Tuollaiset taistelut luonnollista ihmistä, sydämen väkevää
synnynnäistä taipumusta vastaan saattavat näyttää joutavilta ja
hyödyttömiltä, mutta lopulta ne tekevät hyvää. Ne kääntävät, joskin
heikosti, toimintamme ja käytöksemme siihen suuntaan, jonka järki
hyväksyy ja jota tunne ehkä liiankin usein vastustaa, ja aivan
varmaan ne vaikuttavat elämän yleiseen kulkuun, tekevät sen pinnalta
katsoen säännöllisemmäksi, tasaisemmaksi, levollisemmaksi, ja pintaa
kauemmaksihan ei tavallinen katse ylety. Ihminen, vertaisesi,
heikko kuin sinä itse ja kykenemätön tuomariksesi, älköön pääskö
kauemmaksi: avaa sydämesi Luojallesi, näytä Hänelle sen sielun
salaisuudet, jonka Hän sinulle antoi, kysy Häneltä kuinka sinun on
kestettävä vaivat joita Hän sinulle lähettää, polvistu Hänen eteensä
ja pyydä luottavin mielin valoa pimeydessä, voimaa viheliäisessä
heikkoudessa, kärsivällisyyttä äärimmäisessä hädässä. Ja varmaan
jonakin hetkenä -- joskaan kenties ei _sinun_ hetkenäsi -- parantava
vesi liikahtaa, alas laskeutuu parannuksen airut -- _jossakin_
hahmossa, vaikkakaan kenties ei siinä josta sinä olit uneksinut,
jota sinun sydämesi oli rakastanut ja jonka vuoksi verta vuotanut
-- ja rammat ja sokeat, kuurot ja riivatut johdetaan veden tykö.
Airut, tule nopeasti! Tuhannet odottavat veden partaalla itkien ja
epätoivoissaan, kun näkevät sen viruvan liikkumattomana läpi hitaiden
vuosien. Pitkät ovat taivaan "ajat", lähettienkelien lentokaaret
näyttävät loputtomilta kuolevaisten silmissä, ne kenties sulkevat
sisäänsä aikakausia, yhden tulon ja paluun välillä saattaa kulua
lukemattomia ihmisikiä, ja maan tomu, joka syttyy lyhyeen kärsimysten
elämään ja kärsimyksen kautta taas muuttuu tomuksi, ehtii haihtua
muistista uudelleen ja yhä uudelleen. Kuinka monille raajarikoille ja
kärsiville miljoonille onkaan ensimmäinen ja ainoa enkel-airut se,
jolle itämaalaiset ovat antaneet nimen Azrael!
Koetin nousta seuraavana aamuna, mutta kun parhaillaan pukeuduin ja
välillä aina join kylmää vettä yöpöydälläni olevasta karahvista,
pyrkien siten karkottamaan heikkoutta, joka teki pukeutumisen niin
vaikeaksi, astui rouva Bretton sisään.
"Tämäpä vasta mieletöntä", oli hänen aamutervehdyksensä. "Pois
tuollaiset temput", hän lisäsi, kävi käsiksi minuun tuikean
tarmokkaalla tavallaan -- tuolla tavalla, joka ennen aina huvitti
minua, kun hän sovelsi sitä poikaansa ja tämä pyristeli vastaan -- ja
oli kahden minuutin kuluttua tilkinnyt minut ranskalaisen vuoteeni
vangiksi.
"Siinä sinä pysyt iltapäivään asti", hän sanoi. "Poikani jätti ennen
lähtöään määräyksen että niin pitää tapahtua, ja minä voin vakuuttaa
sinulle että poikani on sellainen herra, jota pitää totella. Nyt saat
aamiaista."
