JUHLA

Niin pian kuin Georgette parani, lähetti madame hänet maaseudulle.

Minä olin suruissani; rakastin lasta, ja menettäessäni hänet olin

entistäkin köyhempi. Mutta en saanut valittaa. Elin talossa joka

oli täynnä pulppuavaa elämää; olisin voinut saada tovereita,

mutta valitsin yksinäisyyden. Kaikki opettajat vuoron perään

tarjosivat minulle erityistä tuttavuuttaan, ja minä koettelin heitä

kaikkia. Erään heistä huomasin olevan kunniallinen nainen mutta

ahdasajatuksinen, karkeatunteinen ja itsekäs. Toinen oli pariisitar,

ulkonaisesti hienostunut mutta sydämeltään turmeltunut, vailla uskoa,

vailla periaatteita, vailla rakkautta. Tunkeuduttuasi tämän luonteen

säädyllisen ulkokuoren läpi, näit alla vain kuilun. Hän harrasti

intohimoisesti lahjoja, ja siinä suhteessa kolmas opettajatar --

toisella tavoin heikkoluonteinen ja mitätön ihminen -- muistutti

häntä suuresti. Tällä jälkimmäisellä oli toinenkin erikoisominaisuus

-- hän oli saita. Vallitsevimpana hänessä oli rakkaus rahaan sen

itsensä tähden. Kultarahan näkeminen sytytti hänen silmiinsä vihreän

kiillon, oudon nähdä. Suosionsa osoitukseksi hän vei minut kerran

yläkertaan, avasi erään salaoven ja näytti minulle aarteen -- kasan

suuria karkeita rahoja -- noin viisitoista guineaa viiden frangin

kappaleina. Hän rakasti tätä aarretta niinkuin lintu muniaan. Siinä

olivat hänen säästönsä. Hän tuli usein puhumaan minulle niistä

viehättyneenä ja kuin pysyvän höperyyden vahassa, mikä oli outoa

nähdä ihmisessä joka ei vielä ollut täyttänyt kahtakymmentä viittä.

Pariisitar taas oli tuhlaavainen ja siveetön (so. taipumuksiltaan,

hänen tekojaan en tuntenut). Jälkimmäinen ominaisuus näytti minulle

käärmeenpäätään vain kerran, ja silloinkin hyvin varovasti.

Väläyksessä minkä näin, se näytti oudonlaatuiselta matelijalta, sen

uutuus kiihotti uteliaisuuttani, ja jos se olisi tullut rohkeasti

esiin, olisin ehkä filosofin tavoin pitänyt puoliani ja kylmästi

tarkastanut tuota pitkää elukkaa kaksihaaraisesta kielestä hamaan

suomuiseen pyrstöön asti. Mutta se vain sihisi huonon romaanin

lehdillä, ja kohdatessaan pikaisen ja epäviisaan vihanpuuskan se

peräytyi ja katosi sähisten. Pariisitar vihasi minua siitä päivästä

saakka.

Tämä nainen oli aina velkaantunut, sillä hänen palkkaansa ei tarvittu

ainoastaan pukuihin, vaan myös hajuvesiin, kauneusvälineisiin,

leivoksiin ja makeisiin. Mikä kylmä ja tunnoton nautiskelija hän

olikaan joka suhteessa! Näen hänet vieläkin edessäni. Hänellä oli

kapeat kasvot ja hintelä vartalo, kellahtava iho, säännölliset

piirteet, virheettömät hampaat, huulet kuin lanka, leveä ulkoneva

leuka, avoimet mutta jääkylmät silmät, joiden kiilto oli sekä

vaativaa että kiittämätöntä. Hän vihasi yötä koko sydämestään ja

rakasti sitä mitä hän nimitti huvitukseksi, joka oli tympeätä,

sydämetöntä, älytöntä ajanhukkaa.

Madame Beck tunsi tämän naisen luonteen täysin hyvin. Hän kerran

puhuikin kanssani hänestä, sävyssä joka oli lystikäs sekoitus

arvostelua, välinpitämättömyyttä ja vastenmielisyyttä. Kysyin miksi

hän piti tuota ihmistä laitoksessaan. Hän vastasi suoraan: siksi

että se soveltui hänen etuihinsa, ja viittasi erääseen seikkaan

jonka olin huomannut, nimittäin siihen että neiti St. Pierre omasi

miltei verrattoman taidon saada kurittomat oppilaansa pysymään

järjestyksessä. Hänen olemustaan ympäröi eräänlainen kivettävä voima,

ja ilman minkäänlaista kiihkoa, melua tai suuttumusta hän hillitsi

tytöt kuin tuuleton hallayö kohisevan virran. Itse opetustyössä

ei hänestä ollut suurtakaan hyötyä, mutta tarkassa valvonnassa ja

sääntöjen noudattamisessa hän oli korvaamaton. "Tiedän kyllä että

hänellä ei ole periaatteita eikä kenties tapojakaan", myönsi madame

suoraan, mutta lisäsi filosofin tavoin: "Hänen käytöksensä luokassa

on aina täysin säädyllistä, vieläpä jossakin määrin arvokasta, ja

siinä kaikki mitä tarvitaan. Oppilaat ja vanhemmat eivät katso

kauemmas, enkä siis minäkään."

<tb>

Omituinen, hilpeä, meluisa pieni maailma oli tämä koulu: nähtiin

paljon vaivaa jotta kahleet saataisiin kätketyiksi kukkasiin,

hieno katolisuuden tuoksu tuntui joka toimenpiteessä, ja sallittua

oli laaja aistillinen vapaus (niin sanoakseni) kateellisen

henkisen rajoituksen vastapainoksi. Joka henki oli kasvatettava

orjuuteen, mutta jottei kenenkään ajatus pysähtyisi miettimään

tuota tosiseikkaa, tartuttiin kaikkiin ruumiillisen virkistyksen

mahdollisuuksiin ja tehtiin niistä mitä voitiin. Täällä kuten

muuallakin KIRKKO pyrki kasvattamaan lapsistaan ruumiillisesti

vahvoja, sielullisesti heikkoja olentoja, lihavia, vereviä,

raikkaita, mutta samalla tietämättömiä, ajattelemattomia,

kyselemättömiä. "Syö, juo ja elä", se sanoo. "Pidä huolta ruumiistasi

ja jätä sielusi minun haltuuni. Minä pidän huolta siitä, määrään sen

suunnan ja menen takuuseen sen lopullisesta kohtalosta." Kas siinä

kauppa jossa jokainen tosi katolilainen pitää itseään voittajana.

Lucifer käyttää aivan samaa sanamuotoa: "Kaiken tämän voiman annan

minä sinulle ja kunnian siitä, sillä se on jätetty minun haltuuni ja

minä annan sen kenelle ikinä tahdon. Jos sinä siis tahdot palvella

minua, on kaikki oleva sinun."

Näihin aikoihin -- kesän kukkeimman hehkun aikana -- tuli madame

Beckin oppilaitoksesta niin iloinen paikka kuin koulu suinkin

saattoi olla. Kaiken päivää olivat leveät kaksoisovet ja ikkunat

selkoselällään, yhtämittainen auringonpaiste näytti kotiutuneen

ilmakehään, pilvet purjehtivat kauas merten taa viipyen epäilemättä

sellaisten saarimaiden yllä kuin Englanti -- se rakas sumujen maa --

mutta pysyen kokonaan poissa kuivalta mannermaalta. Asuimme paljon

enemmän puutarhassa kuin katon alla. Tunnit pidettiin ja ateriat

nautittiin "suuressa lehtimajassa". Sitä paitsi tuntui lähenevä

loma-aika ilmassa, ja se muutti vapauden miltei vallattomuudeksi.

Pitkään syyslomaan oli enää kaksi kuukautta, mutta sitä ennen odotti

viettoaan eräs suuri päivä -- tärkeä juhlatilaisuus -- ei vähemmän

kuin madamen syntymäpäivä.

Juhlan johto lankesi etupäässä neiti St. Pierren osaksi, koska madame

itse muka oli asiasta erillään, kainosti tietämätön kaikesta mitä

tulisi tapahtumaan hänen kunniakseen. Ennen kaikkea hän ei koskaan

tietänyt, ei vähintäkään aavistanut, että joka vuosi pantiin koko

koulussa toimeen rahankeräys kauniin syntymäpäivälahjan ostoa varten.

Kohtelias lukija jättäköön tahdikkaasti huomioon ottamatta lyhyen

salaisen neuvottelun tämän asian johdosta madamen omassa huoneessa.

"Mitä tahdotte tänä vuonna?" kysyi hänen pariisilainen luutnanttinsa.

"Oh, mitä sellaisista! Jättäkää se sikseen. Antakaa lapsiparkojen

pitää franginsa." Ja madame näytti suopealta ja vaatimattomalta.

St. Pierre työnsi tällöin leukansa pystyyn; hän osasi madamen

ulkoa ja nimitti hänen "hyvyyden"-ilmeitään irvistyksiksi. Hän ei

hetkeäkään edes ollut kunnioittavinaan niitä.

"Pian nyt", hän sanoi kylmästi. "Mainitkaa esine. Pitääkö sen olla

korutavaraa vai porsliinia, rihkamaa vai hopeata?"

"No niin! Pari kolme hopealusikkaa ja saman verran hopeahaarukoita."

Ja tuloksena oli kaunis rasia, joka sisälsi hopeaesineitä kolmensadan

frangin arvosta.

Juhlapäivän ohjelma oli seuraava: lahjan antaminen, välipala

puutarhassa, näytelmäkappale, jonka oppilaat ja opettajat

esittivät, tanssia ja illallinen. Tämä kaikki tuntui minusta perin

suurenmoiselta, kuten hyvin muistan. Zélie St. Pierre ymmärsi

tällaisia asioita ja johti niitä taitavasti.

Pääkohta oli näytelmäkappale, jota varten tarvittiin kuukauden

valmistuksia. Jo näyttelijäin valinta kysyi taitoa ja huolekkuutta;

sitten seurasi lausunnan ja asentojen opetusta sekä lukemattomia

väsyttäviä harjoituksia. Kaikkeen tähän St. Pierre tietenkään ei

riittänyt: siinä vaadittiin toista johtoa, toista taitoa kuin

hänen. Henkilö joka täytti nämä vaatimukset, oli Paul Emanuel,

kirjallisuuden opettaja. Minun osalleni ei koskaan langennut päästä

kuulemaan herra Emanuelin näyttämöopetusta, mutta näin hänet usein

kun hän astui _carrén_ poikki (nelikulmainen eteinen asuinhuoneiden

ja luokkahuoneiden välillä). Lämpiminä iltoina kuulin hänen luentonsa

avoimesta ovesta, ja hänen nimensä sekä kaskuja hänestä kaikui

korviini joka taholta. Varsinkin aikaisempi tuttavamme neiti Ginevra

Fanshawe, joka oli valittu esittämään huomattavaa osaa näytelmässä ja

joka yleensä lahjoitti minulle suuren määrän vapaahetkistään, höysti

puhettaan usein jäljittelemällä hänen sanojaan ja tekojaan. Ginevran

mielestä hän oli hirvittävän ruma, ja tyttö tunnusti joutuvansa

miltei hysteerisen pelon valtaan kuullessaan hänen äänensä tai

askelensa. Hän oli tumma pieni mies, yrmeä ja pisteliäs. Minunkin

mielestäni hän oli aika karmea ilmiö -- musta lyhyeksi leikattu

tukka, leveä kellahtava otsa, laihat posket, suuret värisevät

sieraimet, läpitunkeva katse ja hätäinen käytös. Ärtyisä hän oli,

sen kyllä huomasi kun kuuli hänen tiuskivan määräyksiään kömpelölle

näyttelijäjoukolle. Väliin hän purki kärsimättömyyttään ja kiukkuaan

näihin harjaantumattomiin tilapäisnäyttelijättäriin ja pauhasi heidän

käsitystensä nurinkurisuutta, tunteittensa kylmyyttä, antaumuksensa

heikkoutta. "Kuulkaa!" hän huusi, ja hänen äänensä vyöryi yli äsken

mainittujen, ja kun kuuli Ginevran, Mathilden tai Blanchen heikon

piipityksen heidän yrittäessään matkia sitä, ymmärsi kyllä miksi tuo

samainen piipitys oli saanut palkakseen suuttumuksen kumeata murinaa

tai raivon vihaista sähinää.

