Minulla oli tilaisuus uudelleen hymyillä madamen kustannuksella,
vieläpä nauraa hänelle niiden kahdenkymmenen neljän tunnin aikana,
jotka seurasivat edellisessä luvussa kerrottua pientä kohtausta.
Villetten ilmanala on yhtä vaihteleva, joskaan ei yhtä kostea
kuin Englannin kaupunkien. Tuulinen yö seurasi tuota lempeätä
auringonlaskua, ja koko seuraavan päivän raivosi kuiva myrsky; sää
oli synkkä ja pilvinen, mutta sateeton, kadut sakeanaan hiekkaa ja
pölyä, jota lenteli bulevardeilta. Tiedän ettei edes herttaisin ilma
olisi houkutellut minua viettämään sen illan luku- ja lepohetkeä
samassa paikassa missä olin viettänyt sen edellisenä päivänä.
Käytäväni, ja itse asiassa puutarhan kaikki käytävät ja pensaikot,
olivat tulleet uudella mutta ei hauskalla tavalla mielenkiintoisiksi,
niiden yksinäisyyteen ei enää voinut luottaa, niiden rauha oli tullut
epävarmaksi. Ikkuna josta satoi kirjelappuja, oli pilannut ennen niin
rakkaan sopukan, jonka yllä se kohosi, ja sitä paitsi oli kukkasten
silmillä nyt näkövoima ja puunrunkojen nystyrät kuuntelivat salaisten
korvien tavoin. Tosin oli siellä muutamia kukkia, jotka tohtori
John oli tallannut etsiessään ja juostessaan pois kiireisesti ja
varomattomasti ja joita minä halusin suojella, kastaa ja herättää
henkiin, olipa hän myös jättänyt pari jalanjälkeä kukkapenkkeihin,
mutta nämä vahingot ehdin kovasta tuulesta huolimatta korjata
hyvin aikaisin aamulla, ennen kuin yhteisen kansan silmät olivat
ehtineet niitä nähdä. Miettivän tyytyväisenä istuin työpöytäni ja
saksankirjani ääreen, oppilaiden lukiessa iltaläksyjään ja toisten
opettajattarien tehdessä käsitöitä.
"Iltaluku" tapahtui aina ruokasalissa, joka oli paljon pienempi kuin
kaikki kolme luokkahuonetta. Sinne ei koskaan laskettu muita kuin
sisäoppilaat, ja näitä oli vain parikymmentä. Kaksi lamppua riippui
katosta kahden pöydän yllä, ne sytytettiin hämärän tultua ja olivat
merkkinä siitä, että koulukirjat oli pantava syrjään, kasvoille oli
otettava juhlallinen ilme, yleinen hiljaisuus saatava aikaan ja "_la
lecture pieuse_" aloitettava. Tämä niin sanottu "hurskas lukeminen"
oli etupäässä tarkoitettu, kuten pian huomasin, terveelliseksi
kuoletukseksi älylle, hyödylliseksi nöyryytykseksi järjelle ja
sellaiseksi lääkeannokseksi terveelle ymmärrykselle, kuin se jouten
ollessaan saattoi sulattaa ja käyttää hyväkseen parhaansa mukaan.
Kirja, joka kannettiin esiin (se ei koskaan vaihtunut, vaan kun
päästiin loppuun, alettiin taas alusta), oli kunnioitettava nidos,
vanha kuin vuoret, harmaa kuin kaupungintalo.
