Seuraava päivä oli maaliskuun ensimmäinen, ja kun herättyäni nousin
ja avasin ikkunaverhoni, näin nousevan auringon ponnistelevan esiin
sumun keskeltä. Pääni yläpuolella, talonharjojen yläpuolella, miltei
pilvien tasalla näin juhlallisen, pyöreän, tummansinisenä siintävän
möhkäleen -- KIRKONTORNIN. Kun katselin sitä, liikehti sisin itseni,
sieluni ravisti aina-kahlitut siipensä puoliksi irti, ja minulle tuli
sellainen äkillinen tunne, että minä, joka en koskaan ollut todella
elänyt, sain vihdoinkin maistaa elämää. Sinä aamuna kasvoi sieluni
nopeasti kuin Joonaan pensas.
"Tein oikein kun tulin", sanoin ruvetessani pukeutumaan nopeasti
ja huolellisesti. "Minä pidän tämän suuren Lontoon sielusta, jonka
tunnen ympärilläni. Kuka muu kuin pelkuri suostuisi viettämään
koko elämäänsä mökkipahasessa ja ainiaksi jättämään hengenvoimansa
mitättömyyden ruosteen raiskattavaksi."
Pukeuduttuani menin alas, en matkasta väsyneenä enkä uupuneena,
vaan siistinä ja virkeänä. Kun vahtimestari toi aamiaiseni, osasin
puhutella häntä tyynesti mutta hilpeästi; keskustelimme kymmenen
minuuttia, ja niiden aikana opimme tuntemaan toisemme hyödyllisellä
tavalla.
Hän oli harmaatukkainen vanhanpuoleinen mies, ja näytti olleen
nykyisessä paikassaan kaksikymmentä vuotta. Saatuani tästä varmuuden,
päätin että hänen täytyi tuntea enoni Charles ja Wilmot, jotka
viisitoista vuotta sitten olivat vakinaisia vieraita täällä.
Mainitsin heidän nimensä, hän muisti heidät mainiosti ja näytti
kunnioittavan heitä. Kun hän oli saanut selville sukuni, oli asemani
siitä lähtien hänen silmissään selvä ja oikealla pohjalla. Hän sanoi
että olin Charles-enoni näköinen, ja otaksun hänen puhuneen totta,
sillä rouva Barretilla oli tapana sanoa samaa. Aulis ja ystävällinen
kohteliaisuus tuli nyt hänen aikaisemman epämukavan epäröintinsä
tilalle, ja siitä lähtien en enää jäänyt vaille kunnollista vastausta
järjelliseen kysymykseen.
Katu jolle pienen oleskeluhuoneeni ikkuna antoi, oli ahdas, täysin
hiljainen eikä ensinkään likainen. Sen harvalukuiset ohikulkijat
olivat juuri sellaisia kuin näkee maaseutukaupungeissa. Siinä ei
ollut mitään pelottavaa, ja pidin varmana että uskaltaisin lähteä
yksin ulos.
Syötyäni aamiaista lähdinkin. Ilo ja ylpeys täytti mieleni:
kävellä Lontoossa yksinään tuntui jo sinänsä seikkailulta. Nyt
olin Paternoster Row'lla -- klassillista maaperää tämä. Astuin
kirjakauppaan jonka omisti muuan Jones, ja ostin pienen kirjan. Se
oli tuhlaavaisuutta, johon varani eivät olisi oikein riittäneet,
mutta arvelin että jonakin päivänä voisin antaa tai lähettää kirjan
rouva Barretille. Herra Jones, laihankuiva kauppamies, seisoi
pöytänsä takana; hän oli mielestäni yksi suurimpia, minä yksi
onnellisimpia elävistä olennoista.
Suunnaton oli se vaikutelmien moninaisuus, minkä sinä aamuna koin.
Huomatessani olevani St. Paulin edustalla menin sisään, kiipesin
torniin, näin sieltä Lontoon jokineen, siltoineen, kirkkoineen, näin
vanhan Westminsterin ja vihreät Temple-puutarhat, joihin aurinko
paistoi ja joiden yläpuolella kaartui iloinen sininen varhaiskevään
taivas. Sumupilvi itseni ja niiden välillä ei ollut liian tiheä.
