain silloin kun näin hänet todella onnettomana,
olin vakavasti kiukustunut hänen kärsimystensä kauniiseen mutta
hauraaseen aiheuttajaan.
<tb>
Kului kaksi viikkoa; aloin taaskin tottua kouluhaarniskaan ja luisua
intohimoisesta muutoksen tuskasta takaisin tavan velttouteen. Eräänä
iltapäivänä, kulkiessani eteisen poikki matkalla ensi luokkaan, jossa
minua odotettiin olemaan läsnä "tyyli- ja kirjallisuustunnilla", näin
Rosinen, ovenvartijattaren, seisovan erään korkean ja leveän ikkunan
edessä. Kuten tavallista oli hänen asentonsa täysin huoleton. Hän
seisoi aina mukavassa asennossa, toinen käsi esiliinan taskussa.
Toinen piti tällä hetkellä silmien edessä kirjettä, jonka osoitetta
ja sinettejä hyvä neiti tutki kylmästi ja tarkkaan.
Kirje! Tuollaisen kirjeen haamu oli kummitellut aivojeni sopukoissa
viimeiset seitsemän päivää. Viime yönä olin nähnyt unta kirjeestä.
Väkevä magneetti veti minut nyt tuota kirjettä kohti; en kuitenkaan
tiedä olisinko uskaltanut pyytää Rosinelta sen vertaa kuin saada
kerran vilkaista tuohon valkoiseen kuoreen, jonka keskellä koreili
punainen lakkasinetti. Ei, luulen että olisin pujahtanut ohi peläten
Pettymystä: sydämeni pamppaili ikään kuin olisin jo kuullut sen
lähenevät askelet. Hermostunut erehdys! Ne olivat kirjallisuuden
professorin nopeat askelet, jotka mittelivät käytävää. Pakenin hänen
edellään. Jospa vain ehtisin kaikessa rauhassa pöytäni ääreen ennen
hänen tuloaan, ja saisin oppilaat hiljaisuuteen ja järjestykseen,
silloin hän ehkä ei kiinnittäisi huomiota minuun. Mutta jos joutuisin
kiinni viivyttelemisestä eteisessä, minua odottaisi varmasti
erikoissaarna. Minä ehdin istuutua, pakottaa luokan täydelliseen
hiljaisuuteen, ottaa esille työni ja aloittaa sen syvimmän ja
mallikelpoisimman äänettömyyden vallitessa, ennen kuin herra Emanuel
astui sisään kiivaasti kilahuttaen lukkoa, täräyttäen ovea kuten
tavallisesti ja kumartaen syvään, liiotellen, pahaa ennustavasti.
Hän yllätti meidät tapansa mukaan kuin ukkosen isku, mutta sen sijaan
että olisi salaman nopeudella kiitänyt ovelta opettajanpöydän luo,
hän pysähtyi keskiväliin minun pöytäni eteen. Kasvot käännettyinä
minua ja ikkunaa kohti, selkä päin oppilaita ja huonetta hän iski
minuun katseen -- katseen sellaisen, joka hyvin olisi oikeuttanut
minut ponnahtamaan pystyyn ja kysymään mitä hän tarkoitti -- karsaan,
epäluuloisen katseen.
"_Voilà! pour vous_",[70] hän sanoi, veti kätensä liivintaskusta
ja asetti pöydälleni kirjeen -- juuri sen saman, jonka olin
nähnyt Rosinen kädessä -- kirjeen jonka emaljinvalkoiset kasvot
ja lakanpunainen kykloopinsilmä olivat niin selvinä ja kirkkaina
piirtyneet sieluni silmien verkkokalvoon. Minä tiesin sen, minä
tunsin että se oli unelmaini kirje, toivoni täyttymys, epäilykseni
hälventäjä ja kauhuni lunastus. Anteeksiantamattoman tunkeilevana
kuten ainakin oli herra Paul ottanut ovenvartijattarelta tämän
kirjeen ja toi sen nyt itse perille.
