Oleskeluni La Terrassessa pitkittyi kaksi viikkoa yli loma-ajan
loppumisen. Rouva Brettonin ystävällinen välitys hankki minulle tuon
lykkäyksen. Hänen poikansa oli eräänä päivänä antanut lausunnon:
"Lucy ei ole vielä kyllin vahva palaamaan tuohon viheliäiseen
kouluun", ja silloin kummitätini suoraa päätä lähti Rue Fossettelle,
oli johtajattaren puheilla ja hankki mainitun luvan, syynä pitkitetyn
levon ja vaihtelun välttämättömyys täydelliselle toipumiselleni. Tätä
toimenpidettä seurasi huomaavaisuus jota ilmankin erittäin hyvin
olisin voinut olla, nimittäin madame Beckin kohtelias käynti luonani.
Mainittu rouva ajoi eräänä kauniina päivänä vuokravaunuilla aina
linnaan saakka. Arvatenkin hän oli päättänyt ottaa selville,
minkälaisessa paikassa tohtori John asui. Kaunis seutu ja hauska
koti nähtävästi voittivat hänen odotuksensa, hän ylisti kaikkea
minkä näki, antoi sinisestä salongista arvolauseen "_une pièce
magnifique_",[61] onnitteli minua vuolain sanoin ystävistäni,
jotka olivat "_tellement dignes, aimables et respectables_",[62]
pyöräytti niin ikään sievän kohteliaisuuden minun hyväkseni, ja
kun tohtori John astui sisään, riensi hänen luokseen parhaalla
tuulellaan, aloitti samalla nopean puhetulvan, jossa säkenöi
kohteliaisuuksia ja onnitteluja hänen "linnastaan", hänen "rouva
äidistään, kunnon linnanrouvasta", ja myös hänen ulkonäöstään, joka
olikin erittäin kukoistava ja jota tällä hetkellä vielä kaunisti se
hyväntahtoinen ja huvittuneisuutta osoittava hymy, joka aina karehti
tohtori Johnin huulilla hänen kuunnellessaan madamen lipeätä ja
koristeellista ranskankieltä. Lyhyesti sanoen madame loisti sinä
päivänä kirkkaimmillaan, tuli ja meni kuin elävä tulipyörä, joka
säkenöi kohteliaisuutta, ihastusta ja rakastettavuutta. Osittain
tarkoituksella, osittain tehdäkseni pari koulua koskevaa kysymystä
saatoin hänet vaunuihin ja kurkistin sisään, kun hän oli istuutunut
ja ovi suljettu. Mikä muutos olikaan tapahtunut, ja kuinka lyhyessä
ajassa! Hetki sitten pelkkää säihkettä ja leikinlaskua, nyt ankarampi
kuin tuomari ja totinen kuin idän viisas! Hupaisa pieni nainen!
Palasin takaisin ja kiusoittelin tohtori Johnia madamen
kiintymyksellä. Voi kuinka hän nauroi! Kuinka hänen silmänsä
ilakoivat kun hän muistutteli madamen koreita puheita, toisti niitä
ja matki hänen kielevyyttään! Hän oli herkkä tajuamaan huumoria ja
paras seuralainen mitä toivoa voi -- silloin kun hän saattoi unohtaa
neiti Fanshawen.
<tb>
Heikoille ihmisille sanotaan olevan erittäin terveellistä istua
"tyynessä ja kauniissa päivänpaisteessa", se kun antaa heille uutta
elinvoimaa. Kun pieni Georgette Beck oli toipumassa taudistaan, otin
hänet usein käsivarsilleni ja kävelin hänen kanssaan tuntikausia
puutarhassa eräällä seinustalla, jota peittivät etelän auringossa
kypsyvät viiniköynnökset. Sama aurinko hyväili hänen pientä
hintelää ruumistaan yhtä tehokkaasti kuin se paisutti ja kypsytti
rypäleterttuja.