Hän toi minulle ruokaa, kantoi sen sisään omilla toimeliailla
käsillään eikä jättänyt minua palvelijain haltuun. Hän istui vuoteeni
laidalla kun söin. Nyt on asia niin, että kun olemme sairaina, emme
tahtoisi lähellemme ketä tahansa, ei edes kunnioitettuja ystäviämme
eikä arvossapidettyjä tuttavia, hoitamaan ja pitämään meitä
silmällä ja olemaan aina vierellämme. Ei joka ystävän silmä valaise
sairashuonetta, ei joka ystävän läheisyys viihdytä, mutta rouva
Brettonin läsnäolo viihdytti minua ja oli aina viihdyttänyt. Ruoka
ja juoma ei koskaan ollut minulle niin mieluisaa kuin saadessani
sitä hänen kädestään. En muista ainoatakaan tilaisuutta, jolloin
hänen tulonsa ei olisi tehnyt huonetta hauskemmaksi. Luonnollinen
myötätuntomme ja vastenmielisyytemme ovat yhtä merkillisiä. On
ihmisiä joita salaisesti vieromme, joita tahtoisimme välttää,
vaikka järki myöntäisikin että he ovat hyviä ihmisiä. On toisia
joilla saattaa olla hyvinkin ilmeisiä luonteenvikoja ym., mutta
joiden läheisyydessä elämme tyytyväisinä, ikään kuin ilma heidän
ympärillään tekisi meille hyvää. Kummitätini vilkkaat mustat
silmät ja raikas ruskea poski, hänen lämpöiset nopeat kätensä,
hänen itseluottamuksensa, varma käytöksensä, olivat kaikki minulle
mieluisia kuin terveellisen seudun ilmasto. Hänen pojallaan oli
tapana nimittää häntä "vanhaksi rouvaksi", mutta minusta oli
ihmeellistä ja hauskaa huomata, kuinka koko hänen olemuksestaan vielä
henki viisikolmattavuotiaan voima ja ketteryys.
"Minä toisin tänne käsityöni", hän sanoi ottaen minulta tyhjän
teekuppini, "ja istuisin luonasi koko päivän, jollei tuo omavaltainen
John Graham olisi tehnyt tenää. 'Huomaa sitten, äiti', hän sanoi
lähtiessään, 'sinä et saa väsyttää kummitytärtä juttelullasi', ja hän
nimenomaan toivoi minun pysyttelevän tarkasti omalla puolellani ja
säästävän sinua herttaisesta seurastani. Hän sanoo arvelevansa että
sinussa on ollut hermokuumetta, Lucy, päättäen ulkonäöstäsi -- onko
niin?"
Minä vastasin, etten tarkoin tietänyt mikä tautini oli ollut,
mutta kärsinyt olin aika tavalla, varsinkin henkisesti. En pitänyt
viisaana viipyä kauemmin tässä kysymyksessä, sillä kokemusteni
yksityiskohdat kuuluivat siihen puoleen elämääni, johon en odottanut
kummitätini koskaan ottavan osaa. Mihin uuteen maailmaan olisikaan
sellaisten asiain uskominen vienyt tuon terveen ja tasaisen luonteen!
Eroavaisuutta välillämme kuviteltakoon suunnilleen samaksi kuin
kahden aluksen välillä: toinen, uhkea laiva, luovailee turvassa
tyvenillä vesillä täysilukuisine miehistöineen, iloisen ja urhean,
viisaan ja uskaliaan kapteeninsa johdolla; toinen, pelastusvene,
viruu suurimman osan vuotta kuivana ja yksinäisenä vanhassa pimeässä
venehuoneessa, ja lykätään vesille vain rajuilmalla, aaltojen
vyöryessä korkeina, kun pilvet yhtyvät kuohuihin ja vaara ja kuolema
vallitsevat suurta syvyyttä. Laiva "Louisa Bretton" ei koskaan ollut
ulkona satamasta sellaisena yönä ja sellaisessa ilmassa, sen miehistö
ei voinut edes käsittää mitään sellaista, ja siksipä hukkumaisillaan
olleen pelastusveneen mies pitää tietonsa ominaan eikä sepittele
mitään merimiesjuttuja.
Hän jätti minut, ja minä makasin vuoteessani tyytyväisenä: Graham oli
tehnyt kauniisti muistaessaan minua ennen kuin lähti ulos.
Päiväni oli yksinäinen, mutta tulevan illan toivo lyhensi ja kirkasti
sitä. Lisäksi tunsin olevani heikko, ja lepo oli tervetullutta.