Olisin voinut suuttua, mutta minulla ei ollut sekuntiakaan aikaa
sellaiseen. Niin, kädessäni ei siis ollut vain keveä kirjelappunen,
vaan oikea kotelo, jonka täytyi sisältää ainakin yksi arkki: se ei
tuntunut ohuelta, vaan lujalta, tukevalta, vakuuttavalta. Ja siinä
oli osoite "Neiti Lucy Snowe", selvästi kirjoitettuna siistillä ja
tasaisella, päättävällä käsialalla, ja siinä oli sinetti, pyöreä ja
täyteläinen, taitavien ja vapisemattomien sormien painama, leimanaan
hyvin piirretyt alkukirjaimet "J.G.B.". Minut valtasi onnellinen
tunne -- iloinen mielenliikutus, joka tulvahti lämpimänä sydämeeni
ja virtasi eloisana läpi suonien. Kerrankin oli toive täyttynyt.
Pidin kädessäni kappaleen todellista, pysyvää iloa: se ei ollut
unelma, ei aivojen harhakuva, ei noita varjomaisia mielikuvituksen
lumeita, joita ihmiskunta isoaa mutta joilla se ei voi elää; se ei
ollut tuota mannaa, jota hetki sitten alakuloisesti ylistin -- joka
tosiaankin ensin sulaa kielelle sanomattoman ja yliluonnollisen
suloisena, mutta jota sielumme varmasti lopulta inhoaa, mielettömästi
ikävöiden luonnollista ja maallista ravintoa, hurjasti rukoillen
taivaan henkiä ottamaan takaisin oman aamukasteensa ja mehujuomansa,
joka on jumalallista ravintoa, mutta kuolevaisille tappavaa myrkkyä.
Ei se ollut sokeriryynejä eikä pieniä makeisia, ei ohuita leivoksia
eikä äitelää hunajaa, tuo ruoka, joka äkkiarvaamatta oli osunut
eteeni; se oli metsämiehen villiä ja mehuisaa ravintoa, voimakasta ja
terveellistä lihaa, metsän ja erämaan kasvattamaa, tuoretta, väkevää
ja elähyttävää. Se oli samaa mitä vanha kuoleva patriarkka pyysi
pojaltaan Esaulta luvaten palkinnoksi viime hengenvetonsa siunauksen.
Se oli Jumalan lähettämää, ja sisimmässäni kiitin Jumalaa, joka oli
sen minulle suonut. Ulkonaisesti vain kiitin miestä huudahtaen:
"Kiitoksia, kiitoksia, monsieur!"
Monsieur nyrpisti huultaan, vilkaisi minuun ilkeästi kulmainsa alta
ja marssi opettajanpöydän luo. Herra Paul ei suinkaan ollut mikään
hyvä pieni mies, vaikka hänellä oli hyvätkin puolensa.
Luinko kirjeeni siinä paikassa? Nautinko riistani heti ja
kiireisesti, ikään kuin Esaun nuoli lentäisi joka päivä?
Minä tiesin paremmin. Kuori osoitteineen, sinetti ja nuo kolme
selvää kirjainta -- siinä oli yllin kyllin nautintoa siksi hetkeksi.
Pujahdin huoneesta ja etsin avaimen suureen makuusaliin, joka
päivällä pidettiin lukittuna. Menin lipastoni luo -- kiireesti ja
pelokkaana vavisten -- saattoihan, madame hiipiä perässäni yläkertaan
ja vakoilla minua -- avasin laatikon, väänsin auki erään lippaan,
otin siitä pienen rasian ja -- kestittyäni silmiäni vieläkin yhdellä
katseella ja kosketeltuani kunnioituksen, häpeän ja riemun sekaisin
tuntein huulillani sinettiä -- käärin koskemattoman aarteeni vielä
aivan kauniina ja eheänä hopeapaperiin, pistin käärön rasiaan,
suljin lippaan ja laatikon, panin lukkoon makuusalin oven ja
palasin luokalle, mielessäni sellainen tunne, että sadut ovat totta
ja hengetärten lahjat eivät ole pelkkää unelmaa. Outo, suloinen
mielettömyys! Ja tuota kirjettä, iloni lähdettä, en ollut vielä
lukenut, en tietänyt vielä sen rivien lukumäärää.
Kun palasin kouluhuoneeseen -- katso, herra Paul raivosi kuin rutto!
Joku oppilas ei ollut puhunut kyllin selvästi tai kuuluvalla äänellä,
jotta se olisi kelvannut professorin korville tai maulle, ja nyt tämä
tyttö ja kaikki toiset itkivät, ja herra Paul riehui istuimellaan
melkein lyijynkarvaisena. Omituista kyllä, kun lähestyin, hän iski
vihansa minuun.
