Ensi päivinä jotka vietin Terrassessa, ei Graham koskaan istahtanut
likelleni tai mitellessään lattiaa lähestynyt tuoliani tai näyttänyt
hajamieliseltä tai tavallista vakavammalta, ilman että ajattelin
neiti Fanshaweta ja odotin hänen nimensä pujahtavan nuoren isäntäni
huulilta. Pidin korvani ja mieleni alituisesti valmiina tämän hellän
aiheen varalta, kärsivällisyyteni sai määräyksen olla vakinaisesti
aseissa ja myötätuntoni tuli pitää runsaudensarvensa täynnä ja
valmiina vuodatettavaksi. Vihdoin, pienen sisällisen taistelun
jälkeen, jonka näin ja jota kunnioitin, Graham heittäytyi tähän
aiheeseen. Se otettiin puheeksi hienotunteisesti, mainitsematta nimiä.
"Ystävänne viettää lomansa matkoilla, olen kuullut." "Ystäväni, kyllä
kai!" ajattelin itsekseni, mutta tässä ei sopinut sanoa vastaan,
hänen täytyi saada pitää oma päänsä, minun täytyi niellä tuo lempeä
loukkaus: olkoon menneeksi ystävä. En kuitenkaan voinut olla kokeeksi
kysymättä ketä hän tarkoitti.
Hän oli istunut työpöytäni viereen, laski nyt kätensä lankarullalle
ja rupesi huolettomasti kerimään sitä auki.
"Ginevra -- neiti Fanshawe on siis Cholmondeleyden mukana matkalla
Etelä-Ranskassa?"
"Niin on."
"Oletteko kirjeenvaihdossa?"
"Ihmettelette varmaan kun kuulette etten kertaakaan ole ajatellut
saavani moista etuoikeutta."
"Oletteko nähnyt hänen kirjoittamiaan kirjeitä?"
"Olen, useita hänen sedälleen osoitettuja."
"Niistä ei varmaankaan puutu lapsellista pirteyttä; hänen sielussaan
on niin paljon kimallusta ja niin vähän teeskentelyä."
"Hän kirjoittaa aika ymmärrettävästi rouva Bassompierrelle; joka
uskaltaa, lukekoon" (Ginevran epistolat rikkaalle setämiehelle olivat
varsin tavallisia liikeasia-kirjeitä, peittelemättömiä rahanpyyntöjä).
"Entä hänen käsialansa? Kaunis ja kevyt, naisellinen, luulisin?"
Niin olikin, ja minä myönsin sen.
"Minä uskonkin että hän tekee hyvin kaiken mitä tekee", sanoi tohtori
John, ja kun minulla ei näyttänyt olevan mitään kiirettä yhtyä tuohon
huomautukseen, lisäsi hän: "Te, joka tunnette hänet, voitteko mainita
ainoatakaan seikkaa, jossa hänen taitonsa olisi puutteellinen?"
"Hän on aika taitava useissa seikoissa." ("Esimerkiksi hakkailussa",
lisäsin itsekseni.)
"Koska arvelette hänen palaavan kaupunkiin?" hän kysyi sitten.
"Suokaa anteeksi, tohtori John, minun täytyy selittää. Te osoitatte
minulle liian suurta kunniaa luulemalla neiti Fanshawen olevan
tuttavallisemmassa suhteessa minuun kuin mistä minulla on onni
nauttia. Minä en koskaan ole ollut hänen suunnitelmiensa ja
salaisuuksiensa uskottu. Hänen varsinaiset ystävänsä löydätte
toisista piireistä kuin minun läheltäni, esimerkiksi Cholmondeleyden
joukosta."
Hän luuli nyt että minua kalvoi samantapainen mustasukkaisuus kuin
häntä itseään! "Antakaa hänelle anteeksi", hän sanoi, "tuomitkaa
häntä lempeästi. Hienon-maailman kimmellys johtaa häntä harhaan,
mutta kyllä hän pian huomaa noiden ihmisten tyhjyyden ja palaa
luoksenne kiintymys ja luottamus varmistuneena. Tunnen Cholmondeleyn
perhettä jonkin verran -- pintapuolisia, teennäisiä, itsekkäitä
ihmisiä. Uskokaa pois, sydämessään Ginevra antaa teille enemmän arvoa
kuin tusinalle tuollaisia."