Olisin antanut kaksi frangia, jos kerran olisin saanut tuon kirjan
käsiini, saanut käännellä sen pyhiä keltaisia lehtiä, päässyt
selville nimestä ja tutkinut omin silmin noita suunnattomia
valhejuttuja, joita minun arvottomana kerettiläisenä oli lupa
ammentaa vain ällistyneillä korvillani. Tämä kirja sisälsi
pyhimyslegendoja. Hyvä Jumala (minä sanon kunnioittaen nämä sanat),
mitä taruja ne olivatkaan! Mitä kerskailevia veijareita olivatkaan
nuo pyhimykset, jos he ensimmäisinä olivat ylpeilleet noista
tekosista tai keksineet nuo ihmeet! Nämä tarut eivät kuitenkaan
olleet muuta kuin munkkien mielikuvitusta, joita sai itsekseen
nauraa, mutta sitä paitsi oli siinä papillisia aineksia, ja kirjan
pappisvoima oli paljon vaarallisempi kuin munkkien höpsötys. Korvat
kuumottivat molemmin puolin päätäni, kun pakosta kuulin kertomuksia
siitä henkisestä marttyyriudesta, johon Rooma alistaa ihmiset,
pöyhkeilevistä rippi-isistä, jotka olivat ilkeästi käyttäneet väärin
valtaansa, saattaneet syvään alennustilaan ylhäissäätyisiä naisia
ja tehneet kreivittäristä ja prinsessoista viheliäisimpiä orjia
auringon alla. Tarinat sellaiset kuin Konradin ja Unkarin Elisabetin
toistuivat yhä uudelleen koko pelottavassa rikollisuudessaan,
inhottavassa tyranniudessaan ja mustassa jumalattomuudessaan, tarinat
jotka olivat kuin painajaisunia, täynnä ahdistusta, hätää ja tuskaa.
Istuin muutamina iltoina kuuntelemassa tätä "hurskasta lukua" niin
hyvin ja levollisena kuin taisin. Vain kerran katkaisin saksieni
kärjet työntäessäni ne vaistomaisesti aika syvälle edessäni olevaan
madonsyömään pöytään. Mutta vihdoin se sai minut niin polttavan
kuumaksi, ohimoni, sydämeni ja ranteeni tykyttivät niin nopeasti, ja
uneni jäljestäpäin oli niin katkonaista ja levotonta, etten voinut
enää jäädä paikalleni. Näin varovaisimmaksi nopeasti hävitä niin
pian kuin tuo ilkeä vanha kirja kannettiin esiin. Mause Headrigg ei
koskaan voinut tuntea voimakkaampaa kutsumusta nousta todistamaan
kersantti Bothwellia vastaan kuin minä lausumaan mielipiteeni
tuosta paavilaisesta "hurskaasta lukemisesta". Onnistuin kuitenkin
hillitsemään ja hallitsemaan haluni, ja vaikka aina livistin niin
pian kuin Rosine tuli sytyttämään lampun, tein sen kuitenkin aivan
hiljaa, käyttäen hyväkseni edullista pientä hälinänhetkeä ennen
kuolemanhiljaisuutta, ja kadoten silloin kun oppilaat panivat
kirjansa pois.
Kun katosin, katosin pimeyteen, kynttilöitä ei ollut lupa kantaa, ja
opettajalla joka poistui ruokailuhuoneesta, oli pakopaikkanaan vain
pimeä eteinen, luokkahuone tai makuuhuone. Talvella pakenin pitkiin
luokkahuoneisiin ja astelin niissä edestakaisin pysyäkseni lämpimänä.
Olin onnellinen jos kuu paistoi, ja jos vain tähdet tuikkivat, totuin
pian niiden himmeään loisteeseen, vieläpä täydelliseen pimeyteenkin.
Kesällä ei koskaan ollut aivan pimeä, ja silloin menin yläkertaan,
omaan osastooni pitkään makuuhuoneeseen, avasin oman ikkunani
(huonetta valaisi viisi suuren oven kokoista ikkunaa), nojauduin ulos
ja katselin puutarhan takana leviävää kaupunkia, kuuntelin orkesterin
soittoa puistosta tai palatsipuistikosta, ajattelin väliin omia
ajatuksiani, elin omaa elämääni omassa hiljaisessa varjomaailmassani.