On ihmisluonteita, leppoisia, lämpimiä, ystävällisiä, joiden
vaikutuspiirissä henkisesti vaivaisen on yhtä hyvä olla kuin
ruumiillisesti heikon lekotella keskipäivän paahteessa. Näihin
valioluonteisiin kuuluivat epäilemättä sekä tohtori Bretton että
hänen äitinsä. Heistä oli hauskaa levittää ympärilleen onnea, kuten
muutamista on hauskaa aiheuttaa onnettomuutta, he tekivät sen
vaistomaisesti, ilman melua ja nähtävästi melkein tietämättään,
sillä keinot tulivat välittömästi heille mieleen. Joka päivälle,
minkä viivyin heidän luonaan, laadittiin pieni suunnitelma, josta
koitui hyötyä ja hauskuutta. Niin varattu kuin tohtori Johnin aika
olikin, osasi hän aina järjestää sillä tavoin, että pääsi mukaan
pienille retkillemme. En tiedä kuinka hän hoiti sitoumuksensa;
niitä oli paljon, mutta miten olikaan, hän luokitti ja asetteli
ne siten että hänelle joka päivä jäi vapaata aikaa. Näin hänet
usein kovassa työssä, mutta harvoin rasittuneena, enkä koskaan
hermostuneena, ärtyisenä tai kiusaantuneena. Kaikissa hänen töissään
tuntui se helppous ja luontevuus, joka johtuu riittävistä voimista,
se eloisa hilpeys, joka johtuu järkkymättömästä tarmosta. Hänen
johdollaan tutustuin Villetteen, sen ympäristöihin ja asukkaisiin
noina kahtena onnellisena viikkona enemmän kuin koko sinä kahdeksan
kuukauden aikana, jonka jo olin viettänyt kaupungissa. Hän vei minut
kaupungin mielenkiintoisille paikoille, joista ennen olin tuskin
kuullut puhuttavan, ja antoi minulle auliisti paljon hyviä tietoja
niistä. Hän ei koskaan näyttänyt pitävän kertomista rasituksena,
ja olen varma siitä että minä en koskaan väsynyt kuulemaan. Hänen
tapansa ei ollut puhua asioista kylmästi ja ylimalkaisesti, hän teki
harvoin yleistyksiä eikä koskaan ollut kuiva. Hän näytti pitävän
hauskoista yksityiskohdista yhtä paljon kuin minäkin, hän tuntui
tekevän havaintoja ihmisluonteista, eikä mitään pintapuolisia
havaintoja. Tämä kaikki teki hänen puheensa mielenkiintoiseksi, ja
se seikka, että hän puhui suoraan omasta päästään eikä lainaillut
kirjoista -- kuivan tosiasian sieltä, kuluneen lauseen tai piintyneen
mielipiteen täältä -- antoi hänen esitykselleen tuoreuden, joka
on yhtä harvinainen kuin tervetullut. Minun silmissäni hänen
luonteenlaatunsa näytti kohoavan uuteen vaiheeseen, muuttuvan
raikkaaksi päivänvaloksi, nousevan uudessa ja jalommassa koitteessa.
Hänen äidillään oli aika suuri annos hyväntahtoisuutta, mutta hänellä
itsellään vieläkin enemmän. Seuratessani häntä Basse-Ville'iin
huomasin että hän kävi siellä yhtä paljon ihmisystävän kuin lääkärin
asioilla. Ymmärsin nyt että hän, omalla hilpeällä tavallaan ja
täysin tietämättömänä tekojensa ansiokkuudesta, harjoitti tehokasta
hyväntekeväisyyttä kurjissa oloissa elävien keskuudessa. Nämä
pieneläjät pitivät hänestä paljon, ja sairaaloiden poloiset asukkaat
tervehtivät häntä ilmeisesti lämpimin tuntein.
Mutta seis! Minä en saa uskollisesta kertojasta alentua
puolueelliseksi ylistäjäksi. Tiesin hyvin, erittäin hyvin, että
tohtori John ei ollut täydellinen, yhtä vähän kuin itse olen
täydellinen. Inhimillinen heikkous oli läpinäkyvänä ominaisuutena
hänessäkin, enkä viettänyt tuntiakaan, tuskin hetkeäkään hänen
seurassaan ilman että hänen teoissaan, sanoissaan tai ilmeissään
näyttäytyi sellaista, mikä ei kuulunut jumalaisolennolle.
Jumalaisolennossa ei voinut olla tohtori Johnin kauheata
turhamaisuutta eikä hänen ajoittaista kevytmielisyyttään. Kukaan
kuolematon ei voinut hänen tavallaan unohtaa, jos siksi tuli, kaikkea
muuta paitsi kulumassa olevaa hetkeä, intohimoisesti käydä käsiksi
siihen -- ei karkeasti, antautumalla aineellisten nautintojen
valtaan, vaan itsekkään hienostuneesti, pusertamalla siitä kaiken
mikä voi ravita hänen miehistä itserakkauttaan. Tuon ahnaan tunteen
ruokkiminen tuotti hänelle suurta iloa, mutta hän ei ajatellut
ravinnon hintaa, eikä välittänyt vaikka mainitun tunteen pysyttäminen
kiiltävänä ja hyvin hoidettuna kävikin kalliiksi.
Lukijaa pyydetään panemaan merkille näennäinen ristiriitaisuus
niissä kahdessa kuvassa, jotka olen antanut Graham Brettonista
-- virkamiehenä ja yksityisihmisenä, kaupungilla ja kotona.