"Olette hyvin ystävällinen", sanoin lyhyesti. Mieleni paloi
puhdistautua tunteista joita hän luuli minun omaavan, mutta minä
sammutin liekin. Alistuin olemaan verrattoman neiti Fanshawen
hylätty, nöyryytetty ja kärsivä ystävä, mutta lukija, se alistuminen
ei ollut helppoa.
"Näette kuitenkin", Graham jatkoi, "vaikka nyt tässä lohdutankin
_teitä_, en voi samalla tavoin lohduttaa itseäni. En voi toivoa hänen
olevan oikeamielinen minua kohtaan. De Hamal on arvoton olento, mutta
minä pelkään että hän miellyttää Ginevraa -- viheliäinen luulo!"
Nyt kärsivällisyyteni äkkiä loppui kokonaan. Kipu ja heikkous kai
olivat jäytäneet sitä.
"Tohtori Bretton", kuohahdin, "mikään ei vedä vertoja
harhaluulollenne. Joka suhteessa paitsi yhdessä olette mies,
suora, terve, oikeamielinen, selvänäköinen, mutta tässä yhdessä
asiassa olette vain orja. Minä sanon että siinä, mikä koskee neiti
Fanshaweta, ette ansaitse kunnioitusta, enkä minä ainakaan kunnioita
teitä."
Minä nousin ja poistuin huoneesta hyvin kiihtyneenä.
Tämä pieni kohtaus sattui aamulla; minun täytyi tavata hänet
vielä illalla, ja silloin näin että olin tehnyt pahasti. Hän ei
ollut tavallisesta puusta veistetty, ei muovailtu jokapäiväisistä
aineksista; vaikka hänen luonteensa ulkopiirteet olivatkin voimakkaat
ja leveät, oli yksityiskohtien rakenteessa miltei naisellista
herkkyyttä ja hienoutta paljon enemmän kuin olit valmistautunut
kohtaamaan ja kuin vuosienkin tuttavuuden jälkeen saatoit uskoa
hänelle ominaiseksi. Tämä hienorakenteinen koneisto jäikin
näkymättä, kunnes jokin liian kova kosketus hänen hermoihinsa oli
osoittanut niiden äärimmäisen herkkyyden, kun lisäksi myötätunto ei
hänessä ollut erikoisen huomattava ominaisuus. Tuntea ja nopeasti
tajuta toisen tunteet ovat kaksi eri kykyä; harva ihminen omistaa
molemmat, usea ei kumpaakaan. Tohtori Johnilla oli edellinen
verrattomasti kehittynyt, ja kun sanon että jälkimmäistä hän ei
omannut yhtä suuressa määrin, toivon lukijan varovasti karttavan
toista äärimmäisyyttä ja pidättyvän sanomasta häntä tunteettomaksi
ja kylmäkiskoiseksi. Päinvastoin hän oli ystävällinen, jalomielinen
mies. Kerroit vain tarpeesi, ja hänen kätensä oli avoin. Puit surusi
sanoihin, ja hänen korvansa ei ollut kuuro. Mutta jos odotit hienon
hienoa tajuntaa, vaistoamisen ihmeitä, jouduit pettymään. Kun tohtori
John sinä iltana astui huoneeseen ja iltalampun valo lankesi häneen,
näin yhdessä väläyksessä hänen luonteensa koko rakenteen.
Sitä kohtaan, joka oli nimittänyt häntä "orjaksi" ja evännyt
häneltä kunnioituksensa edes yhdessä suhteessa, täytyi hänellä nyt
olla erityisiä tunteita. Olkoon vain että nimi oli sopiva ja epäys
oikeutettu; hän ei väittänyt vastaan, hän vieläpä vilpittömästi
punnitsi mielessään tuota miehuutonta mahdollisuutta. Hän etsi
tästä moitteesta syytä siihen huonoon menestykseen, joka oli niin
pahasti järkyttänyt hänen mielenrauhaansa. Kesken tuota ankaraa
sisäistä tilintekoa hänen käytöksensä rouva Brettonia ja minua
kohtaan tuntui vakavalta, kenties kylmältä. Ja kuitenkaan ei hänen
ilmeessään näkynyt mitään kaunaa, ei mitään ilkeyttä, kiukkua
eikä pikkumaisuutta; sen kauneus oli miehen parasta kauneutta
masennuksessakin. Kun olin asettanut hänen tuolinsa pöydän ääreen,
minkä kiirehdin tekemään ennen palvelustyttöä, ja ojentanut hänelle
teekupin "pelolla ja vavistuksella", sanoi hän: "Kiitos, Lucy",
miellyttävässä äänessään niin ystävällinen sävy kuin toivoa saatoin.
