KONSERTTI

Eräänä aamuna tuli rouva Bretton äkkiä huoneeseeni ja pyysi minua

avaamaan laatikkoni ja näyttämään hänelle pukuvarastoni, minkä tein

sanaakaan virkkamatta.

"Riittää jo", hän sanoi käänneltyään sitä hetkisen. "Sinun täytyy

saada uusi puku."

Hän poistui. Sitten hän palasi ompelijan seurassa. Minusta otettiin

mittaa. "Aion seurata omaa makuani ja tehdä niinkuin haluan tässä

pikku asiassa", hän sanoi.

Kaksi päivää myöhemmin saapui -- punainen puku!

"Tämä ei ole minua varten", kiirehdin sanomaan, sillä minusta tuntui

että melkein yhtä hyvin olisin voinut panna ylleni kiinalaisen

ylimysnaisen puvun.

"Saammepa nähdä onko se sinua varten vai eikö", sanoi kummitätini

jyrkän päättäväisenä kuten ainakin. "Huomaa tarkoin sanani. Sinä

käytät tätä pukua tänä samana iltana."

Sitä en uskonut, luulin ettei mikään inhimillinen mahti saisi minua

pukeutumaan siihen. Punainen puku! En tuntenut sitä. Se ei tuntenut

minua. En ollut koettanut sitä ylleni.

Kummitätini julisti edelleen että minun oli samana iltana tultava

konserttiin hänen ja Grahamin kanssa. Konsertti, hän selitti,

olisi suuri tilaisuus, joka pidettäisiin musiikkiyhdistyksen

isossa salissa. Konservatorion etevimmät oppilaat tulisivat

esiintymään, sitten seuraisi arpojenmyyntiä "köyhien hyväksi", ja

kaiken huipuksi olisivat Labassecourin kuningas, kuningatar ja

prinsessat läsnä. Lähettäessään pääsyliput Graham oli huomauttanut

että kohteliaisuudesta kuninkaallisia kohtaan oli esiinnyttävä

juhlapuvussa; hän oli myös pyytänyt olemaan valmiina täsmälleen kello

seitsemän.

Kuuden tienoilla minut lähetettiin yläkertaan. Vaikka mitään

väkivaltaa ei tapahtunutkaan, huomasin olevani toisen tahdon

johdettavana ja vaikutuksen alaisena, ilman että minulta kysyttiin

neuvoa, ja että annoin suostumukseni hiljaisena, voitettuna.

Lyhyesti, punainen puku, jota musta pitsikoristelu hieman lievensi,

tuli kuin tulikin ylleni. Minua käskettiin ottamaan hyvä ryhti ja

katsomaan peiliin. Minä katsoin peläten ja vavisten ja käännyin

pois peläten ja vavisten vielä enemmän. Kello löi seitsemän,

tohtori Bretton oli tullut, kummitätini ja minä astuimme alas.

_Hän_ oli pukeutunut ruskeaan samettiin, ja kuinka kadehdinkaan

hänen juhlallista tummaa majesteettiuttaan kulkiessani siinä hänen

varjonaan! Graham seisoi salongin ovella.

"_Soisin_ että hän ei luule minun koristelleen itseäni herättääkseni

huomiota", ajattelin ja minun oli paha olla.

"Kas tässä, Lucy, pari kukkasta", hän sanoi ja ojensi minulle

kukkavihon. Pukuuni hän ei kiinnittänyt sen enempää huomiota, hymyili

vain ystävällisesti ja nyökäytti päätään tyytyväisenä, mikä heti

rauhoitti häpeäntunteeni ja naurettavuudenpelkoni. Sitä paitsi oli

pukuni äärimmäisen yksinkertainen; minua hirvitti vain kankaan keveys

ja kirkas väri, ja koska Graham ei nähnyt siinä mitään hullunkurista,

suostui oma silmäni piankin.

En usko että joka ilta yleisissä huvipaikoissa käyvät ihmiset voivat

päästä siihen raikkaaseen juhlatunnelmaan, joka valtaa sen mielen,

jolle ooppera tai konsertti on harvinaisuus. En tiedä odotinko

suurta iloa konsertista, koska minulla oli vain hyvin epämääräinen

käsitys sellaisesta, mutta ajomatkasta sinne pidin paljon.

Umpivaunujen rattoisa mukavuus kylmänä kauniina iltana, hauska ajelu

niin hilpeässä ja ystävällisessä seurassa, tähtien hetkittäinen

tuikahtelu tienvarren puiden lomasta, avaran iltataivaan näkeminen

tultuamme avoimelle tielle, ajo kaupungin porteista sisään, valojen

välke, jonkinlainen tarkastus johon meidän täytyi alistua ja joka

meitä suuresti huvitti -- kaikki nämä pikkuseikat riemastuttivat

minua omituisella uutuuden viehätyksellään. En tiedä miten paljon

johtui siitä ystävällisestä hengestä, joka ympäröi minua: tohtori

John ja hänen äitinsä olivat molemmat parhaalla tuulellaan, olivat

kinastelevinaan kaiken matkaa ja osoittivat minulle niin suurta

ystävällisyyttä kuin olisin ollut heidän sukulaisensa.

Ajoimme pitkin Villetten parhaita katuja, jotka olivat kirkkaasti

valaistut ja paljon eloisammat nyt kuin keskipäivällä. Kuinka

loistavilta näyttivätkään myymälät! Kuinka vilkkaana, iloisena

ja runsaana tulvehtikaan elämän vuoksi leveällä katukäytävällä!

Katsellessani tätä kaikkea johtui mieleeni Rue Fossette -- umpinainen

puutarha ja koulutalo ja pimeät autiot "luokat", joissa olin tottunut

yksin astelemaan juuri tähän aikaan päivästä, katsellen tähtiä

korkeiden verhottomien ikkunain läpi ja kuunnellen kaukaista ääntä,

joka ruokasalissa yksitoikkoisesti luki "hurskasta lukua". Noin piti

minun taas pian astella ja kuunnella, ja tuo tulevaisuuden varjo

pääsi ajoittain himmentämään loistavaa mielialaani.

Olimme nyt joutuneet oikeaan vaunujen virtaan. Niillä kaikilla oli

sama suunta, ja edessämme säteili suuren valaistun rakennuksen pääty.

Siitä, mitä tulisin näkemään tuon rakennuksen sisällä, oli minulla,

kuten jo sanoin, hyvin vajanainen käsitys, sillä minun osakseni ei

ollut vielä koskaan tullut astuminen julkisen huvipaikan kynnyksen

yli.

Nousimme vaunuista porttikäytävässä, jossa oli suuri hälinä ja

tungos, mutta enempiä yksityiskohtia en selvästi muista, kunnes

huomasin nousevani portaita jotka olivat majesteetillisen leveät

ja helpot astua ja joita peitti pehmeä purppuranpunainen matto. Ne

johtivat suurille juhlallisesti suljetuille oville, jotka nekin

olivat verhotut purppuravaatteella.

Tuskin huomasin mikä taikavoima sai nuo ovet kääntymään taaksepäin

-- tohtori John piti siitä huolta -- mutta taaksepäin ne joka

tapauksessa kääntyivät, ja eteemme levisi sali -- suuri, avara

ja korkea, jonka kaartuvat seinät ja holvikatto näyttivät

silmissäni puhtaalta kullalta (niin taidokkaasti ne olivat

maalatut), josta erottautui kohopaikkoja, uurteita ja kiehkuroita,

joko kullankiiltäviä tai alabasterinvalkoisia, tai kultalehtiä

ja valkoisia liljoja sekaisin kiehkuroina. Missä ikinä näkyi

poimuteltuja verhoja, levitettyjä mattoja ja tyynyjä, siinä oli

ainoana värinä tumma purppura. Katosta riippui säihkyvä massa,

joka häikäisi silmiäni -- luulin sen olevan vuorikristallia, sen

hiotut pinnat sädehtivät, siinä kimalteli helmiä ja välkkyi tähtiä,

siinä välähti kuin sulatettuja jalokiviä ja taivaankaaren säteitä.