Edellisessä, julkisuuden ihmisenä, hän esiintyy itsensä unohtavana,
vaatimattomana ja työssään vakavana. Jälkimmäisessä, kotikuvassa, hän
on ilmeisesti tietoinen siitä mitä hän on ja mitä omistaa, iloitsee
arvonannosta, ei tosin etsi sitä, mutta kuitenkin se mairittelee
hänen turhamaisuuttaan. Molemmat kuvat ovat oikeita.
Ei ollut mahdollista tehdä tohtori Johnille mitään palvelusta
huomaamatta ja salassa. Kun luuli että jokin hänen käytettäväkseen
aiottu pikkukapine oli valmistunut kaikessa hiljaisuudessa ja että
hän, kuten muut miehet, ottaisi sen käytäntöön kysymättä koskaan
mistä se oli tullut, hämmästyttikin hän tekijää parilla hymyilevällä
huomautuksella, joista kävi ilmi että hän oli pitänyt työtä silmällä
alusta loppuun saakka, arvannut tarkoituksen, seurannut edistymistä
ja huomannut valmistumisen. Hänestä oli hauskaa kun häntä noin
palveltiin, ja hän antoi mielihyvänsä säteillä silmistään ja karehtia
huulillaan.
Tämä kaikki olisi vielä ollut sangen hyvää, jollei tuohon
ystävälliseen ja vaatimattomaan tarkkanäköisyyteen olisi liittynyt
itsepintaista halua maksaa kaikista mitä hän sanoi veloikseen.
Kun hänen äitinsä teki työtä hänen hyväkseen, palkitsi hän tämän
tuhlailemalla hänelle loistavaa hyväntuulisuuttaan vieläkin
runsaammin kuin hilpeätä, nälvivää, kiusoittelevaa hellyyttään. Jos
Lucy Snowe saatiin kiinni samanlaisesta työstä, suunnitteli Graham
palkinnoksi hauskan virkistysmatkan.
Minua usein ihmetytti hänen täydellinen perehtyneisyytensä
Villetteen. Se ei rajoittunut vain avoimiin katuihin, vaan ulottui
kaupungin kaikkiin taidekokoelmiin, saleihin ja nähtävyyksiin. Joka
ovea varten, joka kätki taakseen näkemisenarvoisen esineen, joka
museota, joka salia, taiteelle tai tieteelle pyhitettyä varten,
hänellä näytti olevan taikasana "Sesam, aukene!". Minulla ei koskaan
ole ollut taipumusta tieteeseen, mutta sokea, tietämätön, lapsellinen
vaisto kiinnitti mieleni taiteeseen. Minusta oli hauska käydä
taulukokoelmissa, ja olin ihastuksissani jos minut jätettiin niihin
yksin. Kun olin seurassa, kielsi eräs harmillinen ominaisuuteni
minua näkemästä paljoa ja tuntemasta mitään. Oudossa seurassa,
kun oli välttämätöntä pitää yllä katkeamatonta keskustelua nähdyn
johdosta, riitti puolisen tuntia uuvuttamaan minut kokonaan, sekä
ruumiillisesti väsyttämään että henkisesti tylsistämään. En ole
koskaan nähnyt hyvin kasvatettua lasta, vielä vähemmin sivistynyttä
aikuista, joka ei saattaisi minua häpeään jatkuvassa vireydessä
ja älykkäässä käytöksessä sellaisen tulikokeen aikana kuin on
seurusteleva, keskusteleva käynti taulukokoelmissa, historiallisissa
rakennuksissa tai muissa nähtävyyspaikoissa. Tohtori Bretton oli
aivan minun mieleiseni opas: hän vei minut museoon ajoissa, ennen
kuin oli kerääntynyt paljon väkeä, jätti sinne parin kolmen tunnin
ajaksi ja tuli hakemaan minua selviydyttyään omista tehtävistään.
Sillä välin minä olin onnellinen, vaikka aina en ihaillutkaan, vaan
tutkin, kysyin ja tein johtopäätöksiä. Ensimmäisillä käynneilläni
oli jonkin verran väärinkäsitystä ja hankausta tahdon ja kyvyn
välillä. Edellinen vaati ihailemaan sitä mitä kuului asiaan ihailla,
jälkimmäinen nurisi vastahakoisena taakkansa alla, ja silloin sitä
ivattiin, yllytettiin ja kehoitettiin hienostamaan makuaan. Mutta
mitä enemmän sitä nuhdeltiin, sitä vähemmän se suvaitsi ihailla. Kun
vähitellen huomasin että ihmeellinen väsymyksentunne oli ainoana
tuloksena noista tietoisista ponnistuksista, aloin miettiä enkö voisi
heittää sikseen koko suurta työtä. Päätin että sen kyllä voin tehdä,
ja niinpä vaivuin rentonani herkulliseen rauhaan yhdeksänkymmenen
yhdeksän edessä sadasta noita näytteille pantuja kehyksiä.
