Herra Home viipyi talossa kaksi päivää. Vierailunsa aikana ei häntä
saatu kertaakaan lähtemään ulos; hän istui kaiken päivää takan
ääressä, väliin ääneti, väliin kuunnellen rouva Brettonin pakinaa
ja vastaillen siihen. Rouva Brettonin suhtautuminen häneen oli
soveliasta hänen sairaalloiselle mielentilalleen -- ei liioitellun
myötätuntoista, ei myöskään liian vierasta eikä järkeilevää, olipa
siinä pieni vivahdus äidillisyyttäkin -- rouva Bretton oli siksi
paljon häntä vanhempi, että tuo vivahdus oli sallittua.
Mitä tulee Pauliinaan, oli lapsi sekä onnellinen että äänetön, ahkera
ja tarkkaavainen. Isä nosti hänet usein polvelleen, ja siinä hän
istui kunnes tunsi tai kuvitteli isän tulevan levottomaksi. Silloin
kuului: "Isä, laske minut maahan, minä väsytän sinua painollani."
Ja tuo valtava taakka liukui matolle ja istahti siihen tai tuolille
aivan isän jalkojen juureen. Valkoinen ompelulipas ja punatäpläinen
nenäliina otettiin esiin. Tuo nenäliina oli nähtävästi aiottu
muistolahjaksi isälle, ja sen piti tulla valmiiksi ennen hänen
lähtöään; siispä oli ompelijattaren ahkeruus ylen tärkeätä: hän
suoritti noin parikymmentä pistoa puolessa tunnissa.
Ilta, joka palautti Grahamin äitinsä katon alle (päivänsä hän vietti
koulussa), toi taloon aina vilkkautta -- mitä ei suinkaan vähentänyt
niiden kohtausten laatu, joita aivan varmaan oli tulossa hänen ja
neiti Pauliinan välillä.
Ynseä ja kylmäkiskoinen käytös oli ollut seurauksena loukkauksesta
joka oli kohdannut tyttöä ensimmäisenä iltana Grahamin tulon jälkeen.
Hänen tavallinen vastauksensa Grahamin puhutteluun oli: "En voi
olla kanssasi, minulla on muita asioita ajateltavina." Kun häneltä
kysyttiin _mitä_ asioita, kuului vastaus: "Työtä."
Graham yritti houkutella hänen huomiotaan puoleensa avaamalla
laatikkonsa ja levittämällä esiin sen moninaisen sisällyksen:
sinettejä, kiiltäviä vahapuikkoja, kynäveitsiä, sekalaisen
kokoelman piirroksia -- muutamat koreanvärisiä -- joita hän aikojen
kuluessa oli koonnut. Tämä voimakas houkutus ei jäänytkään kokonaan
tehottomaksi: tytön silmät nousivat salavihkaa työstä ja heittivät
monta katsetta kirjoituspöytää kohti, jolle oli hujan hajan viskelty
niin paljon katseltavaa. Muuan etsaus, joka esitti lintukoiran kanssa
leikkivää lasta, sattui putoamaan lattialle.
"Sievä pieni koira", sanoi tyttö ihastuneena.
Varovainen Graham ei ollut huomaavinaan. Ennen pitkää tyttö hiipi
salaa nurkastansa katselemaan aarretta lähempää. Koiran suuret
silmät ja pitkät korvat sekä lapsen hattu höyhenineen olivat
vastustamattomia.
"Sievä kuva", kuului hänen suopea arvostelunsa.
"No -- voithan saada sen", sanoi Graham.
Tyttö näytti epäröivän. Omistamisenhalu oli voimakas, mutta
suostuminen olisi ollut myönnytys hänen arvokkuudeltaan. Ei. Hän pani
kuvan pöydälle ja kääntyi pois.
"Etkö sitten tahdo sitä, Polly?"
"Mieluummin en, kiitos vain."
"Sanonko sinulle mitä teen kuvalla, jollet halua sitä?"
Tyttö puolittain kääntyi kuuntelemaan.
"Leikkaan sen palasiksi ja sytytän niillä kynttilän."
"Ei!"
"Mutta minä leikkaan."
"Älä viitsi -- ole niin hyvä."
Graham kävi heltymättömäksi kuullessaan tuon rukoilevan äänen. Hän
otti sakset äitinsä ompelulippaasta.
"Siinä se menee", hän sanoi tehden uhkaavan liikkeen. "Suoraan Fidon
pään läpi ja halki pikku Harryn nenän."
"Ei! Ei! Ei!"