Kun aamun tunnit olivat ohi -- nuo tunnit, jotka aina ikään kuin
muistuttavat suoritettavista töistä, tekemättömistä tehtävistä
ja täytettävistä velvollisuuksista sitäkin, jonka on pakko pysyä
toimettomana -- kun tuo häiritsevä aika oli ohi ja iltapäivän
hiljainen hämärtyminen vaiensi palvelustyttöjen askelet portaissa ja
huoneissa, silloin vaivuin miellyttävään haaveelliseen olotilaan.
Hiljainen pieni huoneeni tuntui olevan ikään kuin luola meren
rannalla. Siinä ei ollut mitään muuta väriä kuin valkoista ja
himmeänvihreätä, joka oli kuin vaahtopäitä ja syvää vettä; valkaistu
laenreunus oli koristettu näkinkenkämäisillä kuvioilla, ja
laenkulmauksissa oli valkoisia, delfiinejä muistuttavia korkokuvia.
Ainoa näkyvissä oleva värihiukkanen -- punainen neulatyyny --
muistutti sekin korallia, ja tumma kiiltävä peili olisi voinut
heijastaa merenneitoa. Kun suljin silmäni, kuulin tuulen -- joka
vihdoinkin oli asettumassa -- kohisevan talon päädyssä kuin paisuva
hyökylaine kallion juurella. Kuulin sen vaikenevan ja vetäytyvän
kauas kauas pois, kuin nousuvesi, joka pakenee joltakin ylemmän
maailman rannalta -- maailman joka oli niin korkealla, että sen
suurimpien aaltojen pauhu ja vihaisimpien hyrskyjen kohina kuului
tähän merenalaiseen kotiin vain kaukaisen kehtolaulun tavoin.
Kesken näitä unelmia tuli ilta, ja silloin Martha toi tulta; hänen
avullaan pukeuduin nopeasti, ja nyt jo paljon voimakkaampana kuin
aamulla laskeuduin omin voimin siniseen salonkiin.
Tohtori John näytti sinä iltana päättäneen lääkärin-kierroksensa
tavallista aikaisemmin. Hänen hahmonsa sattui ensimmäisenä silmääni,
kun astuin arkihuoneeseen; hän seisoi ikkunansyvennyksessä vastapäätä
ovea ja luki tiheäladelmaista sanomalehteä sammuvan päivän heikossa
valossa. Takkavalkea loisti kirkkaana, mutta lamppu pöydällä oli
vielä sytyttämättä eikä teetarjotinta ollut kannettu sisään.
Rouva Bretton, toimelias kummitätini -- joka, kuten myöhemmin
kuulin, oli kaiken päivää ollut ulkoilmassa -- oli puoliksi makuulla
pehmeässä syvässä nojatuolissaan, tällä hetkellä uneen vaipuneena.
Hänen poikansa näki minut ja astui minua kohti. Huomasin että hän
astui varovasti, jottei nukkuja heräisi; hän myös puhui matalalla
äänellä: hänen sointuvassa äänessään ei koskaan ollut terävyyttä,
mutta nyt se oli niin hillitty että saattoi pikemmin tuudittaa uneen
kuin havahduttaa.
"Tämä on hiljainen pieni linna", hän sanoi kutsuttuaan minut istumaan
ikkunan luo. "En tiedä oletteko kävelyillänne huomannut sitä --
vaikka eihän se itse asiassa näykään viertotielle. Tasan peninkulman
päässä Porte de Crécystä käännytte metsätielle, joka pian levenee
käytäväksi, ja se johtaa läpi niittyjen ja varjoisain paikkojen tämän
talon ovelle saakka. Tämä ei ole mikään uudenaikainen paikka, vaan
linna on rakennettu suunnilleen Basse-Villen vanhaan tyyliin. Se on
pikemmin kartano kuin linna, ja sen nimenä on 'La Terrasse', koska
sen pääty kohoaa leveältä nurmettuneelta käytävältä, josta portaat
johtavat ruohoista rinnettä alas tielle. Katsokaa! Kuu nousee, se
näyttää kauniilta puunrunkojen takaa."