Laskeuduttuani aloin kulkea sattuman johdolla, hiljaisessa vapauden
ja nautinnon hurmiossa, ja jouduin -- en tiedä kuinka -- keskelle
City-elämän sydäntä. Näin ja tunsin Lontoon vihdoinkin, kävelin
Strandilla, menin Cornhilliin, sekaannuin katujen ihmisvilinään ja
uskalsin antautua niiden ylittämisen vaaraan. Tämän kaiken tekeminen,
vieläpä ypöyksinään, tuotti minulle suurta huvia, kenties järjetöntä,
mutta todellista. Noiden päivien jälkeen olen nähnyt West Endin,
puistot, hienot puistikot, mutta pidän paljon enemmän Citystä.
City näyttää olevan niin paljon enemmän tosissaan: sen liikenne,
humina ja jyske ovat niin vakavia asioita, niin vakavaa nähtävää ja
kuultavaa. City elää elämäänsä, West End vain nauttii huvituksistaan.
West Endissä kyllä voi olla hauskaa, mutta Cityssä joutuu syvän
kiihtymyksen valtaan.
Uupuneena vihdoinkin ja nälkäisenä (siitä oli vuosia kun viimeksi
olin tuntenut niin terveellistä nälkää) palasin kahden tienoilla
pimeään, vanhaan, hiljaiseen hotelliini. Söin päivälliseksi kahta
ruokalajia: yksinkertaista liharuokaa ja kasviksia; molemmat
maistuivat erinomaisilta, paljon paljon paremmilta kuin ne pienet
herkulliset annokset, joita neiti Marchmontin kokki lähetti kiltille
emäntävainajalleni ja minulle, ja joiden maistelemiseen ei meillä
yhteensä ollut puoliakaan tavallisen ihmisen ruokahalusta! Suloisesti
väsyneenä panin pitkäkseni kolmelle tuolille (huone ei ylpeillyt
sohvalla) tunnin ajaksi. Minä nukuin, sitten heräsin ja ajattelin
kahden tunnin ajan.
Mielentilani ja kaikki muut olosuhteet olivat juuri nyt sellaiset,
jotka eniten suosivat uuden, päättäväisen ja uskaliaan -- kenties
epätoivoisen -- toimintasuunnan valitsemista. Minulla ei ollut mitään
menetettävää. Sanomaton vastenmielisyys entistä toivotonta olotilaa
kohtaan kielsi paluun. Jos epäonnistuin siinä mihin nyt aioin ryhtyä,
kuka joutuisi kärsimään, paitsi minä itse? Jos kuolisin kaukana --
aioin sanoa kotoa, mutta minullahan ei ollut kotia -- Englannista,
kuka itkisi?
Entä sitten vaikka kärsisin, olinhan tottunut kärsimään, eikä itse
kuolema, niin minusta tuntui, herättänyt minussa sellaista kauhua
kuin lempeän kasvatuksen saaneissa ihmisissä. Olin ennenkin katsonut
kuolemanajatusta levollisin silmin. Siten valmistuneena kaikkiin
mahdollisuuksiin tein erään suunnitelman.
Samana iltana sain ystävältäni vahtimestarilta tietoja laivojen
kulusta erääseen mannermaan satamaan, Boue-Marine'iin. Mielestäni en
saanut hukata hetkeäkään: vielä samana iltana minun oli varattava
paikka laivaan. Olisin kyllä voinut vasta aamulla mennä alukseen,
mutta en tahtonut joutua myöhästymisen vaaraan.
"Parasta, että lähdette laivaan heti", neuvoi vahtimestari. Minä
olin yhtä mieltä hänen kanssaan, ja kun olin suorittanut laskuni
ja maksanut kiitollisuudenvelkani ystävälleni summalla jonka nyt
tiedän ruhtinaalliseksi ja joka hänen silmissään mahtoi näyttää
mielettömältä -- pistäessään rahan taskuunsa hän hymyilikin heikkoa
hymyä, josta heijastui hänen käsityksensä antajan nokkeluudesta --
hän lähti hakemaan ajuria. Hän uskoi minut nyt ajurin huomaan ja
nähtävästi antoi hänelle määräyksen viedä minut laiturille saakka
eikä jättää minua lautturien käsiin, minkä mainittu virkamies
lupasikin, mutta ei pitänyt lupaustaan: päinvastoin hän uhrasi minut
kuin lahjan, tarjosi minut kuin tihkuvan paistin, panemalla minut
nousemaan vaunuista keskelle lauttureita.