Sinä iltana, tapani mukaan paeten paavia ja hänen teoksiaan,
nousin yläkertaan, lähenin makuuhuonetta ja avasin hiljaa oven,
jota pidettiin aina huolellisesti suljettuna ja joka, kuten kaikki
muutkin tämän talon ovet, avautui äänettömästi voidelluilla
saranoillaan. Ennen kuin _näin, tunsin_ että suuressa, tavallisesti
tyhjässä huoneessa oli elämää -- eipä silti että olisi kuulunut
hiiskausta tai henkäystä tai pientäkään rasahdusta, mutta tyhjyys
puuttui. Yksinäisyys ei ollut kotona. Kaikki valkoiset vuoteet --
"enkelinvuoteet", kuten niitä runollisesti nimitettiin -- olivat
näkyvissäni ensi silmäyksellä: kukaan ei nukkunut niissä. Korviini
sattui varovasti avatun lipastonlaatikon ääni, ja kun astuin
vähän syrjemmälle, aukesi eteeni vapaa näköala, jota laskeutuvat
verhot eivät häirinneet. Saatoin nyt nähdä oman laatikkoni ja oman
lipastoni, jonka päällä oli lukittu ompelulipas ja jonka laatikot
olivat lukossa.
Erinomaista! Tanakka äidillinen pikku olento, säädyllinen huivi
hartioilla ja päässä yömyssyistä puhtain, seisoi piirongin edessä
kovasti puuhaten ja nähtävästi teki minulle sen palveluksen, että
"järjesti laatikkoni". Ompelulippaan kansi oli auki, ylin laatikko
auki, ja muut laatikot avattiin vuorollaan puolueettomasti ja
kaikella kunnialla: kaikki esineet nostettiin esiin niiden sisästä
ja käärittiin auki, kaikki paperit tarkastettiin, kaikki pienet
lippaat avattiin, ja ihailtava oli taitavuus, mallikelpoinen
huolellisuus, jolla etsintä suoritettiin. Madame teki työtänsä kuin
todellinen tähti, kiirehtimättä, lepäämättä. Myönnän katselleeni
häntä salaisella ilolla. Jos olisin ollut mies, luulen että madame
olisi löytänyt armon silmissäni, hän oli niin kätevä, niin siisti
kaikessa mitä teki. Muutamien ihmisten liikkeet ärsyttävät sielua
huolimattomalla kömpelyydellään, hänen taas tyydyttivät huolekkaalla
kiinteydellään. Lyhyesti sanoen seisoin kuin lumottuna, mutta oli
välttämätöntä pyrkiä rikkomaan lumous, täytyi peräytyä. Etsijä
olisi voinut kääntyä ja huomata minut, edessä olisi välttämättä
ollut kohtaus, hän ja minä olisimme äkkinäisessä romahduksessa heti
paikalla oppineet tuntemaan toisemme perin pohjin: tipotiessään olisi
ollut kaikki sovinnaisuus, pois puhallettu kaikki teeskentely. _Minä_
olisin katsonut hänen silmiinsä, ja _hän_ minun -- olisimme tunteneet
ettemme enää voisi työskennellä yhdessä, ja eronneet ainiaksi.
Mitä hyödytti koetella sellaista ratkaisua? Minä en ollut vihoissani
enkä suinkaan halunnut jättää häntä. Olisin tuskin mistään voinut
saada työnantajaa jonka ies olisi ollut niin helppo ja kevyt kantaa,
ja minä todellakin pidin madamesta hänen verrattoman järkensä
tähden, ajattelinpa sitten mitä hyvänsä hänen periaatteistaan. Hänen
järjestelmänsä ei minua vahingoittanut, hän sai kernaasti soveltaa
sitä minuun mielin määrin: toimenpiteistä ei kuitenkaan ollut mitään
tulosta. Minä, jolla ei ollut mitään rakastajaa ja joka en odottanut
rakkautta, olin sydämeni köyhyydessä yhtä turvassa vakoojilta
kuin kerjäläinen varkailta. Niinpä käännyin takaisin ja pakenin,
laskeutuen portaita yhtä nopeasti ja äänettömästi kuin hämähäkki joka
samalla liukui kaidepuuta alas.
