Jäätyäni opettajattaren huostaan tämä johti minut pitkää ahdasta
käytävää keittiöön, joka oli hyvin siisti mutta hyvin omituinen.
Siellä ei näkynyt mitään keittokapineita -- ei tulisijaa eikä
uunia. En silloin ymmärtänyt että suuri musta laitos, joka täytti
yhden nurkan, korvasi molempia. Varmaankaan ei ylpeys vielä alkanut
kuiskata sydämessäni, mutta kuitenkin tunsin huojennusta kun minua
ei jätetty keittiöön, niinkuin melkein olin luullut, vaan johdettiin
eteenpäin pieneen huoneeseen, jota nimitettiin "kabinetiksi".
Keittäjätär, jolla oli yllä lyhyt alushame ja mekko ja jalassa
puukengät, toi sisään illalliseni, so. jotakin lihaa, laatu
tuntematon, oudonmakuista ja hapanta mutta lystikästä kastiketta,
muutamia perunanviipaleita, jotka oli maustettu en tiedä millä --
kenties etikalla ja sokerilla, voileivän ja paistetun päärynän. Koska
olin nälkäinen, söin ja olin kiitollinen.
Iltarukouksen jälkeen tuli madame itse vielä katsomaan minua.
Hän tahtoi että seuraisin häntä yläkertaan. Läpi sarjan mitä
omituisimpia pieniä makuuhuoneita -- jotka, kuten myöhemmin
kuulin, olivat aikoinaan olleet nunnain kammioita -- ja läpi
rukoussalin -- pitkä, matala, pimeä huone, jonka seinässä riippui
kalpea ristiinnaulitunkuva, edessään kaksi himmeästi palavaa
vahakynttilää -- hän johdatti minut huoneeseen jossa nukkui kolme
lasta kolmessa pienessä vuoteessa. Kuuma kamiina teki huoneen
ilman painostavaksi, ja mainitakseni tosiasioita vastaani lehahti
tuoksu, joka oli pikemmin väkevä kuin hieno: tuoksu joka oli hyvin
yllättävä ja odottamaton näissä olosuhteissa, sillä siinä oli
sekaisin tupakansavua ja jotakin miestäväkevämpää -- lyhyesti sanoen
viinanhajua.
Nojatuolissa pöydän vieressä, jolla tuikutti kynttilänpätkä, istui
sikeään uneen vaipuneena ikävännäköinen, eriskummaisesti pukeutunut
nainen, yllään korea leveäjuovainen silkkihame ja villakankainen
esiliina. Taulun täydentämiseksi ja asiain tilan selventämiseksi
mainittakoon että nukkuvan kaunottaren vieressä pöydällä oli pullo ja
tyhjä lasi.
Madame katseli tätä merkillistä taulua järkähtämättömän levollisena,
ei hymyillyt eikä rypistänyt otsaansa, eikä ainoakaan vihan,
inhon tai yllätyksen värähdys häirinnyt hänen vakavien kasvojensa
tasapainoa. Hän ei edes herättänyt naista. Viitaten tyynesti
neljänteen vuoteeseen hän ilmoitti että se oli oleva minun, sammutti
sitten kynttilän, toi tilalle yölampun ja katosi sisemmästä ovesta,
jonka jätti raolle -- aukosta näkyi että sen takana oli hänen oma
huoneensa, suuri hyvin kalustettu huone.
Rukoukseni sinä iltana oli yksinomaan kiitosta. Ihmeellisesti oli
minua johdettu sitten aamun -- odottamatta olin löytänyt turvan
ja toimeentulon. Saatoin tuskin uskoa että ei vielä ollut kulunut
neljääkymmentäkahdeksaa tuntia siitä kun jätin Lontoon ilman
muuta holhousta kuin se mikä suojelee muuttolintua, ilman muuta
suunnitelmaa kuin toivon epävarmat pilvenhattarat.
Nukun yleensä keveästi, ja keskellä yötä heräsin äkkiä. Kaikki
oli hiljaista, mutta huoneessa seisoi valkoinen olento -- madame
yöpuvussaan. Hän liikkui melkein äänettömästi, kävi katsomassa
kolmessa vuoteessa nukkuvaa kolmea lasta ja läheni sitten minua.
Minä olin nukkuvinani, ja hän tarkasti minua kauan. Seurasi
pieni pantomiimi, joka oli sangen omituinen. Lyön vetoa että hän
istui vuoteeni laidalla neljännestunnin, tuijottaen kasvoihini.
Sitten hän tuli lähemmäksi, kumartui ylitseni, kohotti kevyesti
päähinettäni ja käänsi reunan niin että hiukset tulivat näkyviin.
Sitten hän tarkasti kättäni, joka oli peitteellä. Tämän tehtyään
hän kääntyi katsomaan vaatteitani, jotka olivat tuolilla sängyn
jalkopäässä. Kun kuulin hänen koskettavan ja nostelevan niitä, avasin
silmäni varovasti, sillä tunnustan olleeni utelias näkemään miten
pitkälle hänen tutkimushalunsa johtaisi. Aika pitkälle kylläkin
-- hän tutki erikseen joka vaatekappaleen. Arvasin mikä aiheutti
tämän toimenpiteen: hän tahtoi vaatteita tutkimalla muodostaa
mielipiteen niiden käyttäjästä, hänen säädystään, varallisuudestaan,
siisteydestään jne. Tarkoitus ei ollut paha, mutta keinot eivät
juuri olleet kauniita eivätkä oikeutettuja. Puvussani oli tasku, sen
hän muitta mutkitta käänsi nurin, laski kukkarossani olleet rahat,
avasi pienen muistikirjan, tarkasti kylmästi sen sisällyksen ja
otti lehtien välistä pienen palmikoidun kiehkuran neiti Marchmontin
harmaata tukkaa. Erityistä huomiota hän kiinnitti avainkimppuun,
jossa oli matka-arkkuni, laatikkoni ja ompelulippaani avaimet,
vieläpä poistui hetkiseksi omaan huoneeseensa vieden sen mukanaan.