Mitä minuun tulee, oli edessäni vain yksi mahdollisuus: minun oli
sovitettava rikollinen rohkeuteni, muuten en sinä yönä nukkuisi.
Sillä tämä ei käynyt päinsä, tätä en kestänyt, enkä luullut
kykeneväni sotaan tällaisella perustalla. Koulun yksinäisyys,
luostarin hiljaisuus ja seisahtunut elämä, kaikki tuntui paremmalta
kuin epäsopu tohtori Johnin kanssa. Ginevra, hän sai minun puolestani
lainata hopeasiivet kyyhkyseltä tai joltakin muulta lentäväiseltä ja
nousta suoraan ylimmälle paikalle, korkeimpien tähtien karkeloon,
minne ikinä hänen rakastajansa mielikuvituksen korkein lento saattoi
kiinnittää hänen sulojensa tähdistön: minun asianani älköön enää
koskaan olko väittää tätä järjestelmää vastaan. Tapailin kauan
tohtori Johnin katsetta. Kerta kerralta se kohtasi omani, ja kun
sillä ei ollut mitään sanottavaa, se vetäytyi takaisin ja minä tulin
nolatuksi. Teenjuonnin jälkeen hän istui hiljaisena ja suruissaan
lukien erästä kirjaa. Olisin suonut uskaltavani istahtaa hänen
lähelleen, mutta minusta näytti että jos olisin ottanut moisen
askelen, hän olisi osoittanut suuttumusta ja vihamielisyyttä.
Ikävöin puhua suuni puhtaaksi, mutta en uskaltanut edes kuiskata.
Hänen äitinsä poistui huoneesta; silloin sai sietämätön tuska minut
kuiskaamaan sanat: "Tohtori Bretton."
Hän katsahti kirjastaan, hänen silmänsä eivät olleet kylmät
eivätkä pahansuovat, hänen suunsa ei ollut pilkallinen, hän oli
valmis ja halukas kuulemaan mitä sanottavaa minulla oli. Hänen
mielensä oli liian jaloa ja hienoa viiniä pahentuakseen yhdestä
ukkosenjyrähdyksestä.
"Tohtori Bretton, antakaa anteeksi pikaiset sanani, _antakaa_
anteeksi."
Hän hymyili. "Ehkä ansaitsin ne, Lucy. Jos ette kunnioita minua, olen
varma että syynä on oma arvottomuuteni. Pelkään että olen aika hölmö:
minun on täytynyt menetellä jollakin tavoin tyhmästi, koska kerran en
miellytä sitä jota tahtoisin miellyttää."
"Siitä ette voi olla varma, ja vaikka niin olisikin, onko se
oman luonteenne vai tuon toisen käsitysten syy? Mutta antakaa
minun peruuttaa mitä suutuksissani sanoin. Yhdessä asiassa, niin,
kaikissakin asioissa kunnioitan teitä syvästi. Jos ajattelette liian
vähän itsestänne ja liian paljon toisista, mitä se muuta on kuin
ylevyyttä?"
"Voinko ajatella liian paljon Ginevrasta?"
"_Minä_ uskon että voitte, _te_ uskotte että ette voi. Suostukaamme
olemaan eri mieltä. Antakaa minulle anteeksi, siinä kaikki mitä
pyydän."
"Luuletteko että kannan kaunaa yhden kiihkeän sanan tähden?"
"Minä näen että sitä ette tee ettekä voikaan tehdä, mutta sanokaa
vain: 'Lucy, minä annan teille anteeksi'. Sanokaa se ja päästäkää
minut sydämen kivusta."
"Heittäkää pois sydänkipunne niinkuin minäkin heitän omani, sillä
te haavoititte minua vain hiukan, Lucy. Nyt, kun kipu on ohi, annan
enemmän kuin anteeksi: olen kiitollinen ihmiselle joka vilpittömästi
toivoo parastani."
"Minä _toivon_ vilpittömästi parastanne, olette oikeassa."
Niin päättyi riitamme.
Lukija, jos tämän kertomuksen jatkuessa huomaat että
käsitykseni tohtori Johnista muuttuu, suo anteeksi tuo näennäinen
epäjohdonmukaisuus. Kuvaan mielialat sellaisina kuin sillä hetkellä
ne tunsin, esitän näkemykseni hänen luonteestaan sellaisena kuin se
minulle aukeni.