Kuinka nauroinkaan päästyäni kouluhuoneeseen! Minä tiesin nyt, että
hän oli nähnyt tohtori Johnin puutarhassa, ja minä tiesin mitä
hän ajatteli. Tuon epäluuloisen luonteen näkeminen, joka omissa
kuvitelmissaan oli joutunut niin kauaksi harhaan, kutkutti mieltäni
suuresti. Mutta kun nauru kuoli, iski mieleeni eräänlainen viha, ja
sitten seurasi katkeruus; kallioon oli lyöty, ja Meribahin vedet
syöksyivät valloilleen. En koskaan ollut tuntenut niin outoa ja
ristiriitaista sisäistä temmellystä kuin sinä iltana tunsin yhden
tunnin ajan: kipeys ja nauru, polttava tuli ja haikea mielipaha
riitelivät sydämestäni. Itkin kuumia kyyneleitä: en siksi että
madame ei luottanut minuun -- minä viisi hänen epäluuloistaan --
vaan toisista syistä. Monimutkaiset ja hämmennyttävät ajatukset
mullistivat olemukseni koko rauhan. Melske asettui kuitenkin, ja
seuraavana päivänä olin jälleen Lucy Snowe.
Tutkiessani laatikoitani huomasin ne kaikki hyvin lukituiksi,
eikä paraskaan tarkastelu olisi löytänyt muutosta tai näennäistä
häiriötä ainoankaan esineen asemassa. Harvat pukuni olivat käärössä
niinkuin olin ne jättänyt, pieni kimppu valkoisia orvokkeja, jotka
muuan vieras (vieras minulle, sillä emme olleet koskaan vaihtaneet
sanaakaan) oli kerran vaieten ojentanut minulle ja jonka olin
kuivannut ja sen suloisen tuoksun tähden kätkenyt parhaan pukuni
laskoksiin, oli paikallaan, musta silkkivyö, pitsiröyhelö ja
kaulukset olivat ennallaan. Jos hän olisi rypistänyt ainoatakaan
esinettä, myönnän että minun olisi ollut paljon vaikeampi antaa
hänelle anteeksi, mutta huomatessani kaiken olevan kunnossa ja
paikallaan, sanoin: "Jääkööt sikseen menneet asiat. Minä olen
vahingoittumaton, miksi kantaisin kaunaa?"
<tb>
Eräs asia minua kummastutti, ja aivoissani etsin avainta siihen
arvoitukseen melkein yhtä uupumatta kuin madame oli etsinyt
johtolankaa lipastonlaatikkojeni hyödylliseen tuntemiseen. Kuinka oli
mahdollista että tohtori John, jollei hän kerran ollut osallisena
lippaan heittämiseen puutarhaamme, tiesi että se _oli_ heitetty ja
niin nopeasti ilmaantui paikalle etsimään sitä? Niin voimakas oli
haluni päästä selville tästä asiasta, että aloin hautoa uskaliasta
ajatusta:
"Miksi en voisi, jos joskus saan tilaisuuden, pyytää tohtori Johnia
itseään selvittämään tätä sattumaa?"
Ja niin kauan kuin tohtori John pysyi poissa, uskoin todellakin
rohkenevani koetella häntä tuollaisella kysymyksellä.
Pikku Georgette oli nyt toipumassa taudistaan, ja niin ollen hänen
lääkärinsä teki käyntejään hyvin harvoin, olisipa lopettanut ne
kokonaan, mutta madame tahtoi hänen silloin tällöin pistäytyvän
talossa, kunnes lapsi tulisi kokonaan terveeksi.
Hän tuli lastenkamariin eräänä iltana juuri kun minä olin kuunnellut
Georgetten murteellista iltarukousta ja pannut hänet vuoteeseen.
Tarttuen pienokaisen käteen hän sanoi:
"_Cette enfant a toujours un peu de fièvre_."[42] Ja vilkaisten
minuun nopeammin kuin oli tavallista hänen tyvenille silmilleen
hän lisäsi heti: "_Le Docteur John l'a-t-il vue dernièrement? Non,
n'est-ce pas_?"[43]
Sen asian hän tietenkin tunsi paremmin kuin kukaan koko talossa.
"Hyvä", hän jatkoi, "minä olen lähdössä ulos ajelemaan. Minä
pistäydyn tohtori Johnin luona ja lähetän hänet lapsen luo. Tahdon
että tohtori näkee hänet tänä iltana -- hänen poskensa hehkuvat,
valtimo on nopea: _te_ saatte ottaa tohtorin vastaan minun
puolestani, minä en ole kotona."