Minä kohottauduin hiljaa vuoteessa ja seurasin häntä silmilläni,
ja näitä avaimia, lukija, ei tuotu takaisin ennen kuin ne olivat
jättäneet viereisen huoneen pukupöydälle vaha jäljennöksen itsestään.
Kun kaikki täten oli suoritettu asianmukaisesti ja kaikella
kunnialla, pantiin omaisuuteni paikoilleen ja vaatteeni käärittiin
huolellisesti kokoon. Minkälaatuisia olivat johtopäätökset,
jotka aiheutuivat tästä tutkimuksesta? Olivatko ne edullisia vai
päinvastoin? Turha kysymys. Madamen kiviset kasvot (sillä kivisiltä
ne näyttivät siinä keskellä yötä -- salongissa ne olivat olleet
inhimilliset ja, kuten sanoin, äidilliset) eivät ilmaisseet mitään.
Suoritettuaan velvollisuutensa -- tunsin että äskeinen puuha oli
hänen silmissään velvollisuus -- hän nousi, ääneti kuin varjo,
ja liukui omaa huonettaan kohti. Ovella hän kääntyi ja kiinnitti
katseensa pullosankarittareen, joka nukkui edelleen ja kuorsasi
äänekkäästi. Rouva Svinin (otaksuin että tämä oli rouva Svini,
englannitar tai irlannitar, Sweeny) -- rouva Sweenyn tuomio näkyi
madame Beckin silmistä -- tuo katse puhui järkähtämättömästä
päätöksestä. Madamen tarkastusmatkat virheiden löytämiseksi
saattoivat olla hitaita, mutta ne olivat varmoja. Kaikki tämä oli
hyvin ei-englantilaista: totisesti olinkin ulkomailla.
Seuraavana aamuna sain jatkaa tuttavuuttani rouva Sweenyn
kanssa. Nähtävästi hän oli esittäytynyt nykyiselle emännälleen
englantilaisena naisena, joka oli joutunut ahtaisiin oloihin,
oli kotoisin Middlesexistä ja puhui englanninkieltä puhtaimmalla
pääkaupungin korostuksella. Madame -- luottaen omiin pettämättömiin
keinoihinsa saada totuus aikoinaan selville -- oli omituisen
uskalias palvelusväkensä pestaamisessa ilman muuta (mikä niin kovin
selvästi oli käynyt ilmi omasta tapauksestani). Hän otti rouva
Sweenyn hoitajattareksi ja kasvattajaksi kolmelle lapselleen. Minun
tuskin tarvitsee selittää lukijalle, että tämä nainen itse asiassa
oli irlantilainen. Hänen säätyään en yritä määritellä: hän itse
rohkeasti väitti kasvattaneensa "erään markiisin pojan ja tyttären".
Minä ajattelen että hän mahdollisesti oli ollut seuralaisena,
lastenhoitajana, kasvattajana tai pesijättärenä jossakin
irlantilaisessa perheessä. Hänellä oli hillitty puhetapa, joka oli
omituisesti höystetty teennäisillä lontoolais-lauseparsilla. Tavalla
tai toisella hän oli hankkinut itselleen ja omisti nyt pukuvaraston,
jonka loisteliaisuus oli melkein epäilyttävä -- kallisarvoisia
kankeita silkkipukuja, jotka sopivat hänelle välttävästi ja jotka
nähtävästi oli tehty toisia mittasuhteita varten kuin niitä, joita
ne nyt koristivat, myssyjä joiden reunukset olivat oikeata pitsiä,
ja -- pukuvaraston pääpykälä, taikakalu jonka avulla hän herätti
jonkinlaista kunnioitusta koko talossa, lannisti opettajat ja
palvelijat, joilla muuten oli taipumusta halveksia häntä, ja vaikutti
madameen itseensä niin kauan kuin hänen leveät hartiansa kantoivat
tuota majesteetillista verhoa -- _oikea intialainen hartiahuivi_ --
"_un véritable Cachemire_", kuten madame Beck sekä kunnioittaen että
ihmeissään sanoi. Olen aivan varma että ilman tätä "Cachemireä" hän
ei olisi saanut jäädä oppilaitokseen edes kahdeksi päiväksi, mutta
kiitos olkoon sen, ja yksin sen, hän jäi kuukaudeksi.
Mutta kun rouva Sweeny sai kuulla että minä olin astuva hänen
kenkiinsä, silloin hän vasta ilmaisi kantansa -- silloin hän nousi
madame Beckiä vastaan koko voimallaan -- silloin hän ryntäsi
kimppuuni koko keskitetyllä painollaan. Madame kantoi tämän
kohtauksen ja koettelemuksen niin hyvin, niin stoalaisesti, etten
minäkään häpeän vuoksi voinut suhtautua siihen muuten kuin tyynesti.
Vain pieneksi hetkeksi madame poistui huoneesta: kymmenen minuuttia
myöhemmin seisoi keskellämme poliisi. Rouva Sweeny tavaroineen
siirrettiin pois. Koko kohtauksen aikana ei madamen otsa ollut
kertaakaan rypistynyt -- ei ainoakaan terävä sana ollut pujahtanut
hänen huuliltaan.
Tämä pieni pirteä erottamisjupakka oli kokonaan selvitetty ennen
aamiaista: lähtökäsky annettu, poliisi kutsuttu, kapinoitsija
karkotettu, lastenkamari savutettu ja puhdistettu, ikkunat avattu.