Näytti siltä kuin hyvä ja omaperäinen taulu olisi aivan yhtä
harvinainen kuin hyvä ja omaperäinen kirja, enkä lopulta häikäillyt
sanoa itselleni, seisoessani erinäisten tunnettujen mestariteosten
edessä: "Nuo eivät ole hituistakaan luonnonmukaisia. Luonnollinen
päivänvalo ei koskaan ole tuon väristä, ei myrsky eikä pilvet saa
sitä noin sameaksi indigosinisen taivaan alla; eikä tuo sini ole
taivaansineä, eivätkä nuo tummat korret, joita siihen on liimattu,
ole puita." Usea hyvin maalattu ja hauskannäköinen lihava nainen ei
mielestäni suinkaan ollut se jumalatar, jona näytti itseään pitävän.
Oli tusinoittain ihmeen taidokkaita flaamilaisia pikkutauluja,
samoin luonnoksia jotka olisivat mainiosti sopineet entisaikojen
parhaita muoteja esittäviin teoksiin, ja jotka antoivat näytteitä
kiitettävästä mutta oikukkaasti käytetystä ahkeruudesta. Ja siellä
täällä oli kuitenkin totuuden murusia, jotka tyydyttivät katsojan
tietoisuutta, valon pilkahduksia, jotka ilahuttivat silmää. Tuossa
purkautui luonnon voima vuoriston lumimyrskyssä, tässä sen ihanuus
etelän aurinkoisessa päivässä. Jokin ilme tuossa muotokuvassa
osoitti tarkkaa perehtymistä ihmisluonteeseen, jotkin kasvot
tuossa historiallisessa maalauksessa muistuttivat sattuvalla
yhdennäköisyydellään, että mestarin käsi oli ne luonut. Näitä
poikkeuksia minä rakastin, ne tulivat minulle läheisiksi kuin ystävät.
Erään päivän hiljaisena varhaishetkenä olin melkein yksin eräässä
taulukokoelmassa, jossa muuan luonnottoman suurikokoinen ja
mahdollisimman hyvään valaistukseen asetettu maalaus näytti pitävän
itseään kokoelman kuningattarena. Sen edessä oli suojaköysi ja pehmeä
penkki taiteentuntijoita varten, jotka olivat katselleet jalkansa
väsyksiin ja saattoivat kernaasti jatkaa työtään istualtaan. Se
esitti naista joka mielestäni oli huomattavasti suurempi luonnollista
kokoa. Laskin että tämä rouvasihminen, punnittuna vaa'alla joka
olisi kyllin iso kestämään moista möhkälettä, painaisi ehdottomasti
ainakin neljätoista tai kuusitoista leiviskää. Hän oli tosiaankin
erittäin hyvin ruokittu: hyvin paljon lihaa, puhumattakaan leivästä,
kasviksista ja juomista, oli hänen täytynyt nauttia ennen kuin oli
saavuttanut tuollaisen pituuden ja leveyden, tuollaisen lihasten
paljouden, tuollaisen lihan runsauden. Hän oli puolittain makuulla
leposohvalla -- minkä tähden, sitä oli vaikea sanoa -- täysi
päivänvalo loisti hänen ympärillään, hän näytti herttaisen terveeltä,
kyllin väkevältä tekemään työtä kahden hyvän keittäjättären edestä,
hän ei voinut syyttää selkärangan heikkoutta, hänen olisi pitänyt
seisoa tai ainakin istua suorana kuin keppi. Hänellä ei ollut mitään
oikeutta lojua sohvalla keskellä kirkasta aamupäivää. Hänellä
olisi niin ikään pitänyt olla yllään säädyllinen puku, joka olisi
verhonnut hänet kunnollisesti, mutta niin ei ollut laita: runsaalla
kangasmäärällä -- sanoisin sitä olleen kaksikymmentäseitsemän
kyynärää -- ei hän kyennyt suojaamaan itseään riittävästi. Aivan
anteeksiantamaton oli siivo hänen ympärillään. Ruukkuja ja pannuja
-- minun pitäisi ehkä sanoa maljakoita ja pikareita -- lojui siellä
täällä hänen edessään, keskellä täydellistä kukkasekasotkua, aivan
aiheeton ja epäsiisti rykelmä vaatetta kokosi pölyä sohvalle ja esti
vapaata kulkua lattialla. Kysyessäni neuvoa luettelolta huomasin että
tämä merkillinen luomus kantoi nimeä "Kleopatra".
