Oli kesä ja hyvin kuuma. Georgette, nuorin madame Beckin lapsista,
sairastui kuumeeseen. Désirée, joka äkisti parani kivulloisuudestaan,
lähetettiin Fifinen kanssa kummitädin luo maalle tartunnan vaaraa
pakoon. Lääkärin apua tarvittiin nyt todella, ja nähden hyväksi
unohtaa toht. Pillulen, joka oli ollut kotona jo viikon päivät,
madame rukoili hänen englantilaista kilpailijaansa jatkamaan
käyntejään. Pari oppilasta valitti päänkipua ja näytti muutenkin
lievästi sairastavan Georgetten tautia. "Nyt vihdoinkin on tohtori
Pillule kutsuttava: varovainen johtajatar ei koskaan uskalla antaa
nuoren miehen hoitaa oppilaitaan."
Johtajatar oli kyllä hyvin varovainen, mutta saattoi myös
olla huikean uskalias. Hän johdatti tohtori Johnin kouluun ja
uskoi hänen hoitoonsa ylpeän ja kauniin Blanche de Melcyn ja
hänen ystävättärensä, turhamaisen ja hakkailevan Angeliquen.
Tohtori John oli luullakseni jonkin verran mielissään tästä
luottamuksenosoituksesta, ja jos hienotunteinen käytös olisi
antanut oikeutuksen moiselle askelelle, olisi hänen käytöksensä
jos mikään sen oikeuttanut. Tässä luostarien ja rippituolien
maassa ei kuitenkaan rankaisematta suvaittu hänenlaisensa henkilön
läsnäoloa "tyttö-oppilaitoksessa". Koulussa juoruiltiin, keittiössä
supatettiin, huhu levisi kaupungille, vanhemmat kirjoittivat kirjeitä
ja kävivät antamassa muistutuksia. Jos madame olisi ollut heikko,
hän olisi nyt ollut hukassa: tusina kilpailevia oppilaitoksia oli
valmiina käyttämään omaksi hyväkseen ja hänen häviökseen tätä väärää
askelta -- mikäli se nyt oli väärä. Mutta madame ei ollut heikko, ja
niin jesuiitta kuin hän saattoikin olla, taputin hänelle hengessäni
käsiä ja, seuratessani hänen taitavaa esiintymistään, viisasta
menettelyään, maltillisuuttaan ja lujuuttaan tässä asiassa, huusin
mielessäni: "Hyvä!"
Hän otti hätääntyneet vanhemmat vastaan hyväntuulisesti ja
luontevasti, sillä kukaan ei vetänyt hänelle vertoja eräänlaisessa
_rondeur et franchise de bonne femme_",[36] oli se sitten todellista
tai näyteltyä, ja se saavutti aiotun päämäärän välittömästi ja
täydellä menestyksellä tilanteissa joissa ankara juhlallisuus ja
vakava järkisyiden esittäminen luultavasti olisi epäonnistunut.
"_Ce pauvre docteur Jean!"[37] hän sanoi nauraen ja hykerteli
hilpeänä pieniä, valkoisia, lihavia käsiään. "_Ce cher jeune homme!
le meilleur créature du monde_!"[38] Ja sitten hän selitti edelleen
kuinka hän sattui käyttämään tohtori Johnia omia lapsiaan varten,
jotka olivat niin kiintyneet häneen, että parkuivat itsensä sairaiksi
jos vain ajateltiin toista lääkäriä, ja kuinka hän piti luonnollisena
uskoa oppilaansa lääkärille jolle uskoi omat lapsensa, -- sitä
paitsi koko asia oli kerrassaan väliaikainen. Blanche ja Angelique
valittivat päänsärkyä, tohtori John kirjoitti määräyksen, siinä
kaikki.
Vanhempien suut sulkeutuivat. Blanche ja Angelique säästivät
madamelta enemmät vaivat laulamalla lääkärinsä ylistystä äänekkäässä
duetossa, toiset oppilaat säestivät heitä selittäen yksimielisesti
tahtovansa tohtori Johnin eikä ketään muuta lääkärikseen, kun
sairastuivat, ja madame nauroi ja vanhemmat nauroivat myös.