Kaikki jäljet siististä rouva Sweenysta -- aina hienoon tuoksuun ja
alkoholinlemuun saakka, joka antoi niin selvän ja kohtalokkaan leiman
hänen rikkomukselleen -- poistettiin Rue Fossettelta: ja kaikki tämä,
sanon minä, oli tapahtunut aikana joka kului siitä hetkestä, jolloin
madame Beck aamuruskon jumalattaren tavoin ilmaantui huoneestaan,
siihen asti jolloin hän kylmäverisesti istui kaatamaan itselleen
ensimmäistä kahvikuppia.
Puolipäivän tienoissa kutsuttiin minut pukemaan madamea. (Nähtävästi
minusta oli tuleva jonkinlainen kotiopettajattaren ja kamarineidin
välimuoto.) Puolipäivään saakka hän kummitteli ympäri taloa
aamupuvussaan, huivi hartioilla ja pehmeät tohvelit jalassa. Mitähän
englantilaisen koulun johtajatar arvelisi moisesta asusta?
Hänen tukkansa kampaaminen sai minut hämilleni. Hänellä oli runsas
kastanjanruskea tukka, jossa ei vielä näkynyt harmaata, vaikka hän
olikin jo neljänkymmenen vuoden ikäinen. Nähdessään hämmennykseni hän
sanoi: "Ettekö ollut kamarineitinä omassa maassanne?" Ja hän otti
harjan kädestäni ja työnsi minut syrjään, ei kylläkään tylysti eikä
halveksivasti, ja laittoi itse tukkansa. Muita pukuasioihin kuuluvia
palveluksia suoritettaessa hän puoleksi määräsi, puoleksi auttoi
minua, ilman vähintäkään huonon tuulen tai kärsimättömyyden merkkiä.
Sivumennen sanoen tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, jolloin
minua pyydettiin pukemaan häntä. Tästä lähtien tämä velvollisuus
siirrettiin Rosinelle, ovenvartijattarelle.
Pukeutuneena osoittautui madame Beck naiseksi joka oli vartaloltaan
verrattain lyhyt ja lihava, mutta kuitenkin vielä omalla tavallaan
viehkeä, so. viehkeys johtui ruumiinosien sopusuhtaisuudesta. Hänen
ihonsa oli raikas ja verevä, ei liian punakka, silmät siniset ja
kirkkaat, ja tumma silkkipuku sopi hänelle niinkuin vain ranskalainen
ompelijatar saa puvun sopimaan. Hän oli hauskan, joskin hieman
porvarillisen näköinen, ja porvarisnainenhan hän olikin. En tiedä
mistä johtui se sopusointuisuus, joka täytti koko hänen olemuksensa,
ja kuitenkin oli hänen kasvoissaan myös vastakohtaisuuksia:
piirteet eivät suinkaan olleet sitä lajia kuin yleensä on totuttu
näkemään noin häikäisevän raikkaan ja sileän hipiän yhteydessä,
vaan niiden viivat olivat lujat, otsa oli korkea mutta kapea,
siitä ilmeni kyvykkyyttä ja eräänlaista hyväntahtoisuutta, mutta
ei laajakatseisuutta, eikä noista tyynistä ja valppaista silmistä
koskaan säihkynyt sydämessä syttyvä tuli, eikä siitä tulvehtiva
hellyys. Hänen suunsa oli kova, se saattoi olla tylykin, ja huulet
olivat ohuet. Tunsin, että madame olisi kaikkea neroa ja herkkyyttä,
arkuutta ja uskallusta kohtaan ollut hameisiin pukeutunut Minos.
Ajan pitkään huomasin että hän hameissaan oli jotain muutakin. Hänen
nimensä oli Modeste Maria Beck, o.s. Kint, mutta hänen nimensä
olisi pitänyt olla Ignacia. Hän oli armelias nainen ja teki paljon
hyvää. Lempeämpi ei voi olla kenenkään emännän valta. Minulle
kerrottiin ettei hän koskaan nuhdellut edes tuota sietämätöntä rouva
Sweenya, huolimatta hänen juopottelustaan, säännöttömyydestään ja
laiminlyönneistään, mutta mrs. Sweenyn oli kuitenkin lähdettävä
siinä hetkessä jolloin hänen lähtönsä katsottiin soveliaaksi.
Minulle kerrottiin myös, ettei tämän laitoksen opettajista eikä
opettajattarista koskaan löydetty mitään vikaa, ja kuitenkin sekä
opettajat että opettajattaret vaihtuivat usein: he hävisivät ja
toisia tuli tilalle -- kukaan ei oikein voinut selittää kuinka.
Koulu oli sekä sisä- että ulko-oppilaitos: ulko-oppilaiden luku
nousi yli sadan, sisäoppilaita oli parinkymmenen verran. Madame
mahtoi olla etevä johtajatarkyky; hän hallitsi näitä kaikkia,
lisäksi neljää opettajaa, kahdeksaa opettajatarta, kuutta palvelijaa
ja kolmea lasta, ja tuli sen ohella verrattoman hyvin toimeen
oppilaiden vanhempien ja ystävien kanssa, ja kaikki tämä tapahtui
ilman huomattavaa ponnistusta, ilman hälinää, väsymystä, kuumetta
tai mitään liikanaisen kiihtymyksen oiretta. Toimessa hän oli aina,
mutta harvoin kiireissään. Totta on että madamella oli oma keinonsa
hoitaa ja pitää kunnossa tätä valtavaa koneistoa, ja aika sievä keino
se olikin -- lukija on jo saanut siitä näytteen tuossa pikku jutussa,
kun madame käänsi nurin taskuni ja luki yksityiset muistiinpanoni.
"Valvonta", "vakoilu" -- siinä hänen tunnussanansa.