No niin, minä istuin ihmettelemässä sitä (kun penkki kerran oli
siinä, katsoin yhtä hyvin voivani käyttää sitä hyväkseni), ja
ajattelin että vaikka erinäiset yksityiskohdat, kuten ruusut,
kultamaljat, jalokivet ym. olivat sangen sievästi maalatut, oli teos
kokonaisuudessaan ääretön silmänlume. Huone, joka tullessani oli
ollut melkein tyhjä, alkoi täyttyä. Siihen seikkaan en kiinnittänyt
huomiota (eihän se koskenut minuun), vaan pysyin paikallani, pikemmin
levätäkseni kuin tutkiakseni tuota jättiläiskokoista tummahipiäistä
mustalaiskuningatarta, johon pian kyllästyin. Virkistyksekseni
aloin katsella eräitä herkullisia pieniä "hiljaiselo"-kuvia: kedon
kukkia, hedelmiä, sammaleisia metsäsopukoita, linnunmunia jotka
olivat kuin helmiä nähtyinä kirkkaanvihreän meriveden läpi. Kaikki
nämä riippuivat vaatimattomina tuon karkean ja luonnottoman kankaan
alapuolella.
Äkkiä joku taputti minua kevyesti olkaan. Hätkähdin, käännyin ja näin
kasvot jotka kallistuivat minua kohti. Ne olivat uhkaavat, miltei
loukkautuneet kasvot.
"_Que faites vous ici_?"[63] sanoi eräs ääni.
"_Mais, monsieur, je m'amuse_."[64]
"Te huvittelette, ja millä tavoin, jos saa kysyä? Mutta suokaa
minulle ensin se ilo että nousette, tartutte käsivarteeni ja lähdette
toiselle puolen."
Minä tein kuten käskettiin. Herra Paul Emanuel (hän se oli) oli
palannut Roomasta ja matkustaneena miehenä todennäköisesti sieti nyt
uppiniskaisuutta vielä vähemmän kuin aikaisemmin, jolloin tämä uusi
kunnia ei vielä laakeroinut hänen ohimoitaan.
"Sallikaa minun saattaa teidät seurueenne luo", hän sanoi, kun
kuljimme huoneen poikki.
"Ei minulla ole seuruetta."
"Ettehän toki ole yksin?"
"Olen, monsieur."
"Tulitteko tänne ilman seuraa?"
"En, monsieur. Tohtori Bretton saattoi minut tänne."
"Tohtori Bretton ja hänen rouva äitinsä, tietenkin?"
"Ei, tohtori Bretton vain."
"Ja hänkö käski teitä katsomaan _tuota_ taulua?"
"Ei mitenkään, löysin sen itse."
Herra Paulin tukka oli leikattu aivan lyhyeksi, muuten se olisi
luultavasti noussut pystyyn. Aloin nyt ymmärtää mihin hän tähtäsi, ja
minulle tuotti huvia pysyä kylmänä ja saada hänet kiihdyksiin.
"Huimaavaa brittiläistä julkeutta", huusi professori. "Ihmeellisiä
naisia nuo englannittaret!"
"Mikä on hätänä, monsieur?"
"Mikäkö hätänä? Kuinka te uskallatte, nuori nainen, istua aivan
kylmästi, levollisena kuin poika, katsomassa _tuota_ kuvaa?"
"Se on hyvin ruma kuva, mutta minä en ensinkään ymmärrä miksi en
saisi katsella sitä."
"Hyvä! Hyvä! Älkää puhuko enää siitä. Mutta teidän ei pitäisi olla
täällä yksin."
"Entä jos minulla ei ole seuraa -- _seuruetta_, kuten te sanotte? Ja
mitä sitten merkitsee olenko yksin vai seurassa? Kukaan ei sekaannu
minun asioihini."
"Olkaa vaiti ja istukaa tuohon -- tuohon!" Ja hän asetti pontevasti
tuolin erikoisen ikävään nurkkaan, harvinaisen epäonnistuneen
tauluryhmän eteen.
"Mutta, monsieur --"
"Mutta, mademoiselle, istukaa siinä älkääkä liikahtako -- kuuletteko!
Istukaa kunnes teitä tullaan hakemaan tai kunnes minä annan luvan."
"Mikä ikävä nurkka", huusin, "ja kuinka rumia tauluja!"