Tämä oli epämukava käänne. Oli pimeä ilta. Ajuri ajoi suoraa päätä
tiehensä niin pian kuin oli saanut maksunsa, ja lautturit alkoivat
tapella minusta ja arkustani. Kuulen heidän kirouksensa vielä tänä
hetkenä: ne järkyttivät mieltäni enemmän kuin pimeys, yksinäisyys tai
kohtauksen outous. Eräs kävi käsiksi arkkuuni. Minä katselin vain ja
odotin hiljaisena, mutta kun toinen kävi käsiksi itseeni, ilmaisin
mielipiteeni, tempauduin hänestä irti, astuin viipymättä erääseen
veneeseen ja vaadin tuimasti, että arkku asetettaisiin viereeni --
"juuri tähän" -- mikä tapahtuikin heti, sillä nyt sain liittolaisen
valitsemani veneen omistajasta, ja minut soudettiin pois.
Joki oli tumma kuin mustevirta, ympärillä olevien rakennusryhmien
valot välkkyivät siinä, laivat keinuivat sen pinnalla. Minut
soudettiin useiden laivojen luo, luin lyhdyn valossa niiden nimet,
jotka oli maalattu suurin valkoisin kirjaimin tummalle pohjalle:
_Ocean, Phoenix, Consort, Dolphin_ sivuutettiin vuoron perään, mutta
_Vivid_ oli minun laivani, ja se näytti olevan kauempana.
Vene liukui pitkin tummaa jokea, ja minä ajattelin Styksiä
ja Kharonia, joka soutaa jotakin yksinäistä sielua varjojen
valtakuntaan. Keskellä tätä outoa näyttämöä, kirpeän tuulen
puhaltaessa kasvoihini ja keskiyön pilvien pudottaessa sadepisaroita
päälleni, seuranani kaksi raakaa soutajaa, joiden vimmatut kiroukset
vieläkin kiduttivat korviani, kysyin itseltäni, olinko onneton tai
kauhuissani. En ollut kumpaakaan. Usein elämässäni olen ollut paljon
onnettomampi verrattain turvallisissa olosuhteissa. "Kuinka tämä
on mahdollista?" ajattelin. "Minusta tuntuu että olen virkeä ja
hyväntuulinen, sen sijaan että olisin alakuloinen ja peloissani." En
voinut käsittää miksi.
"_Vivid_" välähti vihdoin valkoisena ja säteilevänä näkyviin mustasta
yöstä. "Kas siinä", sanoi lautturi ja pyysi muitta mutkitta kuutta
shillinkiä.
"Te pyydätte liian paljon", sanoin. Hän souti veneen irti laivasta
ja vannoi päästävänsä minut vasta kun olin maksanut. Muuan nuori
mies, laivakokki, kuten myöhemmin sain tietää, katseli laidan yli
ja virnaili mielihyvästä odottaessaan riidan puhkeamista. Hänen
kiusakseen maksoin heti. Kolme kertaa sinä iltapäivänä olin antanut
kruunuja kun minun olisi pitänyt antaa shillinkejä, mutta lohdutin
itseäni tuumimalla että ne ovat oppirahoja.
"He pettivät teitä", sanoi kokki riemuissaan, kun nousin kannelle.
"Tiesin sen", vastasin flegmaattisesti ja menin alas.
Lihava, kaunis ja koreileva nainen oli naisten hytissä. Pyysin häntä
näyttämään minulle vuoteeni, hän katsoi minuun tiukasti, mutisi
jotakin sellaista, että matkustajien tulo laivaan tällaiseen aikaan
oli tavatonta, ja näytti haluavan olla vähemmän kuin ihmisiksi.
Minkälaiset kasvot -- niin kauniit -- niin julkeat ja itsekkäät!
"Koska nyt kerran olen laivassa, aion varmasti myös jäädä tänne", oli
vastaukseni. "Pyydän teitä näyttämään minulle vuoteeni."
Hän totteli, mutta ynseänä. Otin hatun päästäni, järjestin tavarani
ja paneuduin pitkäkseni. Olin nyt päässyt muutamien vaikeuksien
läpi, jonkinlainen voitto oli saavutettu: koditon, ankkuriton,
turvaton mieleni oli taaskin saanut lyhyen lupa- ja lepoajan. Niin
kauan kuin _Vivid_ oli matkalla, ei minulta vaadittaisi enää mitään
toimenpiteitä, mutta sitten... Oh, en voinut katsoa eteenpäin.
Uupuneena ja kiusaantuneena vaivuin levottomaan uneen.