Nyt oli niin, että lapsi voi aika hyvin, oli vain kuumissaan
heinäkuun helteessä, ja oli tuskin vähemmän tarpeellista noutaa
pappia antamaan viimeistä voitelua, kuin tohtoria kirjoittamaan
lääkemääräystä. Niin ikään kävi madame harvoin "ajelulla", kuten hän
tänä iltana sanoi, ja lisäksi tämä oli ensimmäinen kerta kun hän näki
hyväksi olla poissa tohtori Johnin käynnin aikana. Koko järjestely
viittasi johonkin suunnitelmaan -- näin sen selvästi mutta ilman
vähintäkään levottomuutta. "Ha haa, madame", nauroi Kerjäläinen
Kevytsydän, "sinun oveluutesi iskee harhaan."
Hän lähti hyvin hienosti pukeutuneena, hartioilla kallisarvoinen
huivi, päässä muuan _chapeau vert tendre_,[44] jonka väri olisi ollut
hyvin uskallettu vähemmän raikkaalle hipiälle kuin hänen, mutta
hänelle se ei sopinut huonosti. Olisin tahtonut tietää mitä hänellä
oli mielessä, aikoiko hän todellakin lähettää tohtori Johnin vai
eikö, ja tulisiko tämä -- hänhän saattoi olla muualla.
Madame oli antanut tehtäväkseni pitää Georgettea valveilla tohtorin
tuloon asti, ja siksi minulla oli täysi työ kertoa hänelle
lastenkamari-satuja ja laverrella hänen ilokseen. Olin kiintynyt
Georgetteen, hän oli tunteellinen ja helläsydäminen lapsi, ja minulle
oli oikea nautinto pitää häntä polvellani tai kantaa käsivarsillani.
Tänä iltana hän tahtoi minua laskemaan pääni hänen pienen vuoteensa
pielukselle, panipa vielä pienet käsivartensa kaulaani. Hänen
puserruksensa ja luottava tapansa painaa poskensa poskeeni sai
minut melkein itkemään kipeästä hellyydestä. Tässä talossa ei
minkäänlaisilla tunteilla ollut sijaa, ja siksi tämä puhdas pikku
pisara puhtaasta pikku lähteestä oli liian suloinen, se tunkeutui
syvälle, hellytti sydämen ja nostatti kyynelet silmiin.
Puolen tuntia tai tunti kului, Georgette kuiskasi pehmeällä
leperryksellään, että hänen alkoi olla uni. "Ja sinä _olet_ nukkuva",
ajattelin minä, "äidin ja lääkärinkin uhalla, jolleivät he ole täällä
kymmenen minuutin kuluessa."
Kuule! Ovikello soi, sitten kuului askelia jotka hämmästyttivät
nopealla etenemisellään. Rosine saattoi sisään tohtori Johnin, ja
tuolla vapaalla käytöksellä, joka ei ollut erikoisen luonteenomaista
vain hänelle, vaan Villetten palvelustytöille yleensä, jäi kuulemaan
mitä tohtorilla oli sanottavana. Madamen läsnäolo olisi karkottanut
hänet takaisin omaan valtakuntaansa eteiseen -- minun tai jonkun
muun opettajan tai oppilaan läsnäolosta hän välitti viisi. Siinä
hän seisoi somana, siistinä ja kielevänä, molemmat kädet korean
esiliinansa taskuissa, ja katseli tohtori Johnia yhtä rohkeasti ja
ujostelematta kuin olisi tämä ollut kuvapatsas eikä elävä herrasmies.
"_Le marmot n'a rien, n'est-ce pas_?"[45] sanoi hän viitaten
Georgetteen leuan nykäisyllä.
"_Pas beaucoup_",[46] kuului vastaus, tohtorin kiireesti kyhätessä
paperille vaaratonta lääkemääräystä.