Lukija, se oli vain kynttiläkruunu, mutta minun silmissäni se

näytti itämaisten taikurien tuotteelta, ja odotin melkein näkeväni

jättiläiskokoisen, tumman, juomuisen käden -- Lampun Hengen käden --

joka ylhäällä holvin säihkyvässä ja hyväntuoksuisessa ilmassa vartioi

tuota ihmeellistä aarretta.

Kuljimme eteenpäin -- en ollenkaan tietänyt minne -- mutta jossakin

käänteessä tuli äkkiä vastaamme toinen seurue, joka lähestyi

vastakkaiselta suunnalta. Näen vieläkin tuon seurueen sellaisena

kuin se äkkiä ilmestyi eteeni. Kaunis keski-ikäinen rouva tummassa

samettipuvussa, nuori mies, joka saattoi olla hänen poikansa --

parhaat kasvot, hienoin vartalo mitä koskaan luulin nähneeni -- sekä

kolmas henkilö punaisessa, mustilla pitseillä koristetussa puvussa.

Huomasin heidät kaikki -- kolmannen henkilön yhtä hyvin kuin

toisetkin -- ja murto-osan sekuntia luulin heitä vieraiksi ihmisiksi,

joten sain puolueettoman vaikutelman heidän ulkonäöstään. Mutta

vaikutelma oli tuskin tajuttu eikä vielä tarkemmin määritelty, kun

sen jo hälvensi tietoisuus että seisoinkin suuren kuvastimen edessä,

joka täytti kahden pylvään välin, ja että seurue olimme me itse.

Näin sain ensimmäisen ja kenties ainoan kerran elämässäni nauttia

siitä, että näin itseni sellaisena kuin toiset näkevät minut. Ei ole

syytä viipyä tuloksessa. Se toi epäsoinnun särähdyksen, mielipahan

pistoksen ilooni; se ei ollut imarteleva, mutta loppujen lopuksi

olisi minun sentään pitänyt olla kiitollinen: olisihan voinut olla

hullumminkin.

Vihdoinkin istuimme paikoilla, joista oli hyvä näköala tuohon

avaraan ja häikäisevään mutta lämpimään ja iloiseen saliin. Se oli

täynnä, ja sen täytti loistava seura. En tiedä olivatko naiset

erikoisen kauniita, mutta heidän pukunsa olivat niin täydelliset.

Ja ulkomaalaiset, sellaisetkin jotka kotielämässään eivät ole

edukseen, näyttävät omaavan taidon esiintyä julkisissa paikoissa

miellyttävästi. Miten kömpelöitä ja reuhtovia heidän arkiliikkeensä

ovatkin kampausviitan ja papiljottien läheisyydessä, on heillä aina

kauniisti varalla juhlakäytäntöä varten sulava ja ryhdikäs pään ja

käsivarsien asento, suun ja silmien ilme, jotka aina otetaan käyttöön

juhlapuvun kanssa ja asiaankuuluvasti puetaan ylle samalla kertaa

kuin korut.

Siellä täällä näkyi hieno vartalo. Se edusti erästä kauneuden lajia,

jota luullakseni ei koskaan tavata Englannissa: lujaa, kiinteätä,

veistokuvamaista tyyliä. Näissä olennoissa ei ole mitään särmiä,

marmorikaryatidi on melkein yhtä taipuisa, Feidiaan jumalatar ei

ole täydellisempi tyynessä upeassa kauneudessaan. Heidän piirteensä

ovat kuin hollantilaisten maalarien madonnien: alankomaalaisten

klassilliset piirteet, säännölliset mutta pyöreät, suoraviivaiset

mutta älyttömät, ja mitä tulee heidän ilmeettömän tyyneytensä, heidän

intohimottoman rauhansa syvyyteen, voi ainoastaan napaseutujen

lumiaavikko vetää sille vertoja. Tällaiset naiset eivät tarvitse

koristeita ja käyttävät niitä harvoin; heidän sileä, kiinteästi

palmikoitu tukkansa on riittävänä vastakohtana vieläkin sileämmille

poskille ja otsalle; heidän pukunsa ei voi olla liian yksinkertainen;

täyteläinen käsivarsi ja virheetön niska eivät kaipaa rannerenkaita

eikä kaulavitjoja.

Minulla oli kerran onni ja ilo tulla läheisesti tutuksi tällaisen

kaunottaren kanssa. Hänen syvän ja vakiintuneen itserakkautensa

tympeä voima oli hämmästyttävä; sille veti vertoja ainoastaan hänen

ylpeä välinpitämättömyytensä kaikista muista luoduista. Verta ei

virrannut hänen suonissaan, mieto vesineste täytti ja miltei tukki

hänen valtimonsa.

Tuollainen Juno istui nyt näkyvissämme -- eräänlaisena maalitauluna

kaikkien katseille ja täysin tietoisena siitä, mutta katseiden ja

silmäysten magneettinen voima ei tehonnut häneen: hän istui siinä

kylmänä, pyöreänä, valkoisena ja kauniina kuin kultakapiteelinen

marmoripylväs, joka kohosi hänen vieressään.

Huomatessani että tohtori Johnin tarkkaavaisuus oli suuresti

kiintynyt tähän naiseen pyysin häntä hiljaisella äänellä taivaan

nimessä varomaan sydäntään. "Teidän ei kannata rakastua _tuohon_

naiseen", sanoin, "sillä vakuutan teille etukäteen että saisitte

rauhassa kuolla hänen jalkoihinsa ilman että hän rakastuisi teihin."

"Aivan oikein", hän sanoi, "ja mistä tiedätte vaikka juuri hänen

suuren tunteettomuutensa näkeminen olisi minussa voimakkain yllyke

palvontaan? Luulen että epätoivon oka on erinomainen kiihotin

tunteilleni, mutta" (hän kohautti olkapäitään) "te ette tiedä näistä

asioista mitään; minä käännyn äitini puoleen. Äiti, minä olen

vaarallisella tiellä."

"Ikään kuin se minua liikuttaisi", vastasi rouva Bretton.

"Voi onnetonta kohtaloani", sanoi hänen poikansa. "Ei ainoallakaan

miehellä ole tunteettomampaa äitiä kuin minulla: hänen mieleensä ei

edes juolahda että häntä voisi kohdata sellainen onnettomuus kuin

miniä."

"Jollen ajattele sitä, ei se suinkaan johdu siitä ettei samaista

onnettomuutta olisi minulle toitotettu. Viimeisten kymmenen vuoden

ajan olet uhannut minua sillä. 'Äiti, minä menen pian naimisiin',

huusit jo ennen kuin olit saanut miehen puvun."

"Mutta äiti, jonakin päivänä siitä tulee totta. Kesken kaiken, kun

luulet olevasi oikein rauhassa, lähden kuin Jaakoppi tai Esau tai

joku muu patriarkka etsimään vaimoa, kenties juuri maan tytärten

joukosta."

"Oma vahinkosi, John Graham, siinä kaikki."

"Äiti tahtoo minusta vanhaapoikaa. Mikä mustasukkainen vanha rouva!

Mutta katsohan tuotakin loistavaa olentoa, jolla on himmeänsininen

silkkipuku ja vielä himmeämmän ruskea tukka, jossa on yhtä hienot

silkkivivahdukset kuin puvussakin. Etkö olisi ylpeä, äiti, jos

jonakin päivänä toisin tuon jumalattaren kotiin ja esittäisin hänet

sinulle rouva Bretton nuorempana?"

"Sinä et tuo mitään jumalatarta La Terrasseen: tuohon pieneen linnaan

ei mahdu kahta rouvaa, varsinkin jos toisella on sellainen koko,

paino ja ympärysmitta kuin tuolla valtaisalla silkkipukuisella

vahanukella."

"Äiti, hän täyttäisi tuolisi niin ihanasti!"

"Täyttäisi tuolini? Minä viisi välitän vieraasta anastajasta! Kehnon

tuolin hän siitä saisi -- mutta hiljaa nyt, John Graham! Hillitse

kielesi ja käytä silmiäsi."