Tarjoilijatar puhui kaiken yötä, ei minulle vaan nuorelle
laivakokille, joka oli hänen poikansa ja ilmetty kuvansa. Tämä
pistäytyi hyttiin yhtä päätä, he väittelivät, riitelivät, ja tämä
uudistui ainakin kaksikymmentä kertaa yön kuluessa. Nainen ilmoitti
kirjoittavansa kirjettä kotiin -- isälleen, hän sanoi -- luki kohtia
siitä ääneen eikä välittänyt minusta enempää kuin puupölkystä --
ehkä hän uskoi minun nukkuvan. Useat näistä kohdista näyttivät
sisältävän perhesalaisuuksia, ja niissä viitattiin usein erääseen
"Charlotteen", nuorempaan sisareen, joka kirjeen sanoista päättäen
oli solmimaisillaan romanttisen ja varomattoman naimiskaupan. Äänekäs
oli tämän vanhemman rouvan vastalause tuota epämiellyttävää liittoa
vastaan.
Kuuliainen poika piti äitinsä kirjeenvaihtoa pilkkanaan. Äiti
puolusti sitä ja raivosi hänelle. He olivat kummallinen pari. Äiti
saattoi olla neljänkymmenen korvissa ja oli reipas ja kukoistava
kuin kaksikymmenvuotias tyttö. Tuima, kovaääninen, turhamainen
ja sivistymätön hän oli, ja näytti kuin sekä hänen sielunsa
että ruumiinsa olisivat kovaa ja kestävää ainetta. Arvelin että
hän lapsuudestaan saakka oli elänyt julkisissa paikoissa, ja
nuoruudessaan hän todennäköisesti oli ollut kapakkatyttö.
Aamupuolella hänen keskustelunsa siirtyi uuteen aiheeseen,
"Watsoneihin". Nämä olivat muuan odotettu matkustava perheseurue,
nähtävästi hänen tuttujaan ja hänen suuressa suosiossaan sen
sievoisen tulolähteen tähden, mikä hänelle koitui heidän
juomarahoistaan. Hän sanoi hyötyvänsä "melkein pienen omaisuuden joka
kerta kun tuo perhe matkusti".
Päivän sarastaessa kaikki olivat jalkeilla, ja auringonnousun aikaan
tulivat matkustajat laivaan. Myrskyisin tervetulontoivotuksin
otti tarjoilijatar vastaan "Watsonit" ja piti aika hälinää heidän
kunniakseen. Heitä oli kaikkiaan neljä, kaksi miespuolista ja kaksi
naispuolista. Paitsi heitä oli vain yksi matkustaja -- nuori neiti,
jota muuan herrannäköinen vaikkakin nollamainen mies saattoi. Nuo
kaksi ryhmää olivat jyrkästi erilaiset. Watsonit olivat epäilemättä
rikkaita ihmisiä, sillä koko heidän esiintymisessään ilmeni tietoisen
rikkauden suoma itseluottamus. Naiset -- molemmat olivat nuoria
ja toinen virheettömän kaunis, mikäli vain ruumiillinen kauneus
tulee kysymykseen -- olivat pukeutuneet rikkaasti, loisteliaasti ja
niin vähän olosuhteiden mukaan, että se oli kerrassaan mieletöntä.
Heidän koreakukkaiset hattunsa, samettitakkinsa ja silkkipukunsa
olisivat paremmin sopineet puistoihin ja kävelypaikkoihin kuin
märälle laivankannelle. Miehet olivat lyhyitä, rumia, lihavia ja
jokapäiväisiä; vanhempi, ruma, ihrainen ja paksu oli, kuten pian
huomasin, tuon kauniin tytön mies -- tai luultavasti sulhanen, sillä
tyttö oli hyvin nuori. Syvä oli ihmetykseni kun keksin tämän, ja
vieläkin syvempi kun huomasin että tyttö, sen sijaan että olisi
ollut epätoivoisen onneton moisesta hitosta, oli iloinen aina
kevytmielisyyteen saakka. "Hänen naurunsa", ajattelin, "täytyy olla
pelkkää epätoivon hurjuutta." Kun hiljaisena ja yksinäisenä nojauduin
laivan kaidepuuhun, tämän ajatuksen vielä risteillessä mielessäni,
pyrähti hän minun, uppo-oudon ihmisen eteen kantaen telttatuolia ja
hymyillen hymyä jonka kepeämielisyys ällistytti ja oudostutti minua,
vaikkakin se paljasti nähtäväkseni moitteettoman rivin moitteettomia
hampaita, ja tarjosi mukavuudekseni tuon huonekalun. Minä tietysti
kieltäydyin, pinnistäen käytökseni niin kohteliaaksi kuin suinkin
mahdollista, ja hän tanssi tiehensä huolettomana ja hilpeänä. Hän
mahtoi olla hyväluonteinen, mutta mikä oli saanut hänet ottamaan
miehekseen tuon otuksen, joka yhtä paljon muistutti öljytynnyriä kuin
ihmistä?