Madame tiesi kuitenkin mitä rehellisyys on, ja piti siitä -- so.
kunhan se vain ei tyrkyttänyt kömpelöitä arvelujaan hänen tahtonsa
ja etujensa tielle. Hän tunsi kunnioitusta Englantia kohtaan, ja
mitä tulee englannittariin, ei hän tahtonut minkään muun maan naisia
hoitamaan lapsiaan, jos se vain oli mahdollista.
Usein iltasilla, häärittyään kaiken päivää joka puolella, vakoiltuaan
ja otettuaan vastaan vakoojain tiedonantoja, hän tuli huoneeseeni
otsassaan todellisen väsymyksen jäljet, ja istahti kuuntelemaan
kun lapset lukivat pieniä rukouksiaan minulle englanninkielellä
-- nuo pikku katolilaiset saivat istua polvellani lukemassa
Isämeidän-rukousta ja virttä joka alkaa sanoilla "Rakas Jeesus".
Ja kun olin pannut lapset vuoteeseen, jäi hän puhelemaan kanssani
(opin pian siksi paljon ranskaa että voin ymmärtää hänen puhettaan,
vieläpä vastata siihen) Englannista ja englannittarista ja niistä
syistä, jotka saivat hänet katsomaan heidän älyään korkeammaksi,
rehellisyyttään varmemmaksi ja luotettavammaksi kuin muiden naisten.
Hän osoitti usein erittäin hyvää järkeä, lausui usein erittäin
terveitä mielipiteitä: hän näytti tietävän että tyttöjen pysyttäminen
epäluuloisten rajojen sisällä, sokeassa tietämättömyydessä ja
sellaisen kaitsennan alla, joka ei sallinut heidän hetkeksikään
vetäytyä rauhaan omaan soppeensa, ei ollut paras keino kasvattaa
heistä rehellisiä ja vaatimattomia naisia. Mutta hän väitti että jos
mannermaan lasten kasvatuksessa yritettäisiin käyttää muita keinoja,
siitä koituisi tuhoisia seurauksia; he kun olivat niin tottuneet
rajoituksiinsa, että vapaus, miten tarkan valvonnan alla tahansa,
ymmärrettäisiin väärin ja johtaisi harhaan. Hän selitti olevansa
lopen kyllästynyt omiin keinoihinsa, mutta käyttää hänen niitä
täytyi, ja keskusteltuaan kanssani, usein hienosti ja arvokkaasti,
hän hiipi pois "hiljaisuuden-kengissään" ja liukui aaveen tavoin
läpi talon, valvoen ja vakoillen kaikkialla, tirkistäen joka
avaimenreiästä, kuunnellen joka oven takana.
Loppujen lopuksi madamen järjestelmä ei ollut huono -- sallittakoon
minun olla oikeamielinen. Parempaa ei voisi ajatella kuin hänen
toimenpiteensä oppilaiden ruumiillisen hyvinvoinnin edistämiseksi.
Ketään ei rasitettu liiaksi, läksyt jaettiin hyvin ja tehtiin
verrattoman helpoiksi lukijalle, oli vapaata aikaa huvitteluun
ja tilaisuutta ruumiinharjoituksiin, mikä piti tytöt terveinä;
ruokaa oli yllin kyllin, ja se oli hyvää: Rue Fossettella ei
näkynyt kalpeita eikä näivettyneitä kasvoja. Madame ei koskaan
vastahakoisesti antanut lupapäivää, hän myönsi runsaasti aikaa
nukkumiseen, pukeutumiseen, pesemiseen ja syömiseen, hänen
järjestelmänsä kaikissa näissä asioissa oli helppo, vapaamielinen,
terveellinen ja järkevä. Moni ynseä englantilainen opettajatar tekisi
sanomattoman hyvin ottaessaan hänestä oppia -- ja uskon että moni
tekisikin sen mielellään, jos vaateliaat englantilaiset vanhemmat sen
vain sallisivat.
Koska madame Beck hallitsi vakoilemalla, oli hänellä tietysti
vakoojakuntansa. Hän tunsi tarkalleen työkalujensa laadun, ja
samalla kun hän ei häikäillyt käyttää likaisinta likaisimmassa
toimessa -- viskaten sen luotaan kuin arvottoman hedelmän kuoren,
kun mehu oli puserrettu pois -- tiedän hänen olleen hyvin tarkka
valitessaan puhdasta metallia siisteihin tarkoituksiin, ja kun
kerran löytyi tahraton ja ruosteeton ase, antoi hän sille paljon
arvoa ja säilytti sitä silkissä ja pumpulissa. Ja kuitenkin, voi
sitä miestä tai naista, joka luotti häneen tuumankaan verran enemmän
kuin mitä madamen hyöty vaati: hyöty oli madamen luonteen tärkein
avain -- hänen vaikuttimiensa pääjoustin -- hänen elämänsä a ja o.
Olen nähnyt vedottavan hänen tunteisiinsa ja hymyillyt itsekseni,
puoleksi säälien puoleksi halveksien vetoajia. Sitä tietä ei kukaan
saanut ääntään hänen kuuluvilleen eikä niillä keinoin horjuttanut
hänen mieltään. Päinvastoin, yritys hellyttää hänen sydäntään oli
varmin keino herättää hänen vastenmielisyytensä ja saada hänestä
salainen vihollinen. Se todisti hänelle että hänellä ei ollut
sydäntä hellytettävänä, se muistutti hänelle kohtaa missä hän oli
kykenemätön ja kuollut. Missään ei ero hyvyyden ja hyväntekeväisyyden
välillä käynyt niin selvästi ilmi kuin hänessä. Vaikka hän olikin
kokonaan vailla myötätuntoa, oli hänellä riittävä määrä järkiperäistä
hyväntahtoisuutta: hän oli erittäin altis antamaan apua ihmisille
joita ei ollut koskaan nähnyt -- mieluummin kuitenkin ihmisluokille
kuin yksilöille. "_Pour les pauvres_"[11] avasi hän kukkaronsa
kernaasti -- _köyhältä_ hän piti sen säännöllisesti suljettuna.