"No niin", jatkoi Rosine ja tuli aivan lähelle häntä hänen pannessaan
pois kynänsä. "Entä lipas -- saitteko sen? Monsieur lähti pois kuin
tuulispää toissa iltana, enkä ehtinyt kysyä."
"Minä löysin sen."
"Ja kuka sitten oli sen viskannut?" jatkoi Rosine lausuen aivan
vapaasti nuo samat sanat, jotka minä niin kovin kernaasti olisin
sanonut, jos vain olisin ollut kyllin taitava ja rohkea. Kuinka
lyhyt muutamille ihmisille onkaan tie paikkaan joka toisista tuntuu
saavuttamattomalta!
"Se jääköön minun salaisuudekseni", sanoi tohtori John lyhyesti mutta
ilman minkäänlaista ylpeyttä.
Hän näytti täydellisesti ymmärtävän Rosinen kaltaisen tytönheilakan
luonnetta.
"Mutta", jatkoi tämä vähääkään nolostumatta, "monsieur tiesi että
se oli heitetty, koska kerran tuli hakemaan sitä -- kuinka monsieur
tiesi?"
"Olin katsomassa pientä potilasta viereisessä koulussa", hän sanoi,
"ja näin kun lipas pudotettiin hänen kamarinsa ikkunasta. Sitten
tulin hakemaan sitä."
Kuinka yksinkertainen olikaan koko selitys! Kirjeessähän oli viitattu
tohtoriin, joka oli katsomassa "Gustavea".
"Niinkö!" huudahti Rosine. "Eikö siinä siis ole mitään kätkettynä --
ei mitään salaisuutta, ei lemmenseikkailua?"
"Ei enempää kuin minun kädessäni", vastasi tohtori näyttäen
kämmentään.
"Mikä vahinko", vastasi letukka. "Ja minä -- jolla jo alkoi olla omat
ajatukseni tästä kaikesta."
"Todellako? Se oli turhaa vaivannäköä", oli tohtorin kylmä vastaus.
Rosine närkästyi. Tohtori ei voinut olla nauramatta nähdessään hänen
nyrpistävän suutaan, ja kun hän nauroi, tuli hänen ilmeeseensä
jotakin erikoisen hyväntahtoista ja hilpeätä. Minä näin hänen
pistävän käden taskuunsa.
"Kuinka monta kertaa olette avannut minulle oven viime kuukauden
kuluessa?" hän kysyi.
"Monsieur olisi itse saanut pitää laskua siitä", sanoi Rosine
nokkelasti.
"Niinkuin ei minulla olisi parempaa tehtävää", vastasi tohtori, mutta
minä näin hänen antavan Rosinelle kultarahan, jonka tämä otti aivan
epäröimättä ja hyppeli sitten avaamaan ovea, jonka kello soi joka
viides minuutti juuri nyt, kun eri perheiden palvelijattaret tulivat
hakemaan ulko-oppilaita kotiin.
Lukija ei saa ajatella liian pahaa Rosinesta: itse asiassa hän
ei ollut mikään huono ihminen, eikä hänellä ollut pienintäkään
aavistusta siitä, että olisi millään tavoin häpeällistä ottaa mitä
vain sai, tai mitenkään julkeata seisoa siinä räkättämässä kuin
harakka koko kristikunnan parhaalle herrasmiehelle.
Minä olin saanut tietää jotakin äskeisen kohtauksen aikana, paitsi
sitä mikä koski norsunluulipasta, nimittäin sen, että häpeä tohtori
Johnin sydämen särkemisestä ei kuulunut tuolle musliinipuvulle, oli
se sitten punainen tai harmaa, eikä myöskään poimutetulle esiliinalle
taskuineen. Nämä vaatekappaleet olivat ilmeisesti yhtä viattomat kuin
Georgetten pieni sininen mekko. Sitä parempi. Mutta kuka siis oli
syyllinen? Missä oli perustus, missä alkulähde, missä täydellinen
selitys koko juttuun? Muutamat seikat olivat jo selvinneet, mutta
kuinka paljon olikaan vielä pimeätä kuin yö!