"_Vous n'êtes donc que des poupées_?"[48] kuulin hänen jylistävän.

"_Vous n'avez pas de passions -- vous autres? Vous ne sentez donc

rien? Votre chair est de neige, votre sang de glace? Mois, je veux

que tout cela s'allume, qu'il ait une vie, une âme_!"[49]

Turha purkaus! Ja kun hän vihdoin huomasi että se _oli_ turha, heitti

hän äkkiä koko asian sikseen. Tähän asti hän oli opettanut heille

suurta murhenäytelmää, nyt hän repi murhenäytelmän kappaleiksi ja

toi seuraavana päivänä pienen, kiinteän, tyhjänpäiväisen ilveilyn.

Tämän tytöt ottivat vastaan suopeammin, ja sitä hän nyt takoi heidän

sieviin pyöreihin päihinsä.

Neiti St. Pierre oli aina läsnä Emanuelin harjoituksissa, ja

minulle kerrottiin että hänen kohtelias käytöksensä, näennäinen

tarkkaavaisuutensa, tahdikkuutensa ja viehkeytensä oli tehnyt

mainittuun herrasmieheen erittäin edullisen vaikutuksen. Hänellä oli

todellakin taito jonkin aikaa miellyttää ketä tahtoi, mutta tuo tunne

ei ollut kestävä: seuraavassa hetkessä se kuivui kuin kaste, haihtui

kuin höytyset.

Päivä ennen madamen juhlaa oli lupapäivä samoin kuin itse

syntymäpäiväkin. Se omistettiin kolmen kouluhuoneen siivoamiselle,

puhdistamiselle ja koristamiselle. Koko talossa vallitsi mitä iloisin

hälinä, ei ylä- eikä alakerrassa voinut hiljainen eristetty henkilö

löytää itselleen olosijaa, ja niinpä minä puolestani pakeninkin

puutarhaan. Koko päivän vaelsin ja istuskelin siellä yksin, etsin

lämpöä auringonpaisteesta, siimestä puiden alta ja jonkinlaista

seuraa omista ajatuksistani. Muistan hyvin, että sinä päivänä

vaihdoin vain kaksi lausetta elävien olentojen kanssa, mutta en

silti tuntenut itseäni yksinäiseksi, nautin vain saadessani olla

rauhassa. Syrjästäkatsojalle riitti kun sai kerran tai pari kulkea

huoneiden läpi, nähdä mitä muutoksia oli tekeillä, kuinka laadittiin

pieni pukuhuone ja näyttelijäinhuone, pystytettiin pieni lava

näyttämölaitteineen, kuinka Paul Emanuel yhdessä neiti St. Pierren

kanssa johti kaikkea ja kuinka innokas oppilasjoukko hilpeästi

puuhasi heidän käskyjensä mukaan.

Tuo suuri päivä valkeni. Aurinko nousi kuumana pilvettömälle

taivaalle ja paahtoi iltaan asti. Kaikki ikkunat ja ovet avattiin,

mikä teki tunnelman iloisen kesäiseksi ja vapaaksi -- ja täydellisin

vapaus näytti todellakin olevan päivän tunnussana. Opettajattaret

ja oppilaat tulivat aamiaispöytään kampaustakeissa, papiljotteja

hiuksissa: odottaessaan illan suurta pukeutumista heistä nähtävästi

oli hauskaa viettää aamupäivä ylenmääräisessä huolimattomuudessa --

kuten raatiherrat paastoavat ennen juhla-ateriaa. Kello yhdeksän

tienoissa aamulla saapui tärkeä toimihenkilö, kampaaja. Tuo jumalaton

ihminen asetti päämajansa rukoussaliin, ja siellä, vihkivesimaljan,

vahakynttiläin ja ristiinnaulitunkuvan läheisyydessä hän syventyi

taiteensa mysteereihin. Joka tyttö kutsuttiin vuoron perään hänen

käsiinsä ja tuli takaisin pää sileänä kuin näkinkenkä, valkoinen

jakaus virheettömänä ja pään ympärillä kreikkalaiset palmikot, jotka

kiilsivät kuin öljyttyinä. Minäkin käytin hyväkseni vuoroani muiden

mukana, ja saatoin tuskin uskoa mitä peili ilmaisi, kun jäljestäpäin

kysyin sen mieltä. Tuo runsas kruunu aaltoilevaa ruskeata tukkaa

kummastutti minua -- pelkäsin ettei kaikki ollut omaani, ja sain

tunnustella sitä useat kerrat ennen kuin varmasti tiesin pelkoni

turhaksi. Tunnustin silloin, että kampaaja oli ensiluokkainen

taiteilija, joka pystyi saamaan paljon irti arvottomistakin aineista.

Kun rukoussali oli suljettu, tuli makuuhuoneesta erinäisten --

lystikkään huoliteltujen -- pesujen, koristelujen ja somistelujen

näyttämö. Minulle oli ja tulee aina olemaan arvoitus, kuinka he

saattoivat kuluttaa niin paljon aikaa tehdessään niin vähän. Itse

toimitus näytti huolelliselta, monimutkaiselta, pitkältä, mutta

tulos oli yksinkertainen. Puhdas valkoinen musliinipuku, sininen

vyönauha (Pyhän Neitsyen värit), pari valkoisia tai oljenvärisiä

kiiltohansikkaita -- siinä juhlaunivormu, jonka ottamiseen tuo

talontäysi opettajattaria ja oppilaita omisti elämänsä kiitävät

tunnit. Mutta täytyy myöntää että asu kaikessa yksinkertaisuudessaan

oli virheetön -- täydellisen kuosikas, sopiva ja raikas. Joka

tukkalaite oli niin ikään soma ja sievä, kiinteydessään aistikas,

ja soveltui labassecourilaisten piirteiden täyteläiseen ja lujaan

kauneuteen, vaikka se olisikin ollut liian jäykkä notkeammalle ja

taipuisammalle kauneuslajille. Yleisvaikutus kaiken kaikkiaan oli

kiitettävä.

Katsellessani läpikuultavaa lumivalkoista massaa, muistan hyvin

tunteneeni itseni pelkäksi varjotäpläksi valokentällä. Minulla ei

ollut rohkeutta panna ylleni läpinäkyvää valkoista pukua, mutta

jotakin ohutta minulla täytyi olla, sillä ilma ja huoneet olivat

liian kuumat jotta olisi voinut sietää yllään vahvempaa kangasta,

ja niinpä olin penkonut ainakin tusinan myymälöitä, kunnes vihdoin

löysin jonkinlaista punervanharmaata harsokangasta -- väri, sanalla

sanoen, oli tiheän sumun, joka leijailee kukkivalla kanervakankaalla.

Ompelijattareni oli hyväntahtoisesti tehnyt pukuni niin hyvin kuin

suinkin osasi, sillä koska, kuten hän viisaasti huomautti, kangas oli

"niin alakuloista, niin himmeätä", oli työn huolellinen suoritus sitä

välttämättömämpää. Hyvä oli että hän otti asian tältä kannalta, sillä

minulla ei ollut ainoatakaan kukkasta eikä jalokiveä kaunistamassa

pukuani, ja mikä pahempi, minulla ei ollut luonnollisia ruusuja

poskissani.

Me unohdamme tällaiset puutteellisuudet keskellä arjen yksitoikkoista

aherrusta, mutta ne kyllä muistuttavat meille ikävästä

olemassaolostaan loistavissa tilaisuuksissa, kun kauneuden pitäisi

säteillä.

Oli miten oli, tuossa varjopuvussa viihdyin erinomaisesti, ja siitä

edusta en olisi saanut nauttia, jos ylläni olisi ollut jotakin

loistavampaa tai näkyvämpää. Myös madame Beck rohkaisi minua:

hänen pukunsa oli melkein yhtä huomaamaton kuin omanikin, paitsi

että hänellä oli rannerengas ja suuri rintasolki, jossa kulta ja

jalokivet välkkyivät. Satuimme kohtaamaan toisemme portaissa,

ja hän nyökäytti minulle päätään ja hymyili hyväksyvästi. Ei

siksi, että hänen mielestään olin kaunis -- sellainen asia ei

todennäköisesti voinut kiinnittää hänen mieltään -- vaan siksi,

että hän piti pukuani "sopivana", "säädyllisenä", ja Sopivaisuus ja

Säädyllisyys olivat kaksi tyyntä jumalatarta, joita madame palveli.

Hän myös pysähtyi, laski Olalleni hansikoidun kätensä, jossa oli

koruommeltu hyvältä tuoksuva nenäliina, ja kuiskasi korvaani

ivallisen huomautuksen toisista opettajattarista (joille juuri oli

päässyt lausumasta kohteliaisuuksia vasten kasvoja). "Ei mikään ole

mielettömämpää", hän sanoi, "kuin että kypsyneet naiset pukeutuvat

kuin viisitoistavuotiaat tytöt -- St. Pierre ainakin näyttää vanhalta

kietanalta, joka leikkii pikkutyttöä."

Tultuani valmiiksi ainakin pari tuntia aikaisemmin kuin kukaan

muu, huvittelin lähtemällä -- ei puutarhaan, jossa palvelustytöt

parhaillaan järjestivät pitkiä pöytiä, asettivat tuoleja ja

levittelivät liinoja välipalaa varten -- vaan kouluhuoneisiin, jotka

nyt olivat tyhjät, hiljaiset, viileät ja puhtaat. Seinät olivat

äskettäin maalatut, lautalattiat pestyt ja tuskin vielä kuivuneet,

raikkaat kukat maljakoissa koristivat ikkunalautoja ja puhtaat

uutimet suuria ikkunoita.

Vetäydyin ensimmäiseen luokkaan, joka sijaitsi pienemmässä ja

somemmassa huoneessa kuin muut, valitsin lasiovisesta kirjakaapista,

jonka avain oli hallussani, kirjan jonka nimi oli hieman lupaava, ja

istuin lukemaan. Tämän "luokan" eli kouluhuoneen lasinen ovi avautui

suureen lehtimajaan; akaasiapuun lehvät hyväilivät sen ruutuja

kurkottautuessaan toisella puolen ovea kukkivaa ruusupensasta kohti,

ja tässä ruusupensaassa hyrisi ahkera ja onnellinen mehiläisparvi.