Toinen naismatkustaja, se jolla oli herrasmies saattajanaan, oli
vasta tyttönen, soma ja vaalea. Yksinkertainen musliinipuku,
nauhaton olkihattu ja iso viehkeästi sidottu huivi muodostivat
miltei kveekarimaisen koruttoman asun, joka kuitenkin puki häntä.
Ennen kuin herrasmies lähti, huomasin hänen luovan tutkivan katseen
kaikkiin matkustajiin, ikään kuin saadakseen selville minkälaiseen
seuraan hänen holhokkinsa oli jäävä. Hänen katseensa kääntyi mitä
tyytymättömimpänä pois noista koreakukkaisista naisista; sitten hän
katseli minua ja sanoi jotakin tyttärelleen tai veljentytölleen tai
mikä lie ollut. Tyttökin katsoi minuun ja nyrpisti hienosti lyhyttä
kaunista ylähuultaan. Kenties minä itse, kenties kömpelö surupukuni
aiheutti tämän halveksivan eleen; luultavimmin molemmat. Kello
kilahti, isä (kuulin myöhemmin että mies oli hänen isänsä) suuteli
häntä ja palasi maihin. Laiva lähti.
Ulkomaalaiset sanovat että vain englantilaiset tytöt voidaan
tuolla tavoin uskoa matkustamaan yksin, ja ihmettelevät syvästi
englantilaisten vanhempien ja holhoojien luottavaisuutta. Mitä
tulee nuoriin "misseihin" itseensä, pitävät muutamat heidän
pelottomuuttaan miesmäisenä ja "sopimattomana", toiset taas katsovat
heitä kasvatusopillisen ja teologisen järjestelmän tahdottomiksi
uhreiksi, järjestelmän joka lyö laimin säädyllisen "kaitsennan".
Oliko kysymyksessä oleva nuori neiti sitä lajia, että hänet kaikessa
rauhassa voitiin jättää kaitsematta, sitä en tiedä tai oikeammin en
tietänyt _silloin_, mutta pian kävi selville, että ylpeä yksinäisyys
ei ollut hänen makuunsa. Hän mitteli kantta kertaan pariin
edestakaisin, vilkaisi happamen ylenkatseellisesti pöyhkeileviin
silkki- ja samettipukuihin, sitten kannenpuhdistajiin, jotka sillä
hetkellä kiinnittivät huomiota, sitten hän hätävaraksi lähestyi minua
ja puhui.
"Oletteko mieltynyt merimatkoihin?" kuului hänen kysymyksensä.
Selitin että _mieltymykseni_ merimatkaan täytyi vielä kestää
kokemuksen koe: en näet ollut koskaan ollut merellä.
"Oi kuinka hurmaavaa!" hän huudahti. "Aivan kadehdin
ensikertalaisuuttanne: ensi vaikutelmat, tiedättehän, ovat niin
hauskoja. Minä olen tehnyt niin monta merimatkaa että vallan unohdan
ensimmäisen. Olen kerrassaan väsähtänyt meren ja tuon kaiken suhteen."
En voinut olla hymyilemättä.
"Minkä tähden nauratte minulle?" hän kysyi mutkattoman kirpeästi,
mikä miellytti minua enemmän kuin hänen muut puheensa.
"Siksi että olette kovin nuori ollaksenne _väsähtänyt_ johonkin."
"Olen seitsemäntoistavuotias" (hieman närkästyneenä).
"Näytätte tuskin kuusitoistavuotiaalta. Onko teistä hauska matkustaa
yksin?"
"Pyh, siitä en välitä hitustakaan. Olen matkustanut Kanaalin yli
kymmenen kertaa, mutta pidän kyllä huolta siitä, etten jää yksin:
teen aina tuttavuuksia."
"Tällä matkalla tuskin saatte montakaan tuttavaa, luulen." Vilkaisin
Watson-ryhmään, joka nyt nauroi ja piti aika elämää kannella.
"En ainakaan noista inhottavista ihmisistä", hän sanoi. "Tuollaisten
pitäisi matkustaa välikannella. Oletteko matkalla kouluun?"
"En."