Heidän kinastelunsa aikana oli sali, joka minusta oli näyttänyt

täydeltä jo astuessamme sisään, yhä edelleen mahduttanut sisäänsä

seurueen toisensa jälkeen, kunnes ylenevä puoliympyrä näyttämön

edessä oli tiheänään päitä. Näyttämö tai oikeammin avara tilapäinen

lava, suurempi kuin mikään näyttämö, joka puoli tuntia sitten

oli ollut tyhjä, oli nyt tulvillaan elämää. Kahden suuren pianon

ympärille, jotka oli asetettu keskelle, oli ääneti kokoontunut

valkoinen parvi nuoria tyttöjä, konservatorion oppilaita. Olin

katsellut heidän tuloaan sillä aikaa kun Graham ja hänen äitinsä

olivat syventyneet keskustelemaan sinipukuisesta kaunottaresta,

ja seurannut kiinnostuneena heidän järjestelyään ja asetteluaan.

Kaksi herrasmiestä, jotka molemmat tunsin tuttavikseni, johti

tätä impien parvea. Toinen, taiteilijan näköinen mies, parrakas

ja pitkätukkainen, oli tunnettu pianisti ja Villetten paras

soitonopettaja; hän kävi kahdesti viikossa madame Beckin

oppilaitoksessa antamassa tunteja muutamille oppilaille, joiden

vanhemmat olivat kyllin rikkaita voidakseen kustantaa tyttärilleen

hänen opetustaan; hänen nimensä oli Josef Emanuel, ja hän oli herra

Paulin velipuoli. Viimeksi mainittu mahtava henkilö esiintyi toisen

herrasmiehen hahmossa.

Herra Paul huvitti minua, hymyilin itsekseni kun katselin häntä,

hän näytti niin kauttaaltaan olevan elementissään seisoessaan siinä

näkyvällä paikalla suuren yleisön edessä asetellen, hilliten ja

halliten satakuntaa nuorta neitoa. Hän oli niin läpeensä tosissaan,

niin ponteva, niin harras ja ennen kaikkea niin jyrkkä -- ja mitä

tekemistä hänellä oli täällä? Mitä tekemistä hänellä oli musiikin

tai konservatorion kanssa, hänellä joka tuskin osasi erottaa säveltä

toisesta? Tiesin että hänet oli tuonut tänne hänen halunsa esiintyä

ja hallita -- halu jossa ei ollut mitään loukkaavaa, se kun oli niin

lapsekas. Oli myös ilmeistä että hänen veljensä, herra Josef, oli

yhtä paljon hänen valtansa alla kuin tytöt itse. Onko koskaan nähty

tuollaista pientä haukkaa kuin herra Paul? Ennen pitkää ilmestyi

lavalle joku tunnettu laulaja ja soittaja, ja varsinaisten tähtien

noustessa tuo komeettamainen professori laski. Hän ei sietänyt

kuuluisuuksia eikä tunnettuja henkilöitä: missä hän ei voinut loistaa

ylinnä, sieltä hän pakeni.

Ja nyt oli kaikki valmiina, vain yksi salin osasto odotti

täyttymistään. Se osasto oli verhottu purppuraan kuten suuret

portaat ja ovet, siinä oli pehmeitä tyynyillä varustettuja penkkejä

kahden puolen kahta kuninkaallista tuolia, joiden yläpuolella oli

kunniakatos.

Annettiin merkki, ovet vierivät taaksepäin, yleisö nousi seisomaan,

orkesteri alkoi soittaa, ja tervetuliaissävelten kaikuessa astuivat

sisään Labassecourin kuningas ja kuningatar seurueineen.

En ollut vielä koskaan silmilläni nähnyt elävää kuningasta, ja

voi arvata että pinnistin näkökykyäni tajuamaan noita Euroopan

hallitsijahuoneiden edustajia. Jokainen joka ensi kerran näkee

kuninkaan, tuntee epämääräistä yllätystä, joka lähentelee pettymystä,

kun hänen majesteettinsa ei ilmesty näkyviin valtaistuimellaan,

kruunu päässä ja valtikka kädessä. Etsiessäni silmilläni kuningasta

ja kuningatarta ja nähdessäni vain keski-ikäisen sotilaan ja

nuorenpuoleisen naisen, olin puoleksi pettynyt ja puoleksi huvittunut.

Muistan hyvin tuon kuninkaan, hän oli viisikymmenvuotias mies,

hieman kumara, hieman harmaa, eikä koko yleisössä ollut ainoitakaan

kasvoja jotka olisivat muistuttaneet hänen kasvojaan. En ollut

koskaan lukenut enkä kuullut mitään hänen luonteestaan tai

tavoistaan, ja ensi näkemältä nuo paksut hieroglyfit, joita oli

kuin teräspiirtimellä kaiverrettu hänen otsaansa, silmien ja suun

ympärille, hämmästyttivät minua ja saivat vaistoni neuvottomiksi.

Ennen pitkää kuitenkin _tunsin_, jollen _tietänytkään_, mitä

merkitsivät nuo piirteet, joita ei mikään käsi ollut uurtanut. Siinä

istui hiljainen kärsijä -- hermostunut, surumielinen mies. Nuo silmät

olivat tottuneet näkemään erään aaveen -- olivat jo kauan odottaneet

oudoimman haamun, synkkämielisyyden, tuloa ja menoa. Kenties hän

näki sen nytkin edessään näyttämöllä tai keskellä loistavaa yleisöä.

Synkkämielisyyden tapoihin kuuluu nousta keskeltä tuhansia --

pimeänä kuin tuomio, kalpeana kuin tauti ja melkein yhtä väkevänä

kuin kuolema. Sen seuralainen ja uhri luulee olevansa onnellinen

hetkisen. -- "Ei", sanoo se, "minä tulen." Ja se hyydyttää veren

hänen suonissaan ja himmentää hänen silmiensä valon.

Joku voisi sanoa että vieraan kruunun paino oli luonut nuo omituiset

tuskalliset uurteet kuninkaan otsaan, joku taas saattaisi arvella

niiden aiheutuneen varhaisista suruista. Kumpainenkin voi osaksi olla

oikeassa, mutta nämä uurteet olivat ihmiskunnan pimeimmän vihollisen,

parantumattoman synkkämielisyyden katkeroittamat. Kuningatar, hänen

vaimonsa, tunsi tämän: minusta näytti että heijastus hänen miehensä

surusta levisi varjona hänen omiin miellyttäviin kasvoihinsa.

Kuningatar näytti lempeältä, miettiväiseltä, suloiselta naiselta;

hän ei ollut kaunis eikä vähääkään muistuttanut tuota vankkaa

marmorisydämistä kaunotarta, joka on kuvattu pari sivua sitten.

Hän oli vartaloltaan hento, mutta hänen piirteissään, jotka olivat

kylläkin hienot, ilmeni liian paljon hallitsevien sukujen perintöä,

jotta ne olisivat olleet yksinomaan miellyttävät. Ilme joka verhosi

tätä profiilia, oli viehättävä tässä muodossaan, mutta katsoja

ei voinut olla muistelematta muotokuvia joissa samat piirteet

esiintyivät vähemmän miellyttävinä -- heikkoina, aistillisina tai

viekkaina, miten milloinkin. Katse oli kuitenkin kuningattaren

oma, ja sääliväisyys, hyvyys ja lempeä myötätunto siunasi sitä

jumalaisella valollaan. Hänen esiintymisensä ei ollut valtiattaren,

vaan naisen -- lempeän, hienon, rakastavan. Hänen pieni poikansa,

Labassecourin prinssi ja nuori Dindonneaun herttua, oli hänen

mukanaan; lapsi nojautui äitinsä polveen, ja silloin tällöin

illan kuluessa näin kuningattaren syrjästä vilkaisevan mieheensä,

tietoisena hänen synkästä hajamielisyydestään ja tahtoen hälventää

sen kiinnittämällä hänen huomionsa heidän poikaansa. Hän kumartui

usein kuuntelemaan pojan huomautuksia ja toisti ne hymyten hänen

majesteetilleen. Alakuloinen kuningas havahtui, kuunteli ja hymyili,

mutta vaipui takaisin synkkämielisyyteensä heti kun hänen hyvä

enkelinsä lakkasi puhumasta. Surullinen ja merkillinen näytelmä! Eikä

vähimmin siksi että Labassecourin ylhäisö ja kunnon porvaristo ei

näyttänyt vähääkään huomaavan sen erikoisuutta: en voinut nähdä että

ainoakaan läsnäolijoista olisi ollut ihmeissään tai liikuttunut.

