ME RIITELEMME

Ensi päivinä jotka vietin Terrassessa, ei Graham koskaan istahtanut

likelleni tai mitellessään lattiaa lähestynyt tuoliani tai näyttänyt

hajamieliseltä tai tavallista vakavammalta, ilman että ajattelin

neiti Fanshaweta ja odotin hänen nimensä pujahtavan nuoren isäntäni

huulilta. Pidin korvani ja mieleni alituisesti valmiina tämän hellän

aiheen varalta, kärsivällisyyteni sai määräyksen olla vakinaisesti

aseissa ja myötätuntoni tuli pitää runsaudensarvensa täynnä ja

valmiina vuodatettavaksi. Vihdoin, pienen sisällisen taistelun

jälkeen, jonka näin ja jota kunnioitin, Graham heittäytyi tähän

aiheeseen. Se otettiin puheeksi hienotunteisesti, mainitsematta nimiä.

"Ystävänne viettää lomansa matkoilla, olen kuullut." "Ystäväni, kyllä

kai!" ajattelin itsekseni, mutta tässä ei sopinut sanoa vastaan,

hänen täytyi saada pitää oma päänsä, minun täytyi niellä tuo lempeä

loukkaus: olkoon menneeksi ystävä. En kuitenkaan voinut olla kokeeksi

kysymättä ketä hän tarkoitti.

Hän oli istunut työpöytäni viereen, laski nyt kätensä lankarullalle

ja rupesi huolettomasti kerimään sitä auki.

"Ginevra -- neiti Fanshawe on siis Cholmondeleyden mukana matkalla

Etelä-Ranskassa?"

"Niin on."

"Oletteko kirjeenvaihdossa?"

"Ihmettelette varmaan kun kuulette etten kertaakaan ole ajatellut

saavani moista etuoikeutta."

"Oletteko nähnyt hänen kirjoittamiaan kirjeitä?"

"Olen, useita hänen sedälleen osoitettuja."

"Niistä ei varmaankaan puutu lapsellista pirteyttä; hänen sielussaan

on niin paljon kimallusta ja niin vähän teeskentelyä."

"Hän kirjoittaa aika ymmärrettävästi rouva Bassompierrelle; joka

uskaltaa, lukekoon" (Ginevran epistolat rikkaalle setämiehelle olivat

varsin tavallisia liikeasia-kirjeitä, peittelemättömiä rahanpyyntöjä).

"Entä hänen käsialansa? Kaunis ja kevyt, naisellinen, luulisin?"

Niin olikin, ja minä myönsin sen.

"Minä uskonkin että hän tekee hyvin kaiken mitä tekee", sanoi tohtori

John, ja kun minulla ei näyttänyt olevan mitään kiirettä yhtyä tuohon

huomautukseen, lisäsi hän: "Te, joka tunnette hänet, voitteko mainita

ainoatakaan seikkaa, jossa hänen taitonsa olisi puutteellinen?"

"Hän on aika taitava useissa seikoissa." ("Esimerkiksi hakkailussa",

lisäsin itsekseni.)

"Koska arvelette hänen palaavan kaupunkiin?" hän kysyi sitten.

"Suokaa anteeksi, tohtori John, minun täytyy selittää. Te osoitatte

minulle liian suurta kunniaa luulemalla neiti Fanshawen olevan

tuttavallisemmassa suhteessa minuun kuin mistä minulla on onni

nauttia. Minä en koskaan ole ollut hänen suunnitelmiensa ja

salaisuuksiensa uskottu. Hänen varsinaiset ystävänsä löydätte

toisista piireistä kuin minun läheltäni, esimerkiksi Cholmondeleyden

joukosta."

Hän luuli nyt että minua kalvoi samantapainen mustasukkaisuus kuin

häntä itseään! "Antakaa hänelle anteeksi", hän sanoi, "tuomitkaa

häntä lempeästi. Hienon-maailman kimmellys johtaa häntä harhaan,

mutta kyllä hän pian huomaa noiden ihmisten tyhjyyden ja palaa

luoksenne kiintymys ja luottamus varmistuneena. Tunnen Cholmondeleyn

perhettä jonkin verran -- pintapuolisia, teennäisiä, itsekkäitä

ihmisiä. Uskokaa pois, sydämessään Ginevra antaa teille enemmän arvoa

kuin tusinalle tuollaisia."