Aloin lukea. Juuri kun turvapaikkani hiljainen hyminä, ympäröivä

siimes ja lämmin yksinäinen rauha alkoi karkottaa kirjani sivulta

ajatuksen ja silmistäni näkövoiman sekä houkutella minut unelmain

polulle, johonkin unimaailman syvään rotkoon -- juuri silloin kuului

katuovelta kiivain soitto mitä tuo paljon kokenut kone koskaan oli

helistänyt, ja tempasi minut takaisin tietoisuuteen.

Nyt oli asia niin, että kello oli kilissyt kaiken aamua, kun

työmiehet, palvelijattaret, kampaajat ja ompelijat juoksivat

lukemattomilla asioillaan. Lisäksi oli täysi syy odottaa että se

soi myös koko iltapäivän, koska noin satakunta ulko-oppilasta

oli vielä saapumatta vaunuillaan tai ajurinrattailla, eikä ollut

luultavaa että se vaikenisi illallakaan, kun vanhemmat ja ystävät

kerääntyivät katsomaan näytelmää. Näissä olosuhteissa oli soitto --

vieläpä kiivaskin -- ymmärrettävä asia, ja kuitenkin oli juuri tässä

helähdyksessä oma omituinen sointinsa, joka karkotti unelmani ja

pudotti kirjan polveltani.

Olin kumartunut nostamaan viimeksi mainittua, kun -- lujina, nopeina,

varmoina -- suoraan läpi eteisen -- pitkin käytävää, poikki _carrén_,

läpi ensi osaston, toisen osaston, suuren salin -- lähestyivät

askelet, pikaiset, säännölliset, kärkkäät. Ensi luokan -- minun

pyhättöni -- suljettu ovi ei ollut esteenä; se lensi auki ja aukon

täytti päällystakki ja kreikkalainen lakki sekä kaksi silmää, jotka

ensin harhailivat sinne tänne, sitten nälkäisinä iskivät minuun.

"_C'est cela_!"[50] sanoi ääni. "_Je la connais; c'est l'Anglaise.

Tant pis. Tout Anglaise, et, par conséquent toute bégueule qu'elle

soit -- elle fera mon affaire, ou je saurai pourquoi_."[51]

Sitten hän sanoi jollakin tavoin tuiman kohteliaasti (otaksun

hänen arvelleen etten ollut kuullut sanaakaan hänen aikaisemmasta

epäkohteliaasta mutinastaan) ja hirvittävimmällä murteella mitä

milloinkaan on kuultu: "Meess -- teidän pitää näytellä, siitä ette

pääse mihinkään."

"Mitä voin tehdä hyväksenne, herra Paul Emanuel?" kysyin, sillä

tulija oli Paul Emanuel, sangen kiihtyneessä mielentilassa.

"Teidän pitää näytellä. Minä en tahdo että peräydytte tai rypistätte

kulmianne tai teeskentelette kainoutta. Minä luin kasvonne sinä

iltana kun tulitte, minä näen lahjanne. Te osaatte näytellä, teidän

pitää näytellä."

"Mutta kuinka, herra Paul? Mitä tarkoitatte?"

"Tässä ei ole aikaa hukattavana", hän sanoi, puhuen nyt ranskaa,

"ja heittäkää hiiteen kaikki vastahakoisuus, kaikki estelyt, kaikki

teeskentely. Teidän täytyy ottaa osa."

"Ilveilyssäkö?"

"Ilveilyssä. Tepä sen sanoitte."

Minä läähätin kauhuissani. _Mitä_ tuo pikku mies tarkoitti?

"Kuulkaa", hän sanoi. "Minä kerron teille asian, ja te vastaatte

myöntävästi tai kieltävästi, ja sen vastauksen mukaan olen aina

arvosteleva teitä."

Ärtyisän luonteen vaivoin hillitty kiihko hehkui hänen poskissaan,

salamoi hänen katseissaan. Varomattomuus ja tympeys, epäröinti,

hitaus, teeskentely ja ennen kaikkea itsepintaisuus olisi helposti

saanut hänet väkivaltaiseksi ja leppymättömäksi. Vaikeneminen ja

tarkkaavaisuus oli paras lääke: minä kuuntelin.

"Koko asia on menossa myttyyn", hän alkoi. "Louise Vanderkelkov on

sairastunut -- niin ainakin vakuuttaa hänen naurettava äitinsä. Minä

puolestani uskon varmaan että hän jaksaisi näytellä jos tahtoisi,

puuttuu vain hyvää tahtoa. Hänellä oli näytelmässä osa, niinkuin

tiedätte tai ette tiedä, se on yhdentekevää. Ilman tätä osaa ei koko

näytelmästä tule mitään. Nyt on enää muutama tunti oppimisaikaa:

yksikään tyttö koko koulussa ei tahtoisi kuulla järkeä eikä ryhtyä

tehtävään. Totisesti osa ei ole mielenkiintoinen eikä miellyttävä,

ja heidän viheliäinen itserakkautensa -- tuo alhainen ominaisuus,

jota naisissa on niin paljon -- kapinoi sitä vastaan. Englannittaret

ovat joko sukupuolensa parhaita tai huonoimpia. _Dieu sait que je les

déteste comme la peste, ordinairement_"[52] (tämän tuo konna mumisi

hampaittensa välistä). "Minä turvaudun englannittareen ja pyydän

häntä auttamaan itseäni. Mikä on hänen vastauksensa -- kyllä vai ei?"

Tuhat vastaväitettä nousi mieleeni. Vieras kieli, ajan lyhyys,

suuri yleisö... Halu peräytyi, taito epäilytti, itsekunnioitus

(tuo "viheliäinen ominaisuus") vapisi. "Ei, ei, ei!" sanoi tämä

kaikki, mutta kun katsoin herra Paulia ja näin hänen huolestuneissa,

kiihkeissä ja tutkivissa silmissään jonkinlaisen pyynnön kaikkien

uhkausten takana, pääsi huuliltani: "suostun". Hetkiseksi hänen

ankara ilmeensä vaihtui tyytyväisyyden värähdykseen, mutta pian hän

taas suoristihe ja jatkoi:

"Nopeasti työhön! Tässä on kirja, tässä osanne, lukekaa!" Ja minä

luin. Hän ei kiitellyt, ja väliin hän torui ja polki jalkaa. Hän luki

minulle, ja minä jäljittelin huolellisesti. Osa oli epämiellyttävä

-- miehen, typerän narrin. Siihen ei voinut panna sydäntä eikä

sielua -- minä inhosin sitä. Näytelmän -- mitättömän ilveilyn --

juonena oli parin kilpailijan ponnistelut kauniin keimailijan käden

voittamiseksi. Toista kosijaa nimitettiin "karhuksi", hän oli hyvä

ja kunnollinen mutta sivistymätön mies, jonkinlainen jalokivi

kuonakasassa, toinen oli perhonen, suunpieksijä ja petturi, ja

minusta piti tulla perhonen, suunpieksijä ja petturi.

Minä tein parhaani -- mikä tietysti oli huonoa ja ärsytti herra

Paulia. Hän alkoi tupakoida. Kävin käsiksi työhön kahta vimmatummin,

koetin tehdä parempaa kuin parhaani. Uskon että hän antoi tunnustusta

hyville aikeilleni, sillä hän ilmaisi olevansa osittain tyytyväinen.

"Se menettelee", hän huusi, ja koska puutarhasta alkoi kuulua ääniä

ja puiden välissä vilahteli valkoisia pukuja, hän lisäsi: "Teidän

täytyy vetäytyä syrjään, teidän täytyy olla yksinänne oppimassa tätä.

Tulkaa kanssani."

Saamatta aikaa ja voimia epäröimiseen huomasin samassa hengenvedossa

tulevani temmatuksi kuin tuulispäässä yläkertaan, vieläkin kerrosta

ylemmäs, ei, kahta kerrosta ylemmäs, (sillä tämä kiukkuinen pikkumies

näytti vaistomaisesti osaavan joka paikkaan). Minut lennätettiin

yksinäiselle ja korkealle ullakolle, työnnettiin sisään, ovi

lukittiin ja herra Paul pisti avaimen taskuunsa ja katosi.

Ullakko ei ollut mikään miellyttävä paikka. Uskon ettei hän tietänyt

kuinka epämiellyttävä se oli, muuten hän ei suinkaan olisi noin

vain muitta mutkitta lukinnut minua sinne. Tällaisena kesäpäivänä

se oli kuuma kuin Afrikka, talvella taas kylmä kuin Grönlanti. Se

oli täynnä laatikoita ja romua, vanhat vaatteet verhosivat sen

maalaamattomia seiniä, hämähäkinverkot lakaisematonta kattoa.

Tiedettiin varsin hyvin, että siellä asusti rottia, kovakuoriaisia

ja torakoita -- huhuttiinpa että puutarhan aavemainen nunna oli

kerran nähty sielläkin. Osittainen pimeys peitti yhden nurkan, jonka

yli oli vedetty, ikään kuin salaperäisyyden lisäämiseksi, vanha

tummanruskea uudin verhoksi tummalle riville talvitakkeja, jotka

riippuivat kukin naulassaan kuin pahantekijä hirsipuussa. Noiden

takkien keskeltä, tuon verhon takaa sanottiin nunnan tulleen. Minä

en sitä uskonut, eikä mikään sensuuntainen pelko minua häirinnyt,

mutta minä näin hyvin tumman ja hyvin suuren rotan, jolla oli pitkä

häntä, liukuvan esiin tuosta likaisesta komerosta, ja lisäksi sattui

silmäni moneen kovakuoriaiseen, jotka muodostivat täpliä lattialle.

Nämä otukset kiusasivat minua enemmän kuin kenties on viisasta sanoa,

ja niin myös paikan pölyisyys, romu ja kuumuus. Viimeksi mainittu

häiriö olisi pian käynyt sietämättömäksi, ellen olisi onnistunut

avaamaan kattoikkunaa ja siten saanut hieman raikasta ilmaa. Tämän

aukon alapuolelle vedin suuren tyhjän arkun, ja nostettuani sen

päälle pienemmän laatikon ja pyyhittyäni pölyt molemmista kokosin

huolellisesti ympärilleni pukuni helmat (lukija muistakoon että se

oli paras pukuni ja niin ollen oikeutettu huolenpidon kohde) ja

nousin tälle tilapäiselle valtaistuimelle. Istuttuani kävin käsiksi

tehtävääni, ja lukiessani en suinkaan unohtanut pitää ankarasti

silmällä kovakuoriaisia ja torakoita, jotka luullakseni herättivät

minussa vieläkin kuolettavampaa pelkoa kuin rotat.