Kuninkaan ja kuningattaren mukana oli astunut sisään heidän

hoviseurueensa sekä pari kolme ulkomaiden lähettilästä, ja näitä

seurasi Villettessä asuvien ulkomaalaisten parhaisto. Nämä ottivat

haltuunsa purppuranpunaiset penkkirivit, naiset istuivat, enin

osa miehistä jäi seisomaan, ja heidän musta rivinsä oli tummana

taustana etualan loistolle. Ei ollut tämäkään loisto ilman valon

ja varjon vivahduksia ja vaihteluita: keskustan täytti arvoisain

rouvien joukko, samettia ja silkkiä, höyheniä ja jalokiviä, kun

taas etualan penkit kuningattaren oikealla puolen näyttivät varatun

yksinomaan nuorille tytöille, Villetten ylimystön kukille -- minun

ehkä pitäisi sanoa nupuille. Täällä ei näkynyt jalokiviä eikä

hiuskoristeita, ei raskaita samettilaskoksia eikä silkin välkettä:

puhtaus, yksinkertaisuus ja ilmava kauneus oli vallitsevana tässä

impien parvessa. Nuoret yksinkertaisesti kammatut päät, kauniit

muodot (aioin kirjoittaa _hennot_ muodot, mutta se olisi ollut

kerrassaan totuudenvastaista: useat näistä "nuorista tytöistä",

joilla ei vielä ollut ikää kuin kuusi tai seitsemäntoista vuotta,

saivat ylpeillä yhtä kiinteistä ja täyteläisistä muodoista kuin

lihavat englannittaret kahdenkymmenenviiden vuoden iässä) --

valkoiseen, himmeän punaiseen ja vaaleansiniseen verhotut kauniit

muodot saivat ajattelemaan taivasta ja enkeleitä. Tunsin ainakin

pari noista ihmiskunnan valko- ja punaruusuista. Täällä oli kaksi

madame Beckin entistä oppilasta -- neitoset Mathilde ja Angélique.

Näiden kahden olisi viimeisenä kouluvuotenaan pitänyt olla ensi

luokalla, mutta heidän älynsä ei riittänyt toista luokkaa ylemmäksi.

Heidän englanninopintonsa olivat olleet minun huolenani, ja kova

työ oli saada heidät järjellisesti kääntämään sivun "Wakefieldin

kappalaista". Toinen heistä oli niin ikään kolmen kuukauden ajan

istunut vastapäätä minua ruokapöydässä, ja se määrä leipää, voita

ja muhennettuja hedelmiä, jonka hän tavallisesti kulutti "toisella

aamiaisella", oli oikea maailman ihme -- jolle veti vertoja vain se

tosiseikka, että hän pisti taskuunsa ne makupalat, joita ei voinut

syödä. Mainittakoon nämä tosiasiat -- terveelliset tosiasiat.

Tunsin vielä yhden näistä enkeleistä -- kauneimman tai ainakin

vähimmän sievistelevän ja tekopyhän näköisen koko joukosta, hän istui

englantilaisen päärin tyttären vieressä, joka hänkin näytti kunnon

tytöltä, joskin ylpeältä; molemmat olivat astuneet sisään Britannian

lähetystön mukana. Hänellä (so. minun tuttavallani) oli hento notkea

vartalo, joka ei ollenkaan muistuttanut noiden ulkomaalaisten

neitojen muotoja; hänen tukkansa ei myöskään ollut sileä kuin

näkinkenkä tai silkkinen patalakki, se todellakin _näytti_ tukalta

ja hulmusi pitkänä, kiharaisena ja lainehtivana. Hän käytti kieltään

lipevästi ja näytti olevan tulvillaan kevyttä tyytyväisyyttä itseensä

ja asemaansa. Minä en katsonut tohtori Brettoniin, mutta tiesin että

hänkin näki Ginevra Fanshawen. Hän oli käynyt niin hiljaiseksi,

vastasi niin lyhyesti äitinsä kysymyksiin ja tukahdutti niin usein

huokauksen. Mitä hänen tarvitsi huokailla? Hän oli tunnustanut että

rakastaminen vaikeissa olosuhteissa oli hänelle mieluista -- tässä

hänen makunsa tuli tyydytetyksi. Hänen rakkautensa esine säteili

kaukaisessa ilmapiirissä hänen yläpuolellaan, hän ei voinut päästä

valtijattarensa lähelle eikä ollut varma voisiko vallata häneltä

edes katsetta. Katselin Ginevraa nähdäkseni tulisiko sellainen

suosionosoitus hänen ihailijansa osaksi. Paikkamme ei ollut kaukana

purppurapenkeiltä; niin vikkeläin ja liikkuvaisten silmien kuin neiti

Fanshawen täytyi ehdottomasti nähdä meidät, ja hyvin pian hän olikin

tähdännyt kiikarinsa meihin, ainakin tohtoriin ja rouva Brettoniin.

Minä pysyttelin varjossa ja syrjemmällä, sillä en tahtonut että minut

heti tunnettaisiin. Ginevra katseli kiinteästi tohtori Johnia ja

suuntasi sitten kiikarin hänen äitiinsä. Minuutin tai parin kuluttua

hän nauraen kuiskasi jotakin naapurilleen. Näytännön alkaessa hänen

epävakainen huomionsa kiintyi lavalle.

Konserttia minun ei tarvitse kuvata, vaikutelmani siitä eivät

huvittaisi lukijaa, eikä tosiaankaan maksaisi vaivaa muistella niitä,

ne kun olivat törkeän tietämättömyyden vaikutelmia. Konservatorion

nuoret neidot olivat hyvin peloissaan ja takoivat vapisevin käsin

kahta suurta pianoa. Herra Josef Emanuel seisoi heidän vieressään

kun he soittivat, mutta hänellä ei ollut sitä tahdikkuutta eikä

vaikutusvaltaa kuin hänen sukulaisellaan, joka samanlaisissa

olosuhteissa varmaan olisi _pakottanut_ oppilaansa käyttäytymään

sankarillisesti ja hillitsemään itsensä. Herra Paul olisi asettanut

hysteeriset ensikertalaiset kahden tulen väliin -- yleisön pelon

ja hänen itsensä pelon -- ja olisi herättänyt heissä epätoivon

rohkeutta tekemällä jälkimmäisen pelon edellistä verrattoman paljon

suuremmaksi. Siihen ei herra Josef pystynyt.

Valkoisia musliinipukuisia pianisteja seurasi hieno, aikuinen,

itsetietoinen rouvasihminen, pukeutuneena valkoiseen silkkiin. Hän

lauloi. Hänen laulunsa vaikutti minuun aivan kuin silmänkääntäjän

temput, ihmettelin kuinka hän sai aikaan mitään sellaista -- kuinka

hän osasi juoksuttaa ääntään ylös ja alas ja tehdä niin eriskummaisia

keikauksia, mutta koruton skotlantilainen laulu halvan katusoittajan

esittämänä on usein liikuttanut minua syvemmin.

Tämän jälkeen astui lavalle herrasmies joka huomattavasti taivutti

ruumistaan kuningasta ja kuningatarta kohti, nosti valkoisen

hansikoidun kätensä useasti sydämensä tienoille ja parkaisi ilmoille

katkeran syytöstulvan erästä "petollista Isabellaa" kohtaan. Minusta

hän näytti vetoavan erityisesti kuningattaren myötätuntoon, mutta

ellen pahasti erehdy, kuunteli hänen majesteettinsa tätä esitystä

pikemmin tyynen kohteliaana kuin vakavan tarkkaavaisena. Tämän

herrasmiehen mielentila oli sangen kiusallinen, ja olin iloinen kun

hän lakkasi tulkitsemasta sitä laulullaan.

Kuorolaulu ohjelman lopussa oli mielestäni paras osa illan

esityksistä. Kuorossa oli mukana parhaiden maaseutu-lauluseurojen

edustajia, aito labassecourilaisia, pyyleviä kuin tynnyrit.

Nämä ukkelit antoivat äänensä kaikua muitta mutkitta, ja heidän

luonnonraikkaasta innostuksestaan oli ainakin se hyöty, että kuulijan

korva sai nauttia tyydyttävästä voimantunteesta.

