LIPAS

Rue Fossetten talon takana oli puutarha -- suuri puutarha siihen

nähden, että se sijaitsi kaupungin sydämessä, ja muistissani

se tuntuu mieluisalta vielä tänä päivänä. Mutta aika, kuten

etäisyyskin, vaikuttaa muutamiin seikkoihin niin pehmentävästi, ja

kuinka kallisarvoiselta tuntuukaan yksi ainoa pensas siinä, missä

joka taholla on vain kiveä, kiviseiniä ja kuumia katuja, ja kuinka

suloiselta tuntuu siinä aidattu kappale viljeltyä maata.

Muuan perimätieto kertoi että madame Beckin talo oli ennen vanhaan

ollut luostari ja että menneinä vuosina -- kuinka kauan sitten, en

osaa sanoa, mutta luullakseni siitä oli jo vuosisatoja -- ennen

kuin kaupunki ulottui tälle tienoolle ja kun paikka vielä oli

viljeltyä maata ja puistoa, syvää lehtevää siimestä, joka saattoi

sulkea sisäänsä luostarin -- oli tällä paikalla tapahtunut jotakin

joka aikoinaan oli herättänyt pelkoa ja kauhua ja jättänyt talolle

perinnöksi kummitusjutun. Epämääräinen tarina tiesi musta- ja

valkopukuisesta nunnasta, joka väliin, muutamina öinä vuodessa,

nähtiin jossakin tällä tienoolla. Kummitus oli varmaan muurattu

kiinni jokin aika sitten, sillä nyt oli taloja kaikkialla, mutta

muutamat luostariajan jätteet, ikivanhat jättiläiskokoiset

hedelmäpuut pyhittivät paikkaa vielä, ja erään juurella -- se oli

oikea Metusalemin päärynäpuu, kuollut muuten, lukuunottamatta

paria oksaa, jotka uskollisesti joka kevät peittyivät tuoksuviin

lumikukkiinsa -- jos sen paljaiden juurten välistä raapi sammalta

pois, pilkotti sieltä metalli, sileä, kova ja musta. Epävarma

taru, johon kukaan oikeastaan ei uskonut mutta joka kuitenkin oli

levinnyt aika laajalle, kertoi että siinä oli oviaukko holviin, joka

syvällä ruohoja ja kukkia kasvavan maan alapuolella kätki sisäänsä

nuoren tytön ruumiin, tytön jonka luostarioikeus oli keskiajan

hirmupäivinä haudannut elävältä jonkin rikoksen tähden, jonka hän

oli tehnyt vastoin nunnanlupaustansa. Hänen haamunsa se oli saanut

pelokkaat vapisemaan monta sukupolvea sen jälkeen kun hänen poloinen

ruumiinsa jo oli tomuna. Hänen mustan pukunsa ja valkoisen huntunsa

ovat kuutamo ja varjot loihtineet arkojen silmien eteen hänen

kisaillessaan yötuulen kera puutarhan tiheikössä.

Romanttisista jutuista huolimatta oli vanhalla puutarhalla oma

viehätyksensä. Kesäaamuina tavallisesti nousin aikaisin saadakseni

nauttia siitä yksin, kesäiltoina viivyttelin siellä yksinäni

kohdatakseni nousevan kuun, saadakseni suudelman iltatuulelta ja

tunteakseni -- tai ehkä pikemmin kuvitellakseni maahan laskeutuvan

kasteen raikkautta. Ruoho oli vihantaa, hiekkaiset käytävät

valkoisia, helakat nenätit loistivat kauniina ryhminä hedelmätarhan

jättiläisten juurella, joiden rungoilla köynnöskasvit kiemurtelivat.

Siellä oli suuri lehtimaja, jonka yli levisi akaasiapuun varjo,

siellä oli toinen pienempi, yksinäisempi, viiniköynnösten kätkössä.

Köynnökset peittivät kokonaan korkean harmaan muurin, yhdistivät

lonkeronsa viehättäviksi sykermiksi ja ripustivat rypäleensä runsaina

ja auliina tuolle luonnon suosimalle paikalle, missä jasmiini ja

muratti yhtyivät niihin.