Ensi vaikutelmani oli, että olin ryhtynyt tehtävään jota oli

suorastaan mahdoton täyttää, ja päätin yksinkertaisesti tehdä

parhaani ja alistua epäonnistumaan. Huomasin kuitenkin pian, että

yksi osa niin lyhyessä kappaleessa ei ollut enempää kuin mitä muisti

saattoi hallita muutaman tunnin harjoituksen jälkeen. Minä luin ja

luin, ensin kuiskaten, sitten ääneen. Täysin varmana ettei kukaan

inhimillinen olento kuunnellut minua, näyttelin osaani ullakon

syöpäläisille. Syvennyttyäni sen tyhjyyteen, kevytmielisyyteen ja

vilpillisyyteen kostin ylenkatseen ja kärsimättömyyden innoittamana

tuolle narrille tekemällä hänet niin narrimaiseksi kuin suinkin

osasin.

Tässä työssä kului iltapäivä: päivä alkoi kallistua illaksi, ja

minun, joka en ollut syönyt mitään sitten aamiaisen, alkoi olla

ääretön nälkä. Ajattelin välipalaa jota toiset varmasti parhaillaan

ahmivat kaukana puutarhassa. Olin nähnyt eteisessä korillisen

pieniä _pâtés à la crême_,[53] jotka mielestäni voittivat kaikki

muut keittotaidon tuotteet. Piirakka tai kimpale kakkua olisi tällä

hetkellä tullut oikein hyvään paikkaan, ja mikäli haluni noihin

herkkuihin kasvoi, alkoi minusta tuntua jonkin verran kovalta, että

minun piti viettää lupapäiväni paastoten ja vankilassa. Niin kaukana

kuin ullakko olikin eteisestä ja katuovesta, kuului ovikellon ikuinen

kilinä tännekin heikosti, samoin pyörien alituinen ratina kiusatulla

kiveyksellä. Tiesin että talo ja puutarha olivat tulvillaan väkeä ja

että tuolla alhaalla oli hauskaa ja iloista; täällä alkoi hämärtää,

kovakuoriaiset häipyivät näkyvistäni, ja ajattelin vavisten että

ne kenties salaa lähestyivät minua, nousivat valtaistuimelleni

näkymättöminä ja valtasivat pukuni liepeet aavistamattani.

Kärsimättömänä ja pelokkaana aloin harjoittaa osaani uudelleen vain

ajan tappamiseksi. Juuri kun olin päässyt loppuun, kuului korviini

avaimen odotettu rapina lukossa -- sangen tervetullut ääni. Herra

Paul (hämärän läpi saatoin juuri nähdä että se _oli_ herra Paul,

erotin hänen lyhyeksi leikatun tukkansa samettimaisen mustuuden ja

hänen otsansa kellahtavan norsunluun) kurkisti sisään.

"Hyvä!" hän huusi pitäen ovea auki ja jääden seisomaan kynnykselle.

"Minä kuulin kaiken. Se käy aika hyvin. Uudestaan!"

Minä epäröin hetkisen.

"Uudestaan", hän sanoi ankarasti. "Ei mitään irvistyksiä! Hiiteen

kainous!"

Minä luin osani uudelleen, mutta en puoliksikaan niin hyvin kuin

yksin ollessani.

"No, ainakin hän osaa sen", sanoi hän hieman tyytymättömänä, "eikä

voi olla turhantarkka eikä vaatelias näissä olosuhteissa." Sitten hän

lisäsi: "Saatte aikaa vielä kaksikymmentä minuuttia, näkemiin!" Ja

hän aikoi lähteä.

"Monsieur", huusin kooten rohkeuteni.

"Mikä on, mademoiselle?"

"Minun on kova nälkä."

"Mitä, onko teidän nälkä! Entä välipala?"

"Siitä en tiedä mitään. Sitä en ole nähnyt, kun olen ollut suljettuna

tänne."

"Ah! Aivan niin", hän huusi.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli valtaistuimeni hylätty, ullakko

tyhjänä, ja sama tuulenpuuska, joka oli lennättänyt minut ullakolle,

toistui nyt päinvastaiseen suuntaan ja vei minut alas -- alas

-- alas hamaan keittiöön asti. Minä luulin joutuvani kellariin.

Keittäjättärelle annettiin ankara määräys hankkia ruokaa ja

minulle yhtä ankara määräys syödä. Suureksi ilokseni tämä ruoka

rajoittui kahviin ja leivoksiin: olin pelännyt saavani viiniä ja

makeisia, joista en pitänyt. Kuinka hän arvasi että pidin pienistä

kermapiirakoista, sitä en voi tietää, mutta hän meni ulos ja hankki

minulle sellaisen jostakin. Minä söin ja join sangen halukkaasti ja

säästin _petit pâtén_ viimeiseksi, jälkiruoaksi. Herra Paul valvoi

ateriaani ja melkein väkisin ajoi minuun enemmän kuin saatoin niellä.

"Hyvä on", hän huudahti, kun olin ilmoittanut etten todellakaan

jaksanut syödä enempää ja kohotetuin käsin rukoillut häntä säästämään

minua lisäsämpylältä, jolle hän juuri oli levittänyt voita. "Te kai

pidätte minua jonkinlaisena tyrannina tai Sinipartana, joka kiduttaa

naisia nälällä ullakolla, mutta itse asiassa en ole sellainen. No

nyt, neiti, onko teillä rohkeutta ja voimaa esiintyä?"

Minä sanoin luulevani että minulla oli, vaikka itse asiassa olinkin

aivan pyörällä päästä ja tuskin olisin osannut sanoa miltä minusta

tuntui, mutta tämä pikkumies oli senlaatuinen ihminen, jota ei saanut

vastustaa jollei omistanut niin ääretöntä voimaa, että olisi kyennyt

lannistamaan hänet heti.

"Tulkaa sitten", hän sanoi tarjoten kätensä.

Minä annoin hänelle omani, ja hän lähti liikkeelle sellaisella

vauhdilla, että minun oli pakko juosta pysyäkseni hänen rinnallaan.

Nelikulmaisessa eteisessä hän pysähtyi hetkeksi; siellä paloivat

suuret lamput, luokkahuoneiden leveät ovet olivat selällään, samoin

suuret puutarhaovet, puuastiassa kasvavat pomeranssipuut ja suuret

kukat ruukuissaan koristivat näitä ovia molemmin puolin, ja joukko

naisia ja herroja iltapuvuissaan käveli kukkien keskellä. Sisälle

luokkahuoneisiin avautui komea näköala: tungeksivaa ja aaltoilevaa,

hälisevää, keinuvaa ja virtaavaa joukkoa, kaikki ruusuista, sinistä

ja miltei läpikuultavan valkoista. Katossa paloi kynttiläkruunuja,

etäällä taustassa oli näyttämö, juhlallinen vihreä esirippu, rivi

kynttilöitä, lavan reunalla.

"Eikö ole kaunista?" kysyi seuralaiseni.

Minun olisi pitänyt vastata myöntävästi, mutta sydämeni nousi

kurkkuun. Herra Paul huomasi sen, muljautti minulle rumasti silmäänsä

ja antoi minulle pienen ravistuksen vaivoistani.

"Minä tahdon tehdä parhaani, mutta soisin että kaikki olisi ohi",

sanoin, ja kysyin sitten: "Onko meidän kuljettava tuon joukon läpi?"

"Ei mitenkään, minä hoidan asiat paremmin: me kuljemme puutarhan

kautta -- tästä."

Seuraavana hetkenä olimme ulkona. Tyven ja viileä ilta virkisti

minua jonkin verran. Kuutamoa ei ollut, mutta lukuisten loistavien

ikkunoiden heijastus valaisi pihaa kirkkaasti ja myös käytäviä --

himmeästi. Taivas oli pilvetön, ja sen aavuudessa värisi tuhansittain

eläviä valoja. Kuinka leppoisia ovatkaan mannermaan illat -- lauhoja,

sulotuoksuisia, turvallisia! Ei merisumua, ei viluista kosteutta --

sumuttomia kuin keskipäivä ja raikkaita kuin aamu.

Kuljettuamme pihan ja puutarhan poikki tulimme ensimmäisen luokan

ovelle. Se oli auki kuten kaikki muutkin ovet sinä iltana, me

astuimme sisään, ja sitten minut johdettiin pieneen huoneeseen, joka

erotti luokan suuresta salista. Tämä huone häikäisi silmiäni, se kun

oli niin tulvillaan valoa, se huumasi korviani, sillä se oli niin

täynnä häliseviä ääniä, se tukehdutti minua, se kun oli niin kuuma,

umpinainen ja täynnä väkeä.

"Järjestystä! Hiljaisuutta!" huusi herra Paul. "Tämähän on kaaosta",

hän jatkoi, ja melu hiljeni. Tusinalla sanoja ja yhtä monella

liikkeellä hän ajoi ulos puolet läsnäolijoista ja pakotti loput

järjestykseen. Ne jotka jäivät, olivat kaikki erikoispuvuissa:

he olivat esiintyjiä, ja tämä oli näyttelijäin huone. Herra Paul

esitti minut. Kaikki töllistelivät ja muutamat virnistelivät.

Minä olin yllätys; kukaan ei ollut odottanut että englannitar

esiintyisi ilveilyssä. Ginevra Fanshawe, joka oli somasti pukeutunut

osaansa varten ja viehättävän kaunis, käänsi minuun parin silmiä,

jotka olivat pyöreät kuin napit. Hän oli parhaalla tuulellaan,

ilman vähintäkään pelon tai ujouden tuntua, päinvastoin ihastunut

saadessaan kohta loistaa satojen edessä, ja tuloni näytti "lyövän

hänet hämmästyksellä" kesken iloa. Hän olisi huudahtanut, mutta herra

Paul piti hänet ja muutkin aisoissa.

Silmäiltyään ja arvosteltuaan koko joukkoa herra Paul kääntyi minuun

päin.

"Teidänkin pitää pukeutua osaanne varten."

"Niin -- pukeutua mieheksi!" huudahti Zélie St. Pierre ja hyökkäsi

eteenpäin lisäten ylen avuliaasti: "Minä puen hänet itse."

Mieheksi pukeutuminen ei miellyttänyt minua eikä olisi sopinutkaan

minulle. Olin suostunut ottamaan miehen nimen ja osan; mitä hänen

pukuunsa tulee -- seis siinä! Ei. Tahdoin pitää oman pukuni,

tuli mitä tuli. Herra Paul saisi myrskytä, saisi raivota -- minä

tahdoin pitää oman pukuni. Sanoin sen, ja ääneni oli yhtä varma

tarkoituksessaan kuin matala ja kenties epävakainen ilmaisumuodossaan.

Hän ei aivan heti ruvennut myrskyämään eikä raivoamaan, kuten

varmasti olin luullut. Hän oli vaiti. Mutta Zélie ehätti taas väliin.

"Hänestä tulee mainio _petit-maître_. Tässä ovat vaatteet -- kaikki

tyynni. Ne ovat ehkä liian suuret, mutta siitä minä kyllä selviydyn.

Tulkaa, rakas ystävä -- kaunis englannitar!"

Ja hän nauroi ivallisesti, sillä minä en ollut "kaunis". Hän

tarttui käteeni, hän aikoi vetää minut mukanaan. Herra Paul seisoi

liikkumatta -- puolueettomana.

"Te ette saa vastustaa", jatkoi St. Pierre, sillä minä vikuroin. "Te

pilaatte kaiken, turmelette näytelmän hilpeyden, katsojain huvin,

uhraatte kaiken itserakkaudellenne. Se olisi liian paha -- monsieur

ei koskaan tule sitä sallimaan."