"Minne sitten?"
"Siitä ei minulla ole vähintäkään aavistusta -- ainakaan mitä tulee
maailmaan Boue-Marinen sataman takana."
Hän hölmistyi ja jatkoi sitten huolettomasti:
"Minä olen matkalla kouluun. Oi kuinka monet ulkomaan koulut olen
elämässäni käynytkään! Ja kuitenkin olen täysin tietämätön. En
tiedä mitään -- en niin mitään -- paitsi että soitan ja tanssin
sievästi, ja ranskaa ja saksaa tietysti osaan puhua, mutta enpä juuri
lukea enkä kirjoittaa. Tiedättekö, kerran minut pantiin kääntämään
englanniksi sivu helppoa saksalaista kirjaa, enkä minä osannut.
Isä oli aivan masentunut: hän sanoi että näyttää siltä kuin herra
de Bassompierre, kummisetäni, joka maksaa koulunkäyntini, olisi
heittänyt rahansa hukkaan. Ja mitä muihin kouluaineisiin tulee --
historiaan, maantieteeseen ja laskentoon -- olen täydellinen vauva
ja kirjoitan englantia niin huonosti -- sanovat minun tekevän
kauheita tavaus- ja kielioppivirheitä. Kaiken lisäksi olen kokonaan
unohtanut uskonnon: minua sanotaan protestantiksi, tiedättehän, mutta
minäpä en totisesti tiedä olenko vai enkö ole, sillä en ole tarkoin
selvillä siitä mikä erottaa protestanttisuuden katolisuudesta. Oli
miten oli, veisaan viisi koko asiasta. Olin luterilainen kerran
Bonnissa -- rakas Bonn! -- hurmaava Bonn! -- jossa oli niin paljon
kauniita ylioppilaita. Jokaisella meidän koulun sievällä tytöllä oli
ihailija; pojat tiesivät kävelytuntimme ja tulivat melkein aina meitä
vastaan. 'Schönes Mädchen', kuulimme heidän sanovan. Olin äärettömän
onnellinen Bonnissa."
"Ja minne matkustatte nyt?"
"Oh, no se on se -- _chose"_, hän sanoi.
_Chose_-sanalla neiti Ginevra Fanshawe (se oli tämän nuoren henkilön
nimi) vain korvasi oikean nimen, jonka oli sattunut unohtamaan.
Sellainen oli hänen tapansa. "_Chose_" esiintyi keskustelun joka
käänteessä -- se oli niin mukava pistää puuttuvan sanan tilalle
mihin kieleen tahansa, mitä kulloinkin sattui puhumaan. Ranskalaiset
tytöt tekevät usein samoin, ja heiltä oli Ginevra omaksunut tapansa.
Sain kuitenkin selville että "chose" tässä tapauksessa tarkoitti
Villetteä, suuren Labassecourin kuningaskunnan suurta pääkaupunkia.
"Pidättekö Villettestä?" kysyin.
"Koko lailla. Kaupungin asukkaat ovat kyllä hirveän typeriä ja
arkipäiväisiä, mutta siellä on muutamia hauskoja englantilaisia
perheitä."
"Oletteko koulussa?"
"Olen."
"Onko se hyvä koulu?"
"Oi, ei. Se on kauhea, mutta minä olen ulkona joka sunnuntai ja
annan palttua _maîtresseille_ ja _professeureille_ ja _élèveeille_,
ja läksyt saavat mennä _au diable_ (sitä ei uskaltaisi sanoa
englanniksi, mutta ranskaksi se kuuluu vallan sopivalta), ja sillä
tavoin tulen mainiosti toimeen... Te nauratte minulle taas?"
"En -- nauran omille ajatuksilleni."
"Mitä ne ovat?" Ja odottamatta vastausta hän jatkoi: "Nyt teidän
_täytyy_ kertoa minne matkustatte."
"Minne kohtalo ohjannee. Asianani on vain ansaita elatukseni missä
voin."
"Ansaita!" (kauhistuneena): "oletteko sitten köyhä?"
"Köyhä kuin Job."
Äänettömyys. "Hyh, kuinka ikävää! Mutta _minä_ tiedän mitä merkitsee
olla köyhä: kotona he ovat totisesti köyhiä, isä ja äiti ja kaikki
muut. Isää sanotaan kapteeni Fanshaweksi, hän on puolipalkkainen
upseeri, mutta hienoa sukua, ja eräät sukulaisemme ovat hyvinkin
ylhäisiä, mutta vain setäni ja kummini de Bassompierre, joka asuu
Ranskassa, auttaa meitä: hän antaa kasvatuksen meille tytöille.