Missäpä ei kuu näyttäisi kauniilta? Mikäpä olisi se maisema, ahdas
tai avara, jota kuun kehä ei juhlistaisi? Se nousi nyt punaisena ja
hehkuvana läheisen mäenrinteen takaa, ja kun me vielä katselimme sen
purppuraista nousua, kirkastui se kullanväriseksi ja kohosi hyvin
lyhyessä ajassa tyyntyneelle taivaalle. Saiko kuun nousu tohtori
Brettonin heltymään ja alakuloiseksi? Minä luulen niin. Vaikka
hän luonnostaan ei ollutkaan mikään huokailija, huokasi hän nyt
katsellessaan sitä, huokasi hiljaa itsekseen. Ei tarvinnut aprikoida
tuon huokauksen syytä tai suuntaa, minä tiesin että kauneuden
näkeminen sen aiheutti, minä tiesin että se seurasi Ginevraa. Kun
kerran tämän tiesin, juolahti mieleeni, että oli jollakin tavoin
velvollisuuteni lausua nimi jota hän ajatteli. Tietysti hän oli
valmis tähän puheenaiheeseen, huomasi kuinka hänen ilmeestään
heijastui loputon määrä kysymyksiä, selityksiä, mielenkiintoa,
kokonainen patouma sanoja ja tunnetta, jota luullakseni pidätti
vain neuvottomuuden tunne siitä miten alkaisi. Päästää hänet tästä
pulasta oli paras, vieläpä ainoa hyöty minusta. Minun ei tarvinnut
kuin lausua epäjumalan nimi, ja rakkauden hellä litania pääsisi
valloilleen. Olin juuri keksinyt sopivan lauseen: "Tiedättekö että
neiti Fanshawe on lähtenyt matkalle Cholmondeleyden seurassa?" ja
olin avaamaisillani suuni sanoakseni sen, kun tohtori John hajotti
suunnitelmani ryhtymällä uuteen aiheeseen.
"Ensi työkseni tänä aamuna", hän sanoi pistäen tunteet taskuunsa,
kääntyen pois kuusta ja asettuen istumaan, "menin Rue Fossettelle ja
kerroin keittäjättärelle että te olette turvassa ja hyvissä käsissä.
Tiedättekö, minä näin ettei hän ollut edes vielä huomannut teidän
olevan poissa talosta: hän luuli teidän kaikella kunnialla lepäävän
suuressa makuusalissa. Kuinka suunnattoman huolellisesti teitä onkaan
mahdettu hoitaa!"
"Oi, kaikki tuo on hyvin ymmärrettävää", sanoin. "Goton ei voinut
muuta tehdä hyväkseni kuin tuoda minulle hiukan kauralientä ja
leivänmurusen, ja olin niin monta kertaa viime viikolla jättänyt
nekin syömättä, että tuo kunnon nainen väsyi turhiin juoksuihin
asuinrakennuksen, keittiön ja koulun makuusalin välillä ja tuli vain
kerran keskipäivällä laittamaan vuoteeni. Uskokaa kuitenkin, että
hän on hyväsydäminen nainen ja olisi ilomielin paistanut minulle
lampaankyljyksiä, jos vain olisin voinut syödä niitä."
"Mitä madame Beck ajatteli jättäessään teidät yksin?"
"Madame Beck ei voinut ennakolta tietää että tulisin sairaaksi."
"Hermostonne oli suureksi osaksi syynä sairauteenne, vai kuinka?"
"En aivan tarkoin tiedä mitä 'hermostoni' on, mutta olin pelottavan
apealla mielellä."
"Juuri siitä syystä teitä ei voi parantaa pillereillä ja rohdoilla.
Lääke ei voi antaa kenellekään hyvää tuulta. Tieteeni pysähtyy
synkkämielisyyden kynnykselle, katsoo juuri vain sisään, mutta ei
voi paljon sanoa eikä tehdä. Hauskasta seurasta olisi hyötyä; teidän
pitäisi olla mahdollisimman vähän yksin, teidän pitäisi liikkua
paljon."
Myöntävä vaitiolo seurasi näitä huomautuksia. Ne kuulostivat aivan
oikeilta, ja niillä oli tavan luotettava pyhitys ja käytännön kulunut
leima.
"Neiti Snowe", aloitti tohtori John uudelleen -- terveyteni, hermosto
siihen luettuna, oli nyt ollut puheena ja helpotuksekseni jätettiin
syrjään -- "saanko kysyä teiltä mikä on uskontonne? Oletteko
katolilainen?"