"Olette hyvin ystävällinen", sanoin lyhyesti. Mieleni paloi

puhdistautua tunteista joita hän luuli minun omaavan, mutta minä

sammutin liekin. Alistuin olemaan verrattoman neiti Fanshawen

hylätty, nöyryytetty ja kärsivä ystävä, mutta lukija, se alistuminen

ei ollut helppoa.

"Näette kuitenkin", Graham jatkoi, "vaikka nyt tässä lohdutankin

_teitä_, en voi samalla tavoin lohduttaa itseäni. En voi toivoa hänen

olevan oikeamielinen minua kohtaan. De Hamal on arvoton olento, mutta

minä pelkään että hän miellyttää Ginevraa -- viheliäinen luulo!"

Nyt kärsivällisyyteni äkkiä loppui kokonaan. Kipu ja heikkous kai

olivat jäytäneet sitä.

"Tohtori Bretton", kuohahdin, "mikään ei vedä vertoja

harhaluulollenne. Joka suhteessa paitsi yhdessä olette mies,

suora, terve, oikeamielinen, selvänäköinen, mutta tässä yhdessä

asiassa olette vain orja. Minä sanon että siinä, mikä koskee neiti

Fanshaweta, ette ansaitse kunnioitusta, enkä minä ainakaan kunnioita

teitä."

Minä nousin ja poistuin huoneesta hyvin kiihtyneenä.

Tämä pieni kohtaus sattui aamulla; minun täytyi tavata hänet

vielä illalla, ja silloin näin että olin tehnyt pahasti. Hän ei

ollut tavallisesta puusta veistetty, ei muovailtu jokapäiväisistä

aineksista; vaikka hänen luonteensa ulkopiirteet olivatkin voimakkaat

ja leveät, oli yksityiskohtien rakenteessa miltei naisellista

herkkyyttä ja hienoutta paljon enemmän kuin olit valmistautunut

kohtaamaan ja kuin vuosienkin tuttavuuden jälkeen saatoit uskoa

hänelle ominaiseksi. Tämä hienorakenteinen koneisto jäikin

näkymättä, kunnes jokin liian kova kosketus hänen hermoihinsa oli

osoittanut niiden äärimmäisen herkkyyden, kun lisäksi myötätunto ei

hänessä ollut erikoisen huomattava ominaisuus. Tuntea ja nopeasti

tajuta toisen tunteet ovat kaksi eri kykyä; harva ihminen omistaa

molemmat, usea ei kumpaakaan. Tohtori Johnilla oli edellinen

verrattomasti kehittynyt, ja kun sanon että jälkimmäistä hän ei

omannut yhtä suuressa määrin, toivon lukijan varovasti karttavan

toista äärimmäisyyttä ja pidättyvän sanomasta häntä tunteettomaksi

ja kylmäkiskoiseksi. Päinvastoin hän oli ystävällinen, jalomielinen

mies. Kerroit vain tarpeesi, ja hänen kätensä oli avoin. Puit surusi

sanoihin, ja hänen korvansa ei ollut kuuro. Mutta jos odotit hienon

hienoa tajuntaa, vaistoamisen ihmeitä, jouduit pettymään. Kun tohtori

John sinä iltana astui huoneeseen ja iltalampun valo lankesi häneen,

näin yhdessä väläyksessä hänen luonteensa koko rakenteen.

Sitä kohtaan, joka oli nimittänyt häntä "orjaksi" ja evännyt

häneltä kunnioituksensa edes yhdessä suhteessa, täytyi hänellä nyt

olla erityisiä tunteita. Olkoon vain että nimi oli sopiva ja epäys

oikeutettu; hän ei väittänyt vastaan, hän vieläpä vilpittömästi

punnitsi mielessään tuota miehuutonta mahdollisuutta. Hän etsi

tästä moitteesta syytä siihen huonoon menestykseen, joka oli niin

pahasti järkyttänyt hänen mielenrauhaansa. Kesken tuota ankaraa

sisäistä tilintekoa hänen käytöksensä rouva Brettonia ja minua

kohtaan tuntui vakavalta, kenties kylmältä. Ja kuitenkaan ei hänen

ilmeessään näkynyt mitään kaunaa, ei mitään ilkeyttä, kiukkua

eikä pikkumaisuutta; sen kauneus oli miehen parasta kauneutta

masennuksessakin. Kun olin asettanut hänen tuolinsa pöydän ääreen,

minkä kiirehdin tekemään ennen palvelustyttöä, ja ojentanut hänelle

teekupin "pelolla ja vavistuksella", sanoi hän: "Kiitos, Lucy",

miellyttävässä äänessään niin ystävällinen sävy kuin toivoa saatoin.