Hän etsi herra Paulin katsetta. Niin tein minäkin. Tämä katsoi

ensin häneen, sitten minuun. "Seis", hän sanoi hitaasti, pysäyttäen

St. Pierren, joka yhä ponnisteli saadakseen minut mukaansa. Kaikki

odottivat ratkaisua. Hän ei ollut vihoissaan eikä ärtyisä. Huomasin

sen ja rohkaisin mieleni.

"Ettekö pidä näistä vaatteista?" hän kysyi osoittaen miehen

vaatekappaleita.

"Ei minulla ole mitään muutamia vastaan, mutta kaikkia en huoli."

"Kuinka sitten käy? Kuinka voi suostua miehen osaan ja astua

näyttämölle naisen puvussa? Tosin tämä on vain amatöörinäyttämö --

_vaudeville de pensionnat_; erinäisiä myönnytyksiä voin sallia, mutta

täytyyhän teillä toki olla jotakin, josta näkee teidän kuuluvan

jalompaan sukupuoleen."

"Ja siihen suostunkin, monsieur, mutta minun täytyy saada järjestää

asia omalla tavallani, kukaan ei saa sekaantua siihen, eikä vaatteita

saa väkisin tyrkyttää minulle. Antakaa minun itse pukeutua."

Sanaakaan lausumatta herra Paul otti puvun St. Pierreitä, antoi sen

minulle ja päästi minut pukuhuoneeseen. Jäätyäni yksin tyynnyin

täydellisesti ja ryhdyin työhön kaikessa rauhassa. Jätin ylleni

naisen puvun sellaisenaan, otin vain lisäksi pienen liivin,

kauluksen, solmion ja pienen päällystakin, jotka oli saatu erään

oppilaan veljeltä. Avasin palmikkoni, kiinnitin hiukseni lujasti

takaa, ja edestä kampasin ne toiselle sivulle. Otin käteeni hatun

ja hansikkaat ja lähdin ulos. Herra Paul ja kaikki muut odottivat.

Paul silmäili minua. "Olkoon menneeksi näin koulussa", hän sanoi.

Sitten hän lisäsi melkein ystävällisesti: "Rohkeutta, ystäväni! Vähän

kylmäverisyyttä vain -- vähän häikäilemättömyyttä, neiti Lucien, ja

kaikki käy hyvin!"

St. Pierre nauraa hihitti taaskin kylmällä käärmeellisellä tavallaan.

Minä olin närkäs, sillä olin kiihtynyt, enkä voinut olla kääntymättä

häneen sanoakseni että jollei hän olisi nainen ja minä herrasmies,

tekisi mieleni haastaa hänet kaksintaisteluun.

"Näytelmän jälkeen, näytelmän jälkeen", sanoi herra Paul. "Sitten

annan teille pistoolit ja järjestämme taistelun kaikkien sääntöjen

mukaan. Se on vain vanha riita Ranskan ja Englannin välillä."

Mutta nyt lähestyi hetki jolloin näytäntö oli alkava. Herra

Paul asettui eteemme ja piti meille lyhyen puheen kuin kenraali

sotilailleen ennen taistelua. En tiedä mitä hän sanoi, paitsi että

hän kehoitti meitä jokaista täyttämään sydämensä oman mitättömyytensä

tunteella. Jumala tietää että minun mielestäni tuo neuvo oli

tarpeeton muutamille meistä. Kello kilisi. Minä ja kaksi muuta

työnnettiin näyttämölle. Kello soi uudelleen. Minun oli sanottava

ihan ensimmäiset sanat.

"Älkää katsoko yleisöön älkääkä ajatelko sitä", kuiskasi herra Paul

korvaani. "Kuvitelkaa että olette ullakolla ja näyttelette rotille."

Hän katosi. Esirippu nousi -- käpertyi kattoon, ja eteemme humahti

valojen kirkkaus, pitkä huone, hilpeä väkijoukko. Minä ajattelin

kovakuoriaisia, vanhoja laatikoita, madonsyömiä arkkuja. Sanoin

sanottavani huonosti, mutta sanoin sen. Tuo ensimmäinen vuorosana

olikin vaikein, sillä se ilmaisi minulle sen tosiseikan, että

en pelännyt yleisöä läheskään niin paljon kuin omaa ääntäni.

Tuo vieras ulkomaalainen yleisö ei merkinnyt minulle mitään. En

ajatellutkaan sitä. Kun kieleni kerran vapautui ja ääneni pääsi

oikeaan korkeuteensa ja sointiinsa, silloin en ajatellut muuta kuin

esittämääni henkilöä -- ja herra Paulia, joka kuunteli, katseli ja

oli kuiskaajana näyttämön syrjässä.

Vähitellen, tuntiessani oikean voimani tulevan -- oikeiden

lähteiden pyrkivän valloilleen -- tyynnyin siksi paljon, että

saatoin kiinnittää huomiota kanssanäyttelijöihini. Muutamat heistä

näyttelivät erittäin hyvin, varsinkin Ginevra Fanshawe, jonka tuli

keimailla kahdelle ihailijalle -- tehtävä mistä hän suoriutui

verrattomasti, hänhän oli oikeassa elementissään. Huomasin että hän

kerran tai pari oli erityisen suopea ja tehostetun puolueellinen

minua, keikaria, kohtaan. Niin vilkkaasti ja innokkaasti hän suosi

minua, niin merkitseviä katseita hän sinkosi kuuntelevaan ja käsiä

taputtavaan yleisöön, että minulle -- joka tunsin hänet -- kävi

äkkiä selväksi että hän näytteli _jollekin_, ja minä seurasin hänen

katseitaan, hymyjään, liikkeitään, ja keksin ennen pitkää, että hän

oli valinnut ainakin kauniin ja hienon maalitaulun vasamoilleen.

Aivan näiden nuolien suunnassa, muita katsojia kookkaampana ja niin

ollen vieläkin alttiimpana niille seisoi tuttu olento -- levollisena

mutta hyvin tarkkaavaisena -- tohtori John.

Tuo näky oli jossakin määrin kiihottava. Tohtori Johnin katseessa

oli sanoja, vaikka en osannutkaan tulkita niitä, se yllytti minua,

luin siitä tarinan, panin ajatukseni osaan jota näyttelin, panin

sen Ginevran-palvontaani. "Karhussa" eli rehellisessä ihailijassa

näin tohtori Johnin. Säälinkö häntä, kuten ennen vanhaan? En, minä

paadutin sydämeni, kilpailin hänen kansaan ja löin hänet laudalta.

Tiesin olevani vain narri ja keikari, mutta missä hän ei kelvannut,

siellä minä saatoin miellyttää. Nyt tiesin näytteleväni ihmistä

joka tahtoo ja on päättänyt voittaa ja valloittaa. Ginevra yllytti

minua, ja yhdessä miltei muutimme osan luonnetta, kullaten keikarin

kiireestä kantapäähän. Näytösten välissä herra Paul sanoi että hän

ei tietänyt mikä meitä riivasi, ja miltei nuhteli meitä. "Se on

kenties kauniimpaa kuin esikuvanne", hän sanoi, "mutta se ei ole

oikein." Minä en myöskään tietänyt mikä minua riivasi, mutta halusin

jotenkin jättää varjoon "karhun", so. tohtori Johnin. Ginevra oli

hellä -- kuinka olisin voinut olla muuta kuin ritarillinen? Pysyen

kirjaimellisesti uskollisena osalleni muutin huoletta koko sen

hengen. Ilman sydäntä, ilman mielenkiintoa en voinut näytellä sitä

ollenkaan. Näyteltävä sitä kuitenkin oli -- tuo kaivattu mauste pääsi

mukaan -- ja minä näyttelin hyvällä halulla.

Mitä sinä iltana tunsin ja tein, sitä en olisi odottanut tuntevani ja

tekeväni, yhtä vähän kuin että minut hurmauksen tilassa nostettaisiin

seitsemänteen taivaaseen. Kylmänä, vastahakoisena, pelokkaana

olin toisen mieliksi suostunut näyttelemään osaani: ennen pitkää

lämpenin, rohkaistuin, mielenkiintoni heräsi, ja näyttelin omaksi

huvikseni. Mutta seuraavana päivänä, kun ajattelin tätä kaikkea,

en vähääkään hyväksynyt tällaisia amatöörinäytäntöjä, ja vaikka

olinkin mielissäni kun olin saanut tehdä herra Paulille palveluksen

ja kerran koettaa voimiani, päätin lujasti, ettei minua enää koskaan

vedettäisi samanlaiseen juttuun. Harras halu näyttämötaiteeseen oli

osoittautunut kuuluvan luonteeseeni; tämän vastakeksityn taipumuksen

helliminen ja kehittäminen olisi voinut lahjoittaa minulle kokonaisen

maailman hauskuutta, mutta se ei olisi sopinut minunlaiselleni

syrjästäkatsojalle. Se taipumus ja halu oli työnnettävä syrjään, ja

minä työnsin ne syrjään ja lukitsin ne päätöksellä jota ei aika eikä

kiusaus ole sittemmin järkyttänyt.

Tuskin oli näytelmä ohi ja _kunnialla_ ohi, kun tuo

kiukkuinen ja itsevaltainen herra Paul muuttui aivan toiseksi.

Vapautuneena ohjaajan edesvastuusta hän viipymättä luopui

opettajan-ankaruudestaan, tupsahti keskellemme vilkkaana,

ystävällisenä ja puheliaana, puristi jokaisen kättä, kiitti kutakin

erikseen ja ilmoitti päätöksensä että meidän kaikkien oli tanssittava

hänen kanssaan alkavissa tanssiaisissa. Kun hän tuli vaatimaan

minun lupaustani, sanoin hänelle etten tanssi. "Tämän kerran

teidän täytyy", oli vastaus, ja jollen olisi pujahtanut syrjään ja

pysytellyt poissa hänen tieltään, olisi hän varmaan pakottanut minut

tähän toiseenkin esitykseen. Mutta minä olin näytellyt tarpeekseni

jo yhden illan osalta; oli aika taas palata itseeni ja tavalliseen

elämääni. Kanervanvärinen pukuni menetteli kyllä päällystakin

alla näyttämöllä, mutta ei olisi sopinut valssiin tai katrilliin.

Vetäydyin hiljaiseen soppeen, josta huomaamattomana saatoin tehdä

havaintoja -- tanssiaiset, loisto ja huvitus vierivät ohitseni kuin

näytelmä.

Taaskin oli Ginevra Fanshawe prinsessa, kaunein ja iloisin

läsnäolijoista. Hänet valittiin avaamaan tanssiaiset, ja hyvin

ihastuttavalta hän näytti, hyvin viehkeästi tanssi, hyvin iloisesti

hymyili. Tällaiset tilaisuudet olivat hänen voittojaan -- hän oli

huvituksen lapsi. Työ ja kärsimykset kohtasivat hänet penseänä ja

lannistuneena, voimattomana ja nureksivana, mutta ilo levitti hänen

perhossiipensä, kirkasti niiden kultatomun ja loistavat täplät, sai

hänet säkenöimään kuin jalokivi ja hehkumaan kuin kukka. Tavalliselle

ruoalle ja juomalle hän nyrpisti nenäänsä, mutta ravitsi itseään

kermavaahdolla ja jäätelöllä kuin mehiläinen hunajalla; makea viini

oli hänen elementtinsä ja makeat leivokset hänen jokapäiväinen

leipänsä. Ginevra eli täyttä elämäänsä tanssisalissa, muualla hänen

mielialansa laskeutui.