Minä katsahdin ylös hämmästyneenä. "Katolilainen? En! Mistä saitte
sen ajatuksen?"
"Tapa jolla teidät toissa iltana uskottiin haltuuni, antoi aihetta
tähän epäilykseen."
"Minut uskottiin haltuunne? Mutta tosiaankin, minä olen unohtanut.
Enhän ole vielä saanut tietää kuinka jouduin käsiinne."
"No niin, olosuhteissa jotka hämmästyttivät minua. Olin koko
päivän ollut pitämässä silmällä erästä erittäin mielenkiintoista
ja jännittävää sairaustapausta, koska tauti oli harvinainen ja sen
hoito epätietoista. Olen nähnyt samanlaisen ja vieläkin hienomman
tapauksen eräässä Pariisin sairaalassa, mutta se ei huvita teitä.
Vihdoin kivun tärkeimmät oireet laimenivat (kovat tuskat seuraavat
sitä myös), ja minä olin vapaa lähtemään kotiin. Lyhin tieni vei
Basse-Villen kautta, ja koska ilta oli hyvin pimeä, myrskyinen ja
sateinen, valitsin sen. Ratsastaessani ohi vanhan kirkon, joka
kuuluu begiini-nunnille, näin porttiholvin lampun valossa papin
joka piti käsivarsillaan jotakin. Lampun valo oli siksi kirkas,
että selvästi näin papin piirteet, ja minä tunsin hänet, olen usein
tavannut saman miehen sairasvuoteiden ääressä, sekä rikkaiden että
köyhien, etupäässä jälkimmäisten. Hän on luullakseni hyvä vanha mies,
paljon parempi kuin useat hänen virkaveljensä tässä maassa, etevämpi
joka suhteessa, sivistyneempi ja työssään hartaampi. Katseemme
kohtasivat toisensa, hän käski minun pysähtyä; se mitä hän kantoi
käsivarsillaan, oli nainen, kuoleva tai pyörtynyt. Minä hyppäsin
maahan."
"'Tämä henkilö on teidän maanne naisia', hän sanoi, 'pelastakaa
hänet, jollei hän jo ole kuollut'."
"Tarkastettaessa osoittautui kansalaiseni madame Beckin koulun
englanninopettajattareksi. Hän oli täysin tiedoton, täysin tajuton ja
miltei kylmä."
"'Mitä tämä kaikki merkitsee?' kysyin."
"Hän kertoi omituisen jutun; te olitte sinä iltana ollut hänen
luonaan ripittäytymässä; riutunut ja kärsivä ulkomuotonne sekä
muutamat asiat, jotka olitte sanonut --"
"Asiat jotka olin sanonut? Tahtoisinpa tietää mitkä asiat!"
"Kauheita rikoksia epäilemättä, mutta hän ei kertonut minulle
niitä: siinä, tiedättehän, ripin salaisuus hillitsi hänen kielensä
ja minun uteliaisuuteni. Uskomanne asiat eivät kuitenkaan tehneet
kunnon isää viholliseksenne; hän näyttää olleen niin järkyttynyt ja
pahoillaan, kun teidän piti sellaisena iltana olla yksin ulkona, että
hän kristittynä oli katsonut velvollisuudekseen pitää teitä silmällä
kun jätitte kirkon, eikä päästää teitä näkyvistään ennen kuin olitte
päässyt kotiin. Kenties tuo kunnon mies oli sekoittanut menettelyynsä
hieman luokkansa viekkautta: hän ehkä päätti ottaa selville asuntonne
-- ilmoititteko sen hänelle ripissänne?"