"Tule tänne sitten. Tule pian, muuten se on tehty."
Hän epäröi ja viivytteli, mutta tuli.
"No, tahdotko sen?" kysyi poika, kun tyttö seisoi hänen edessään.
"Ole hyvä ja anna."
"Mutta minä tahdon maksun."
"Kuinka paljon?"
"Suudelman."
"Anna kuva ensin minun käteeni."
Sanoessaan tämän näytti Polly vuorostaan melkein petolliselta. Graham
antoi kuvan. Polly pakeni velkojaansa, kiiti isänsä luo ja pakeni
hänen polvelleen. Graham nousi teeskennellyn kiukun vallassa ja
seurasi häntä. Tyttö hautasi kasvonsa Homen liiviin.
"Isä -- isä -- lähetä hänet pois!"
"Ei minua niin vain lähetetä", sanoi Graham.
Kasvot vieläkin toisaalle käännettyinä tyttö ojensi kätensä
pitääkseen häntä loitolla.
"Sitten suutelen kättä", sanoi poika, mutta samassa hetkessä muuttui
käsi pikkuruiseksi nyrkiksi ja antoi maksun pikkurahoina, jotka eivät
olleet suudelmia.
Graham -- joka omalla tavallaan osasi olla yhtä juonikas kuin hänen
pieni leikkitoverinsa -- vetäytyi pois muka aivan lannistuneena. Hän
heittäytyi sohvalle, painoi päänsä tyynyyn ja makasi kuin sairas
ainakin. Polly huomasi hänen olevan hiljaa ja kurkisti häneen. Hän
oli kätkenyt silmänsä ja kasvonsa käsiinsä. Tyttö kääntyi isänsä
polvella ja katsoi vihamieheensä pitkään ja levottomasti. Graham
voihki.
"Isä, mikä on hätänä?" hän kuiskasi.
"Sinun on parempi kysyä häneltä, Polly."
"Onko hän vahingoittunut?" (Uusi voihkaisu.)
"Hän ääntelee ikään kuin hän olisi", sanoi Home.
"Äiti", ehdotti Graham heikolla äänellä, "luulen että sinun on paras
lähettää noutamaan lääkäriä. Voi minun silmääni!" (Uusi hiljaisuus,
jonka vain Grahamin huokaukset keskeyttivät.)
"Jos minä nyt tulen sokeaksi" -- sanoi Graham.
Hänen kurittajansa ei voinut kestää enempää. Hän oli heti pojan
vieressä.
"Anna minun katsoa silmääsi; minä en aikonut lyödä siihen, suulle
vain, enkä aikonut lyödä niin _ylen_ kovasti."
Hän sai vastaukseksi vain äänettömyyden. Hänen kasvonsa vavahtelivat.
"Olen pahoillani, olen pahoillani!"
Sitten seurasi mielenliikutusta, sopertelua, itkua.
"Lakkaapas jo kiusoittelemasta tuota lasta, Graham", sanoi rouva
Bretton.
"Se on paljasta pilaa, kultaseni", huusi herra Home.
Ja Graham nosti hänet vielä kerran ilmaan, ja tyttö kuritti häntä
taas ja tuivertaessaan hänen leijonankarvaisia kiharoitaan antoi
hänelle nimen "ilkein, epäkohteliain, pahin ja viekkain olento mitä
ikinä voi olla".
<tb>
Lähtöaamunaan herra Home istui kahden kesken tyttärensä kanssa
ikkunasyvennyksessä, ja heidän välillään sukeutui eräänlainen
keskustelu. Minä kuulin osan siitä.
"Enkö voisi koota tavaroitani ja lähteä kanssasi, isä?" kuiskasi
lapsi tosissaan.
Isä pudisti päätään.
"Olisinko sinulle vaivaksi?"
"Olisit, Polly."
"Siksikö että olen pieni?"
"Siksi että olet pieni ja hento. Vain suurten ja vahvojen ihmisten
pitäisi matkustaa. Mutta älä näytä surulliselta, pikku tyttöni, se
särkee sydämeni. Isä tulee pian takaisin Pollynsa luo."
"En todellakaan ole surullinen, isä, en juuri ensinkään."
"Polly olisi surullinen jos tuottaisi isälle tuskaa, eikö olisikin?"
"Surullistakin surullisempi."
"Siinä tapauksessa Pollyn pitää olla reipas; ei saa itkeä lähdön
hetkellä eikä murjottaa perästäpäin. Pollyn täytyy katsoa eteenpäin,
siihen hetkeen jolloin taas kohtaamme toisemme, ja koettaa olla
onnellinen sillä välin. Osaako hän olla niin?"