Älä ajattele, lukija, että hän kukoisti ja säkenöi tuolla

tavoin vain herra Paulin, tanssittajansa vuoksi, tai että hän

sinä iltana tuhlaili parasta viehätysvoimaansa vain toveriensa

mielenylennykseksi, tai vanhempien ja isovanhempien, jotka täyttivät

nelikulmaisen eteisen ja tanssisalin seinät. Niin tympeissä ja

rajoitetuissa olosuhteissa, niin nolojen ja laimeiden vaikutinten

varassa Ginevra olisi tuskin viitsinyt tanssia ainoatakaan katrillia;

väsymys ja ärtyisyys olisi pian karkottanut virkeyden ja hyvän

tuulen. Mutta hän tiesi juhlayleisön raskaassa massassa löytyvän

kuohuaineen joka nostatti kaiken muun, tunsi mausteen joka antoi

suloisen lisämaun, keksi syitä jotka oikeuttivat hänet käyttämään

valituimpia viehätyskeinojaan.

Tanssisalissa tosin ei nähty ainoatakaan miespuolista olentoa, joka

ei ollut naimisissa tai isä -- lukuun ottamatta herra Paulia. Tämä

herrasmies oli myös sukupuolensa ainoa, jonka sallittiin viedä koulun

oppilas tanssiin, ja tämä poikkeuksellinen asema myönnettiin hänelle

osaksi vanhan vakiintuneen tavan vuoksi (hän oli madame Beckin

sukulainen ja nautti hänen korkeinta luottamustaan), osaksi koska hän

aina tahtoi kulkea omia teitään ja tehdä miten halutti, osaksi siitä

syystä että -- niin uppiniskainen, kiihkeä ja puolueellinen kuin

hän saattoikin olla -- hän oli itse kunniallisuus ja hänelle olisi

voinut uskoa kokonaisen rykmentin kauneimpia ja puhtaimpia olentoja,

täysin varmana siitä, että hänen johdossaan ei heille tapahtuisi

mitään vahinkoa. Monet tytöistä -- sanottakoon tämä ohimennen --

eivät olleet vähääkään puhdasmielisiä, kaikkea muuta, mutta herra

Paulin läheisyydessä he uskalsivat näyttää luontaista karkeuttaan

yhtä vähän kuin olisivat uskaltaneet tahallaan astua hänen

liikavarpailleen, nauraa hänelle vasten kasvoja kesken myrskyistä

nuhdesaarnaa, tai hälistä suureen ääneen, kun jokin ärtyisyydenpuuska

peitti hänen ihmiskasvonsa älykkään tiikerin naamiolla. Herra Paul

sai siis tanssia kenen kanssa tahtoi -- ja voi sitä joka sai hänet

sekaantumaan tahdissa.

Toisia päästettiin katselijoiksi -- (näennäisen) vastahakoisesti,

pitkien rukousten jälkeen, muiden ihmisten suosituksella, ankarilla

rajoituksilla ja kiitos olkoon madame Beckin erityisen, vaivoin

saadun suosion ja hyväntahtoisuuden. Näitä hän kaiken iltaa --

ollen itse kaitsijana -- pidätti kaukana eteisen pimeimmässä ja

kylmimmässä, etäisimmässä ja kolkoimmassa nurkassa. Siellä seisoi

pieni hylätty joukko "nuoria miehiä", kaikki kotoisin parhaista

perheistä, salissaistuvien äitien täysikasvuisia poikia ja koulun

oppilaiden veljiä. Kaiken iltaa madame piti vartiota näiden "nuorten

miesten" luona -- huolehti heistä kuin äiti, mutta oli ankara kuin

lohikäärme. Heidän eteensä oli piirretty jonkinlainen raja, ja he

väsyttivät madamea rukouksillaan päästä sen yli ja virkistää itseään

edes yhdellä tanssilla tuon "kauniin vaalean" tai tuon "sievän

ruskeatukkaisen" tai tuon "ihanan tytön kanssa, jonka tukka on musta

kuin sysi".

"_Taisez-vous_!"[54] vastasi madame sankarillisena ja

järkähtämättömänä. "_Vous ne passerez pas à moins que ce ne

soit sur mon cadavre, et vous ne danserez qu' avec la nonnette

du jardin_."[55] Ja hiirenharmaassa silkkipuvussaan hän käveli

majesteetillisena edestakaisin heidän kärsimättömän ja epätoivoisen

rivinsä edessä kuin mikäkin pikku Bonaparte.

Madame tunsi maailmaa koko lailla, madame tiesi ihmisluonnosta yhtä

ja toista. En luule että kukaan muu Villetten johtajatar olisi

uskaltanut laskea "nuorta miestä" seiniensä sisäpuolelle, mutta

madame tiesi että myöntämällä heille pääsyn tällaiseen tilaisuuteen

hän teki rohkean iskun ja sai suuren voiton.

Ensiksikin joutuivat vanhemmat osallisiksi tähän tekoon, sillä

vain heidän välityksellään se oli mahdollista. Toiseksi: näiden

kalkkarokäärmeiden hurmaava ja vaarallinen läheisyys auttoi

madamea näyttämään juuri vahvimman puolensa -- ensiluokkaiset

kaitsijanominaisuutensa. Kolmanneksi: heidän läheisyytensä antoi

kirpeän lisämaun illan hauskuudelle; oppilaat tiesivät sen, ja

tuollaisten kultaomenain etäinen loiste viritti heissä mielialan

jota mikään muu ei olisi saanut syttymään. Lasten ilo tarttui

vanhempiin, eloisuus ja hyvä tuuli täytti pian koko tanssisalin,

yksinpä "nuorilla miehillä" oli hauskaa karsinassaan, sillä madame ei

koskaan sallinut heidän ikävystyä -- ja niin saavutti madame Beckin

syntymäpäivä joka vuosi menestyksen, jonka vertaista maan minkään

muun koulun johtajatar ei saanut kokea.

Huomasin että tohtori Johnin sallittiin ensin vapaasti kulkea

luokkahuoneissa. Hänellä oli tuollainen miehekäs ja luotettava ilme,

joka korvasi hänen nuoruutensa ja melkein sovitti hänen kauneutensa.

Mutta heti kun tanssi alkoi, riensi madame hänen luokseen.

"Tulkaa susi, tulkaa", hän sanoi nauraen. "Te kuljette lampaan

vaatteissa, mutta siitä huolimatta teidän täytyy jättää laumani.

Tulkaa, minulla on täällä eteisessä hieno susitarha -- parikymmentä

kappaletta; sallikaa minun liittää teidät kokoelmaani."

"Mutta sallikaa minun toki ensin tanssia sen oppilaanne kanssa, jonka

valitsen."

"Onko teillä rohkeutta pyytää sellaista? Se on hulluutta, se on

jumalattomuutta. Ulos, ulos, ja pian!"

Hän ajoi tohtoria edellään ja oli pian sulkenut hänet rajan

sisäpuolelle.

Ginevra, joka arvatenkin oli väsynyt tanssimaan, etsi minut

piilopaikastani. Hän heittäytyi penkille viereeni ja (tunteenilmaus

jota ilmankin erittäin hyvin olisin voinut olla) kietoi käsivartensa

kaulaani.

"Lucy Snowe! Lucy Snowe!" hän huusi hysteerisenä melkein

nyyhkyttävällä äänellä.

"Mikä ihme nyt on hätänä?" sanoin kuivasti.

"Minkä näköinen olen -- minkä näköinen olen tänä iltana?" hän kysyi.

"Kuten tavallisesti", vastasin, "turhamaisen hupakon."

"Ilkeä olento. Teillä ei koskaan ole ystävällistä sanaa minua varten,

mutta teidän ja kaikkien muiden kateellisten pärjääjäin uhallakin

tiedän että olen kaunis, tunnen sen, näen sen -- pukuhuoneessa on iso

peili, josta voin nähdä itseni kiireestä kantapäähän. Ettekö lähde

kanssani sinne, niin saamme yhdessä seisoa sen edessä?"

"Minä lähden, neiti Fanshawe, teidän halunne tulkoon tyydytetyksi

ääriään myöten."

Pukuhuone oli aivan lähellä, ja me menimme sinne. Hän kietoi

käsivartensa vyötäisilleni ja veti minut peilin eteen. Minä seisoin

siinä vastarintaa tekemättä, mitään sanomatta, ja annoin hänen

itserakkautensa riemuita ja juhlia. Olin utelias näkemään kuinka

paljon samainen itserakkaus voisi sulattaa -- olisiko sen mahdollista

tulla kylläiseksi -- tunkeutuisiko Ginevran sydämeen mikään kuiske,

joka kehoittaisi häntä ottamaan huomioon toistenkin tunteet ja

hillitsisi hänen turhamaista iloaan.

Ei ensinkään. Hän käänteli minua ja kääntyili itse, hän tarkasteli

meitä molempia joka taholta, hymyili, ravisteli kiharoitaan, kohensi

silkkivyötään, levitteli pukuaan, laski vihdoin käsivarteni irti ja

sanoi kumartaen pilkallisen kohteliaasti:

"En tahtoisi olla Lucy Snowe, vaikka saisin kuningaskunnan."

Huomautus oli liian lapsekas herättääkseen suuttumusta. Tyydyin

sanomaan:

"Erittäin hyvä."

"Ja mitä _te_ antaisitte, jos saisitte olla MINÄ?"

"En pahaista penniäkään -- niin kummalta kuin se kuuluukin",

vastasin. "Te olette vain poloinen olento."

"Niin ette ajattele sydämessänne."

"En, sillä sydämessäni ei teillä ole minkäänlaista paikkaa: silloin

tällöin vain kääntelen teitä aivoissani."

"Ei mutta kuulkaahan nyt", hän riiteli vastaan, "kuulkaa kuinka

erilainen asema meillä kahdella on, ja sitten näette kuinka

onnellinen minä olen ja kuinka te olette onneton."

"Jatkakaa, minä kuuntelen."

"Ensiksikin: minä olen hienon herran tytär, ja vaikka isäni ei

olekaan rikas, on minulla perinnöntoivoa eräältä sedältä. Sitten

olen juuri täyttänyt kahdeksantoista -- paras mahdollinen ikä. Olen

saanut keski-eurooppalaisen kasvatuksen, ja vaikka tuskin osaan

tavata, on minulla taitoja yllin kyllin. Minä _olen_ kaunis, sitä

ette voi kiistää, ja voin saada niin paljon ihailijoita kuin vain

tahdon. Juuri tänä iltana särjen kahden herrasmiehen sydäntä, ja

toiselta heistä sain äsken aivan masentuneen katseen, joka sai minut

näin hyvälle tuulelle. Minusta on niin hirveän hauskaa nähdä heidän

punastuvan ja kalpenevan, sinkauttavan vihaisia katseita toisiinsa ja

ikävöiviä minuun. Sellainen olen _minä_ -- onnellinen MINÄ, ja nyt

saatte kuulla mikä _te_ olette, poloinen sielu."