"Oli miten oli", sanoin itselleni, "tämä asia ei kuulu sinulle",
ja kääntyen pois kasvoista joissa katseeni oli vaistomaisesti
kysyvänä viipynyt, silmäsin ulos ikkunasta, joka vietti puutarhaan.
Tohtori John seisoi sillä välin vuoteen vieressä ja veti hitaasti
käteensä käsineitä katsellen pientä potilastaan, jonka silmät
ummistuivat ja huulet aukenivat unen lähestyessä. Minä odotin kunnes
hän lähtisi kuten tavallisesti -- nopeasti kumartaen ja lausuen
tuskin kuuluvan "hyvää yötä". Juuri kun hän otti hattunsa, sattui
katseeni, joka oli kiintynyt puutarhaa ympäröiviin rakennuksiin,
tuohon aikaisemmin mainittuun ikkunaan. Se avattiin varovasti, ja
aukosta pistettiin käsi ja valkea nenäliina. Molempia huiskutettiin.
En tiedä vastattiinko merkkiin jostakin näkymättömästä osasta omaa
rakennustamme, mutta ikkunasta liiteli heti sen jälkeen putoava
esine, valkoinen ja kevyt -- uusi kirjelappu, tietysti.
"Siinä!" huudahdin vaistomaisesti.
"Missä?" kysyi tohtori John kiivaasti ja tuli suoraa päätä ikkunan
luo. "Mikä on?"
"He ovat tehneet sen uudelleen", vastasin minä. "Nenäliinaa
heilutettiin ja jotakin putosi." Ja minä viittasin ikkunaan, joka nyt
oli aivan tekopyhästi kiinni.
"Menkää alas heti, ottakaa se ja tuokaa tänne", kuului hänen jyrkkä
määräyksensä. Sitten hän lisäsi: "Kukaan ei kiinnitä huomiota
_teihin, minut_ nähtäisiin."
Minä menin suoraa päätä. Hetkisen etsittyäni löysin taitetun paperin,
joka oli tipahtanut erään pensaan alimmalle oksalle, ja vein sen
suoraan tohtori Johnille. Luulen ettei edes Rosine nähnyt minua tällä
kertaa.
Tohtori John repi kirjelipun kappaleiksi lukematta sitä.
"Siinä ei ole hiukkaakaan _hänen_ syytään, se teidän tulee muistaa."
"_Kenen_ syytä?" kysyin. "_Kuka_ se on?"
"Ettekö siis vielä tiedä?"
"En vähääkään."
"Ettekö arvaa?"
"En."
"Jos tuntisin teidät paremmin, tekisi melkein mieleni ottaa teidät
uskotukseni ja siten saada teidät vartijaksi maailman viattomimmalle
ja parhaalle mutta jonkin verran kokemattomalle olennolle."
"Siveyden vartijaksiko?"
"Niin", sanoi hän hajamielisesti. "Mitä ansoja viritetäänkään hänen
ympärilleen!" hän lisäsi miettiväisenä, ja nyt hän varmaan ensi
kerran tutki kasvojani -- tietenkin levottomana siitä, näkisikö
niistä jonkin luontaisen ilmeen, joka rohkaisisi häntä uskomaan
turviini taivaallisen olennon, jota vastaan pimeyden voimat
vehkeilivät. Minä en tuntenut suurtakaan kutsumusta taivaallisten
olentojen kaitsijaksi, mutta muistin kohtausta tavaratoimistossa,
ja minusta tuntui että olin _hänelle_ velkaa vastapalveluksen: jos
_voin_, tahdoin auttaa häntä, eikä minun määrättävissäni ollut millä
tavoin. Niin vähän vastahakoisesti kuin mahdollista selitin olevani
"halukas tekemään voitavani henkilön hyväksi joka kiinnosti häntä".