Kautta koko ohjelman -- ujojen pianoduettojen, teennäisten

lauluesitysten ja raikuvien metallisointuisten kuorojen -- myönsi

mielenkiintoni vain yhden silmän ja yhden korvan näyttämön

tarkkaamiseen, kun taas toinen oli jatkuvasti pidätetty tohtori

Brettonin palvelukseen. En voinut unohtaa häntä enkä lakata kysymästä

miltä hänestä tuntui, mitä hän ajatteli, oliko hänellä hauskaa vai

päinvastoin. Viimein hän puhui.

"Ja te pidätte tästä kaikesta, Lucy? Olette hyvin hiljainen", hän

sanoi omalla herttaisella tavallaan.

"Olen hiljainen", vastasin, "siksi että tämä kaikki niin _kovin_

suuresti kiinnostaa minua -- ei ainoastaan musiikki, vaan kaikki

muukin ympärilläni."

Hän alkoi sitten tehdä erinäisiä huomautuksia, niin levollisena ja

hillitysti että rupesin luulemaan ettei hän todellakaan ollut nähnyt

sitä minkä minä olin nähnyt, ja minä kuiskasin: "Neiti Fanshawe on

täällä, oletteko huomannut hänet?"

"Olen toki, ja tiedän että tekin olette huomannut hänet?"

"Luuletteko että hän on tullut Cholmondeleyden seurassa?"

"Rouva Cholmondeley on täällä hyvin suuren seurueen kanssa. Ginevra

oli _hänen_ saattueessaan, ja rouva Cholmondeley oli Lady --n

saattueessa; tämä taas oli kuningattaren saattueessa. Jollei tämä

olisi tuollainen arkipäiväinen pikkuhovi, jonka muodollisuudetkaan

eivät ole juuri sen kummempia kuin perhetavat ja jonka juhlaloistokin

on vain kodikkuutta sunnuntaipuvussa, kuuluisi tuo kaikki hyvin

hienolta."

"Ginevra näki teidät, luullakseni."

"Niin luulen minäkin. Olen tarkannut häntä useat kerrat sen jälkeen

kun te käänsitte katseenne hänestä, ja minulla on ollut kunnia

seurata pientä näytelmää, josta te säästyitte."

En kysynyt mikä se oli, vaan odotin vapaaehtoista selitystä, joka

pian annettiinkin.

"Neiti Fanshawella", hän sanoi, "on seuralainen -- ylhäissukuinen

neiti. Satun tuntemaan Lady Saran ulkonäöltä; hänen jalosukuinen

äitinsä on kutsunut minut ammattini vuoksi taloonsa. Hän on

ylpeä tyttö mutta ei vähääkään hävytön, ja epäilen tokko Ginevra

on kohonnut arvoltaan hänen silmissään ryhtymällä pilkkaamaan

naapureitansa."

"Mitä naapureita?"

"Vain minua ja äitiäni. Mitä minuun tulee, on tuo kaikki hyvin

luonnollista: mikään ei luullakseni ole sopivampi pilkan aihe

kuin nuori porvarillinen tohtori; mutta äitini! En koskaan ennen

ole nähnyt häntä naurettavan. Tiedättekö, tuo nyrpistyvä huuli ja

ivallisesti tähdätty kiikari vaikuttivat minuun hyvin omituisesti."

"Älkää siitä välittäkö, tohtori John, ei se maksa vaivaa. Jos Ginevra

on huimalla tuulellaan, niinkuin hän nähtävästi on tänä iltana, voisi

hän ilman mitään tunnonvaivoja nauraa tuota lempeätä miettiväistä

kuningatarta tai tuota surumielistä kuningasta. Hänen vaikuttimenaan

ei ole ilkeys, vaan silkka päätön hulluttelu. Hatarapäiselle

koulutytölle ei mikään ole pyhää."

"Mutta te unohdatte että minä en ole tottunut näkemään neiti

Fanshawe'ta hatarapäisenä koulutyttönä. Eikö hän ollut minulle

jumalaisolento -- elämäni enkeli?"

"Hm. Siinä olikin erehdyksenne."

"Sanoakseni puhtaan totuuden, ilman mitään väärää lennokkuutta tai

teennäistä romantiikkaa, oli todellakin aika, noin kuusi kuukautta

sitten, jolloin pidin häntä jumalallisena. Muistatteko keskusteluamme

lahjoista? En ollut täysin avomielinen teitä kohtaan siinä asiassa:

se lämpö, millä te suhtauduitte siihen, huvitti minua. Saadakseni

täyden hyödyn teidän selvänäköisyydestänne sallin teidän luulla minua

sokeammaksi kuin todella olin. Juuri nuo lahjat ensinnä todistivat

Ginevran kuolevaiseksi. Hänen kauneudellaan oli kuitenkin vielä

entinen lumousvoimansa, ja kolme päivää -- kolme tuntia sitten olin

hyvin suuressa määrin hänen orjansa. Kun hän tänä iltana kulki

ohitseni voitollisessa kauneudessaan, tervehdin häntä tulvehtivin

sydämin: ilman tuota ainoata onnetonta pilkkanaurua olisin vieläkin

hänen nöyrin palvelijansa. Hän olisi saanut ilkkua _minua_, siitä

olisin haavoittunut mutta en niinkään helposti loitontunut hänestä

kokonaan; minun itseni kautta ei hän olisi kymmenessä vuodessa

loukannut minua niin syvästi kuin äitini kautta yhtenä hetkenä."

Hän vaikeni hetkiseksi. En ollut koskaan ennen nähnyt niin paljon

tulta ja niin vähän päivänpaistetta tohtori Johnin sinisissä silmissä

kuin juuri nyt.

"Lucy", hän aloitti uudelleen, "katsokaa tarkasti äitiäni ja sanokaa

ilman pelkoa ja puolueellisuutta miltä hän näyttää teistä juuri nyt."

"Samalta kuin aina ennenkin -- keski-ikäinen englantilainen

säätyläisnainen, hyvin vaikka vakavasti pukeutunut, vapaa kaikesta

teennäisyydestä, luonteeltaan tasainen ja hilpeä."

"Sellaiselta hän näyttää minustakin -- Jumala häntä siunatkoon!

Iloinen ihminen naurakoon hänen _kanssaan_, mutta vain heikko raukka

voi nauraa _häntä_. Häntä ei saa tehdä naurunalaiseksi, ei ainakaan

minun suostumuksellani eikä ilman minun -- minun suuttumustani, --

minun vastenmielisyyttäni, minun --"

Hän pysähtyi, ja oli aikakin, sillä hän alkoi kiihtyä -- enemmän

kuin asia näytti oikeuttavan. En silloin tietänyt että hänellä

oli kaksinkertainen syy olla tyytymätön Ginevraan. Hänen hehkuvat

kasvonsa, laajenevat sieraimensa ja kaunismuotoisen alahuulensa

rohkean ylenkatseellinen kaartuminen näyttivät hänet uudessa ja

oudossa valossa. Intohimon puuska luonteeltaan tyynissä ja lempeissä

ihmisissä ei ole mikään mieluisa näky, enkä pitänytkään tuosta koston

kiihkosta, joka värisytti hänen nuorta voimakasta ruumistaan.

"Pelotanko teitä, Lucy?" hän kysyi.

"En ymmärrä miksi olette niin kovin vihoissanne."

"Tästä syystä", hän kuiskasi korvaani, "Ginevra ei ole puhdas enkeli

eikä puhdasmielinen nainen."

"Lorua, te liiottelette, ei hänessä mitään vaarallista pahuutta ole."

"Liian pahaa minulle. _Minä_ näen siinä missä _te_ olette sokea.

Jätetään nyt tämä asia. Tahdon huvikseni kiusoitella äitiä; lyön

vetoa että hän ikävystyy. Äiti, lähdepä liikkeelle siitä."

"John, minä totisesti lähetän sinut liikkeelle jollet käyttäydy

paremmin. Oletteko hiljaa siellä, sinä ja Lucy, jotta saan kuulla

laulua."

Kuoro pauhasi juuri silloin, ja sen turvissa oli äskeinen keskustelu

tapahtunut.