Epäilemättä keskipäivällä, keskellä leveätä arkea, kun madame Beckin

suuri koulu oli väliajalla ja ulko- ja sisäoppilaat kilvan läheisen

poikakoulun vesojen kanssa täyttivät maan ja vimmatusti harjoittivat

keuhkojaan ja jäseniään -- epäilemättä puutarha oli _silloin_

sangen jokapäiväinen ja tallattu paikka. Mutta auringon laskiessa

tai iltasoiton jälkeen, kun ulko-oppilaat olivat menneet kotiin

ja sisäoppilaat istuivat hiljaa läksyjensä ääressä, silloin oli

mieluisaa samoilla pitkin rauhallisia käytäviä ja kuunnella St. Jean

Baptisten kellojen kaikuvan vienoa, pehmeätä, harrasta soittoaan.

Eräänä iltana olin tällaisella kävelyllä, ja minut oli pidättänyt

tavallista kauemmin hämyssä yhä syvenevä rauha, suloinen viileys,

hyväntuoksuinen hengitys jolla kukkaset, joita mikään päivänpaiste

ei voittanut, nyt vastasivat iltakasteen suostutteluihin. Näin valoa

rukoussalin ikkunassa ja arvasin katolisen huonekunnan kokoontuneen

iltarukoukseen -- toimitus josta protestanttina silloin tällöin jäin

pois.

"Hetkiseksi vielä", kuiskasivat yksinäisyys ja kesäinen kuu, "jää

luoksemme! Kaikki on todella rauhallista nyt, sinua ei kaivata vielä

neljännestuntiin, päivän helle ja hälinä on väsyttänyt sinua, nauti

näistä kallisarvoisista hetkistä."

Puutarhaa ympäröi ryhmä ikkunattomia talon takaseiniä, ja koko

toista puolta reunusti pitkä rivi seiniä -- läheisen poikakoulun

rakennukset. Tämä seinärivi oli pelkkää kiveä, lukuunottamatta

pieniä ullakkoikkunoita, jotka kuuluivat palvelijatarten

makuuhuoneisiin, samoin kuin erästä alemman kerroksen avattavaa

ikkunaa, jonka sanottiin vievän erään opettajan työhuoneeseen.

Mutta niin turvallinen kuin paikka olikin, oli oppilaita kielletty

kävelemästä tuossa osassa puutarhaa olevalla käytävällä, joka kulki

yhdensuuntaisesti mainitun korkean seinän kanssa. Sitä nimitettiin

"kielletyksi käytäväksi", ja se tyttö, joka jalallaan astui sinne,

sai kärsiä niin ankaran rangaistuksen kuin madame Beckin koulun

lempeät säännöt vain myönsivät. Opettajat tietysti saivat kävellä

siellä vapaasti, mutta koska käytävä oli ahdas ja hoitamattomat

pensaat molemmin puolin olivat kasvaneet hyvin taajoiksi ja liki

toisiaan, muodostaen sen yläpuolelle lehtikaton, jonka läpi

auringonsäteet vain harvoin pääsivät pilkistämään, ei tähän käytävään

usein tultu edes päivälläkään, ja pimeän tullen sitä vältettiin

huolellisesti.

Jo alusta saakka minulla oli ollut kiusaus poiketa tästä tavasta,

sillä käytävän eristetty asema, vieläpä synkkyys houkuttelivat

minua. Omituiselta näyttämisen pelko pidätti minua kauan, mutta

vähitellen, sitä mukaa kuin ihmiset tottuivat minuun ja tapoihini ja

luonteeni erikoisuuksiin -- ne olivat vain erikoisuuksien varjoja,

jotka eivät varmaankaan olleet kyllin merkillisiä herättääkseen

mielenkiintoa eikä kyllin huomattavia loukatakseen ketään, mutta ne

olivat minulle synnynnäisiä ja yhtä lähtemättömiä kuin oma minuuteni

-- tuli minusta vähitellen vakituinen kävelijä tuolla kapealla ja

ahtaalla polulla. Rupesin hoitamaan muutamia värittömiä kukkia, joita

kasvoi sen tiheiden pensasrivien välissä, puhdistin pois menneiden

syksyjen jätteet ja panin kuntoon kaukana toisessa päässä olleen

puutarhapenkin. Lainasin Gotonilta, keittäjättäreltä, vesisoikon

ja pesuharjan, ja hankasin penkin puhtaaksi. Madame näki minut

puuhassani ja hymyili hyväksyvästi -- oliko se vilpitöntä vai ei,

sitä en tiedä, mutta hän _näytti_ vilpittömältä.