Labassecourilaisissa mahtaa olla tuntuva annos jälkeläisrakkautta:
ainakin oli heidän pitkämielisyytensä vesojaan kohtaan äärimmäisen
venyvää, ja useimmissa taloissa oli lasten tahto lakina. Madamelle
luettiin nyt kunniaksi hänen äidillisen puolueellinen menettelynsä
tässä asiassa, hän selvisi tapauksesta kirkkain värein, ja ihmiset
pitivät hänestä johtajattarena enemmän kuin konsanaan.
Tähän päivään saakka en koskaan ole täydellisesti ymmärtänyt, miksi
hän noin pani alttiiksi oman etunsa tohtori Johnin tähden. Kyllähän
minä tiesin mitä ihmiset sanoivat: koko talo -- oppilaat, opettajat,
palvelijat -- oli sitä mieltä, että hän aikoi ottaa puolisokseen
tohtori Johnin. Niin päättivät ihmiset asian, ikäero ei näyttänyt
merkitsevän mitään heidän silmissään: niin täytyi käydä.
Myönnettävä on, että näennäiset seikat eivät kokonaan kumonneet tätä
olettamusta. Madame näytti tahtovan pitää hänet palveluksessaan
kaikin mokomin ja kokonaan unohtavan entisen suojattinsa,
Pillulen. Hän piti myös erittäin tärkeänä olla itse läsnä tohtorin
käynneillä, ja oli erehtymättömän herttainen, ystävällinen ja
suopea käytöksessään häntä kohtaan. Lisäksi hän tähän aikaan piti
huomattavan hyvää huolta puvustaan. Hän oli luopunut tavastaan
esiintyä aamuisin yömyssy päässä ja huivi hartioilla, ja tohtori
Johnin aikaisilla käynneillä hänen ruskeat kutrinsa olivat sievästi
järjestyksessä, silkkipuku oli kauniisti yllä, jaloissa oli tohvelien
asemasta siistit nauhakengät: sanalla sanoen koko asu oli täydellinen
kuin muotilehdessä ja raikas kuin kukkanen. Minä en kuitenkaan usko
hänen tarkoituksensa tässä ulottuneen pitemmälle kuin että hän
tahtoi näyttää kauniille miehelle ettei hänkään sentään ollut aivan
ruma nainen, eikä hän ruma ollutkaan. Ilman piirteiden kauneutta ja
vartalon hienouttakin hän oli miellyttävä. Ilman nuoruutta ja sen
iloista tenhoa hän osasi viehättää. Hänen katselemiseensa ei väsynyt:
hän ei koskaan ollut yksitoikkoinen, laimea, väritön eikä penseä.
Hänen himmentymätön tukkansa, hänen silmiensä tyyni sininen loiste,
hänen poskiensa kukkeus, joka muistutti tervettä hedelmää -- kaikki
tämä miellytti kohtalaisesti mutta jatkuvasti.
Oliko hänellä tosiaankin epämääräisiä haaveita saada tohtori John
miehekseen, ottaa hänet asumaan hyvin varustettuun kotiinsa,
lahjoittaa hänelle säästönsä, joiden sanottiin nousevan sievoiseen
summaan, ja turvata hänelle vaivaton elämä hänen loppuiäkseen?
Epäilikö tohtori John häntä tällaisista haaveista? Olin nähnyt
hänen poistuvan madamen luota huulillaan kujeellinen hymyn väre,
silmissä katse josta heijastui mairiteltu miehinen turhamaisuus.
Niin kaunis ja hyväluonteinen kuin olikin, ei tohtori John suinkaan
ollut täydellinen, mutta jopa hän olisikin ollut kaikkea muuta kuin
täydellinen, jos olisi ilkeästi antanut yllykettä suunnitelmille
joiden ei koskaan aikonut sallia toteutuvan. Mutta eikö hän siis
aikonut? Ihmiset sanoivat ettei hänellä ollut varoja, vaan että hän
oli kokonaan riippuvainen toimestaan. Madame -- joskin ehkä noin
neljätoista vuotta vanhempi kuin hän -- oli kuitenkin niitä naisia,
jotka eivät milloinkaan vanhene, milloinkaan kuihdu, milloinkaan
lannistu. Epäilemättä heidän välinsä olivat hyvät. Tohtori John
ei kenties ollut rakastunut, mutta kuinkahan moni ihminen koskaan
rakastaa tai menee naimisiin rakkaudesta tässä maailmassa? Me
odotimme päätöstä.