Ihmisystävällisiin tarkoituksiin koko laajan yhteiskunnan hyväksi hän
antoi avustuksensa ilomielin, mutta ei ainoankaan yksityisen suru
liikuttanut häntä, ei mikään kärsimyksen voima tai suuruus yhteen
sydämeen keskitettynä kyennyt järkyttämään häntä. Ei Getsemanen tuska
eikä kuolema Golgatalla olisi kyennyt pusertamaan kyyneliä hänen
silmistään.
Sanon sen vieläkin, madame oli hyvin suuri ja hyvin kyvykäs nainen.
Koulu oli vain liian rajoitettu alue hänen voimilleen, hänen
olisi pitänyt hallita kansakuntaa, hänen olisi pitänyt johtaa
myrskyisää lainlaatijain kokousta. Kukaan ei olisi saanut häntä
säikähtämään, kukaan ei olisi ärsyttänyt hänen hermojaan, saanut
hänen kärsivällisyyttään loppumaan tai voittanut häntä viekkaudessa.
Hän yksin olisi pystynyt ottamaan niskoilleen pääministerin ja
poliisipäällikön velvollisuudet. Viisas, luja, viekas, salaperäinen,
taitava, intohimoton, valpas ja tutkimaton, teräväpäinen ja tunteeton
-- sitä paitsi täysin säädyllinen -- mitä muuta olisi voinut toivoa?
Ymmärtäväinen lukija ei otaksune että minä kuukaudessa tai puolessa
vuodessa keräsin hänestä ne tiedot, jotka tähän on tiivistetty. Ei!
Ensiksi näin vain laajan ja kukoistavan oppilaitoksen kauniilta
ulkopuoleltaan. Näin suuren talon täynnä terveitä vilkkaita
tyttöjä, jotka kaikki olivat hyvissä vaatteissa, useat kauniita, ja
jotka omaksuivat oppia ihmeen helpolla tavalla, ilman tuskallista
ponnistusta ja hyödytöntä päänvaivaa. He eivät kenties edistyneet
erikoisen nopeasti missään, kun kaikki kävi niin helposti, mutta
aina he olivat toimessa eivätkä koskaan rasittuneita. Näin
opettaja- ja opettajatarkunnan jolta kyllä vaadittiin aika paljon.
Koska oppilaita koetettiin säästää, lankesi päätyö opettajien
niskoille, mutta tehtävät oli järjestetty niin että toinen astui
nopeasti toisen paikalle, missä vain työ oli ankaraa. Lyhyesti sanoen
näin ulkomaisen koulun joka eloisuudessaan, vilkkaudessaan ja
vaihtelevaisuudessaan oli viehättävä vastakohta monelle
samanlaatuiselle laitokselle Englannissa.
Talon takana oli avara puutarha, ja kesällä oppilaat miltei
asuivat ulkona ruusupensaiden ja hedelmäpuiden keskellä. Kesäisinä
iltapäivinä madame asettui istumaan suureen viiniköynnösten
verhoamaan lehtimajaan ja kutsui oppilaat luokittain ympärilleen
lukemaan ja ompelemaan. Sillä välin opettajat tulivat ja menivät
pidettyään lyhyitä vilkkaita luentoja, pikemmin kuin oppitunteja,
ja oppilaat tekivät muistiinpanoja tai olivat tekemättä -- ihan
miten halutti, sillä ehdolla että he jälkimmäisessä tapauksessa
saivat jäljentää toveriensa muistiinpanot. Paitsi säännöllisiä
kuukausilupia, aiheuttivat katoliset juhlat sarjan lupapäiviä pitkin
vuotta, ja väliin kirkkaina kesäaamuina tai lauhkeina kesäiltoina
vietiin oppilaat pitkälle kävelylle maaseudulle, eväinään vohveleita
ja valkoviiniä tai rieskamaitoa ja ruisleipää tai vehnäkakkua ja
kahvia. Kaikki tämä tuntui hyvin hauskalta, madame näytti olevan itse
hyvyys, ja opettajat kävivät laatuun -- pahempiakin olisivat voineet
olla. Oppilaat olivat kenties hieman meluisia ja vallattomia, mutta
terveitä ja iloisia.
Sellainen oli näköala katsottuna etäisyyden tenhon läpi, mutta
tuli aika jolloin välimatka oli minulta häipyvä -- jolloin minut
kutsuttiin alas lastenkamarin näkötornistani, josta siihen saakka
olin tehnyt havaintojani, ja jolloin minut pakotettiin läheisempään
vuorovaikutukseen Rue Fossetten pienen maailman kanssa.
Eräänä päivänä istuin tapani mukaan yläkerrassa ja kuulustelin
lasten englanninläksyä, samalla kääntäen erästä madamen silkkipukua,
kun madame itse saapui huoneeseen, kasvoillaan hajamielinen, kovaa
ajatustyötä osoittava ilme, joka hänellä väliin oli ja joka sai hänet
näyttämään niin vähän ystävälliseltä. Hän vaipui vastapäätä olevaan
nojatuoliin ja oli ääneti muutamia minuutteja. Désirée, vanhin tyttö,
luki parhaillaan jotakin rouva Barbauldin pikku kyhäelmää, ja sitä
mukaa kuin hän luki, panin hänet kääntämään lukemansa sujuvasti
englannista ranskaksi, päästäkseni varmuuteen siitä että hän ymmärsi
sen. Madame kuunteli.
Äkkiä, ilman mitään esipuhetta tai johdatusta, hän sanoi miltei
moittivassa sävyssä: "Meess, Englannissa olitte kotiopettajatar."
"En, madame", sanoin hymyillen, "te erehdytte."