"Minä otaksun että ette ole kenenkään tytär, koska rupesitte

pikkulasten hoitajaksi kun ensin tulitte Villetteen, teillä ei ole

sukulaisia, kahdenkymmenenkolmen vuoden iässä ette voi sanoa olevanne

nuori, teillä ei ole mitään viehättäviä taitoja -- ei kauneutta. Mitä

tulee ihailijoihin, tiedätte tuskin mitä ne ovat, ette edes osaa

puhua niistä, istutte mykkänä kun toiset opettajattaret luettelevat

valloituksiaan. Minä uskon että te ette koskaan ole rakastunut ettekä

koskaan rakastukaan, ja sitä parempi, sillä vaikka oma sydämenne

särkyisikin, ette koskaan pystyisi särkemään toisen sydäntä. Eikö

tämä kaikki ole totta?"

"Totta kuin evankeliumi, suureksi osaksi, ja aika sukkelaa lisäksi.

Teissä täytyy olla jotakin hyvää, Ginevra, kun osaatte puhua noin

rehellisesti. Tuo käärme, Zélie St. Pierre, ei kykenisi sanomaan mitä

te nyt olette sanonut. Ja kuitenkin, neiti Fanshawe, niin onneton

kuin teidän kuvauksenne mukaan olenkin, en maksaisi viittä penniä

teistä, ruumiinenne ja sieluinenne."

"Siksi vain, että minä en ole älykäs, ja siinä kaikki mitä te

ajattelette. Ei kukaan muu kuin te välitä älykkyydestä."

"Päinvastoin, mielestäni te _olette_ älykäs omalla tavallanne -- ja

aika terävä sittenkin. Mutta te puhuitte sydämien särkemisestä --

tuosta mieltä ylentävästä huvista, jonka eduista minä en ole aivan

yhtä mieltä kanssanne: saanko kysyä kenelle turhamaisuudessanne

luulette tehneenne tuon tempun tänä iltana?"

Hän painoi huulensa korvaani vasten. "Isidore ja Alfred de Hamal ovat

molemmat täällä", hän kuiskasi.

"Oho, vai niin! Minäpä tahtoisin nähdä heidät."

"No, kultaseni, vihdoinkin on uteliaisuutenne herännyt. Tulkaa

mukanani, minä näytän heidät."

Hän lähti ylpeänä edellä. "Mutta te ette voi nähdä heitä

kunnollisesti luokista", hän sanoi kääntyen minuun päin. "Madame

pitää heitä liian kaukana. Mennäänpä puutarhaan, astutaan sisään

käytävästä ja hiivitään takaapäin aivan lähelle heitä. Saamme toruja

jos meidät nähdään, mutta mitä siitä."

Tällä kertaa en minäkään välittänyt. Me kuljimme läpi puutarhan --

tunkeuduimme käytävään rauhallisesta yksityisovesta, lähestyimme

eteistä ja pysytellen käytävän varjossa näimme "nuorten miesten"

parven aivan läheltä.

Luulen että ilman ohjaustakin olisin löytänyt joukosta tuon

valloittajan de Hamalin. Hän oli suoranenäinen, piirteiltään hyvin

virheetön pieni keikari. Sanon _pieni_ keikari, vaikka hänen

pituutensa ei ollutkaan alle keskimitan, sillä hänen piirteensä

olivat pienet, samoin kädet ja jalat, ja hän oli niin sievä, sileä ja

nukkemaisen siro, niin somasti puettu, somasti käherretty, hänellä

oli kauniit kengät ja käsineet ja solmio -- hän oli tosiaankin

viehättävä. "Mikä herttainen olento!" huudahdin, kiitin Ginevran

makua lämpimästi, ja kysyin mitä hän arveli de Hamalin tehneen

särkyneen sydämensä kallisarvoisilla murusilla -- oliko hän kenties

pannut ne hajuvesipulloon ja säilytti niitä ruusuvedessä? Huomautin

myös syvän ihastuksen vallassa, että luutnantin kädet olivat tuskin

suuremmat kuin neiti Fanshawen omat ja että se oli sangen soveliasta

-- hän kun hätätilassa saattoi käyttää Ginevran hansikkaita. Selitin

hullaantuvani hänen herttaisiin kutreihinsa, ja mitä tulee hänen

matalaan kreikkalaiseen otsaansa ja verrattomaan klassilliseen

päänmuotoonsa, tunnustin että kieleni ei kyennyt tekemään niille

oikeutta.

"Entä jos hän olisi rakastajanne?" kysäisi Ginevra julmassa ilossaan.

"Oi taivas, mikä autuus!" sanoin minä, "mutta olkaa toki

inhimillinen, neiti Fanshawe: panna sellaisia asioita päähäni on

samaa kuin näyttää karkotetulle Kain-paralle väläyksiä paratiisista."

"Te siis pidätte hänestä?"

"Niinkuin pidän makeisista, hedelmähillosta, sokerileivoksista ja

ansarikukista."

Ginevra ihaili makuani, sillä kaikkia näitä hän rakasti

intohimoisesti ja saattoi siis helposti luulla, että minä tein samoin.

"Ja nyt Isidore", jatkoin. Myönnän että olin vieläkin uteliaampi

näkemään hänet kuin hänen kilpailijansa, mutta Ginevra oli kokonaan

syventynyt jälkimmäiseen.

"Alfred pääsi tänä iltana tänne", hän kertoi, "tätinsä, vapaaherratar

de Dorlodot'n välityksellä. Nyt kun olette nähnyt hänet, voitte kai

ymmärtää miksi minä olen ollut niin loistavalla tuulella kaiken

iltaa, näytellyt hyvin, tanssinut sellaisella innolla, ja miksi nyt

olen onnellinen kuin kuningatar. Dieu! Dieu! Oli niin verrattoman

lystikästä katsella ensin häntä ja sitten toista ja hullaannuttaa

molemmat."

"Mutta tuo toinen -- niissä hän on? Näyttäkää minulle Isidore."

"En minä."

"Miksi ei?"

"Minä häpeän häntä."

"Mistä syystä?"

"Kun -- kun --" (kuiskaten) -- "hänellä on sellaiset -- sellaiset

viikset, oranssin -- punaiset -- kas siinä!"

"Asia on tullut ilmi", sanoin. "Mitä siitä, näyttäkää hänet

kuitenkin, minä lupaan olla pyörtymättä."

Hän katseli ympärilleen. Juuri silloin puhutteli eräs englantilainen

ääni meitä takaapäin.

"Te seisotte molemmat vedossa, teidän täytyy lähteä tästä käytävästä."

"Ei täällä ole vetoa, tohtori John", sanoin minä ja käännyin.

"Hän vilustuu niin helposti", jatkoi tohtori katsellen Ginevraa

äärettömän ystävällisesti. "Hän on heikko, hänestä täytyy pitää

huolta. Hakekaa hänelle huivi."

"Sallikaa minun itse huolehtia itsestäni", sanoi neiti Fanshawe

ylpeästi. "Minä en tarvitse huivia."

"Pukunne on ohut, olette tanssinut, olette kuumissanne."

"Kuka aina saarnaa", vastusti tyttö, "aina neuvoo ja nalkuttaa!"

Vastaus jonka tohtori John aikoi antaa, jäikin tulematta. Hänen

silmistään näki selvästi, että hän oli pahastunut. Synkistyneenä,

surullisena ja pahoillaan hän siirtyi vähän syrjään, mutta oli

kärsivällinen. Tiesin että aivan lähellä oli koko kasa huiveja;

juoksin hakemaan niistä yhden.

"Hän on ottava tämän ylleen jos minä vain voin pakottaa hänet

siihen", sanoin, kiedoin sen hyvin hänen musliinipukunsa ympäri

ja peitin huolellisesti hänen niskansa ja käsivartensa. "Onko tuo

Isidore?" kuiskasin melkein vihaisena.

Ginevra mutisti huuliaan, hymyili ja nyökäytti päätään.

"_C'est lui-même_",[56] hän sanoi. "Kuinka jurolta hän näyttääkään

luutnantti-kreivin rinnalla! Ja sitten -- oi taivas! -- nuo viikset!"

Tohtori John meni nyt sisään.

"Luutnantti-kreivi", toistin minä. "Tuo nukke -- tuo vauva -- tuo

kääpiö -- tuo viheliäinen raukka! Pelkkä lakeija tohtori Johnin

rinnalla, hänen renkinsä, hänen lähettipoikansa! Onko mahdollista

että hieno ylevämielinen herrasmies -- kaunis kuin ilmestys --

tarjoaa teille kunniallisen kätensä ja ritarillisen sydämensä

ja lupaa suojella teidänlaistanne huoletonta tytönhattaraa läpi

myrskyjen ja taisteluiden -- ja te vikuroitte vastaan -- te

halveksitte, loukkaatte ja kidutatte häntä! Onko teillä voimaa

siihen? Kuka antoi teille sen voiman? Missä se on? Onko se kaikki

kauneudessanne -- valkoisessa ja punaisessa ihossanne, keltaisessa

tukassanne? Sekö sitoo hänen sielunsa teidän jalkainne juureen

ja taivuttaa hänen niskansa teidän ikeenne alle? Sekö hankkii

teille hänen kiintymyksensä, hänen hellyytensä, hänen ajatuksensa,

toiveensa, harrastuksensa, hänen jalon ja sydämellisen rakkautensa --

ja sitäkö te ette tahtoisi? Halveksitteko te sitä? Te teeskentelette

vain, te ette ole tosissanne, te rakastatte häntä, ikävöitte häntä,

mutta leikitte hänen sydämellään saadaksenne hänet vieläkin varmemmin

omaksenne."

"Pyh! Mikä sanatulva! En ymmärrä siitä puoliakaan."

Olin jo tätä ennen vienyt hänet puutarhaan. Istutin hänet penkille

ja sanoin että hän ei saisi hievahtaa paikaltaan ennen kuin oli

tunnustanut kummanko heistä hän aikoi ottaa -- miehen vai apinan.

"Se jota te sanotte mieheksi", hän vastasi, "on aateliton,

punatukkainen ja tuntee nimen John! -- _cela suffit: je n'en veux

pas_.[57] Luutnantti de Hamal on aatelismies, hänellä on erinomaiset

sukulaisuussuhteet, virheetön käytös, viehättävä ulkomuoto, kalpeat

kiintoisat kasvot, tukka ja silmät kuin italialaisella. Lisäksi hän

on ihastuttavin seuramies mitä toivoa voin -- mies ihan minun makuni

mukaan, ei järkevä eikä totinen niinkuin tuo toinen, vaan vertaiseni

ihminen jonka kanssa voin puhua -- joka ei kiusaa eikä väsytä eikä

vaivaa minua syvyyksillä ja korkeuksilla ja intohimoilla ja kyvyillä,

jotka eivät ole minun makuuni. Se siitä. Älkää pitäkö minusta kiinni

niin kovasti."

Minä hellitin otteeni ja hän kiiti pois. En viitsinyt ajaa häntä

takaa.