"Hän tahtoo koettaa."
"Minä näen että hän tahtoo. Hyvästi siis. On aika lähteä."
"_Nytkö_? -- juuri _nyt_?"
"Juuri nyt."
Tyttö kurkotti värisevät huulensa. Isä nyyhkytti mutta tyttö ei, sen
huomasin. Laskettuaan hänet maahan isä puristi toisten läsnäolijani
kättä ja lähti.
Kun ulko-ovi sulkeutui, putosi tyttö polvilleen tuolin viereen ja
huusi: "Isä."
Huuto oli hillitty mutta kestävä, jonkinlainen "Miksi olet minut
hylännyt?" Seuraavien minuuttien aikana huomasin hänen kärsivän
todellista sieluntuskaa. Tuona lapsenelämänsä lyhyenä hetkenä hän
koki sellaista mielenliikutusta, jota jotkut eivät tunne koskaan.
Se johtui hänen luonteenlaadustaan, ja hän saisi kokea enemmänkin
sellaisia hetkiä, jos jäisi elämään. Kukaan ei puhunut. Rouva
Bretton, joka oli äiti, vuodatti kyynelen tai pari. Graham, joka
kirjoitti, kohotti katseensa ja tuijotti häneen. Minä, Lucy Snowe,
olin levollinen.
Tuo pieni olento, jonka muut jättivät rauhaan, teki itse mitä kukaan
muu ei olisi voinut tehdä -- taisteli sietämätöntä mielenliikutusta
vastaan ja tukahutti sen ennen pitkää jossakin määrin. Sinä päivänä
hän ei huolinut lievitystä keneltäkään, eikä seuraavanakaan päivänä.
Myöhemmin hän kävi välinpitämättömäksi.
Kolmantena iltana, hänen istuessaan lattialla uupuneena ja
levollisena, tuli Graham sisään ja otti hänet syliinsä kauniisti,
sanomatta sanaakaan. Tyttö ei vastustellut, vaan melkein painautui
hänen syliinsä, ikään kuin väsyneenä. Kun Graham istuutui, painoi
lapsi päänsä häneen. Muutaman minuutin kuluttua hän nukkui, ja
poika kantoi hänet yläkertaan vuoteeseen. En ihmetellyt että lapsen
ensimmäinen kysymys seuraavana aamuna oli: "Missä on herra Graham?"
Sattui että Graham ei tullut aamiaispöytään; hänen piti kirjoittaa
muutamia harjoitelmia sen aamun tunneiksi, ja hän oli pyytänyt
äitiään lähettämään kupin teetä työhuoneeseen. Polly tarjoutui
viemään sitä, hänen täytyi saada puuhata jotakin, pitää huolta
jostakin. Kuppi uskottiin hänelle, sillä vaikka hän olikin levoton
lapsi, oli hän kuitenkin huolellinen. Koska työhuone oli vastapäätä
ruokasalia niin että ovet olivat käytävässä vastakkain, seurasi
katseeni häntä.
"Mitä teet?" hän kysyi pysähtyen kynnykselle.
"Kirjoitan", sanoi Graham.
"Miksi et tule syömään aamiaista äitisi kanssa?"
"Liiaksi työtä."
"Tahdotko aamiaista?"
"Tietysti."
"Kas siinä sitten."
Ja hän laski kupin matolle niinkuin vanginvartija pistää vesiruukun
vankikopin ovesta sisään ja vetäytyi pois. Mutta äkkiä hän kääntyi.
"Mitä muuta tahdot kuin teetä -- mitä syötävää?"
"Jotakin hyvää. Tuo minulle jotakin oikein hauskaa, niin olet kiltti
pikku nainen."
Polly palasi rouva Brettonin luo.
"Kiltti rouva, lähettäkää pojallenne jotakin hyvää."
"Sinä saat valita hänen puolestaan, Polly. Mitä vain haluat."
Polly valikoi mitä parasta oli pöydällä ja tuli ennen pitkää takaisin
pyytämään kuiskaten hiukan hedelmähilloa, jota ei ollut esillä. Kun
hän sitten oli saanut sitä -- sillä tuolta parilta rouva Bretton ei
kieltänyt mitään -- kuului Graham hetkistä myöhemmin ylistävän häntä
pilviin asti luvaten ottaa hänet taloudenhoitajakseen saatuaan oman
talon, ja kenties -- jos Polly osoittaisi taipumusta keittotaitoon
-- keittäjättärekseen. Ja kun Polly ei palannut takaisin ja menin
katsomaan minne hän oli joutunut, tapasin Grahamin ja hänet
syömässä aamiaista kahden kesken. Polly seisoi pojan vieressä
tasaten hänen annoksensa -- lukuunottamatta hedelmähilloa, johon
hän hienotunteisesti kieltäytyi koskemasta, jottei, luultavasti,
näyttäisi siltä kuin hän olisi hankkinut sitä yhtä hyvin omaan
laskuunsa kuin Grahamin. Hänessä ilmeni alituiseen tuollaista herkkää
havaintokykyä ja hienovaistoisuutta.