Mitä minuun tulee, oli edessäni vain yksi mahdollisuus: minun oli

sovitettava rikollinen rohkeuteni, muuten en sinä yönä nukkuisi.

Sillä tämä ei käynyt päinsä, tätä en kestänyt, enkä luullut

kykeneväni sotaan tällaisella perustalla. Koulun yksinäisyys,

luostarin hiljaisuus ja seisahtunut elämä, kaikki tuntui paremmalta

kuin epäsopu tohtori Johnin kanssa. Ginevra, hän sai minun puolestani

lainata hopeasiivet kyyhkyseltä tai joltakin muulta lentäväiseltä ja

nousta suoraan ylimmälle paikalle, korkeimpien tähtien karkeloon,

minne ikinä hänen rakastajansa mielikuvituksen korkein lento saattoi

kiinnittää hänen sulojensa tähdistön: minun asianani älköön enää

koskaan olko väittää tätä järjestelmää vastaan. Tapailin kauan

tohtori Johnin katsetta. Kerta kerralta se kohtasi omani, ja kun

sillä ei ollut mitään sanottavaa, se vetäytyi takaisin ja minä tulin

nolatuksi. Teenjuonnin jälkeen hän istui hiljaisena ja suruissaan

lukien erästä kirjaa. Olisin suonut uskaltavani istahtaa hänen

lähelleen, mutta minusta näytti että jos olisin ottanut moisen

askelen, hän olisi osoittanut suuttumusta ja vihamielisyyttä.

Ikävöin puhua suuni puhtaaksi, mutta en uskaltanut edes kuiskata.

Hänen äitinsä poistui huoneesta; silloin sai sietämätön tuska minut

kuiskaamaan sanat: "Tohtori Bretton."

Hän katsahti kirjastaan, hänen silmänsä eivät olleet kylmät

eivätkä pahansuovat, hänen suunsa ei ollut pilkallinen, hän oli

valmis ja halukas kuulemaan mitä sanottavaa minulla oli. Hänen

mielensä oli liian jaloa ja hienoa viiniä pahentuakseen yhdestä

ukkosenjyrähdyksestä.

"Tohtori Bretton, antakaa anteeksi pikaiset sanani, _antakaa_

anteeksi."

Hän hymyili. "Ehkä ansaitsin ne, Lucy. Jos ette kunnioita minua, olen

varma että syynä on oma arvottomuuteni. Pelkään että olen aika hölmö:

minun on täytynyt menetellä jollakin tavoin tyhmästi, koska kerran en

miellytä sitä jota tahtoisin miellyttää."

"Siitä ette voi olla varma, ja vaikka niin olisikin, onko se

oman luonteenne vai tuon toisen käsitysten syy? Mutta antakaa

minun peruuttaa mitä suutuksissani sanoin. Yhdessä asiassa, niin,

kaikissakin asioissa kunnioitan teitä syvästi. Jos ajattelette liian

vähän itsestänne ja liian paljon toisista, mitä se muuta on kuin

ylevyyttä?"

"Voinko ajatella liian paljon Ginevrasta?"

"_Minä_ uskon että voitte, _te_ uskotte että ette voi. Suostukaamme

olemaan eri mieltä. Antakaa minulle anteeksi, siinä kaikki mitä

pyydän."

"Luuletteko että kannan kaunaa yhden kiihkeän sanan tähden?"

"Minä näen että sitä ette tee ettekä voikaan tehdä, mutta sanokaa

vain: 'Lucy, minä annan teille anteeksi'. Sanokaa se ja päästäkää

minut sydämen kivusta."

"Heittäkää pois sydänkipunne niinkuin minäkin heitän omani, sillä

te haavoititte minua vain hiukan, Lucy. Nyt, kun kipu on ohi, annan

enemmän kuin anteeksi: olen kiitollinen ihmiselle joka vilpittömästi

toivoo parastani."

"Minä _toivon_ vilpittömästi parastanne, olette oikeassa."

Niin päättyi riitamme.

Lukija, jos tämän kertomuksen jatkuessa huomaat että

käsitykseni tohtori Johnista muuttuu, suo anteeksi tuo näennäinen

epäjohdonmukaisuus. Kuvaan mielialat sellaisina kuin sillä hetkellä

ne tunsin, esitän näkemykseni hänen luonteestaan sellaisena kuin se

minulle aukeni.