"En, päinvastoin vältin huolellisesti minkään tiedonannon
varjoakaan. Ja mitä rippiini tulee, tohtori John, pidätte minua
varmaan mielettömänä, kun otin sellaisen askelen, mutta luulen
että kaikkeen oli syynä vain se mitä nimitätte 'hermostokseni'. En
osaa selittää asiaa sanoin, mutta päiväni ja yöni olivat käyneet
sietämättömiksi, kauhea yksinäisyydentunne painoi mieltäni, tunne
joka oli raivaava tiensä, purkautuva tai tappava minut -- niinkuin
(ja tämän te ymmärrätte, tohtori John) veri joka virtaa läpi sydämen
ja etsii itselleen luonnottoman väylän, jos suonenrepeämä tai jokin
muu sairaus estää sitä pääsemästä tavallisiin uomiinsa. Tarvitsin
seuraa, tarvitsin ystävyyttä, tarvitsin neuvoa. Mitään sellaista en
löytänyt kammiosta enkä huoneesta, ja niinpä etsin niitä kirkosta ja
rippituolista. Se mitä papille sanoin, ei ollut mikään salaisuus, ei
edes mikään kertomus. En ollut tehnyt väärin: elämäni ei ole ollut
kyllin toimivaa jotta olisin kyennyt pimeään tekoon, kuviteltuun tai
todelliseen. Rippini oli vain synkkä ja toivoton valitus."
"Lucy, teidän pitäisi olla matkoilla kuusi kuukautta -- mitä,
levollinen luonteenne on aivan kiihtymässä! Kirottu madame Beck!
Eikö tuolla hupaisella pikku leskellä siis ole lainkaan sydäntä, kun
tuomitsee parhaan opettajansa yksinäisyyteen ja vankilaan."
"Ei se ollut madame Beckin syy", sanoin minä, "ei se ole kenenkään
elävän olennon syy, enkä tahdo kuulla ketään moitittavan."
"Kuka sitten on väärässä, Lucy?"
"Minä itse, tohtori John, minä ja tuo suuri käsite, jonka leveille
hartioille vieritän kokonaiset vuoret syytöksiä -- ne kyllä jaksavat
kantaa: minä ja Kohtalo."
"'Minän' täytyy olla paremmin varuillaan toiste", sanoi tohtori John
-- hymyillen, luullakseni, huonoa kielenkäyttöäni.
"Ilmaston vaihdos, olosuhteiden vaihdos, siinä minun määräykseni",
jatkoi käytännöllinen nuori tohtori. "Mutta palatkaamme asiaan, Lucy.
Toistaiseksi ei isä Silas, niin ovela kuin onkin (sanotaan että
hän on jesuiitta), tiedä enempää kuin te sallitte hänen tietävän,
sillä sen sijaan että olisitte palannut Rue Fossettelle, vaeltelitte
kuumehoureissa -- kuume oli varmaan hyvin korkea --"
"Ei, tohtori John, kuumeessa tapahtui käänne sinä yönä -- älkää
selittäkö että olin houreissa, minä tiedän asian paremmin."
"Hyvä, olitte epäilemättä yhtä tajuissanne kuin minä tällä hetkellä!
Olitte vaeltanut aivan vastakkaiseen suuntaan kuin kouluun päin.
Lähellä begiiniluostaria, keskellä vihuria ja rankkasadetta ja
pilkkopimeätä olitte pyörtynyt ja kaatunut. Pappi tuli avuksenne ja
lääkäri sattui paikalle, kuten näimme. Otimme yksissä neuvoin ajurin
ja toimme teidät tänne. Isä Silas, niin vanha kuin onkin, tahtoi
kantaa teidät ylös ja laski itse teidät tuolle sohvalle. Hän olisi
varmaan jäänyt paikalle kunnes seisahtunut elontoimintanne olisi
palannut, ja niin olisin minäkin, mutta samassa tuli kiireellinen
sana kuolevalta potilaalta, jonka juuri olin jättänyt. Meitä
kutsuttiin suorittamaan viimeisiä velvollisuuksia -- lääkärin
viimeistä käyntiä ja papin viimeistä toimitusta, joita ei voinut
lykätä. Isä Silas ja minä lähdimme yhdessä, äitini vietti iltaa
poissa kotoa, me jätimme teidät Marthan hoitoon antaen määräyksiä,
joita hän näyttää noudattaneen menestyksellisesti. No, oletteko
katolilainen?"
"En vielä", vastasin hymyillen. "Ja älkää koskaan antako isä Silaksen
tietää missä asun, muuten hän yrittää käännyttää minut. Mutta viekää
hänelle parhaat ja vilpittömimmät kiitokseni, kun tapaatte hänet,
ja jos minusta joskus tulee rikas, lähetän rahaa hänen köyhilleen.