"Onko tämä ensimmäinen yrityksenne opettajana -- tämä yritys lasteni
kanssa?"
Vakuutin hänelle että niin oli. Taaskin hän vaikeni, mutta kun
katsahdin ylös ottaessani neulan tyynystä, huomasin olevani
tutkimuksen esineenä. Hän seurasi minua silmillään, hän näytti
kääntelevän minua ympäri ajatuksissaan -- mitaten kykyäni erästä
tarkoitusta varten, punniten arvoani eräässä suunnitelmassa. Madame
oli tätä ennen tarkastanut kaiken mitä minulla oli, ja uskon että hän
katsoi tuntevansa minut läpikotaisin, mutta siitä päivästä alkaen
noin kahden viikon ajan hän tutki minua uusin keinoin. Hän kuunteli
lastenkamarin oven takana, kun olin sulkeutunut sinne lasten kanssa,
hän seurasi varovaisen välimatkan päässä kun olin kävelyllä heidän
kanssaan, hän hiipi kuuluvilleni milloin vain puiston tai bulevardin
puut tarjosivat riittävän suojuksen. Kun tarkat ennakkotoimenpiteet
siten oli suoritettu, otti hän askelen eteenpäin.
Eräänä aamuna hän tuli luokseni äkkiarvaamatta ikään kuin
kiireissään, ja sanoi joutuneensa pieneen pulaan. Herra Wilson,
englanninopettaja, ei ollut saapunut tunnilleen, madame pelkäsi hänen
sairastuneen, oppilaat odottivat luokassa eikä kukaan ollut antamassa
heille opetusta. Olisiko minusta vastenmielistä tämän kerran antaa
heille pieni sanelutunti, juuri sen verran ettei oppilaiden tarvinnut
sanoa menettäneensä englannintuntiaan?
"Luokallako, madame?" kysyin.
"Niin luokalla, toisella osastolla."
"Missä on kuusikymmentä oppilasta", sanoin minä, sillä tiesin
lukumäärän, ja surkean pelkurimaisena kuten tapani oli vetäydyin
laiskuuteeni kuin etana kuoreensa, ja päästäkseni tehtävästä
sanoin tekosyyksi kykenemättömyyteni ja tottumattomuuteni. Jos
minut olisi jätetty omiin hoteisiini, olisin epäilemättä päästänyt
tämän tilaisuuden käsistäni. Haluttomana seikkailuihin ja vailla
käytännöllisen kunnianhimon yllytystä olin valmis istumaan
kaksikymmentä vuotta lastenkamarissa opettaen alaikäisille
aapiskirjaa, kääntäen silkkipukuja ja ommellen lastenvaatteita.
Eipä silti että mikään todellinen tyydytys olisi seurannut tuota
mieletöntä alistuvaisuutta: työni ei viehättänyt taipumuksiani eikä
kiinnittänyt mieltäni, mutta minusta tuntui suuriarvoiselta elää
ilman raskaita huolia, olla vapaa sisäisistä vastoinkäymisistä, ja
säästyminen ankarista kärsimyksistä oli lähin onnen muoto, jonka
odotin saavani tuntea. Sitä paitsi tuntui kuin olisin elänyt kahta
elämää -- elämää ajatuksissani ja elämää todellisuudessa, ja kunhan
vain edellinen sai osakseen riittävän määrän mielikuvituksen outoja
taikariemuja, saattoivat jälkimmäisen edut rajoittua jokapäiväiseen
leipään, säännölliseen työhön ja kattoon pääni päällä.
"Tulkaa", sanoi madame, kun kumarruin tavallista uutterammin
leikkaamaan lapsen rintalappua, "jättäkää tuo työ."
"Mutta Fifine tarvitsee sitä, madame."
"Fifine tarvitkoon vain, _minä_ tarvitsen nyt _teitä."_
Ja koska madame Beck todella tarvitsi minua ja oli päättänyt
saada minut mukaansa -- koska hän jo kauan oli ollut tyytymätön
englanninopettajaan, tämän epäsäännöllisyyteen ja huolimattomaan
opetustapaan -- ja koska _häneltä_ ei puuttunut päättäväisyyttä eikä
käytännöllistä toimellisuutta, oli _minulla_ sitä sitten tai ei --
pakotti hän minut muitta mutkitta jättämään neulan ja sormustimen,
tarttui käteeni ja kuljetti minut alakertaan. Kun pääsimme isoon
nelikulmaiseen eteiseen, joka erotti asuinhuoneet kouluhuoneista,
hän pysähtyi, hellitti käteni, asettui eteeni ja tutki minua. Minä
olin tulipunainen ja vapisin kiireestä kantapäähän ja -- älkää
kertoko sitä kenellekään -- luulen että itkin. Itse asiassa eivät
edessäni olevat vaikeudet suinkaan olleet kuviteltuja. Jotkut niistä
olivat hyvinkin todellisia, ja vähimmän olennainen ei suinkaan ollut
puutteellinen taitoni hallita sitä välinettä, jonka avulla minun oli
pakko opettaa. Olin kyllä ahkerasti opiskellut ranskaa Villetteen
tultuani, saanut käytännöllistä harjoitusta päivisin ja tietopuolista
joka vapaahetkenäni iltaisin, niin myöhälle kuin talon ohjesäännöt
sallivat pitää kynttilässä valoa, mutta en vielä lähimainkaan voinut
luottaa ääntämiseni virheettömyyteen.