"_Sinäkö_ kuuntelisit laulua, äiti! Uskallan lyödä vetoa

kauluksennapeistani, jotka ovat aidot, sinun väärennettyä

rintasolkeasi vastaan --"

"Minun väärennetty solkeni, Graham? Riivattu poika, sinä tiedät että

siinä on kallisarvoinen kivi."

"Oh, se on vain sinun taikauskoasi, sinua petkutettiin siinä

kaupassa."

"Minua petkutetaan harvemmin kuin luuletkaan. Kuinka satut tuntemaan

hovin nuoria neitoja, John? Olen huomannut että pari heistä on

kiinnittänyt sinuun sangen paljon tarkkaavaisuutta viimeisen puolen

tunnin aikana."

"Soisin ettet huomaisi heitä."

"Miksi en? Siksikö että toinen ivallisesti suuntaa minuun kiikarinsa?

Hän on kaunis tyhmä tyttö, mutta pelkäätkö sinä että hänen

virnailunsa saa vanhan rouvan noloksi?"

"Järkevä, ihailtava vanha rouva! Äiti, sinä olet vielä minulle

parempi kuin kymmenen vaimoa."

"Älä rupea mihinkään mielenosoituksiin, John, tai pyörryn ja saat

kantaa minut ulos, ja jos sellainen taakka laskettaisiin harteillesi,

kääntäisit äskeisen puheesi ja huudahtaisit: 'Äiti, kymmenen vaimoa

tuskin voisi olla minulle enemmän vaivaksi kuin sinä!'"

<tb>

Konsertin päätyttyä seurasi arpajaiset "köyhien hyväksi". Väliaika

oli yleisen huojennuksen ja mahdollisimman hauskan nousun ja

liikunnan hetki. Laulajien valkoinen parvi karkotettiin lavalta,

ja tilalle tunkeutui joukko toimeliaita herrasmiehiä, jotka

tekivät järjestelyjä arvontaa varten. Näiden joukossa -- kaikista

toimeliaimpana -- näkyi tuttu hahmo, pieni mutta ponteva, jota

elähdytti kolmen pitkän miehen tarmo ja pirteys. Voi kuinka herra

Paul puuhasi! Kuinka hän jakeli määräyksiä ja samalla otti kuormaa

omille harteilleen! Puolen tusinaa miehiä oli hänen takanaan

nostamassa pianoja ym. -- entä sitten, hänen täytyi lisätä näihin

voimiin omansa. Hänen touhunsa ylenpalttisuus oli puoleksi

harmittavaa, puoleksi hullunkurista: mielessäni sekä harmistuin

että nauroin koko hälinää. Kesken ennakkoluulojani ja harmiani en

kuitenkaan voinut olla huomaamatta eräänlaista aika miellyttävää

välittömyyttä kaikessa mitä hän teki ja sanoi, enkä voinut olla sokea

hänen kasvojensa voimakkaan luonteenomaisille piirteille, jotka

näkyivät sitä selvemmin keskellä kaikkia näitä kesympiä kasvoja:

hänen silmiensä syvän kiihkeälle hartaudelle, kalpean, leveän ja

täyteläisen otsan voimalle ja taipuisan suun eloisuudelle. Häneltä

puuttui voiman levollisuutta, mutta sen vilkkauden ja tulen hän

omisti huomattavassa määrin.

Tällä välin koko sali lähti liikkeelle; suurin osa yleisöä nousi ja

jäi vaihteen vuoksi seisomaan, muutamat kävelivät, kaikki nauroivat

ja puhelivat. Purppuranpunaisessa osastossa oli erittäin vilkasta

hyörinää. Pitkä herrarivi särkyi murto-osiin ja sekaantui naisten

sateenkaareen, kaksi tai kolme upseerin näköistä miestä läheni

kuningasta ja puheli hänen kanssaan. Kuningatar jätti tuolinsa

ja liukui nuorten neitojen ohi, nämä kaikki nousivat seisomaan

hänen kulkiessaan, ja näin hänen myöntävän jokaiselle jonkin

ystävällisyyden-osoituksen -- suopean sanan, katseen tai hymyn. Nuo

kaksi kaunista englantilaista tyttöä, lady Sara ja Ginevra Fanshawe,

saivat osakseen useita lauseita, ja kun hän jätti heidät, näyttivät

molemmat ja varsinkin jälkimmäinen loistavan tyytyväisyydestä. Joukko

naisia tuli puhuttelemaan heitä, ja pieni parvi herroja kokoontui

heidän ympärilleen. Näiden joukossa -- lähinnä Ginevraa -- seisoi

kreivi de Hamal.

"Tässä huoneessa on tukahduttavan kuuma", sanoi tohtori Bretton ja

nousi äkkiä kärsimättömänä. "Lucy -- äiti -- tuletteko hetkiseksi

raikkaaseen ilmaan?"

"Mene hänen kanssaan, Lucy", sanoi rouva Bretton, "minä pysyn

kernaammin paikallani."

Kernaasti olisin minäkin pysynyt paikallani, mutta Grahamin halun

piti voittaa omani, ja minä seurasin häntä.

Huomasimme iltailman aika purevaksi, tai ainakin minusta tuntui

siltä -- hän ei näyttänyt sitä huomaavan -- mutta oli hyvin tyyni,

ja tähtikirkas taivas levisi yllämme pilvettömänä. Minut kiedottiin

turkiksiin. Teimme pari kierrosta käytävällä; erään lampun alla

kohtasi Graham katseeni.

"Näytätte miettiväiseltä, Lucy, minunko tähteni?"

"Pelkäsin vain että olette pahoillanne."

"En ensinkään -- olkaa hyvällä mielellä vain, niinkuin minäkin.

Vakaumukseni on, Lucy, että kun kuolen, se ei tapahdu sydänhaavojen

tähden. Voin saada piston, voin näyttää alakuloiselta jonkin aikaa,

mutta mikään tuska tai tunteen sairaus ei vielä ole järkyttänyt koko

olemustani. Ettekö kotona aina ole nähnyt minua hyväntuulisena?"

"Tavallisesti."

"Olen iloinen että hän nauroi äitiäni. En antaisi vanhaa rouvaa

tusinasta kaunottaria. Tuo virnistys teki minulle parasta mitä

ajatella voi. Kiitoksia, neiti Fanshawe!" Ja hän nosti hatun

aaltoilevilta kiharoiltaan ja teki ivallisen kumarruksen.

"Niin", hän sanoi, "minä kiitän häntä. Hän on saanut minut

ymmärtämään että yhdeksän kymmenesosaa sydämestäni on aina ollut

terve kuin kello ja että kymmenes osa oli saanut naarmun, neulan

riipaisun, joka paranee silmänräpäyksessä."

"Olette vihoissanne juuri nyt, kiihtynyt ja suutuksissa, mutta

huomenna ajattelette ja tunnette toisin."

"_Minäkö_ kiihtynyt ja suutuksissa? Ette tunne minua. Päinvastoin on

kiihtymys jo poissa ja olen kylmä kuin yö -- joka muuten saattaa olla

liian kylmä teille. Menemme takaisin."

"Tohtori John, tämä on äkillinen muutos."

"Eikä ole, tai jos on, on sillä hyvät syynsä -- kaksi hyvää syytä,

joista olen kertonut teille toisen. Mutta mennään nyt sisään."

Meidän ei ollut helppoa päästä takaisin paikoillemme, arvonta

oli alkanut ja koko sali oli täynnä hälinää ja hämminkiä.

Käytäväntapainen, jonka läpi meidän oli kuljettava, oli tulvillaan

väkeä, ja meidän oli pakko pysähtyä hetkiseksi. Satuin katsomaan

ympärilleni -- itse asiassa kuvittelin melkein että joku lausui

nimeni -- ja näin ihan lähelläni kaikkialla olevan, aivan

välttämättömän herra Paulin. Hän katseli vakavasti ja kiinteästi

minua -- tai pikemmin punaista pukuani -- ivallinen huomautus sen

johdosta tuikki hänen silmissään. Asia oli niin, että hänen tapanaan

oli pitää oikeutenaan arvostella pukuja, mm. madame Beckin koulun

opettajien ja oppilaiden -- tapa jota ainakin edelliset pitivät

loukkaavana tunkeilevaisuutena. Tähän saakka en vielä ollut joutunut

kärsimään siitä -- tumma arkipukuni ei ollut omiaan herättämään

huomiota. Minä en tänä iltana ollut siinä mielentilassa että olisin

sietänyt uutta hyökkäystä; tahdoin kernaammin olla huomaamatta hänen

läsnäoloaan kuin pitää hyvänäni hänen naljailuaan, ja niinpä käänsin

kasvoni kiinteästi tohtori Johnin takinhihaa kohti luullen löytäväni

samaisesta hihasta enemmän hupia ja turvallisuutta, herttaisuutta

ja ystävällisyyttä kuin pienen tumman professorin epämiellyttävistä

kasvoista. Tohtori John näytti vaistomaisesti hyväksyvän valintani,

sillä hän katsahti alas ja sanoi ystävällisellä äänellään:

"Pysykää aivan lähellä minua, Lucy, nämä tunkeilevat porvarit eivät

juuri kunnioita lähimmäistään."