Hän osoitti luonteensa hienoutta olemalla tämän pienen epäsovun

jälkeen minua kohtaan vielä ystävällisempi kuin ennen. Enemmänkin:

juuri tuo tapaus, jonka minun laskelmaini mukaan piti jossain määrin

vieroittaa meitä toisistamme, muuttikin suhdettamme aivan toiseen

suuntaan, eikä siihen jota minä tuskallisesti odotin. Jokin näkymätön

mutta kylmä, jokin hyvin ohut, hyvin läpikuultava mutta hyvin

kalsea, jonkinlainen jääseinä oli tähän asti, kautta kumpaisenkin

elämän, ollut välillämme ehkäisemässä keskinäistä seurusteluamme.

Nuo pari kuumaa sanaa, vaikkakin kuumat vain kiukusta, puhalsivat

umpimielisyyden hauraaseen jäähän, joka silloin alkoi osoittaa

sulamisen oireita. Luulen että siitä päivästä saakka niin kauan

kuin ystävyytemme jatkui, hän ei milloinkaan ollut sovinnaisen

kohteliaisuuden kannalla minuun. Hän näytti tietävän, että jos hän

halusi puhua vaikka vain itsestään ja siitä mikä eniten kiinnosti

häntä, tuli odotukseni aina täytetyksi, toiveeni tyydytetyksi.

Luonnollisena seurauksena tästä oli, että yhä edelleen kuulin paljon

"Ginevrasta".

"Ginevra!" Hänen mielestään Ginevra oli niin kaunis, niin hyvä,

hän puhui niin rakastuneesti Ginevran suloista, viehätyksestä,

viattomuudesta, että vaikka minulla olikin arkipäiväisen selvä

käsitys todellisuudesta, jonkinlainen heijastushohde alkoi minunkin

silmissäni langeta Ginevran nimeen. Ja kuitenkin, lukija, olen vapaa

tunnustamaan että hän usein puhui hölynpölyä, mutta minä koetin

olla järkähtämättömän kärsivällinen hänen kanssaan. Olin saanut

opetuksen: tiesin nyt kuinka tuskallisen vaikeata minun oli pahoittaa

hänen mieltään tai suututtaa häntä. Minusta tuli hyvin itsekäs aivan

uudessa ja omituisessa merkityksessä: en kyennyt kieltämään itseltäni

iloa olla suvaitsevainen häntä kohtaan ja taipua hänen tahtoonsa.

Hän tuntui minusta vieläkin äärimmäisen mielettömältä, kun hän

itsepintaisesti epäili omaa kykyään lopulta voittaa neiti Fanshawen

rakkautta. Omassa mielessäni piintyi lujemmin kuin koskaan vakaumus

että Ginevra vain teeskenteli kylmyyttä yllyttääkseen häntä, mutta

kätki sydämeensä hänen joka ainoan katseensa ja sanansa. Väliin hän

ärsytti minua huolimatta päätöksestäni kuunnella ja kestää: kesken

kuulemisen ja kestämisen kuvaamattoman sappi-hunajaista nautintoa hän

iski lujamielisyyteni piikiveen niin että se kipinöi kerran toisensa

jälkeen. Satuin eräänä päivänä sanomaan, tyynnyttääkseni hänen

kärsimättömyyttään, että minä puolestani pidin varmana että neiti

Fanshawen _täytyi_ aikoa ottaa hänet.

Varmaan! Helppo sanoa, mutta oliko minulla mitään perusteita

sellaiseen vakuutukseen?

"Parhaat perusteet."

"No mutta, Lucy, kertokaa pian."

"Te tiedätte ne yhtä hyvin kuin minäkin, ja kun kerran tiedätte ne,

tohtori John, ihmetyttää minua todellakin että ette vilpittömästi

luota hänen uskollisuuteensa. Epäileminen näissä olosuhteissa on

miltei herjaus."

"Nyt alatte puhua nopeasti ja hengittää lyhyeen, mutta puhukaa

vieläkin nopeammin ja hengittäkää vieläkin lyhyempään, kunnes olette

antanut selityksen -- täyden selityksen: minun täytyy saada se."

"Te saatte, tohtori John. Muutamissa suhteissa olette antelias,

tuhlaavainen mies: kun te palvotte jotakin, olette aina valmis

antamaan uhrilahjoja. Jos isä Silas saisi _teidät_ kääntymään,

antaisitte yllin kyllin almuja hänen köyhilleen, pitäisitte hänen

alttarinsa vahakynttilöissä ja rikastuttaisitte parhaanne mukaan

lempipyhimyksenne alttaria. Ginevra, tohtori John --"

"Vaiti", hän sanoi, "älkää jatkako."