Ennen pitkää kyllä joudumme naimisiin -- mieluummin keski-ikäisten
herrasmiesten kanssa, joilla on paksu kukkaro, luulisin -- isä ja
äiti järjestävät niin. Sisareni Augusta on naimisissa miehen kanssa
joka näyttää paljon vanhemmalta kuin isä. Augusta on hyvin kaunis --
ei minun tyyliäni, vaan tumma; hänen miehensä, herra Davies, sairasti
keltakuumetta Intiassa ja on vieläkin guinean värinen, mutta hän on
rikas ja Augustalla on vaununsa ja hieno talonsa, ja kaikkien meidän
mielestä hän on tehnyt täysin hyvin. Se on toista kuin 'elatuksensa
ansaitseminen', kuten te sanotte. Ohimennen sanoen, oletteko hyvin
viisas."
"En, en ensinkään."
"Osaatteko soittaa, laulaa, puhua kolmea tai neljää kieltä?"
"En mitenkään."
"Sittenkin luulen että olette viisas." (Äänettömyys ja haukotus.)
"Tuletteko merikipeäksi?"
"Tuletteko te?"
"Oi, hirveästi, niin pian kuin meri vain alkaa näkyä. Itse asiassa
rupean jo tuntemaan oireita. Minä menen alas, ja voi kuinka
komentelenkin tuota paksua inhottavaa kyökkipiikaa! _Heureusement je
sais faire aller mon monde_."[1] Hän meni alas.
Ei kestänyt kauan ennen kuin muut matkustajat seurasivat häntä, ja
koko iltapäivän olin kannella yksin. Kun muistelen tuota tyyntä,
vieläpä onnellista mielentilaa, jossa vietin nuo tunnit, ja samaan
aikaan muistan asemaani koko vaarallisuudessaan -- joku voisi sanoa
toivottomuudessaan -- tunnen että, kuten
"Stone walls do not a prison make,
Nor iron bars -- a cage",[2]
niin ei vaara, yksinäisyys eikä epävarma tulevaisuus ole painostavaa
pahaa niin kauan kuin mieli on terve ja voimat käytännössä, ja
varsinkin niin kauan kuin Vapaus lainaa meille siipensä ja Toivon
tähti johtaa meitä.
En tullut sairaaksi ennen kuin olimme purjehtineet pitkän matkan ohi
Margaten, ja merituulen mukana join sieluuni syvää riemua. Kanaalin
paisuvat aallot, merilinnut riutoillaan, valkoiset purjeet tummassa
etäisyydessä ja kaiken yllä kaartuva tyyni pilvinen taivas toivat
minulle jumalaista nautintoa. Haaveissani olin etäällä näkevinäni
Euroopan mantereen, kuin kaukaisen unelmien maan. Päivänpaiste
säteili sen yllä ja teki tuosta pitkästä rannikosta kultajuovan;
hennon hento kirjonauha kaupunkiryhmiä ja lumenhohteisia torneja,
tummia metsiä ja sahalaitaisia kukkuloita, tasaisia laidunmaita ja
suonenhienoja virtoja kohosi metallinkirkkaasta taivaanrannasta.
Taustana oli juhlallinen ja tummansininen taivas, ja -- valtavana,
ruhtinaallisin lupauksin, pehmeänä, lumoavin värivivahduksin --
pingottui pohjoisesta etelään Jumalan jännittämä kaari, toivon
vertauskuva.
Pyyhi pois tuo kaikki, lukija, jos sinua haluttaa, tai kernaammin
jätä se sikseen ja ota siitä opetus -- alkusointuinen, suurin
kirjaimin kirjoitettu muistilause:
/p
Day-dreams are delusions of the demon.[3]
p/
Tultuani äärettömän sairaaksi hoipertelin alas hyttiin.