Hän osoitti luonteensa hienoutta olemalla tämän pienen epäsovun
jälkeen minua kohtaan vielä ystävällisempi kuin ennen. Enemmänkin:
juuri tuo tapaus, jonka minun laskelmaini mukaan piti jossain määrin
vieroittaa meitä toisistamme, muuttikin suhdettamme aivan toiseen
suuntaan, eikä siihen jota minä tuskallisesti odotin. Jokin näkymätön
mutta kylmä, jokin hyvin ohut, hyvin läpikuultava mutta hyvin
kalsea, jonkinlainen jääseinä oli tähän asti, kautta kumpaisenkin
elämän, ollut välillämme ehkäisemässä keskinäistä seurusteluamme.
Nuo pari kuumaa sanaa, vaikkakin kuumat vain kiukusta, puhalsivat
umpimielisyyden hauraaseen jäähän, joka silloin alkoi osoittaa
sulamisen oireita. Luulen että siitä päivästä saakka niin kauan
kuin ystävyytemme jatkui, hän ei milloinkaan ollut sovinnaisen
kohteliaisuuden kannalla minuun. Hän näytti tietävän, että jos hän
halusi puhua vaikka vain itsestään ja siitä mikä eniten kiinnosti
häntä, tuli odotukseni aina täytetyksi, toiveeni tyydytetyksi.
Luonnollisena seurauksena tästä oli, että yhä edelleen kuulin paljon
"Ginevrasta".
"Ginevra!" Hänen mielestään Ginevra oli niin kaunis, niin hyvä,
hän puhui niin rakastuneesti Ginevran suloista, viehätyksestä,
viattomuudesta, että vaikka minulla olikin arkipäiväisen selvä
käsitys todellisuudesta, jonkinlainen heijastushohde alkoi minunkin
silmissäni langeta Ginevran nimeen. Ja kuitenkin, lukija, olen vapaa
tunnustamaan että hän usein puhui hölynpölyä, mutta minä koetin
olla järkähtämättömän kärsivällinen hänen kanssaan. Olin saanut
opetuksen: tiesin nyt kuinka tuskallisen vaikeata minun oli pahoittaa
hänen mieltään tai suututtaa häntä. Minusta tuli hyvin itsekäs aivan
uudessa ja omituisessa merkityksessä: en kyennyt kieltämään itseltäni
iloa olla suvaitsevainen häntä kohtaan ja taipua hänen tahtoonsa.
Hän tuntui minusta vieläkin äärimmäisen mielettömältä, kun hän
itsepintaisesti epäili omaa kykyään lopulta voittaa neiti Fanshawen
rakkautta. Omassa mielessäni piintyi lujemmin kuin koskaan vakaumus
että Ginevra vain teeskenteli kylmyyttä yllyttääkseen häntä, mutta
kätki sydämeensä hänen joka ainoan katseensa ja sanansa. Väliin hän
ärsytti minua huolimatta päätöksestäni kuunnella ja kestää: kesken
kuulemisen ja kestämisen kuvaamattoman sappi-hunajaista nautintoa hän
iski lujamielisyyteni piikiveen niin että se kipinöi kerran toisensa
jälkeen. Satuin eräänä päivänä sanomaan, tyynnyttääkseni hänen
kärsimättömyyttään, että minä puolestani pidin varmana että neiti
Fanshawen _täytyi_ aikoa ottaa hänet.
Varmaan! Helppo sanoa, mutta oliko minulla mitään perusteita
sellaiseen vakuutukseen?
"Parhaat perusteet."
"No mutta, Lucy, kertokaa pian."
"Te tiedätte ne yhtä hyvin kuin minäkin, ja kun kerran tiedätte ne,
tohtori John, ihmetyttää minua todellakin että ette vilpittömästi
luota hänen uskollisuuteensa. Epäileminen näissä olosuhteissa on
miltei herjaus."
"Nyt alatte puhua nopeasti ja hengittää lyhyeen, mutta puhukaa
vieläkin nopeammin ja hengittäkää vieläkin lyhyempään, kunnes olette
antanut selityksen -- täyden selityksen: minun täytyy saada se."
"Te saatte, tohtori John. Muutamissa suhteissa olette antelias,
tuhlaavainen mies: kun te palvotte jotakin, olette aina valmis
antamaan uhrilahjoja. Jos isä Silas saisi _teidät_ kääntymään,
antaisitte yllin kyllin almuja hänen köyhilleen, pitäisitte hänen
alttarinsa vahakynttilöissä ja rikastuttaisitte parhaanne mukaan
lempipyhimyksenne alttaria. Ginevra, tohtori John --"
"Vaiti", hän sanoi, "älkää jatkako."