Olinko minä noiden tyttöjen opettaja? Luulinko opettavani heitä
käyttäytymään hienojen naisten tavoin salliessani heidän --
epäilemättä vielä yllyttäessänikin heitä siihen -- mongertaa
äidinkieltään kurkussaan, jauhaa ja survoa sitä hampaittensa välissä
ikään kuin heillä olisi jokin alhainen syy hävetä lausumiaan
sanoja? Oliko se muka vaatimattomuutta? Hän tiesi paremmin. Se oli
viheliäistä valetunnetta, joka on pahan alkulähde ja edelläkävijä.
Mutta hän ei alistu moiseen ensiluokan oppilaiden kuhnusteluun
ja murjotukseen, tuollaiseen lepertelyyn ja keimailuun, jalon
kielen rääkkäämiseen, yleiseen teeskentelyyn ja inhottavaan
uppiniskaisuuteen, ei, ennemmin hän heittää heidät sietämättömien
alaopettajattarien haltuun ja rupeaa itse opettamaan aakkosia
kolmannen osaston vauvoille.
Mitä osasin sanoa tähän kaikkeen? Itse asiassa en mitään, ja toivoin
että hän antaisi minun olla vaiti. Myrsky alkoi uudestaan.
Evättiinkö siis kaikki vastaukset hänen kysymyksiinsä? Näytti
siltä että _tässä_ paikassa -- tässä pöyhkeilevässä ensi luokan
salongissa vaateliaine kirjakaappeineen, kehystettyine taulu- ja
karttarojuineen, vihreine pulpetteineen, joutavine kukkatelineineen
ja ulkomaalaisine valvojineen, jumaliste! -- näytti siltä että
täällä oli muodissa ajatella että kirjallisuuden professori ei
ollut vastauksen arvoinen! Uusia aatteita ne sellaiset, kotoisin
epäilemättä suoraan Iso-Britanniasta -- niissä tuntui saarimaan
röyhkeyttä ja ylimielisyyttä.
Hetkinen tyventä. Tytöt, joista ainoankaan ei koskaan tiedetty
itkeneen kyyneltäkään kenenkään muun opettajan torumisten tähden,
sulivat kaikki kuin lumipatsaat herra Emanuelin kohtuuttoman
kuumuuden edessä. Minä en ollut vielä kovinkaan järkyttynyt, istahdin
ja uskalsin tarttua työhöni.
Jokin seikka -- joko jatkuvassa äänettömyydessäni tai ompelevan
käteni liikkeissä -- teki kokonaan lopun herra Emanuelin
kärsivällisyydestä. Hän hypähti alas korokkeeltaan. Pöytäni lähellä
oli kamiina, ja hän iski kiinni siihen. Pieni rautaovi oli lentää
saranoiltaan, hiilet kirposivat sinne tänne.
"_Est-ce que vous avez l'intention de m'insulter_?"[71] sanoi hän
minulle matalalla raivostuneella äänellä, pirstoessaan valkeata jota
muka kohensi.
Oli aika lepyttää häntä hiukan, mikäli mahdollista.
"Mutta monsieur", sanoin, "minä en mistään hinnasta tahtoisi
solvaista teitä. Muistan liian hyvin teidän kerran toivoneen että
olisimme ystäviä."
Tarkoitukseni ei ollut että ääneni olisi värissyt, mutta se värisi
-- enemmän luullakseni äskeisen ilon vaikutuksesta kuin senhetkisen
pelon tähden. Oli kuitenkin jotakin herra Paulin vihassa -- sen
intohimoisessa kiihkeydessä -- joka oli erikoisesti omiaan nostamaan
kyynelet silmiin. En ollut onneton, en pelännyt paljoakaan, ja
kuitenkin itkin.
"No, no!" sanoi hän nyt, katsoi ympärilleen ja näki yleisen
vedenpaisumuksen. "Totisesti olen aika peto ja lurjus. Minulla
on vain yksi nenäliina", hän lisäsi, "mutta jos minulla olisi
kaksikymmentä, antaisin teille joka ainoan. Opettajanne saa edustaa
teitä. Kas tässä, neiti Lucy."