Ja rumia ne tosiaankin olivat, nuo neljä taulua, jotka luettelosta
löytyivät nimellä "Naiselämä". Niiden tyyli oli aivan erikoisen
laimea, eloton, väritön ja kaavamainen. Ensimmäinen esitti "nuorta
tyttöä", joka astui ulos kirkosta rukouskirja kädessään, hyvin
keimailevasti puettuna, silmät maahan luotuina, suu supussa -- ilkeän
pienen tekopyhän perikuva. Toinen oli "morsian", joka pitkässä
valkoisessa hunnussa oli polvistuneena rukousjakkaralla huoneessaan,
kädet puristettuina yhteen, sormi sormea vasten, ja näytteli
silmänvalkuaisiaan sangen ärsyttävästi. Kolmas, "nuori äiti",
kumartui lohduttoman näköisenä pullean vahamaisen vauvan puoleen,
jonka kasvot olivat kuin pahaenteinen täysikuu. Neljäs, "leski", oli
mustiinpukeutunut nainen, joka talutti kädestä mustaa pikkutyttöä,
ja molemmat olivat syventyneet tutkimaan hienoa ranskalaista
hautapatsasta jossakin Père la Chaisen sopukassa. Kaikki nuo neljä
"enkeliä" olivat ilkeitä ja likaisia kuin murtovarkaat, kylmiä
ja kalpeita kuin haamut. Mitä naisia! epärehellisiä, riitaisia,
verettömiä, älyttömiä, tyhjänpäiväisiä! Yhtä pahoja omalla tavallaan
kuin tuo laiska mustanpuhuva jättiläisnainen omallaan!
Oli mahdotonta kiinnittää huomiota pitkäksi aikaa noihin
mestariteoksiin, ja niinpä käännyin vähitellen ympäri ja aloin
katsella huoneeseen.
Todellinen ihmispaljous oli nyt kokoontunut tuon naarasleijonan
ympärille, jonka läheisyydestä minut oli karkotettu. Lähes puolet
joukosta oli naisia, mutta Paul selitti minulle perästäpäin, että
nämä olivat "rouvia" ja että heidän oli aivan sopivaa katsella
sellaista mihin yksikään "neiti" ei saanut edes vilkaista. Vakuutin
hänelle suoraan, etten voinut mukautua tähän oppiin enkä nähnyt
siinä mitään järkeä. Tällöin hän, jyrkkänä kuten aina, käski
minua olemaan vaiti ja selitti samassa hengenvedossa, minkälainen
sekoitus häikäilemättömyyttä ja tietämättömyyttä minä olin.
Itsevaltaisempi pieni mies kuin herra Paul ei milloinkaan ole
istunut professorintuolilla. Vähitellen huomasin että hän itse
tarkasteli taulua kaikessa rauhassa, vieläpä hyvin kauan, mutta hän
ei kuitenkaan unohtanut aika ajoin katsahtaa minuun, arvatenkin
nähdäkseen tottelinko määräyksiä ja pysyin aisoissa. Vihdoin hän
taaskin tuli luokseni.
Hän halusi tietää olinko ollut sairas, hän oli arvellut että niin oli.
Oikea arvelu, mutta nyt olin aivan terve.
Missä olin viettänyt lomani?
Enimmäkseen Rue Fossettella, osaksi madame Brettonin luona.
Hän oli kuullut että olin jäänyt yksin Rue Fossettelle, oliko niin?
En aivan yksin, Marie Broc (tylsämielinen) oli ollut seuranani.
Hän kohautti olkapäitään, ja nopeita ristiriitaisia ilmeitä välähti
hänen kasvoissaan. Herra Paul tunsi Marie Brocin hyvin; hän ei
koskaan voinut pitää tuntia kolmannella osastolla (johon vähimmin
edistyneet oppilaat kuuluivat) ilman että tyttö aiheutti hänessä
kiivaan taistelun vastakkaisten mielialojen välillä. Tytön ulkomuoto,
vastahakoinen käytös ja lukuisat uppiniskaisuuden puuskat ärsyttivät
hänen luontoaan ja herättivät hänessä voimakasta vastenmielisyyttä
-- tunne jolle hän oli liiankin altis, jos hänen makuaan loukattiin
tai hänen tahtoaan vastustettiin. Toisaalta tytön kova kohtalo vetosi
voimakkaasti hänen lempeyteensä ja sääliinsä tavalla jota hänen
luontonsa ei voinut vastustaa. Tästä seurasi miltei jokapäiväisiä
taisteluita kärsimättömyyden ja vastenmielisyyden sekä säälin ja
oikeudentunnon välillä, ja sanottakoon hänen kunniakseen, että
edelliset tunteet pääsivät hyvin harvoin voitolle -- kun se joskus
tapahtui, osoitti Paul kerrassaan hirmuista sisua. Hänellä oli
voimakkaat intohimot, hänen vastenmielisyytensä ja kiintymyksensä
oli yhtä kiihkeätä, ja se voima, jota hän käytti molempien
hillitsemiseen, ei mitenkään laimentanut sivullisen käsitystä niiden
kiivaudesta. Saattaa hyvin otaksua että tuollaiset taipumukset
helposti herättivät pelkoa ja vastenmielisyyttä tavallisissa
ihmisissä. Oli kuitenkin erehdys pelätä häntä: mikään ei siinä
määrin raivostuttanut häntä kuin arkuus ja epäluulo, eikä mikään
tyynnyttänyt häntä niin helposti kuin ystävällinen luottamus. Siihen
vaadittiin kuitenkin perinpohjaista tutustumista hänen luonteeseensa,
ja hänen luonteensa oli sitä laatua, jota harvoin ymmärrettiin.