"Katsokaahan", hän huudahti, "kuinka tuo demoiselle Lucie on siisti?

Pidättekö siis tästä käytävästä, Meess?"

"Pidän", vastasin, "se on hiljainen ja varjoisa."

"Se on oikein", sanoi hän suopean näköisenä ja kehoitti

ystävällisesti minua harrastamaan sitä niin paljon kuin halutti,

lisäten että koska valvonta ei kuulunut velvollisuuksiini, ei minun

tarvinnut vaivautua kävelemään oppilaiden kanssa, mutta sallisin kai

hänen lastensa tulla sinne puhelemaan englantia kanssani.

Puheena olevana iltana istuin piilopenkilläni, jonka olin vallannut

homeelta ja sammalelta, ja kuuntelin kaupungin huminaa, joka tuntui

niin etäiseltä. Etäistä se itse asiassa ei ollut; koulu sijaitsi

kaupungin keskuksessa, siitä oli vain viiden minuutin kävely puistoon

ja tuskin kymmenen minuutin kävely loistavien palatsirakennusten

luo. Aivan lähellä oli kirkkaasti valaistuja valtakatuja, jotka

tällä hetkellä vilisivät elämää ja joita pitkin ajopelit vierivät

tanssiaisiin ja oopperaan. Sama hetki, jolloin meidän luostarissamme

kaikui iltasoitto, jolloin kaikki lamput sammutettiin ja verhot

laskettiin joka vuoteen eteen, sama hetki kutsui iloisen kaupungin

ympärillämme juhliin ja huvituksiin. Tätä vastakohtaa en kuitenkaan

ajatellut, sillä iloisia vaistoja oli luonteessani vain vähän.

Tanssiaisissa ja oopperassa en ollut koskaan käynyt, ja vaikka usein

olin kuullut niitä kuvailtavan, vieläpä toivonut itse pääseväni

näkemään, ei toiveeni kuitenkaan ollut ihmisen joka tahtoisi saada

osansa nautinnosta, jos vain saisi -- joka tuntisi kykenevänsä

loistamaan etäisessä välkkyvässä ilmakehässä, jos siihen vain

pääsisi; se ei ollut saavuttamisen ikävöintiä eikä maistamisen

nälkää, se oli vain tyyntä halua nähdä jotakin uutta.

Taivaalla oli kuu, ei täysikuu, vaan kapea kasvava sirppi. Lehtien

raosta näin sen. Kuu ja tähdet, jotka myös saatoin nähdä, eivät

olleet muukalaisia täällä, missä kaikki muu oli vierasta. Ne olivat

lapsuuteni tuttuja. Himmeä kehä sylissään olin nähnyt tuon kultaisen

käyrän selällään illan sinessä, sen vaeltaessa vanhan orapihlajan

latvoilla, vanhan viljapellon töyräällä vanhassa Englannissa, monta

monta aikaa sitten -- aivan samanlaisena kuin se nyt virui selällään

upean torninhuipun vierellä tässä keskieurooppalaisessa kaupungissa.

Oi lapsuuttani! Minulla oli tunteita: niin syrjässä kuin elinkin,

niin vähän kuin puhuin, niin kylmältä kuin näytin -- kun ajattelin

menneitä päiviä, _osasin_ tuntea. Nykyhetken suhteen oli paras olla

stoalainen, tulevaisuuden suhteen -- sellaisen tulevaisuuden kuin

minulla oli -- paras olla kuin kuollut. Ja tietoisesti minä pidin

luonteeni vilkkaan puolen lamassa ja kuolemanhorroksessa.