Mitä tohtori John odotti, sitä en tiedä, en myöskään mitä hän piti
silmällä, mutta hänen omituinen käytöksensä, hänen odottava ja
valpas, keskittynyt ja kiihkeä katseensa ei koskaan laimentunut,
pikemmin päinvastoin. Hän ei ollut milloinkaan ollut oikein
minun tutkimusteni piirissä, ja luulen että hän asettui yhä vain
loitommalle siitä.
Eräänä aamuna pikku Georgette oli ollut tavallista kuumeisempi
ja niin ollen tavallista oikukkaampi, itki vain eikä ottanut
rauhoittuakseen. Arvelin että eräs äskettäin määrätty lääke ei ollut
hänelle sovelias, ja epäilin oliko sitä annettava hänelle edelleen.
Odotin kärsimättömästi tohtoria saadakseni neuvotella hänen kanssaan.
Ovikello soi, hänet laskettiin sisään -- siitä olin aivan varma,
sillä kuulin hänen puhuttelevan ovenvartijatarta. Hänen tapansa oli
nousta suoraan lastenkamariin, hypätä tullessaan pari kolme porrasta
kerralla ja yllättää meidät iloisesti. Viisi minuuttia kului --
kului kymmenen -- enkä nähnyt enkä kuullut hänestä mitään. Mitä
hän mahtoi tehdä? Kenties hän odotti alhaalla käytävässä. Pikku
Georgette uikutti surkeasti vedoten minuun tuttavallisella tavallaan:
"Minnie, Minnie, minä kovin kipeä", kunnes sydäntäni vihloi. Lähdin
ottamaan selvää miksi hän ei tullut. Käytävä oli tyhjä. Minne hän
oli hävinnyt? Oliko hän madamen kanssa ruokasalissa? Mahdotonta,
olin vain hetki sitten jättänyt madamen, joka pukeutui omassa
huoneessaan. Minä kuuntelin. Kolme oppilasta harjoitteli ahkerasti
soittoläksyään kolmessa lähimmässä huoneessa -- ruokasalissa sekä
suuremmassa ja pienemmässä salongissa, joita erotti käytävästä vain
ovenvartijattaren huone. Tämä huone oli alkuaan aiottu budoaariksi ja
oli yhteydessä salonkien kanssa. Kauempana, neljännen soittokoneen
ääressä oli koko luokalla, johon kuului ainakin kaksitoista tyttöä,
laulutunti. Juuri sillä hetkellä he lauloivat "barcarolea" (luulen
että he nimittivät laulua siksi), josta vieläkin muistan sanat
"_fraîchë brisë_" ja "_Venisë_". Mitä saatoin kuulla tällaisissa
olosuhteissa? Yhtä ja toista kuitenkin -- jospa se vain olisi ollut
tarkoituksenmukaista.
Niin, minä kuulin kevytmielistä kimakkaa naurua äsken mainitsemastani
pienestä huoneesta, jonka oven vieressä seisoin -- ovi oli
raollaan. Miehen ääni, jonka sävy oli pehmeä, syvä, pyytävä, lausui
muutamia sanoja, joista erotin ainoastaan: "Jumalan tähden!"
Sekunnin äänettömyyden jälkeen astui huoneesta tohtori John,
silmät loistavina, mutta ei ilosta eikä voitonriemusta, kaunis
englantilainen poski hehkuvan punaisena, otsassa hämmentynyt,
levoton, kiusaantunut mutta kuitenkin hellä ilme.