"Kuinka tulitte toimeen Marie Brocin kanssa?" hän kysyi lyhyen
äänettömyyden jälkeen.
"Monsieur, minä tein parhaani, mutta oli kauheata olla yksin hänen
kanssaan."
"Teillä on siis raukkamainen sydän! Teiltä puuttuu rohkeutta, ehkä
myös armeliaisuutta. Teillä ei ole ominaisuuksia joista syntyy
laupeudensisar."
(Hän oli uskonnollinen pieni mies omalla tavallaan: katolisen
uskon opettama kieltäytyminen ja uhrautuminen sai häneltä osakseen
kunnioitusta.)
"En tosiaankaan tiedä; pidin hänestä huolta niin hyvin kuin osasin,
mutta kun hänen tätinsä tuli hakemaan häntä, oli se minulle suuri
huojennus."
"Ahaa, te olette itsekäs. On naisia jotka ovat hoitaneet
sairaaloittain tuollaisia raukkoja. Ettekö te voinut tehdä samoin?"
"Voisiko monsieur itse?"
"Naisten jotka ovat nimensä arvoisia, pitäisi verrattomasti voittaa
meidän karkea, puutteellinen, itsekäs sukupuolemme tuollaisten
velvollisuuksien täyttämisessä."
"Minä pesin hänet, pidin hänet siistinä, annoin hänelle ruokaa ja
koetin huvittaa häntä, mutta puhumisen asemasta hän vain irvisteli."
"Luulette tehneenne suuriakin töitä?"
"En, niin suuria vain kuin osasin."
"Vajavaiset ovat siis kykynne, sillä hoitaessanne tylsämielistä
tulitte sairaaksi."
"En siitä, Monsieur. Minussa oli hermokuume, sieluni oli sairas."
"Todellako! Te ette sitten ole paljonkaan arvoinen. Te ette ole
sankari-ainesta; rohkeutenne ei auta teitä kestämään yksinäisyyttä,
se tekee teidät vain kyllin julkeaksi katselemaan Kleopatran-kuvia
kylmäverisesti."
Olisi ollut helppo suuttua tuon pikku miehen ärsyttävän
vihamielisestä puheesta. En kuitenkaan ollut vielä koskaan suuttunut
häneen eikä minua haluttanut tehdä niin nytkään.
"Kleopatra", toistin rauhallisesti. "Monsieur myös on katsellut
Kleopatraa, mitä monsieur arvelee hänestä?"
"Ei minkään arvoinen", hän vastasi. "_Une femme superbe -- une taille
d'impératrice, des formes de Junon, mais une personne dont je ne
voudrais ni pour femme, ni pour fille, ni pour soeur. Aussi vous ne
jeterez plus un seul coup d'oeil de son côté_."[65]
"Mutta minä olen vilkaissut häneen hyvin monta kertaa monsieur'n
puhuessa, voin nähdä hänet varsin hyvin tästä nurkasta."
"Kääntykää seinään ja tutkikaa noita neljää kuvaa, jotka esittävät
naiselämää."
"Suokaa anteeksi, monsieur Paul, ne ovat liian hirveitä, mutta jos
te ihailette niitä, sallikaa minun luovuttaa teille istuimeni, jotta
saatte jäädä tutkimaan niitä."
"Mademoiselle", sanoi hän irvistäen ilmoille jonkinlaisen hymyilyn
tai hymyilyksi tarkoitetun, vaikka se olikin vain juro ja
kiireellinen ilmaus, "te protestanttisuuden kasvatit hämmästytätte
minua. Te kaitsemattomat englannittaret kävelette levollisina
punaisten tulenkielekkeiden lomitse ja pelastutte palamasta. Uskon
että jos joku teistä heitettäisiin Nebukadnesarin tulisimpaan
pätsiin, hän pääsisi pois tulen vähääkään korventamatta häntä."
"Tahtooko monsieur olla hyvä ja siirtyä tuuman verran syrjään."
"Mitä? Mitä te nyt katselette? Ettehän vain näe jotakin tuttavaa
noiden nuorten miesten joukossa?"
"Luulen näkeväni -- aivan oikein, näen henkilön jonka tunnen."