"_Dites donc_", sanoi madame ankarasti, "_vous sentez-vous réellement
trop faible_?"[12]
Minä olisin voinut sanoa "tunnen" ja palata lastenkamarin hämärään,
jossa kenties olisin saanut tomuttua loppuikäni, mutta katsoessani
madameen näin hänen kasvoissaan jotakin joka pani minut ajattelemaan
kahdesti ennen kuin tein päätökseni. Sillä hetkellä hän ei ollut
naisen, vaan pikemmin miehen näköinen. Erikoislaatuinen voima
kuvastui selvästi kaikista hänen piirteistään, ja se voima ei ollut
_minun_ voimaani: se ei herättänyt myötätuntoa, samanmielisyyttä eikä
alistuvaisuutta. Seisoin siinä -- en tyyntyneenä, en voitettuna,
en lannistuneena. Näytti kuin olisi tapahtunut voimainmittely
vastakkaisten luonnonlahjojen välillä, ja tunsin äkkiä arkuuteni koko
häpeän, velttouteni koko raukkamaisuuden.
"Tahdotteko mennä eteenpäin vai taaksepäin?" hän sanoi viitaten
kädellään pientä ovea, joka vei asuinhuoneisiin, sitten
luokkahuoneiden isoja kaksoisovia.
"_En avant_",[13] minä vastasin.
"Mutta", jatkoi hän, kylmeten sitä mukaa kuin minä lämpenin ja yhä
suunnaten minuun tuikean katseensa, joka oli minulle siinä määrin
vastenmielinen, että juuri siitä sain voimaa ja päättäväisyyttä,
"voitteko seisoa luokan edessä vai oletteko liian kiihtynyt?"
Hän nyrpisti hienosti nenäänsä näin sanoessaan: hermostunut kiihtymys
ei juuri ollut madamen makuun.
"En ole kiihtyneempi kuin tämä kivi", sanoin ja kopautin permantoa
jalallani, "tai kuin te itse", lisäsin ja vastasin hänen katseeseensa.
"_Bon_![14] Mutta sallikaa minun huomauttaa teille, että nyt ette
joudu tekemisiin hiljaisten ja säädyllisten englantilaistyttöjen
kanssa. Nämä ovat labassecourittaria, häikäilemättömiä, tuittupäisiä
tyttöjä ja hieman kapinallisiakin."
Minä sanoin: "Tiedän sen ja tiedän myös, että vaikka olenkin
ahkerasti opiskellut ranskaa sitten tuloni, puhun sitä vieläkin aivan
liian epävarmasti -- aivan liian virheellisesti saadakseni heidät
tottelemaan. Tulen tekemään virheitä jotka panevat minut alttiiksi
tietämättömimmänkin ylenkatseelle. Kuitenkin aion pitää tunnin."
"He antavat aina kyytiä ujoille opettajille", sanoi hän.
"Tiedän senkin, madame, olen kuullut kuinka he kiusasivat ja
vainosivat neiti Turneria" -- poloinen koditon englanninopettaja,
jota madame oli käyttänyt ja jolle hän oli antanut nopean
lähtöpassin. Neiti Turnerin säälittävä tarina ei ollut minulle vieras.
"_C'est vrai_",[15] sanoi madame kylmästi. "Neiti Turnerilla ei ollut
heihin enemmän valtaa kuin keittiön palvelustytöllä. Hän oli heikko
ja epäröivä, hänellä ei ollut tahdikkuutta eikä älyä, päättäväisyyttä
eikä arvokkuutta. Neiti Turner ei ensinkään kelvannut opettamaan
noita tyttöjä."
Minä en vastannut, mutta lähestyin kouluhuoneen suljettua ovea.
"Teidän ei tule odottaa apua minulta eikä keneltäkään muulta", hän
sanoi. "Se osoittaisi heti että olette kykenemätön toimeenne."
Minä avasin oven ja kumarsin, annoin hänen mennä ja seurasin häntä.
Kouluhuoneita oli kolme, kaikki suuria. Toisen osaston huone, jossa
minun oli määrä esiintyä, oli huomattavasti suurempi kuin muut, joten
siihen mahtui paljon lukuisampi, meluavampi ja äärettömän paljon
kesyttömämpi joukko kuin kahteen muuhun. Jonkin ajan kuluttua, kun
tunsin maaperän paremmin, ajattelin väliin (jos sellainen vertaus
on sallittu), että hiljainen, siisti ja kesy ensi osasto verrattuna
reippaaseen, meluavaan ja pelottomaan toiseen osastoon oli kuin
Englannin parlamentin ylähuone verrattuna alahuoneeseen.
Jo ensi silmäyksellä näin, että monet oppilaista olivat enemmän kuin
tyttöjä -- täydellisiä nuoria naisia. Tiesin että muutamat olivat
aatelisperheistä (Labassecourin aatelia), ja olin vakuuttunut siitä
ettei yksikään heistä ollut tuntematta asemaani madamen perheessä.
Kun nousin opettajan paikalle, matalalle lavalle, joka oli askelta
ylempänä kuin lattia ja jolla oli opettajan istuin ja pöytä, näin
vastassani rivin silmiä ja otsia, jotka uhkasivat myrskyistä säätä
-- silmiä jotka välkkyivät häikäilemättöminä, otsia jotka olivat
kovia ja punastumattomia kuin marmori. Mannermaan "tyttölapsi" on
aivan toinen olento kuin saarivaltakunnan samanikäinen ja samaan
yhteiskuntaluokkaan kuuluva "tyttölapsi". Tuollaisia silmiä ja
otsia en koskaan ole nähnyt Englannissa. Madame Beck esitti minut
muutamin kylmin sanoin, purjehti huoneesta ja jätti minut yksin
kunniapaikalleni.
En ole koskaan unohtava tuota ensimmäistä tuntia enkä sitä elämän
ja luonteiden pohjavirtaa, jonka se avasi eteeni. Silloin vasta
aloin oikein nähdä mikä ääretön eroavaisuus on runoilijan ja
romaaninkirjoittajan ihannoiman "nuoren tytön" ja todellisuuden
"nuoren tytön" välillä.