Miten olikaan, en voinut olla palaamatta vielä kerran käytävää

kohti nähdäkseni tohtori Johnin uudelleen, mutta tapasinkin hänet

seisomassa puutarhan portailla keskellä ikkunasta tulevaa leveää

valojuovaa. Hänen sopusuhtaisesta vartalostaan ei voinut erehtyä,

sillä luulen ettei kukaan siinä suhteessa ollut hänen vertaisensa.

Hänellä oli hattu kädessä; hänen paljas päänsä, kasvonsa ja hieno

otsansa olivat hyvin kauniit ja miehekkäät. _Hänen_ piirteensä

eivät olleet pienet ja hienot kuin naisen, eivät myöskään kylmät,

tyhjänpäiväiset ja heikot; ne olivat hyvin veistetyt mutta eivät

niin hiotut ja viimeistellyt, että olisivat menettäneet voimastaan

ja ilmeikkyydestään sen mitä olisivat voittaneet elottomalla

sopusuhtaisuudellaan. Niissä oli ajoittain paljon tunnetta, ja vielä

enemmän tunnetta viipyi vaiteliaana hänen silmissään. Sellaiset

olivat ainakin minun ajatukseni hänestä: minun silmissäni hän oli

tätä kaikkea. Selittämätön ihmetyksentunne täytti mieleni kun katsoin

tätä miestä ja ajattelin että _häntä_ voitaisiin halveksia.

Tarkoitukseni ei ollut lähestyä eikä puhutella häntä puutarhassa,

koska tuttavuutemme ei vielä olisi oikeuttanut sellaista askelta.

Olin vain aikonut näkymättömänä katsella häntä toisten joukossa, ja

kun näin odottamatta tapasin hänet yksin, vetäydyin taaksepäin. Mutta

hän etsi juuri minua, tai pikemmin sitä joka oli ollut kanssani, ja

niin ollen laskeutui portaita ja seurasi minua puutarhaan.

"Te tunnette neiti Fanshawen! Olen usein halunnut kysyä tunnetteko

hänet", sanoi tohtori John.

"Kyllä minä hänet tunnen."

"Läheisestikö?"

"Aivan niin läheisesti kuin haluan."

"Mitä olette tehnyt hänelle nyt?"

"Olenko minä hänen vartijansa?" teki mieleni kysyä, mutta vastasin

vain: "Olen antanut hänelle kyytiä aika tavalla ja olisin antanut

vielä enemmän, mutta hän pujahti käsistäni ja juoksi pois."

"Soisitteko minulle sen ilon", hän sanoi, "että pitäisitte häntä

silmällä tämän ainoan illan ja katsoisitte ettei hän tee mitään

varomatonta -- esimerkiksi juokse ulos iltailmaan heti tanssittuaan."

"Voinhan kenties pitää häntä hiukan silmällä, koska te niin haluatte,

mutta hän on aivan liian omapäinen alistuakseen noin vain kenenkään

valvottavaksi."

"Hän on niin nuori ja niin läpeensä teeskentelemätön."

"Minulle hän on arvoitus", vastasin.

"Niinkö?" kysyi hän hyvin kiinnostuneena. "Kuinka niin?"

"Olisi vaikeata sanoa millä tavoin -- vaikeata sanoa ainakin

_teille."_

"Ja miksi juuri minulle?"

"Minua ihmetyttää että teidän harras ystävyytenne ei miellytä häntä

sen enempää."

"Mutta hänellä ei ole hämärintäkään aavistusta siitä _missä_ määrin

olen hänen ystävänsä. Sitä juuri en osaa hänelle opettaa. Saanko

kysyä onko hän koskaan puhunut minusta teille?"

"Hän on usein puhunut teistä 'Isidoren' nimellä, mutta minun on

lisättävä että vasta viimeisten kymmenen minuutin aikana huomasin

teidät ja Isidoren samaksi henkilöksi. Vasta niin lyhyen ajan olen

tietänyt, tohtori John, että Ginevra Fanshawe on se tämän talon

asukas, joka niin kauan on kiinnostanut teitä -- että hän on se

magneetti, joka vetää teidät Rue Fossettelle, että hänen tähtensä

uskallatte tunkeutua tähän puutarhaan ja hakea kilpailijain

pudottamia lippaita."

"Te tiedätte kaiken?"

"Tiedän sen verran."

"Jo vuoden ajan olen tottunut tapaamaan hänet seuraelämässä. Hänen

ystävänsä, rouva Cholmondeley, on tuttavani, ja niin tapaan hänet

joka sunnuntai. Mutta te huomautitte minulle, että hän usein puhui

minusta käyttäen Isidore-nimeä: saanko kysyä -- toivoen ettette käytä

väärin osoittamaani luottamusta -- mikä oli hänen sanojensa sävy ja

tuntu? Olen hieman levoton kuulemaan sitä, sillä minua jossain määrin

vaivaa se etten tiedä missä kirjoissa hän minua pitää."

"Oh, hän vaihtelee: hän muuttuu ja häilähtelee kuin tuuli."

"Voitte kai sentään esittää jonkinlaisen yleisvaikutuksen?"

"Voin kyllä", ajattelin, "mutta sitä yleisvaikutusta ei käy

kertominen sinulle. Sitä paitsi jos sanoisin että hän ei rakasta

sinua, en luulisi sinun sitä uskovan."

"Te vaikenette", hän jatkoi. "Otaksun että teillä ei ole mitään hyviä

uutisia kerrottavana. Ei tee mitään. Jos hän tuntee minua kohtaan

suoranaista kylmyyttä ja vastenmielisyyttä, on se vain merkkinä siitä

etten ansaitse häntä."

"Epäilettekö itseänne? Pidättekö itseänne luutnantti de Hamalia

huonompana?"

"Minä rakastan neiti Fanshawe'ta paljon enemmän kuin de Hamal

rakastaa ketään elävää olentoa, ja pitäisin hänestä paljon parempaa

huolta kuin tämä. Pelkään että hän on harhaluulon vallassa de Hamalin

suhteen; minä tunnen tuon miehen luonteen, koko hänen entisyytensä,

kaikki hänen hairahduksensa. Hän ei ole kauniin nuoren ystävänne

arvoinen."

"'Kauniin nuoren ystäväni' pitäisi tietää se, pitäisi tietää ja

tuntea kuka on hänen arvoisensa", sanoin minä. "Jollei hänen

kauneutensa eikä älynsä auta häntä niin pitkälle, on hän ansainnut

kokemuksen kovan opetuksen."

"Etteköhän nyt ole hieman ankara?"

"Minä olen hirveän ankara -- ankarampi kuin haluan näyttää teille.

Teidän pitäisi kuulla niitä läksytyksiä, joilla onnellistan 'kaunista

nuorta ystävääni', -- mutta te kyllä kauheasti loukkautuisitte

huomatessanne kuinka vähän hellää hienotunteisuutta minulla on hänen

herkkää luonnettaan kohtaan."

"Hän on niin herttainen -- häntä kohtaan ei voi olla muuta kuin

herttainen. Te varmaan -- kuten kaikki häntä vanhemmat naiset -- ette

voi olla tuntematta äidin tai vanhemman sisaren hellyyttä tuollaista

viatonta, yksinkertaista, tyttömäistä olentoa kohtaan. Suloinen

enkeli! Eikö sydämenne paisu myötätunnosta, kun hän kuiskaa korvaanne

puhtaita lapsellisia salaisuuksiaan? Kuinka te olette kadehdittava."

Ja hän huokasi.

"Minä katkaisen väliin nuo salaisuudet aika jyrkästi", sanoin.

"Mutta suokaa anteeksi, tohtori John, saanko hetkiseksi vaihtaa

puheenaihetta? Mikä jumalallinen mies onkaan tuo de Hamal! Mikä nenä

-- täydellinen! Muovaile sellainen kipsistä tai savesta, etkä voi

tehdä kauniimpaa, suorempaa, parempaa! Ja sitten -- nuo klassilliset

huulet ja leuka -- ja käytös -- niin ylevää!"

"De Hamal on täydellinen vauva, sitä paitsi viheliäinen pelkuri."

"Te, tohtori John -- kuten jokainen karkeatekoisempi mies kuin hän

-- varmaan tunnette häntä kohtaan jonkinlaista ihailevaa hellyyttä,

sellaista kuin Mars ja muut jykevämmät jumalolennot varmaan tunsivat

nuorta viehkeätä Apolloa kohtaan."

"Periaatteeton peluri ja pieni apina", sanoi tohtori John lyhyesti,

"jonka koska tahansa voisin yhdellä kädellä nostaa olkaimista ja

panna makaamaan katuojaan, jos minua haluttaisi."

"Suloinen serafi!" sanoin minä. "Mikä julma ajatus! Etteköhän nyt ole

hieman ankara, tohtori John?"

Ja siihen pysähdyin. Jo toisen kerran sinä iltana olin uskaltanut

ulkopuolelle itseni -- ulkopuolelle luonnollisten tapojeni --

antautunut ajattelemattomaan välittömään puhetapaan, joka suuresti

oudostutti minua kun pysähdyin miettimään. Olinko aavistanut

noustessani sinä aamuna, että ennen iltaa olin näytellyt iloisen

rakastajan osaa ilveilyssä ja tuntia myöhemmin ujostelematta

keskustellut tohtori Johnin kanssa hänen onnettomasta kosinnastaan

ja ilkkunut hänen harhaluulojaan? Yhtä hyvin olisin voinut odottaa

retkeä ilmapallolla tai matkaa Kap Hornille.

Tohtori ja minä olimme kävelleet käytävän päähän saakka ja palasimme

nyt takaisin. Ikkunasta tuleva heijastus valaisi taaskin hänen

kasvojaan: hän hymyili, mutta silmät olivat surulliset. Kuinka

toivoinkaan että hän olisi voinut olla onnellinen! Kuinka olinkaan

pahoillani kun tiesin hänen kantavan mielessään tuskaa, ja sellaisen

asian vuoksi! Hän, suurine ansioineen, hänkö rakastaisi turhaan?

En silloin tietänyt että miettiväisyys ja vastoinkäymiset tekevät

niin hyvää muutamille luonteille, enkä tullut ajatelleeksi että

muutamat yrtit, jotka ehjinä ollessaan ovat tuoksuttomia, särjettyinä

levittävät suloista lemua.

"Älkää surko, älkää olko pahoillanne", puhkesin sanomaan. "Jos

Ginevrassa ainoakaan kipinä on rakkautenne arvoinen, niin hänen

_täytyy_ tuntea vastarakkautta. Olkaa iloinen, olkaa toiveikas,

tohtori John. Kuka sitten toivoisi, jollette te?"

Vastaukseksi tähän puheeseen sain -- minkä varmaan olin ansainnutkin

-- kummastuneen katseen, joka mielestäni oli myös hieman paheksuva.

Me erosimme ja minä palasin sisään hyvin viluisena. Kellot löivät

ja kirkonkellot soivat keskiyötä, ihmiset olivat lähdössä, juhla

oli ohi, lamput himmenivät. Tunti vielä, ja koko talo oli hiljainen

ja pimeä. Minäkin olin vuoteessa, mutta en nukkunut. Minun ei ollut

helppo nukkua sellaisen kiihtymyksen päivän jälkeen.