Muistan hyvin, mitkä seikat tuohon aikaan saivat minut kiihdyksiin

-- muutamia säitä esimerkiksi suorastaan pelkäsin, koska ne

herättivät minussa eloon tuon puolen, jota aina koetin tuudittaa

uneen, ja yllyttivät sen itkuun ja ikävöintiin, jota en voinut

tyydyttää. Eräänä iltana puhkesi ukkosilma; oli kuin tuulispää olisi

lennättänyt meidät vuoteistamme. Katolilaiset joutuivat pakokauhun

valtaan ja rukoilivat pyhimyksiään. Mitä minuun tulee, otti rajuilma

minut valtaansa tyrannin tavoin, tempasi minut väkivaltaisesti

pystyyn ja pakotti elämään. Minä nousin ja pukeuduin, hiivin ulos

ikkunasta, joka oli vuoteeni vieressä, ja istahdin ikkunalaudalle

laskien jalkani matalamman rakennuksen katolle, joka oli sen

alapuolella. Satoi virtanaan, myrsky raivosi, oli pilkkosen pimeä.

Sisällä makuuhuoneessa toiset kokoontuivat kauhuissaan yölampun

ympärille ääneen rukoillen. Minä en voinut mennä sisään, oli liian

vastustamattoman ihanaa olla ulkona keskellä mustaa myrskyistä yötä,

ukkosen jylistessä sellaista oodia, jota ihmiskieli ei koskaan

pysty lausumaan -- liian pelottavan hurmaavaa katsella pilviä joita

häikäisevät salamat lävistivät ja pirstoivat.

Minä kaipasin kipeästi silloin ja seuraavan kahdenkymmenenneljän

tunnin aikana jotakin, joka tempaisi minut nykyisestä olotilastani

ja veisi minut ylöspäin ja eteenpäin. Sellainen kaipuu ja kaikki

samantapainen oli välttämättä lannistettava, ja minä lannistinkin

ne kuten Jael surmasi Siseran lyömällä kuvaannollisesti naulan

sen ohimojen läpi. Päinvastoin kuin Sisera ne eivät kuolleet, ne

vain hetkellisesti huumautuivat ja vähin kapinallisesti nykivät ja

tempoivat naulaa, ja silloin ohimot vuotivat verta ja aivot värisivät

tuskasta sisimpäänsä saakka.

Tänä iltana en ollut niin kapinallinen enkä niin onneton. Sisera

uinui rauhallisena teltassaan, ja joskin kipu tuntui unessakin,

oli lähellä enkelintapainen olento -- ihanne -- joka polvistui

nukkujan viereen, vuodatti palsamia tyyntyneisiin ohimoihin,

piti ummistettujen silmien edessä taikakuvastinta, jonka vienot

juhlalliset näyt toistuivat hänen unissaan, ja valoi kuutamoisista

siivistään ja puvustaan hohteen yli haavoitetun nukkujan, teltan

kynnyksen ja ympäröivän maiseman. Jael, ankara nainen, istui

syrjässä, hieman leppyneenä vankiaan kohtaan ja alttiimpana vain

uskollisesti odottamaan Heberin kotiintuloa. Näillä sanoilla

tarkoitan, että illan viileä rauha ja kasteinen lempeys tekivät

mieleni toiveikkaaksi. En toivonut mitään erityistä, mutta mielessäni

koin yleistä rohkaistumista ja hyvänolon tunnetta.

Eikö tuollaisen mielialan, joka oli niin lempeä, niin levollinen,

niin harvinainen, olisi pitänyt tietää hyvää? Voi, mitään hyvää ei

siitä koitunut! Karu todellisuus ryntäsi äkkiä esiin -- niin pahana,

kalpeana ja vastenmielisenä kuin se liiankin usein on.

Keskeltä tuota täydellisen hiljaista kiviseinää, joka kohosi yli

käytävän, puiden ja korkean aidan, kuulin äänen: ikkuna narahti auki.

Ennen kuin olin ehtinyt katsoa missä kerroksessa se oli ja kuka

avasi, näin erään puunlatvan heilahtavan ikään kuin siihen olisi

viskattu jotakin, ja muuan esine putosi suoraan jalkoihini.