Neiti Fanshawe oli joutunut hyttitoverikseni, ja mielipahakseni
minun täytyy sanoa että hän kiusasi minua säälimättömän itsekkäästi
koko yhteisen vaivamme ajan. Mikään ei vetänyt vertoja hänen
kärsimättömyydelleen ja ärtyisyydelleen. Watsonit, jotka hekin
olivat sairaita ja joita tarjoilijatar palveli häpeämättömän
puolueellisesti, olivat stoalaisia hänen rinnallaan. Myöhemmin olen
usein huomannut, että henkilöt joilla on Ginevra Fanshawen kevyt
ja huoleton luonnonlaatu ja vaalea, hauras kauneus, ovat täysin
kykenemättömiä kärsimään: he happanevat vastoinkäymisissä kuin olut
ukkosilmalla. Miehen joka ottaa sellaisen naisen vaimokseen, tulisi
olla valmis takaamaan hänelle ainaista päivänpaistetta. Suutuin
vihdoin hänen hermostuttavaan kärtyisyyteensä ja pyysin häntä
lyhyesti "pitämään suunsa kiinni". Tämä nolaus teki hänelle hyvää,
ja huomattava on ettei hän sen jälkeen pitänyt minusta vähemmän kuin
ennenkään.
Kun tuli pimeä yö, kävi meri tuimemmaksi ja yhä suuremmat aallot
loiskivat mahtavina vasten laivan kylkeä. Oli outoa ajatella että
ylt'ympäri meitä oli sysimustaa vettä, ja tuntea laivan kyntävän
tietöntä tietään suoraan eteenpäin, uhmaten pauhaavia aaltoja ja
yltyvää tuulta. Huonekaluja alkoi kaatua ja kävi välttämättömäksi
sitoa ne paikoilleen, matkustajat tulivat entistä sairaammiksi, ja
neiti Fanshawe selitti voihkien, että hänen täytyi kuolla.
"Ei juuri vielä, nuppuseni", sanoi kyökkipiika. "Olemme heti
satamassa." Neljännestunnin kuluttua laskeutuikin rauha ylitsemme, ja
keskiyön tienoissa matka päättyi.
Minä olin surullinen, niin, olin surullinen. Lepoaikani oli ohi
ja vaikeuteni -- ankarat vaikeuteni -- alkoivat uudelleen. Kun
tulin kannelle, oli kuin kylmä ilma ja yön tumma jylhyys olisivat
nuhdelleet minua uhkarohkeudestani, kun olin siinä missä olin, ja
vieraan satamakaupungin valot, jotka välkkyivät vieraan sataman
ympärillä, ottivat minut vastaan lukemattomien uhkaavien silmien
tavoin. Ystäviä tuli laivankannelle Watsoneja vastaan, kokonainen
ystäväperhe ympäröi neiti Fanshawen ja vei hänet mukanaan, mutta minä
-- en uskaltanut hetkeäkään viivähtää vertailuissa.
Minne minun oli mentävä? Minun täytyi lähteä jonnekin. Kovan pakon
edessä ei auta olla nirso. Antaessani tarjoilijattarelle juomarahaa
-- hän näytti ällistyvän saadessaan arvokkaamman kolikon kuin mitä
hänen halvat laskelmansa luultavasti olivat arvioineet heruvaksi
sellaiselta taholta -- sanoin:
"Olkaa kiltti ja neuvokaa minulle jokin hiljainen ja säädyllinen
hotelli, jossa voin viettää yön."
Hän ei ainoastaan neuvonut minulle sellaista, vaan vieläpä kutsui
kantajan ja pyysi häntä pitämään huolta minusta ja -- _ei_ arkustani,
sillä se oli viety tullihuoneeseen.
Minä seurasin tuota miestä pitkin karkeakivisiä katuja, joita nyt
valaisi oikukas kuun pilke, ja hän saattoi minut hotelliin. Tarjosin
hänelle kuusi pennyä, joita hän kieltäytyi ottamasta vastaan; luulin
ettei se riittänyt ja vaihdoin sen shillingiksi, mutta siitäkään hän
ei huolinut, vaan puhui aika tuikeasti kielellä jota en ymmärtänyt.
Muuan tarjoilija, joka tuli pitkin valaistua ravintolakäytävää,
huomautti minulle murteellisella englanninkielellä, että rahani
oli ulkomaista eikä kelvannut täällä. Annoin hänelle sovereignin
vaihdettavaksi. Kun tämä pieni asia oli järjestetty, kysyin
makuuhuonetta. Illallista en voinut syödä, olin vielä merikipeä ja
heikko ja vapisin kauttaaltani. Kuinka syvästi iloinen olinkaan kun
erään hyvin pienen huoneen ovi vihdoin sulkeutui minun ja uupumukseni
jälkeen! Taaskin sain levätä, vaikka epäilyksen pilvi huomenna
olisikin sankempi kuin koskaan, ponnistamisen pakko vaativampi,
puutteeseen joutumisen vaara lähempänä, taistelu olemassaolosta
ankarampi.