"Minä _en tahdo_ vaieta, minä _tahdon jatkaa_. Ginevran kädet
ovat täyttyneet teidän käsistänne useammat kerrat kuin laskea
voin. Olette etsinyt hänelle kallisarvoisimmat kukat, vaivannut
päätänne keksimällä hienoimpia lahjoja, sellaisia kuin luulisi
vain naisen mieleen juolahtavan, ja lisäksi neiti Fanshawe omistaa
kokoelman koruja, joiden ostamisessa anteliaisuutenne on hipaissut
tuhlaavaisuutta."
Kainous, jota Ginevra itse ei ollut koskaan osoittanut tässä
suhteessa, kohotti nyt hereän punan hänen ihailijansa kasvoihin.
"Lorua!" hän sanoi, leikellen tuhoisasti silkkikaistaletta minun
saksillani. "Minä tein sen omaksi huvikseni: pidin suosionosoituksena
että hän otti lahjojani vastaan."
"Se oli enemmän kuin suosionosoitus, tohtori John, hän antoi
kunniansa pantiksi siitä että hän puolestaan tahtoi tehdä jotakin
teidän hyväksenne, ja jollei hän voi maksaa rakkaudellaan, pitäisi
hänen tarjota asianmukainen korvaus muutamien kultarahojen muodossa."
"Mutta te ette ymmärrä häntä, hän katsoo liian vähän omaa etuaan
välittääkseen lahjoistani, ja on liian viaton ymmärtääkseen niiden
arvoa."
Minä nauroin. Olin kuullut Ginevran arvioivan joka jalokiven hinnan,
ja tiesin hyvin että rahahuolet, raha-asiat, rahan arvon ymmärtäminen
ja rahanpyynnöt olivat jo vuosikausia, niin nuori kuin hän olikin,
olleet hänen ajatustensa alituisena ja rakkaimpana esineenä.
Hän jatkoi: "Olisittepa vain nähnyt hänet kun laskin jonkin
pikkuesineen hänen polvelleen -- hän oli niin kylmä, niin
järkähtämätön, ei kiirehtinyt ottamaan sitä käteensä eikä näyttänyt
edes iloitsevan sen katselemisesta. Vain siksi että hänestä oli
vastahakoista pahoittaa mieltäni, hän salli kukkavihon maata siinä
tai kenties vei sen mukanaan. Tai jos olin kiinnittänyt rannerenkaan
hänen käsivarteensa, valkoiseen kuin norsunluu, ei sen loisto koskaan
häikäissyt hänen kirkkaita silmiään, oli koru miten kaunis tahansa
(ja minä valitsin huolellisesti sellaista mikä _minusta_ oli kaunista
ja mikä tietenkään ei ollut arvotonta). Hän tuskin vilkaisi lahjaani."
"Ja sitten hän tietysti irrotti sen kädestään ja antoi takaisin
teille, koska kerran ei välittänyt siitä, vai kuinka?"
"Ei, sellaiseen hän on liian hyväsydäminen. Hän suostui näennäisesti
unohtamaan tekoni ja pitämään lahjan tyynen ja luontevan
välinpitämättömästi, kuin maailmannainen ainakin. Kun olosuhteet ovat
tällaiset, kuinka voikaan mies rakentaa toiveita siihen että hänen
lahjansa otetaan vastaan? Mitä minuun tulee, niin vaikka tarjoaisin
hänelle kaiken mitä minulla on ja hän ottaisi vastaan, en kuitenkaan
rohkenisi uskoa edenneeni askeltakaan, niin kykenemätön hän on
mihinkään alhaisiin laskelmiin."
"Tohtori John", aloitin, "rakkaus on sokea", mutta juuri silloin
välähti tohtori Johnin silmistä sininen ovela syrjäkatse: se
muistutti minua menneistä päivistä, se muistutti minua hänen
kuvastaan, se sai minut melkein ajattelemaan että hänen vakuutuksensa
neiti Fanshawen "viattomuudesta" ainakin osaksi oli teeskenneltyä,
se sai minut hämärästi aavistamaan, että niin rakastunut kuin hän
olikin Ginevran kauneuteen, hän kenties näki tämän heikkoudet
selvemmin kuin mitä hänen puheestaan saattoi otaksua. Saattoihan se
myös olla vain satunnainen katse tai enintään hetkellisen vaikutelman
ilmaus. Satunnainen tai tarkoitettu, todellinen tai kuviteltu, joka
tapauksessa se lopetti keskustelun.