Jean Baptisten kello löi yhdeksän, päivä oli laskenut, mutta ei ollut

pimeä: uusikuu auttoi vain vähän, mutta syvä kultainen hohde sillä

suunnalla taivasta, missä aurinko viimeksi oli loistanut, ja koko

avaran ilmankannen kristallinen kirkkaus valaisivat kesäistä hämyä.

Pimeässä käytävässänikin olisin jonkin aukon läheisyydessä voinut

lukea pientäkin painettua tekstiä. Helppo oli minun siis nähdä,

että heitetty esine oli lipas, pieni lipas valkoista ja värillistä

norsunluuta. Sen irtonainen kansi aukesi käteeni, ja sisässä oli

orvokkeja, joiden väliin oli piilotettu tarkasti taitettu palanen

punaista paperia -- kirjelappu, ja siinä osoite "_Pour la robe

grise_".[39] Pukuni oli todellakin harmaata ranskalaista kangasta.

Hyvä. Oliko tämä lemmenkirje? Sellaisista olin kuullut puhuttavan,

mutta en tähän asti ollut saanut kunniaa nähdä tai pitää käsissäni

ainoatakaan. Sellainenko kappale oli minulla peukalon ja etusormen

välissä tänä hetkenä?

Tuskin vain -- en hetkeäkään uneksinut sellaista. Kosija- tai

ihailijakäsitettä ei ollut edes tajunnassani. Kaikki opettajattaret

haaveilivat rakastajistaan, yksi heistä (mutta hän tietysti

olikin herkkäuskoista lajia) uskoi vieläpä tulevaan mieheen.

Kaikki neljäätoista vuotta vanhemmat oppilaat tiesivät jostakin

sulhasehdokkaasta, kaksi tai kolme oli jo joutunut kihloihin

vanhempiensa välityksellä ja ollut kihloissa lapsuudestaan

saakka. Mutta niiden tunteiden ja toiveiden maailmaan, joita

tuollaiset mahdollisuudet avaavat, ei ajatuksillani, vielä vähemmän

itseluottamuksellani ollut kertaakaan ollut lupa tunkeutua. Jos

toiset opettajattaret menivät kaupungille tai lähtivät kävelylle

bulevardeille tai vain kuuntelivat messua, uskoivat he aivan varmaan

(mikäli jäljestäpäin kerrottiin) kohtaavansa jonkun "vastakkaista

sukupuolta" edustavan henkilön, jonka ihastunut vakava katse vakuutti

heille heidän viehätys- ja vetovoimaansa. Minä en voi sanoa että

kokemukseni tässä suhteessa oli samanlainen. Kävin kirkossa ja olin

kävelyllä ja tiesin erittäin hyvin, ettei kukaan huomannut minua.

Ei ollut Rue Fossetten varrella ainoatakaan tyttöä tai naista,

joka ei olisi voinut eikä tahtonut todistaa aika ajoin saaneensa

ihailevan katseen nuoren tohtorimme sinisistä silmistä. Minun on

kuitenkin pakko, niin nöyryyttävältä kuin se kuuluneekin, jättää

itseni huomioon ottamatta: mitä minuun tulee, olivat nuo siniset

silmät yhtä viattomat ja tyynet kuin taivas, jonka sini näytti

olevan niille sukua. Ja niin kuulin toisten puhelevan, ihmettelin

usein heidän iloisuuttaan, varmuuttaan ja itseensätyytyväisyyttä,

mutta en vaivannut itseäni nostamaan silmiäni tuijottaakseni polulle

jota he niin varmaan uskoivat astuvansa. Tämä ei siis ollut mikään

lemmenkirje, ja lujasti vakuuttuneena päinvastaisesta avasin sen

levollisesti. Näin se kuului -- minä käännän sen:

"Unteni enkeli! Tuhannet, tuhannet kiitokset siitä, että pidit

lupauksesi: tuskin uskalsin toivoakaan sen täyttymistä. Uskoin

tosiaankin Sinun laskevan leikkiä, ja sitä paitsi näytit pitävän

yritystä niin vaarallisena -- olihan hetki niin tavaton, käytävä niin

ankarasti kielletty -- ja kuten sanoit, kummittelee siellä usein

tuo lohikäärme, englanninopettajatar -- _une véritable bégueule

Britannique à ce que vous dites -- espèce de monstre, brusque et

rude comme un vieux caporal de grenadiers, et revêche comme une

religieuse_"[40] (lukija suonee anteeksi vaatimattomuuteni, kun

sallin tuon imartelevan kuvan rakastettavasta itsestäni säilyttää

alkukielen hienon asun). "Sinä tiedät", jatkui tämä verraton

vuodatus, "että pikku Gustave on sairautensa vuoksi siirretty erään

opettajan huoneeseen -- tuohon onnen suosimaan huoneeseen, jonka

ikkuna viettää Sinun vankilasi pihaan. Sinne on minun, sedistä

parhaan, lupa tulla tervehtimään häntä. Kuinka vavisten lähestyinkään

ikkunaa ja silmäilin Edeniisi -- minulle se on Eden, vaikkakin

Sinulle erämaa -- kuinka pelkäsinkään näkeväni vain tyhjyyttä

tai äsken mainitun lohikäärmeen! Kuinka riemuisasti sykkikään

sydämeni, kun noiden kateellisten oksien läpi näin vilauksen somasta

olkihatustasi ja harmaan pukusi hulmahduksen -- puvun jonka tuntisin

tuhansien joukosta. Mutta miksi, enkelini, et katso ylös? Sinä julma,

miksi epäät minulta ainoatakaan sädettä noista ihanista silmistä!

-- Kuinka yksikin katse olisi minua elähyttänyt! Kirjoitan tämän

kuumeisella kiireellä, käytän hyväkseni tilaisuutta sillä aikaa kun

lääkäri tutkii Gustavea, suljen sen pieneen lippaaseen kukkakimpun

kera -- ne ovat kukista suloisimmat, mutta kuitenkin vähemmän

suloisia kuin Sinä, minun Perini -- minun iki-ihanaiseni! Ikuisesti

Sinun -- tiedät kyllä kuka."

"Soisinpa tietäväni kuka se on", arvelin minä, ja vielä enemmän

kuin sen kirjoittajaa toiveeni tarkoitti henkilöä jolle tämä

rahanarvoinen epistola oli osoitettu. Kenties se oli jonkun kihloissa

olevan oppilaan sulhaselta, ja siinä tapauksessa ei ollut tehty

eikä aiottu tehdä mitään suurta virhettä -- pieni säännöttömyys

vain. Monella tytöllä -- varmaan suurimmalla osalla -- oli veljiä

tai serkkuja naapurikoulussa. Mutta "harmaa puku, olkihattu", siinä

varmaan oli avain -- sangen hämmennyttävä. Olkihattu oli tavallinen

puutarhapäähine, jota käytti hyvin moni. Madame Beck itse käytti

juuri näihin aikoihin enimmäkseen harmaata pukua, eräs toinen

opettajatar ja pari oppilasta olivat hankkineet samanvärisen ja

-kuosisen puvun kuin omani: se oli jonkinlainen arkipuku, joka sattui

siihen aikaan olemaan muodissa.

Siinä aprikoidessani huomasin että minun oli mentävä sisään.

Makuuhuoneissa välkehtivät valot ilmaisivat että rukoushetki oli

ohi ja oppilaat menossa levolle. Puolen tuntia vielä, ja kaikki

ovet olisivat lukossa, kaikki valot sammuksissa. Päätyovi oli vielä

auki, jotta kuumentuneeseen taloon pääsisi kesäillan raikkautta,

ovenvartijattaren huoneesta sen vieressä loisti valoa, ja sen

hohteessa näkyi pitkä eteinen, jonka toisella puolen oli salonkiin

vievä kaksoisovi, ja näköalan sulki iso kadulle aukeneva ovi.

Yhtäkkiä kuului pikainen kellonsoitto, pikainen mutta ei äänekäs --

pieni kilahdus vain, kuin varoittava metallikuiske. Rosine syöksyi

esiin huoneestaan ja riensi avaamaan. Henkilö jonka hän laski sisään,

puheli hänen kanssaan pari minuuttia: tuntui kuin olisi epäröity ja

vitkasteltu. Rosine tuli puutarhanovelle lamppu kädessä, pysähtyi

portaille, kohotti lamppua ja katseli ympärilleen epämääräisesti.