Kolme arvonimillä varustettua kaunokaista ensi rivissä oli nähtävästi
istunut paikalleen lujasti päättäen että _lastenhoitaja_ ei tulisi
antamaan heille opetusta englanninkielessä. He tiesivät onnistuneensa
karkottamaan vastenmieliset opettajat tätäkin ennen, he tiesivät että
madame milloin tahansa antaisi lähtöpassin opettajalle joka ei ollut
suosittu koulussa, että hän ei koskaan auttanut heikkoa toimihenkilöä
pysymään paikallaan, vaan että tämä sai marssia tiehensä, jollei
hänellä ollut voimaa taistella tai tahdikkuutta selviytyä itse.
Katsellessaan "neiti Snowea" he arvelivat saavansa helpon voiton.
Neitoset Blanche, Virginie ja Angélique aloittivat taistelun
sarjalla kuiskauksia ja kikatuksia; nämä paisuivat pian muminaksi
ja lyhyiksi naurunpyrskähdyksiksi, joihin taemmat penkit yhtyivät
vieläkin äänekkäämpänä kaikuna. Tämä kuudenkymmenen kasvava kapina
yhtä vastaan alkoi pian käydä aika tukalaksi, kun ranskalainen
sanavarastoni oli niin riittämätön ja olosuhteet niin julmat.
Jospa vain olisin saanut puhua omaa kieltäni -- minusta tuntui että
silloin kyllä olisin saanut heidät kuuntelemaan, sillä ensiksikin
vaikka tiesin näyttäväni surkealta olennolta ja monessa suhteessa
sillä hetkellä sellainen olinkin, oli luonto antanut minulle äänen
joka kyllä osasi hankkia kuulijoita, jos kiihtymys korotti tai
mielenliikutus syvensi sitä. Toiseksi, vaikka puheeni tavallisissa
olosuhteissa ei suinkaan ollut mikään vuolas virta, pikemmin
epävarma pieni puronen, olisin kuitenkin, sellaisen yllykkeen
kuin tuon kapinallisen lauman kiihottamana, kyennyt englanniksi
vyöryttämään lauseita, jotka olisivat häväisseet tyttöjen juonet
tavalla minkä ne ansaitsivat, ja sitten tuntui minusta että jonkin
verran pilkallisella käytöksellä, jota höysti ylenkatseellinen
katkeruus kapinan johtajia ja keveä ivallisuus heikompia ja vähemmän
vallattomia seuraajia kohtaan, olisi kenties lopullisesti voinut
lannistaa tämän villin lauman ja saada sen seuraamaan opetusta.
Kaikki mitä nyt voin tehdä, oli että menin Blanchen -- mademoiselle
de Melcyn, nuoren vapaaherrattaren, vanhimman, pisimmän, kauneimman
ja pahankurisimman luo, pysähdyin hänen pulpettinsa eteen, otin
hänen käsistään hänen harjoitusvihkonsa, palasin opettajan paikalle,
luin kylmäverisesti hänen harjoitelmansa, jonka havaitsin sangen
typeräksi, ja yhtä kylmäverisesti, koko koulun edessä, repäisin
tuhritun sivun kahtia.
Tämä teko onnistui herättämään huomiota ja hillitsemään metelin.
Vain yksi tyttö kaukana takapenkillä jatkoi elämöimistään
vähentymättömällä tarmolla. Katsoin häneen tarkkaavasti. Hänellä
oli kalpeat kasvot, tukka musta kuin yö, paksut leveät kulmakarvat,
jyrkät piirteet ja tummat, kapinalliset, synkät silmät. Panin
merkille että hän istui pienen oven vieressä, ja tiesin tämän oven
johtavan pieneen komeroon, jossa säilytettiin kirjoja. Hän oli
noussut seisomaan saadakseen metelöimisensä vieläkin pontevammaksi.
Mittelin hänen vartaloaan ja arvioin hänen voimansa. Hän näytti
sekä kookkaalta että jäntevältä, mutta jos taistelu olisi lyhyt ja
hyökkäys odottamaton, luulin selviäväni hänestä.
Kävelin huoneen perälle niin huolettoman ja levollisen näköisenä kuin
mahdollista, lyhyesti sanoen täysin viattomana, työnsin ovea hiljaa
ja huomasin sen olevan raollaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä olin
navakasti iskenyt kiinni tyttöön. Silmänräpäys vielä ja hän istui
komerossa, ovi oli lukossa ja avain minun taskussani.
Sattui niin että tämä tyttö, Dolores nimeltään ja katalonialainen
sukuperältään, oli sellainen luonne, jota kaikki toverit pelkäsivät
ja vihasivat. Edellä kerrottu pikainen oikeudenkäyttö osoittautui
olevan kaikille mieleen: ei ainoakaan läsnäolija syvimmällä
sydämessään voinut muuta kuin iloita siitä. Ensin he hiljenivät,
sitten hiipi hymy -- ei nauru -- pulpetilta pulpetille, sitten --
kun olin vakavana ja levollisena palannut paikalleni, kohteliaasti
pyytänyt heitä olemaan hiljaa ja aloittanut sanelun ikään kuin ei
mitään olisi tapahtunut -- kynät liukuivat rauhallisesti yli sivujen
ja lopputunti kului järjestyksessä ja ahkeruudessa.
"_C'est bien_",[16] sanoi madame Beck, kun tulin luokasta kuumissani
ja hieman uupuneena, "_ça ira_".[17]
Hän oli kuunnellut ja tirkistellyt avaimenreiästä koko ajan.
Siitä päivästä lakkasin olemasta lastenhoitaja ja ylenin
englanninopettajaksi. Madame kohotti palkkaani mutta sai puserretuksi
minusta työtä kolme kertaa enemmän kuin herra Wilsonista, ja puolella
hinnalla.