Avonainen ovi oli minulle suojana, mutta vaikka olisinkin ollut
suoraan hänen tiellään, en usko että hän olisi minua nähnyt. Jokin
harmi, jokin väkevä mielipaha oli vallannut hänen sielunsa -- tai
pikemmin, kirjoittaakseni vaikutelmani sellaisena kuin ne aikoinaan
sain, minun tulisi sanoa: jokin suru, jokin vääryydentunne. En
luule niinkään, että hänen ylpeyttään oli loukattu, pikemminkin
oli haavoitettu hänen tunteitaan -- haavoitettu julmasti, niin
näytti minusta. Mutta kuka oli kiduttaja? Kuka olento talossa piti
häntä siinä määrin vallassaan? Madamen uskoin olevan kamarissaan;
huone josta hän oli tullut, oli yksinomaan ovenvartijattaren
hallussa, ja tämä, Rosine Matou, periaatteeton sievä ranskalainen
tytönletukka, tyhjänpäiväinen, kevytmielinen, koreileva, turhamainen
ja rahanhimoinen -- tämä ei varmaankaan voinut olla sen tulikokeen
aiheuttajana, jonka tohtori John näytti läpäisseen.
Mutta kun vielä pohdin asiaa, kajahutti Rosinen kirkas joskin hieman
terävä ääni hilpeän ranskalaisen laulun, joka helisi vieläkin
raollaan olevan oven läpi. Vilkaisin sisään epäillen aistejani.
Siinä hän istui pöydän ääressä vaaleanpunaisessa musliinipuvussaan
päärmäten pientä vaaleata myssyä. Paitsi häntä ei huoneessa ollut
ainoatakaan elävää sielua -- lukuunottamatta paria kultakalaa
lasikuvussaan, muutamia kukkia maljakossa ja leveätä heinäkuun
auringon valoläikkää.
Tässäpä arvoitus, mutta minun täytyi mennä yläkertaan kysymään
lääkkeestä.
Tohtori John istui tuolilla Georgetten vuoteen vieressä, madame
seisoi hänen edessään, pientä potilasta oli tutkittu ja tyynnytetty
ja nyt hän vihdoinkin makasi rauhallisena pikku sängyssään. Kun
tulin sisään, puheli madame parhaillaan tohtorin omasta terveydestä,
huomautti todellisesta tai kuvitellusta muutoksesta hänen
ulkonäössään, syytti häntä liiasta työstä ja suositteli lepoa ja
ilmaston vaihtoa. Tohtori kuunteli hyväntahtoisesti, mutta sanoi
välinpitämättömänä ja nauraen, että madame oli "liian hyvä" ja että
hän itse voi täysin hyvin. Madame vetosi minuun -- tohtori Johnin
seuratessa hänen elettään hitain katsein, jotka näyttivät ilmaisevan
raukeata yllätystä sen johdosta, että madame kysyi neuvoa niin
vähäpätöiseltä taholta.
"Mitä te ajattelette, neiti Lucie?" kysyi madame. "Eikö hän olekin
kalpeampi ja laihempi?"
Olin hyvin harvoin lausunut muuta kuin yksitavuisia sanoja tohtori
Johnin läheisyydessä. Hän oli senlaatuinen ihminen, jonka silmissä
mieluimmin jäin ainiaaksi olemaan se yhdentekevä passiivinen
olento, joksi hän minua luuli. Nyt kuitenkin katsoin sopivaksi
sanoa kokonaisen lauseen, vieläpä lauseen jonka tahallani tein
merkitseväksi.
"Hän näyttää sairaalta tällä hetkellä, mutta siihen saattaa olla
jokin satunnainen syy: tohtori Johnilla on ehkä ollut mielipahaa
tai ikävyyksiä." En voi sanoa miltä kannalta hän otti tämän puheen,
koska en katsonut hänen kasvoihinsa saadakseni sen tietää. Georgette
alkoi kysyä minulta katkonaisella englanninkielellään, eikö hän voisi
saada lasillista sokerivettä. Minä vastasin englanniksi. Luulen että
tohtori John ensi kerran huomasi minun puhuvan hänen omaa kieltään.
Tähän asti hän aina oli pitänyt minua ulkomaalaisena, käyttänyt
minusta sanaa "mademoiselle" ja antanut ranskaksi tarpeelliset ohjeet
lasten hoitoa varten. Hän näytti olevan tekemäisillään huomautuksen,
mutta tarkemmin ajateltuaan pitikin suunsa kiinni.