"Sellaista satua", hän huudahti keimaillen. "Kukaan ei ole ollut

siellä."

"Antakaa minun mennä", pyysi ääni jonka hyvin tunsin. "Pyydän vain

viittä minuuttia." Ja tuttu hahmo, pitkä ja kookas (sellainen

se oli meidän kaikkien Fossette-kadun asukkaiden mielestä),

tuli ulos ja lähti harhailemaan keskelle puutarhan käytäviä ja

pöytiä. Se oli pyhyyden loukkausta -- mieshenkilön tunkeutuminen

tällaiseen paikkaan, tällaisena hetkenä -- mutta hän tiesi olevansa

etuoikeutettu ja ehkä sitä paitsi luotti ystävälliseen yöhön.

Hän vaelsi käytävää, vaelsi toista, katseli puoleen ja toiseen,

katosi pensaikkoihin ja tallasi kukkia, taittoi oksia etsiessään --

tunkeutui vihdoin "kielletylle käytävälle". Siellä minä ilmestyin

hänen eteensä, arvatenkin kuin kummitus.

"Tohtori John, se on löytynyt!"

Hän ei kysynyt kuka löysi, sillä hänen nopea katseensa huomasi että

se oli minulla kädessä.

"Älkää antako häntä ilmi", hän sanoi ja katsoi minuun kuin olisin

todellakin ollut lohikäärme.

"Vaikka olisin luonnostani miten petollinen tahansa, en voi antaa

ilmi sellaista mitä en tiedä", oli vastaukseni. "Lukekaa kirje, niin

näette miten vähän se ilmaisee."

"Ehkä olette lukenutkin sen", ajattelin itsekseni, enkä kuitenkaan

voinut uskoa hänen kirjoittaneen sitä. Kirje ei juuri voinut olla

hänen tyyliään; sitä paitsi olin kyllin hupsu kuvittelemaan että hän

olisi ollut vähän kohtuullisempi antaessaan minulle tuollaisia nimiä.

Hänen oma ilmeensä vapautti hänet epäluulosta -- hän kuumeni ja

punastui lukiessaan.

"Tämä on totisesti liian paljon, tämä on julmaa, tämä on

nöyryyttävää", pääsi hänen huuliltaan. Minunkin mielestäni se _oli_

julmaa, kun näin hänen ilmeensä niin järkyttyneenä. Yhdentekevää

oliko hän moitittava vai ei; minusta näytti että joku toinen oli

moitittavampi.

"Mitä aiotte sillä tehdä?" hän kysyi. "Kerrotteko madame Beckille

mitä olette löytänyt, ja nostatteko hälinän -- häväistysjutun?"

Minusta tuntui että minun tuli kertoa, ja sanoin sen hänelle,

mutta lisäsin etten uskonut asiasta nousevan mitään hälinää eikä

häväistysjuttua, madame kun oli aivan liian varovainen tehdäkseen

hälytystä asiasta joka tällä tavoin koski hänen laitostaan.

Hän seisoi katse maahan luotuna ja mietti. Hän oli sekä liian ylpeä

että liian kunniallinen rukoillakseen minua olemaan vaiti, kun

velvollisuuteni ilmeisesti oli puhua. Minä halusin tehdä oikein,

mutta en mitenkään olisi tahtonut tuottaa hänelle mielipahaa tai

ikävyyksiä. Juuri silloin Rosine vilkaisi avoimesta ovesta. Hän ei

voinut nähdä meitä, vaikka minä oksien lomasta saatoinkin selvästi

nähdä hänet: hänen pukunsa oli harmaa kuten minunkin. Tämä seikka,

yhdistettynä aikaisempiin tapahtumiin, herätti minussa ajatuksen että

asia, joskin valitettava, oli sellainen jonka suhteen minulla ei

ollut mitään velvollisuuksia. Niinpä sanoin:

"Jos voitte vakuuttaa minulle, ettei kukaan madame Beckin oppilas ole

sekaantunut asiaan, pysyn hyvin kernaasti siitä erilläni. Ottakaa

lipas, kukkavihko ja kirje -- minä puolestani unohdan koko asian

ilomielin."