"Minä olen asiassa vain katsojana", hän sanoi ihailtavan
vaatimattomasti, kuten minusta näytti. "Satun tuntemaan tuon
luonteeltaan sangen arvottoman ihmisen, joka vastakkaisesta
talosta on jo kahdesti häirinnyt tämän paikan pyhyyttä, ja
seurapiireissä olen myös tavannut henkilön jota nämä alhaiset
yritykset tarkoittavat. Hänen verrattoman ylevämmyytensä ja
synnynnäisen hienostuksensa pitäisi karkottaa kaikki julkeus hänen
läheisyydestäänkin, niin luulisi. Niin ei kuitenkaan ole, ja koska
hän on viaton ja vailla epäluuloja, tahtoisin varjella häntä pahasta,
jos voisin. Henkilökohtaisesti en kuitenkaan voi tehdä mitään: en
pääse hänen lähelleen." Hän vaikeni.
"Hyvä, minä olen halukas auttamaan teitä, kunhan vain sanotte millä
tavoin." Ja ajatuksissani kävin nopeasti talomme asukasluettelon
läpi etsien tuota ihmeolentoa, tuota kallisarvoista helmeä, tuota
virheetöntä jalokiveä. "Sen täytyy olla madame", päättelin.
"_Hän_ yksin meistä kaikista kykenee _näyttämään_ muita ylevämmältä,
mutta mitä tulee hänen epäluulottomuuteensa ja kokemattomuuteensa
jne., ei tohtori Johnin tarvitsisi vaivata päätään niillä. Se juuri
kuitenkin on hänen päähänpistonsa, enkä tahdo vastustaa häntä, hän
saakoon tahtonsa täyttymään, hänen enkelinsä olkoon enkeli."
"Osoittakaa vain mille taholle minun on suunnattava huolenpitoni",
jatkoin vakavana, vaikka sisimmässäni hihitin sitä ajatusta,
että minut pantaisiin madame Beckin tai jonkun hänen oppilaansa
kaitsijaksi.
Tohtori Johnilla sattui olemaan hienosäikeinen hermosto, ja hän
tunsi heti vaistomaisesti, mitä karkeampirakenteinen mieli ei olisi
aavistanut, nimittäin että hän hieman huvitti minua. Veri kohosi
hänen poskiinsa, hän kääntyi hymyillen tuskin huomattavasti ja otti
hattunsa -- hän aikoi lähteä. Tunsin piston sydämessäni.
"Minä tahdon -- tahdon auttaa teitä", sanoin kiihkeästi. "Minä teen
mitä vain toivotte. Pidän silmällä enkeliänne, pidän hänestä huolta,
kunhan vain sanotte kuka hän on."
"Mutta _täytyyhän_ teidän tietää", sanoi hän vakavana mutta hyvin
hiljaisella äänellä. "Niin tahraton, niin hyvä, niin sanomattoman
kaunis -- mahdotonta että samassa talossa olisi kahta hänen
vertaistaan. Minä tarkoitan tietysti --"
Tällöin madame Beckin huoneen ovi (joka avautui lastenkamariin)
äkkiä rapsahti, ikään kuin käsi, joka piti kiinni lukosta, olisi
lievästi vavahtanut. Pidätetty aivastus oli väkisinkin pärskähtänyt
ja tehnyt tepposet. Tuollaisia pieniä vahinkoja voi sattua parhaille
joukostamme. Madame, tuo erinomainen nainen, oli vartiopaikallaan.
Hän oli palannut kotiin hiljaa, hiipinyt portaita ylös varpaillaan
ja oli nyt huoneessaan. Jos aivastusta ei olisi tullut, olisi hän
saanut kuulla kaiken, ja minä myös, mutta tuo onneton pärähdys sai
tohtori Johnin hämmentymään. Hänen seisoessaan siinä säikähtyneenä
tuli madame sisään ketteränä, levollisena, parhaalla tuulellaan, eikä
kukaan hänen tapojaan tuntematon olisi voinut muuta uskoa kuin että
hän oli juuri palannut kotiin. Jokainen olisi karkottanut mielestään
ajatuksen että hänen korvansa oli ainakin viimeisten kymmenen
minuutin ajan ollut liimattuna avaimenreikään. Hän oli aivastavinaan
vielä, selitti olevansa "_enrhumée_"[47] ja alkoi sitten sujuvasti
kertoa "ajelustaan". Kello kutsui rukouksiin, ja minä jätin hänet
tohtorin seuraan.