Minä en kuitenkaan voinut olla uskollinen itselleni. Totellen jotakin

vaikutelmaa, kenties magneettista -- vaikutelmaa joka ei ollut

tervetullut eikä miellyttävä, mutta tehoisa -- vilkaisin taaskin

ympärilleni nähdäkseni oliko herra Paul poissa. Ei, siinä hän seisoi

samassa paikassa, katsellen vieläkin, mutta muuttunein silmin. Hän

oli lukenut ajatukseni ja tajunnut haluni välttää häntä. Ilkamoiva

mutta ei pahantuulinen katse oli muuttunut pimeän uhkaavaksi, ja kun

kumarsin hänelle sovinnon toivossa, sain vastaukseksi jäykimmän ja

ankarimman nyökkäyksen mitä kuvitella voi.

"Kenet olette suututtanut, Lucy?" kuiskasi tohtori Bretton hymyillen.

"Kuka on tuo kesytön ystävänne?"

"Eräs opettaja madame Beckin koulussa -- hyvin tuikea pikku mies."

"Hän näyttää erittäin tuikealta juuri nyt: mitä olette tehnyt

hänelle? Mitä on tekeillä? Ah, Lucy, Lucy, kertokaa minulle mitä tämä

kaikki merkitsee!"

"Ei mitään salaisuutta, vakuutan teille. Herra Emanuel on hyvin

vaatelias, ja kun katselin teidän takinhihaanne sen sijaan että

olisin kumartanut ja niiannut hänelle, olen hänen mielestään

osoittanut hänelle liian vähän kunnioitusta."

"Se pieni" -- aloitti tohtori John; en tiedä mitä hän olisi lisännyt,

sillä samassa hetkessä olin melkein rusentua ihmisjoukon jalkoihin.

Herra Paul oli lähtenyt liikkeelle rajusti, ja raivasi nyt tietään

niin kokonaan välinpitämättömänä ympärilläolijain mukavuudesta ja

turvallisuudesta, että seurauksena oli perin tukala puristus.

"Minä luulen että hän on sitä mille hän itse antaisi nimen

'_méchant_'",[66] sanoi tohtori Bretton. Samaa luulin minäkin.

Hitaasti ja vaivalloisesti tunkeuduimme käytävää pitkin ja pääsimme

vihdoin paikoillemme. Arvonta kesti lähes tunnin; se oli hauska ja

eloisa toimitus, ja koska meillä kaikilla oli arpalippu, yhdyimme

yleiseen toivon ja pelon vaihteluun pyörän joka käännöksellä. Kaksi

pientä tyttöä, toinen viisi- toinen kuusivuotias, veti numeroita,

ja voitot julistettiin lavalta asianmukaisesti. Voittoja oli paljon

mutta arvoltaan vähäpätöisiä. Sattui niin että tohtori John ja minä

voitimme molemmat: minun voittoni oli sikarikotelo, hänen voittonsa

naisen päähine -- mahdollisimman hepeninen sinisen- ja hopeankirjava

turbaani, jonka toisella laidalla liehui lumipilveä muistuttava

töyhtö. Hän olisi kaikin mokomin tahtonut vaihtaa, mutta minua ei

saatu kuulemaan järkeä, ja tähän päivään asti olen säilyttänyt

sikarikoteloni, ja kun katselen sitä, muistuttaa se minulle menneistä

päivistä ja eräästä onnellisesta illasta.

Tohtori John puolestaan piti turbaaniaan käsivarren mitan

etäisyydellä peukalon ja etusormen välissä ja katseli sitä

kunnioituksen ja neuvottomuuden vallassa, mikä oli äärettömän

hullunkurista. Tarkastuksen päätyttyä hän aikoi kylmästi laskea tuon

hienon kapineen maahan jalkainsa väliin, hänellä ei näyttänyt olevan

vähintäkään aavistusta siitä käsittelystä tai säilytyspaikasta,

joka sen tuli saada osakseen, ja jollei hänen äitinsä olisi ehtinyt

hätään, luulen että hän olisi taittanut sen kainaloonsa kuin

oopperahattunsa. Rouva Bretton pelasti turbaanin koteloon josta se

oli nostettu esille.

Graham oli täysin hilpeä kaiken iltaa, ja hänen hilpeytensä tuntui

luonnolliselta ja pakottomalta. Hänen käytöstään ja ilmettään ei

ole helppo kuvata; siinä oli jotakin omituista, jotakin omalla

tavallaan erikoista. Näin siinä intohimojen hillintää, joka ei

ollut tavallista, ja runsaan määrän syvää ja tervettä voimaa, joka

ilman mitään läähättäviä ponnistuksia lannisti pettymyksen ja

taittoi sen kärjen. Hänen käytöksensä sai minut ajattelemaan niitä

hyviä ominaisuuksia, joita olin huomannut hänessä kun hän toimitti

virkatehtäviänsä Basse-Villen köyhän, rikollisen ja kärsivän

väestön keskuudessa: hän oli samalla kertaa päättäväinen, luja

ja lempeä. Kuka voi olla pitämättä hänestä? _Hän_ ei osoittanut

mitään heikkoutta joka vaivasi tunnetta keksimään keinoja, miten

sen horjahdukset parhaiten saisi autetuiksi, _hänessä_ ei ollut

ärtyisyyttä joka häiritsi yleistä rauhaa ja tukahdutti ilon,

_hänen_ huuliltaan ei päässyt mitään pilkkasanaa joka syöpyi luihin

saakka, _hänen_ silmänsä eivät singonneet pahantuulisia vasamia,

jotka kylminä, ruosteisina ja myrkyllisinä lävistivät sydämen.

Hänen luonaan oli lepoa ja turvaa -- hänen ympärillään lämmittävää

auringonpaistetta.

Ja kuitenkaan hän ei ollut unohtanut neiti Fanshawe'ta eikä antanut

hänelle anteeksi. Epäilen tokko tohtori Bretton kerran suututtuaan

leppyi niinkään helposti -- kerran vieraannuttuaan palasi koskaan

takaisin. Hän katseli Ginevraa useammin kuin kerran, ei nöyrästi

eikä salavihkaa, vaan avoimesti ja rohkeasti. De Hamal seisoi nyt

kiinteästi hänen vieressään, rouva Cholmondeley istui lähellä,

ja kaikki kolme olivat kokonaan vaipuneet iloiseen hälinään ja

puheensorinaan, joka elähdytti purppurapenkkejä aivan yhtä paljon

kuin salin mitä plebeijistä osaa tahansa. Vilkkaalta näyttävän

keskustelun aikana Ginevra kerran tai pari nosti kättään ja

käsivarttaan: kaunis rannerengas vilahti jälkimmäisessä. Minä näin

sen välkkeen heijastuvan tohtori Johnin silmistä -- siellä se muuttui

ivan ja raivon kipinäksi. Hän nauroi:

"Luulenpa", hän sanoi, "että lasken turbaanini totunnaiselle

uhrialttarilleni, siellä se joka tapauksessa löytäisi armon.

Katutyttökään ei helpommin ota lahjoja. Omituista, sillä tiedän

kuitenkin että hän on perhetyttö."

"Mutta te ette tunne hänen kasvatustaan, tohtori John", minä sanoin.