"Minä _en tahdo_ vaieta, minä _tahdon jatkaa_. Ginevran kädet

ovat täyttyneet teidän käsistänne useammat kerrat kuin laskea

voin. Olette etsinyt hänelle kallisarvoisimmat kukat, vaivannut

päätänne keksimällä hienoimpia lahjoja, sellaisia kuin luulisi

vain naisen mieleen juolahtavan, ja lisäksi neiti Fanshawe omistaa

kokoelman koruja, joiden ostamisessa anteliaisuutenne on hipaissut

tuhlaavaisuutta."

Kainous, jota Ginevra itse ei ollut koskaan osoittanut tässä

suhteessa, kohotti nyt hereän punan hänen ihailijansa kasvoihin.

"Lorua!" hän sanoi, leikellen tuhoisasti silkkikaistaletta minun

saksillani. "Minä tein sen omaksi huvikseni: pidin suosionosoituksena

että hän otti lahjojani vastaan."

"Se oli enemmän kuin suosionosoitus, tohtori John, hän antoi

kunniansa pantiksi siitä että hän puolestaan tahtoi tehdä jotakin

teidän hyväksenne, ja jollei hän voi maksaa rakkaudellaan, pitäisi

hänen tarjota asianmukainen korvaus muutamien kultarahojen muodossa."

"Mutta te ette ymmärrä häntä, hän katsoo liian vähän omaa etuaan

välittääkseen lahjoistani, ja on liian viaton ymmärtääkseen niiden

arvoa."

Minä nauroin. Olin kuullut Ginevran arvioivan joka jalokiven hinnan,

ja tiesin hyvin että rahahuolet, raha-asiat, rahan arvon ymmärtäminen

ja rahanpyynnöt olivat jo vuosikausia, niin nuori kuin hän olikin,

olleet hänen ajatustensa alituisena ja rakkaimpana esineenä.

Hän jatkoi: "Olisittepa vain nähnyt hänet kun laskin jonkin

pikkuesineen hänen polvelleen -- hän oli niin kylmä, niin

järkähtämätön, ei kiirehtinyt ottamaan sitä käteensä eikä näyttänyt

edes iloitsevan sen katselemisesta. Vain siksi että hänestä oli

vastahakoista pahoittaa mieltäni, hän salli kukkavihon maata siinä

tai kenties vei sen mukanaan. Tai jos olin kiinnittänyt rannerenkaan

hänen käsivarteensa, valkoiseen kuin norsunluu, ei sen loisto koskaan

häikäissyt hänen kirkkaita silmiään, oli koru miten kaunis tahansa

(ja minä valitsin huolellisesti sellaista mikä _minusta_ oli kaunista

ja mikä tietenkään ei ollut arvotonta). Hän tuskin vilkaisi lahjaani."

"Ja sitten hän tietysti irrotti sen kädestään ja antoi takaisin

teille, koska kerran ei välittänyt siitä, vai kuinka?"

"Ei, sellaiseen hän on liian hyväsydäminen. Hän suostui näennäisesti

unohtamaan tekoni ja pitämään lahjan tyynen ja luontevan

välinpitämättömästi, kuin maailmannainen ainakin. Kun olosuhteet ovat

tällaiset, kuinka voikaan mies rakentaa toiveita siihen että hänen

lahjansa otetaan vastaan? Mitä minuun tulee, niin vaikka tarjoaisin

hänelle kaiken mitä minulla on ja hän ottaisi vastaan, en kuitenkaan

rohkenisi uskoa edenneeni askeltakaan, niin kykenemätön hän on

mihinkään alhaisiin laskelmiin."

"Tohtori John", aloitin, "rakkaus on sokea", mutta juuri silloin

välähti tohtori Johnin silmistä sininen ovela syrjäkatse: se

muistutti minua menneistä päivistä, se muistutti minua hänen

kuvastaan, se sai minut melkein ajattelemaan että hänen vakuutuksensa

neiti Fanshawen "viattomuudesta" ainakin osaksi oli teeskenneltyä,

se sai minut hämärästi aavistamaan, että niin rakastunut kuin hän

olikin Ginevran kauneuteen, hän kenties näki tämän heikkoudet

selvemmin kuin mitä hänen puheestaan saattoi otaksua. Saattoihan se

myös olla vain satunnainen katse tai enintään hetkellisen vaikutelman

ilmaus. Satunnainen tai tarkoitettu, todellinen tai kuviteltu, joka

tapauksessa se lopetti keskustelun.

Syrjästäkatsojan tarina · 第 37 / 87 题