Itse asiassa olin nähnyt vilauksen päästä, joka oli liian kaunis
kuuluakseen kenellekään muulle kuin pelätylle luutnantti de
Hamalille. Mikä virheetön kiillotettu pieni päännuppu se olikaan!
Ja mikä vartalo, niin siro ja sievä! Mitkä naiselliset kädet ja
jalat! Kuinka somasti hän pitikään monokkelia silmässään, kuinka
ihaillen katseli Kleopatraa ja kuinka miellyttävästi nauraa hihitti
ja supatteli ystävänsä kanssa! Oi tuota viisasta miestä! Oi tuota
hienostunutta herraa ja hänen ylhäistä makuaan ja tahdikkuuttaan!
Pidin häntä silmällä lähes kymmenen minuuttia ja huomasin että
hän oli ylen määrin hullaantunut tuohon tummaan ja uhkeaan
Niilin Venukseen. Siinä määrin hänen käytöksensä huvitti minua
ja niin syventynyt olin tutkimaan hänen luonnettaan ilmeistä ja
liikkeistä, että hetkeksi unohdin herra Paulin, ja sillä välin
saapui muuan seurue minun ja tuon herrasmiehen väliin, tai kenties
hänen loukkautuva tuntonsa oli saanut uuden ja pahemman kolauksen
hajamielisyydestäni, ja hän oli vetäytynyt pois vapaaehtoisesti. Joka
tapauksessa hän oli poissa kun uudelleen katsoin ympärilleni.
Jatkaessaan etsimäänsä silmäni ei nähnyt häntä, vaan toisenlaisen
olennon, joka erottautui ihmisjoukosta sekä mittansa että ryhtinsä
tähden. Sieltä tuli tohtori John, joka kasvoiltaan, vartaloltaan
ja ihonväriltään erosi tummasta, kirpeän happamesta pikku
professorista yhtä suuresti kuin hesperidien hedelmä villin pensaikon
tuomenmarjasta, kuin ylväs mutta ohjiin tottunut arabialaishevonen
halparotuisesta vikuroivasta ponista. Hän etsi minua, mutta ei ollut
vielä löytänyt nurkkaa jonne koulumestari oli minut istuttanut. Minä
pysyin alallani; tahdoin tehdä havaintoja vielä hetkisen.
Hän lähestyi de Hamalia, pysähtyi tämän läheisyyteen -- arvelin että
häntä huvitti katsella kilpailijansa pään yli -- ja silmäili hänkin
Kleopatraa. Epäilen tokko se häntä miellytti, hän ei virnaillut kuten
tuo pieni kreivi, hänen suunsa näytti ylenkatseelliselta, hänen
silmänsä kylmiltä, ja ilmaisematta mieltään millään tavoin hän astui
syrjään ja antoi tilaa toisille. Huomasin hänen odottavan, nousin ja
menin hänen luokseen.
Teimme vielä kierroksen kokoelmassa; Grahamin kanssa oli hyvin
hauskaa tehdä sellainen kierros. Minun oli niin herttaisen mieluista
kuulla mitä hän ajatteli tauluista tai kirjoista, sillä vaikka
hän ei tahtonutkaan esiintyä minkäänlaisena tuntijana, hän aina
sanoi ajatuksensa, ja sain olla varma siitä että se oli tuore ja
omintakeinen, hyvin usein myös oikea ja ytimekäs ajatus. Oli myös
hauskaa sanoa hänelle eräitä asioita, joita hän ei tietänyt --
hän kuunteli niin ystävällisesti, niin oppivaisesti, vähääkään
pelkäämättä että hän taivuttamalla kauniin vaalean päänsä kuulemaan
naisen verrattain hämäriä ja epävarmoja selityksiä voisi panna
alttiiksi miehisen arvokkuutensa. Ja kun hän vuorostaan antoi
selityksiä, tapahtui se niin selkeän älykkäästi, että kaikki
hänen sanansa piirtyivät kirkkaina muistiin. En koskaan unohtanut
ainoatakaan hänen antamaansa selitystä tai hänen kertomuksensa kohtaa.
Kun lähdimme kokoelmasta, kysyin mitä hän ajatteli Kleopatrasta
(saatuani hänet nauramaan kertomalla kuinka professori Emanuel
oli lähettänyt minut tieheni, ja vietyäni hänet katsomaan tuota
viehättävää kuvasarjaa, jota minulle oli suositeltu).
"Pyh", hän sanoi, "äitini on kauniimpi nainen. Kuulin tuolla parin
ranskalaisen keikarin sanovan häntä 'nautinnonhimoisen perikuvaksi'.
Jos niin on, voin ainoastaan sanoa että 'nautinnonhimoinen' on hyvin
vähän minun mieleiseni. Verratkaahan tuota mulattia Ginevraan!"