Madame rupesi taaskin neuvomaan häntä, mutta hän pudisti nauraen
päätään, nousi ja toivotti hänelle hyvää vointia kohteliaasti mutta
kuitenkin huolimattomasti, kuin ihminen jota pyytämättä tyrkytetty
huolenpito tympäisee.
Hänen mentyään madame vajosi nojatuoliin josta hän oli juuri noussut,
ja nojasi leukansa käden varaan. Kaikki eloisa ja sydämellinen
hävisi hänen kasvoiltaan, hän näytti ankaralta ja tunteettomalta,
miltei loukkautuneelta ja äreältä. Hän huokasi -- kerran vain,
mutta syvään. Koulun kello soitti äänekkäästi koulutunneille. Hän
nousi, ja kulkiessaan pukeutumispöydän ohi, jonka yläpuolella
riippui peili, hän katsoi kuvaansa siitä. Yksi ainoa valkoinen hapsi
pisti esiin hänen pähkinänruskeista palmikoistaan. Hän nykäisi
sen irti vavahtaen. Kesäpäivän täydessä valossa saattoi selvästi
nähdä että hänen kasvonsa, niin värikkäät kuin ne vielä olivatkin,
olivat menettäneet nuoruuden kirkkauden, ja missä sitten olivat
nuorekkaat vartalonviivat? Ah, madame, niin viisas kuin olitkin, oli
_sinullakin_ heikkoutesi. En koskaan ennen ollut säälinyt madamea,
mutta sydämeni pehmeni häntä kohtaan kun hän synkännäköisenä kääntyi
pois peilistä. Häntä oli kohdannut onnettomuus. Ilkeä noita Pettymys
huusi hänelle pahansuovan tervehdyshuutonsa, ja hänen sielunsa vieroi
sen läheisyyttä.
Mutta Rosine! Hämmästykseni oli kaiken kuvailun yläpuolella. Viisi
kertaa sinä päivänä käytin hyväkseni tilaisuutta kulkea hänen
huoneensa ohi ja tarkastella hänen sulojaan saadakseni selville
niiden viehätysvoiman salaisuuden. Hän oli kaunis, nuori ja hyvin
pukeutunut. Kaikki erittäin hyviä seikkoja ja luullakseni täysin
riittävät selittämään kaiken tuskan ja mielenkuohun tohtori Johnin
kaltaisessa nuoressa miehessä. En kuitenkaan voinut olla puolittain
toivomatta että mainittu tohtori olisi veljeni tai että hänellä
ainakin olisi sisar tai äiti, joka voisi häntä ystävällisesti
läksyttää. Sanon toivoneeni _puolittain_, sillä särjin toiveeni ja
viskasin sen pois ennen kuin siitä tuli kokonainen, huomattuani
ajoissa sen ylenpalttisen hulluuden. "Yhtä hyvin", ajattelin, "voisi
joku läksyttää madamea hänen suhteestaan nuoreen tohtoriinsa, ja mitä
hyötyä siitä olisi?"
Uskon että madame läksytti itse itseään. Hän ei käyttäytynyt heikon
tavoin eikä missään suhteessa tehnyt itseään naurunalaiseksi. Totta
on että hänellä ei ollut voimakkaita tunteita voitettavinaan, eikä
helliä tunteita, jotka olisivat aiheuttaneet vihlovaa kipua. Olihan
hänellä myös tärkeä toimi, asiallinen työ, joka täytti hänen aikansa,
suuntasi hänen ajatuksensa toisaalle ja jakoi hänen mielenkiintonsa.
Ja ennen kaikkea hänellä oli synnynnäinen terve järki, jota ei
ole annettu kaikille naisille eikä kaikille miehille, ja kaikkien
näiden etujen avulla hän käyttäytyi viisaasti -- käyttäytyi
hyvin. Hyvä, madame Beck, vieläkin kerran! Näin sinun taistelevan
erityisen mieltymyksen Apollyonia vastaan, sinä kilvoittelit hyvän
kilvoituksen, ja sinä pääsit voitolle!