Katsokaa, tohtori John, äitinne herää, teidän pitäisi soittaa teetä."
Sen hän tekikin, ja kun rouva Bretton hypähti pystyyn, -- ihmeissään
ja harmistuneena lankeemuksestaan sekä täysin valmiina kiistämään
ensinkään nukkuneensa -- hänen poikansa hyökkäsi iloisesti hänen
kimppuunsa.
"Hys, äiti! Nuku vielä. Sinä olet kuin viattomuuden perikuva
unelmissasi."
"Minun unelmani, John Graham! Mitä sinä puhelet? Sinähän tiedät etten
_koskaan_ nuku päivisin: tämä oli vain ihan kevyt torkahdus."
"Aivan niin, serafin lempeä nukahdus, keijukaisen uni. Äiti,
tuollaisena sinä mielestäni aina muistutat Titaniaa."
"Sen tähden että sinä itse olet aivan kuin Pulma."
"Neiti Snowe, oletteko koskaan kuullut sukkelampaa kuin äidin
kokkapuheet? Hän on hilpein tuonkokoinen ja -ikäinen nainen."
"Pidä kohteliaisuutesi ominasi, hyvä herra, äläkä unohda omaa
kokoasi, joka näyttää olevan aika tavalla enenemässä. Lucy, eikö hän
kohta ole kuin mikäkin John Bull? Ennen hän oli hoikka kuin ankerias,
ja nyt näen hänessä oikeita rakuunan ja häränsyöjän taipumuksia.
Graham, pidä varasi! Jos sinusta tulee lihava, en tunnusta sinua
omakseni."
"Ikään kuin et yhtä hyvin voisi olla tunnustamatta omaa itseäsi! Minä
olen välttämätön vanhan rouvan onnelle, Lucy. Hän aivan nääntyisi
keltaisenvihreään surumielisyyteen, jollei hänellä olisi kuuden jalan
mittaista pojanviikariaan toruttavanaan. Se pitää hänet vilkkaana --
se on terveellinen hapatus hänen hengelleen."
Nuo kaksi seisoivat nyt vastakkain takan molemmin puolin; heidän
sanansa eivät olleet erityisen helliä, mutta heidän keskinäiset
katseensa korvasivat sanojen puutteet. Siitä ainakin olin varma,
että rouva Brettonin elämän paras aarre oli kätkettynä hänen
poikansa rintaan, hänen rakkain valtimonsa sykki Grahamin sydämessä.
Mitä taas nuoreen tohtoriin tulee, jakautuivat hänen tunteensa
pojan-rakkauden ja erään toisen rakkauden kesken, ja koska tuo
uusi intohimo oli syttynyt viimeksi, sai se epäilemättä Benjaminin
osan hänen tunne-elämässään. Ginevra, Ginevra! Tiesiköhän rouva
Bretton jo, kenen jalkain juureen hänen nuori epäjumalansa oli
laskenut ihailunsa? Hyväksyisikö hän tämän valinnan? Sitä en osaa
sanoa, mutta arvasin kyllä että jos hän olisi tietänyt kuinka neiti
Fanshawe käyttäytyi Grahamia kohtaan, kuinka hän oli vuoroin kylmä
ja maanitteleva, kopea ja viehättävä; jos hän olisi aavistanutkaan
kuinka Ginevra oli kiusannut hänen poikaansa, jos hän olisi nähnyt,
kuten minä, iloisen Grahamin alakuloisena ja kiusaantuneena,
arvottoman kilpailijan asetettuna hänen tielleen välikappaleeksi,
jolla häntä nöyryytettiin -- _silloin_ rouva Bretton olisi ajatellut
Ginevran olevan typerä tai järjetön tai kumpaistakin. Hyvä -- niin
ajattelin minäkin.
Toinen ilta kului yhtä hauskasti kuin ensimmäinen -- hauskemminkin:
nautimme nyt levollisemmasta ajatustenvaihdosta, vanhoihin huoliin ei
kajottu, tuttavuus oli nyt lujempaa, minun oli parempi ja helpompi
olla ja aloin kotiutua. Sinä iltana -- sen sijaan että olisin itkenyt
itseni uneen -- vaelsin unten maahan polkua jota mieluisat ajatukset
reunustivat.