Ja hän veti esiin ja ojensi minulle puhtaan nenäliinan. Nyt olisi
henkilö joka ei tuntenut Paulia eikä hänen puuskiaan, varmaan
kursaillut -- kieltäytynyt ottamasta vastaan tarjousta -- jne. Mutta
minä tunsin liiankin selvään että sellainen ei menettelisi: pieninkin
epäröinti olisi vaikuttanut tuhoisasti alkavaan rauhanhierontaan.
Minä nousin ja menin puolitiehen vastaan, otin nenäliinan kauniisti
käteeni ja kuivasin sillä silmäni. Sitten palasin paikalleni, pidin
tuota rauhanlippua kädessä polvellani ja varoin tarkasti koko
lopputunnin aikana koskemasta neulaan, sormustimeen, saksiin tai
musliiniin. Monta kateellista katsetta loi Paul noihin tarvekaluihin;
hän vihasi niitä kuolettavasti, ompeleminen kun oli hänen mielestään
vain omiaan hajottamaan sitä tarkkaavaisuutta, jonka tuli kohdistua
vain häneen itseensä. Hän piti hyvin kaunopuheisen oppitunnin ja
oli erittäin kiltti ja ystävällinen loppuun saakka. Ennen kuin hän
lopetti, olivat pilvet poissa ja aurinko paistoi kirkkaasti --
kyynelet olivat vaihtuneet hymyilyiksi.
Poistuessaan huoneesta hän pysähtyi vielä kerran pöytäni eteen.
"Entä kirjeenne?" hän sanoi, tällä kertaa vähän säyseämmin.
"Minä en ole lukenut sitä, monsieur."
"Ahaa, se on liian hyvä luettavaksi heti, te säästätte sen niinkuin
minä poikana säästin kypsimmät persikat."
Arvelu oli niin lähellä totuutta, etten voinut estää äkillistä
lämmintä punaa kohoamasta kasvoihini ja ilmaisemasta sitä.
"Varaatte itsellenne hauskan hetken", hän sanoi, "avaatte kirjeen
kun olette yksin -- _n'est-ce pas_?[72] Ah, teidän hymynne vastaa.
Niin, niin, ei saisi olla liian ankara, '_la jeunesse n'a qu'un
temps_'."[73]
"Monsieur, monsieur!" huusin tai pikemmin kuiskasin hänen jälkeensä,
kun hän kääntyi poistuakseen. "Älkää lähtekö erehdyksen vallassa.
Se on vain ystävän kirje. Sen voin vannoa vaikka en vielä ole
lukenutkaan sitä."
"_Je conçois, je conçois: on sait ce que c'est qu'un ami_.[74]
Hyvästi, mademoiselle!"
"Mutta monsieur, tässä on nenäliinanne."
"Pitäkää se, pitäkää se kunnes kirje on luettu ja tuokaa se sitten
minulle; silmistänne luen kirjeen sisällyksen."
Kun hän oli lähtenyt ja oppilaat jo olivat virranneet kouluhuoneesta
lehtimajaan ja sieltä puutarhaan ja pihalle tavalliselle
vapaaajalleen ennen päivällistä, seisoin hetken mietteissäni ja
solmin hajamielisesti nenäliinan käteni ympäri. Jostakin syystä --
ehkä jokin äkillinen väläys lapsuuden kultapäivistä ilahdutti minua
ja herätti oudolla tavalla lapsuuden vallattomuuden, ehkä vapaus
tunnin päätyttyä sai mieleni hilpeäksi, ja ennen kaikkea riemastutti
sydäntäni iloinen tietoisuus aarteestani joka oli rasiassa, lippaassa
ja laatikossa tuolla ylhäällä -- aloin leikkiä nenäliinalla ikään
kuin se olisi ollut pallo, heittelin sitä ilmaan ja sieppasin kiinni
kun se putosi. Leikin keskeytti toinen käsi kuin omani -- käsi joka
pisti esiin päällystakin hihasta ja ojennettiin olkani yli; se
tarttui tilapäiseen leikkikaluuni ja vei sen pois. Kuulin samalla
yrmeät sanat:
"Näen kyllä että teette pilkkaa minusta ja tavaroistani."
Totisesti tuo pikku mies oli kauhea, oikukas ja kaikkiallaoleva kuin
mikäkin velho: ei sitä koskaan tietänyt mistä hän tulla tuiskahti ja
mitä hänellä oli mielessä.