"Katsokaa", hän kuiskasi äkkiä, sulkiessaan käteensä sen mitä hänelle

annoin, ja viitaten samalla oksien taa.

Minä katsoin. Näin madamen aamupuvussaan, huivi hartioilla ja

tohvelit jalassa äänettömästi laskeutuvan portaita ja hiipivän

kissan lailla ympäri puutarhaa. Kahden minuutin kuluttua hän olisi

yllättänyt tohtori Johnin. Jos madame oli kissa, oli tohtori John

aivan yhtä hyvin leopardi: mikään ei ollut äänettömämpää kuin hänen

käyntinsä, kun hän tahtoi. Hän piti varansa, ja kun madame kääntyi

erään nurkan taa, harppasi hän puutarhan poikki kahdella äänettömällä

askelella. Madame tuli näkyviin, ja hän oli poissa. Rosine auttoi

häntä sulkemalla viipymättä oven hänen ja vainoojattaren väliltä.

Minäkin olisin voinut poistua, mutta tahdoin mieluummin kohdata

madamen avoimesti.

Vaikka minulla usein ja tunnetusti oli tapana viettää hämyhetkeä

puutarhassa, en tähän saakka koskaan ollut viipynyt näin myöhälle.

Ihan varmaan oli madame kaivannut minua -- oli tullut etsimään ja

aikoi nyt iskeä syylliseen äkkiarvaamatta. Odotin nuhteita. Ei.

Madame oli itse hyvyys. Hän ei lausunut edes huomautusta, hän ei

osoittanut ihmetyksen varjoakaan. Ehdottomalla tahdikkuudellaan,

jossa en luule ainoankaan elävän olennon koskaan voittaneen häntä,

hän vain ilmoitti lähteneensä ulos hengittämään "iltailmaa".

"Mikä kaunis yö!" hän huudahti katsoen tähtiin -- kuu oli nyt

kadonnut Jean Baptisten leveän tornin taa. "Kuinka ihanaa, kuinka

raikas ilma!"

Ja sen sijaan että olisi lähettänyt minut sisään hän veti minut

kanssaan kävelemään pari kierrosta isolla käytävällä. Kun vihdoin

molemmat palasimme sisään, nojautui hän rakkaasti olkapäähäni

saadakseen tukea portaita noustessaan, ja erotessamme hän tarjosi

poskensa suudeltavakseni. "_Bon soir, ma bonne amie: dormez

bien_!"[41] oli hänen ystävällinen hyvänyöntoivotuksensa.

Minä huomasin hymyileväni maatessani valveilla ja miettivänä

vuoteessani -- hymyileväni madamelle. Hänen lienteä makea

käytöksensä oli sille, joka hänet tunsi, varmana merkkinä siitä

että jokin epäluulo askarteli hänen aivoissaan. Jostakin raosta

tai tähystystornista, oksien lomitse tai avoimesta ikkunasta hän

epäilemättä oli saanut vihiä -- etäistä tai läheistä, harhaanvievää

tai totuudenmukaista -- sen illan tapahtumista. Niin hieno ja

voittamaton hän oli vakoilun taidossa, että oli melkein mahdotonta

ajatella että hänen puutarhaansa oli heitetty lipas ja että joku oli

juossut hänen käytävillään ristiin rastiin etsimässä sitä, ilman

että hän olisi oksan heilahduksesta, kiitävästä varjosta, oudosta

jalanrapsahduksesta tai hiljaisesta supatuksesta (ja vaikka tohtori

John oli lausunut harvat sanansa hyvin hiljaa, tuntui minusta siltä

kuin hänen miehisen äänensä hyminä vielä olisi täyttänyt koko tämän

luostarialueen) -- ilman, sanon minä, että madame olisi jostakin

vainunnut jotakin tavatonta olevan tekeillä hänen talossaan. _Mitä_

se oli, sitä hän ei mitenkään voinut nähdä eikä keksiä tällä

hetkellä, mutta hurmaava pieni sotkuinen vyyhti houkutteli häntä

selvitystyöhön, ja olihan hän jo saanut "Meess Lucien", tuon hupsun

kärpäsen, kömpelösti takertumaan keskelle hämähäkinverkkojaan.