"Koko ikänsä on häntä viskelty toisesta ulkomaan koulusta toiseen,

ja niinpä hänellä on täysi oikeus puolustaa useimpia vikojaan

tietämättömyyden lieventävällä asianhaaralla. Ja lisäksi olen hänen

puheistaan ymmärtänyt että hänen isänsä ja äitinsä ovat saaneet

jokseenkin samanlaisen kasvatuksen kuin hän itse."

"Minä olen aina olettanut että hän ei ole rikas, ja kerran tuo ajatus

oli minulle mieluinen", hän sanoi.

"Hän on kertonut minulle että hänen omaisensa ovat köyhiä; hän puhuu

aivan avoimesti sellaisista asioista, enkä koskaan ole huomannut

hänen valehtelevan, niinkuin nuo ulkomaalaiset usein tekevät. Hänen

vanhemmillaan on suuri perhe, ja heillä on sellainen asema ja

sellaisia suhteita, jotka heidän käsityskantansa mukaan vaativat

komeata esiintymistä. Olosuhteiden ankara pakko ja myötäsyntyinen

ajattelemattomuus yhdessä ovat aiheuttaneet huoletonta tunnottomuutta

keinojen hankkimisessa hyvän ulkokuoren säilyttämiseksi. Tällainen

on asiain tila, ainoa asiain tila johon hän lapsuudesta saakka on

tottunut."

"Minä uskon sen -- ja ajattelin kehittää hänet parempaan, mutta,

Lucy, puhuakseni täyden totuuden olen tänä iltana havainnut erään

uuden puolen katsellessani häntä ja de Hamalia. Tunsin sen jo ennen

kuin huomasinkaan hänen nenäkkyytensä äitiäni kohtaan. Näin erään

katseen, jonka he vaihtoivat keskenään heti sisään tultuaan ja joka

loi sangen epämieluisaa valoa mieleeni."

"Mitä tarkoitatte? Ettekö jo kauan ole huomannut heidän hakkailuaan?"

"Hakkailua? Se saattaisi olla viatonta tyttömäistä kujeilua

todellisen rakastajan yllyttämiseksi, mutta se mitä minä tarkoitan

ei ollut mitään hakkailua. Tuo katse ilmaisi salaista keskinäistä

ymmärtämystä -- se ei ollut tyttömäinen eikä viaton. Kukaan nainen,

oli hän sitten kaunis kuin Afrodite, joka lähettää tai ottaa vastaan

sellaisia katseita, ei tule tavoitteluni esineeksi: ennemmin otan

vaimokseni lyhythameisen ja korkealakkisen talonpoikaistytön, kun

vain tiedän että hän on kunniallinen."

Minä en voinut olla hymyilemättä. Olin varma että hän nyt

liioitteli: Ginevra, sen uskoin, oli kunniallinen kylläkin kaikessa

huikentelevaisuudessaan. Sanoin sen hänelle. Hän pudisti päätään

ja sanoi että hänessä ei olisi miestä uskomaan kunniaansa Ginevran

haltuun.

"Se on ainoa", sanoin, "minkä rauhassa voitte uskoa hänelle. Hän

olisi valmis tunnottomasti hävittämään miehensä rahoja ja omaisuutta,

huolettomasti koettelemaan hänen kärsivällisyyttään, mutta en luule

että hän edes hengähtäisi tai antaisi kenenkään toisen hengähtää

hänen kunnialleen."

"Te rupeatte hänen asianajajakseen", hän sanoi. "Tahtoisitteko että

palaisin vanhoihin kahleisiini?"

"En, olen iloinen kun näen teidät vapaana, ja uskon että pysytte

vapaana kauan. Mutta olkaa samalla oikeudenmukainen."

"Niin olenkin, Lucy, aivan kuin Rhadamanthys. Kun minä kerran

perinpohjin vieraannun, en voi mitään sille, että olen ankara.

Mutta katsokaas, kuningas ja kuningatar nousevat. Minä pidän

kuningattaresta, hänellä on suloiset kasvot. Äitini on myös lopen

väsynyt; jos viivymme kauemmin, emme saa vanhaa rouvaa kotiin."

"Minäkö väsynyt, John?" huudahti rouva Bretton vähintään yhtä

vilkkaan ja valveutuneen näköisenä kuin hänen poikansa. "Minä olisin

valmis vielä istumaan kilpaa sinun kanssasi. Jäädäänpä molemmat tänne

aamuun asti, niin saamme nähdä kumpi meistä on surkeampi auringon

noustessa."

"Se koe ei minua houkuttele, sillä totisesti, äiti, olet sinä

kuihtumattomin ikivihreistä ja kukoistavin vanhojen rouvien joukossa.

Minun täytyy siis vedota poikasi herkkiin hermoihin ja heikkoon

ruumiinrakenteeseen, kun teen anomuksen pikaisesta lähdöstämme."

"Laiska nuori mies! Toivoisit varmaan olevasi vuoteessa, ja kaiketi

haluasi on noudatettava. Ja kas Lucya, kuinka hänkin on lopussa! Hyi

häpeä, Lucy! Kun minä olin sinun iässäsi, ei koko viikon juhliminen

olisi tehnyt minua rahtuistakaan kalpeammaksi. Tulkaa pois, molemmat,

ja saatte nauraa vanhaa rouvaa niin paljon kuin tahdotte, mutta minä

pidän huolta kotelosta ja turbaanista."

Sen hän tekikin. Minä tarjouduin vapauttamaan hänet, mutta minut

työnnettiin takaisin lempeän ylenkatseellisesti. Kummitätini mielestä

minulla oli täysi työ pitää huolta itsestäni. Välittämättä mistään

seremonioista nyt keskellä iloista hälinää, joka seurasi kuninkaan ja

kuningattaren lähtöä, rouva Bretton lähti edellä ja raivasi meille

nopeasti tietä tungoksen läpi. Graham seurasi, julistaen että hänen

äitinsä oli kukoistavin "grisette" minkä hänellä milloinkaan oli

ollut onni nähdä kantavan hattukoteloa; hän niin ikään huomautti

minulle kuinka mieltynyt rouva Bretton oli tuohon taivaansiniseen

turbaaniin, ja ilmaisi vakaumuksekseen että tämä aikoi jonakin

päivänä pistää sen päähänsä.

Yö oli hyvin kylmä ja pimeä, mutta löysimme vaunumme ennen pitkää.

Istuimme niissä pian, siellä oli lämmin ja mukava kuin takkavalkean

ääressä, ja kotimatka oli luullakseni vieläkin hauskempi kuin ajo

konserttiin. Hauska se oli, vaikkakin ajaja -- joka oli viettänyt

viinikauppiaan kojussa osan siitä ajasta jonka me vietimme

konsertissa -- vei meidät pitkin pimeätä ja yksinäistä tietä kauas La

Terrassen tienhaaran toiselle puolen. Me vain puhelimme ja nauroimme

emmekä huomanneet erehdystä, kunnes rouva Bretton vihdoin selitti,

että vaikka hän aina oli pitänytkin taloansa syrjäisenä sopukkana,

hän ei sentään uskonut sen olevan ihan maailman lopussa, ja siltä

nyt kuitenkin näytti, sillä hän arveli meidän olleen jo puolentoista

tuntia matkalla, eikä vielä ollut käännytty syrjätielle.

Silloin Graham katsoi ulos, ja huomatessaan vain pimeitä kenttiä,

joiden näkymättömiä ojia reunustivat oudot lehmusrivit, hän

alkoi aavistaa kuinka asiat olivat, käski pysäyttämään, nousi

ajajanpaikalle ja tarttui itse ohjaksiin. Hänen ansiostaan saavuimme

onnellisesti kotiin noin puolitoista tuntia määräajan jälkeen.

Martha ei ollut unohtanut meitä; ruokasalissa paloi iloinen tuli ja

pöydällä odotti hyvä illallinen. Iloitsimme kummastakin. Syysaamu

alkoi jo hämärtää kun pääsimme huoneisiimme. Minä riisuin yltäni

punaisen pukuni pitsikoristeineen onnellisempana kuin olin pukeutunut

siihen. Kenties eivät kaikki jotka sinä iltana konsertissa olivat

loistaneet hienoissa vaatteissaan, voineet sanoa samaa, sillä

kaikilla ei ollut ilonaan ystävyys -- sen tyyni ilo ja vaatimattomat

toiveet.