Täten solmittu ystävyydenliitto ei aivan pian hajonnut, päinvastoin
näyttivät aika ja olosuhteet pikemmin lujittavan kuin höllentävän
sitä. Niin huonosti kuin nuo kaksi sopivatkin yhteen iän, sukupuolen,
harrastusten ym. puolesta, oli heillä kuitenkin paljon sanottavaa
toisilleen. Mitä Pauliinaan tulee, huomasin ettei hänen luonteensa
koskaan täysin päässyt oikeuksiinsa muuten kuin nuoren Brettonin
seurassa. Rauhoituttuaan ja totuttuaan taloon hän osoittautui
kylläkin mukautuvaksi rouva Brettoniin nähden, mutta hän saattoi
päiväkaudet istua tuolillaan rouvan jalkojen juuressa lukien läksyään
tai ommellen tai piirtäen kuvia kivitauluun, ilman että hänessä
kertaakaan välähti mitään omaperäistä tai että hänen luonteensa
erikoisuuksista näkyi pienintäkään pilkahdusta. Tällöin en pitänyt
häntä silmällä; hän ei ollut mielenkiintoinen. Mutta niin pian
kuin Grahamin koputus illalla kuului, tapahtui muutos. Polly oli
samassa silmänräpäyksessä portaiden yläpäässä. Tavallisesti hänen
tervetuliaisensa oli nuhde tai uhkaus.
"Sinä et ole pyyhkinyt jalkojasi kunnollisesti mattoon. Minä kerron
äidillesi."
"Pikku hätikkö! Oletko siellä?"
"Olen -- ja sinä et yletä minuun! Minä olen korkeammalla kuin sinä"
(hän tirkisteli kaidepuun säleiden lomitse, sillä hän ei kyennyt
katsomaan sen yli).
"Polly!"
"Rakas poikani!" (se oli eräs hänen Grahamille antamistaan
nimityksistä, lainattu tämän äidiltä).
"Minä voisin pyörtyä väsymyksestä", ilmoitti Graham nojaten käytävän
seinään muka uuvuksissa. "Tohtori Digby" -- yliopettaja -- "tekee
vallan lopun minusta liialla työllä. Tulehan alas ja auta minua
kantamaan kirjojani."
"Ahaa, sinä olet viekas!"
"En ensinkään, Polly, se on totinen tosi. Olen vetelä kuin riepu.
Tule alas."
"Silmäsi ovat rauhalliset kuin kissan, mutta sinä osaat kyllä
hypähtää."
"Hypähtää? Ei sinne päinkään, siihen ei minusta ole. Tule alas."
"Ehkä tulenkin -- jos lupaat ettet koske minuun -- et viskaa minua
ylös etkä kiepauta ympäri."
"Minäkö! Siihen en pystyisi!" Hän vaipui tuolille.
"Laske sitten kirjasi alimmalle portaalle ja mene itse kolmen
kyynärän päähän."
Kun tämä oli tehty, laskeutui Polly portaita varovasti, irroittamatta
katsettaan heikosta Grahamista. Tietysti hänen tulonsa sähköisti
pojan aina uuteen suonenvedontapaiseen elämään, ja varmasti oli
tulossa hurja meteli. Väliin Polly suuttui, väliin sallittiin
kaiken tapahtua levollisesti, ja saatoimme kuulla hänen sanovan
taluttaessaan Grahamia portaita ylös: "Kas niin, rakas poikani, tule
nyt juomaan teetä -- minä uskon että varmaan tarvitset jotakin."
Oli jokseenkin hullunkurista katsella häntä, kun hän istui Grahamin
vieressä tämän nauttiessa ateriaansa. Hänen poissa ollessaan
Polly oli hiljainen olento, mutta hänen seurassaan kärkkäin ja
palvelevaisin pikku hätikkö mitä ajatella voi. Toivoin usein, että
tyttö malttaisi mielensä ja olisi rauhassa; mutta ei -- hän unohti
oman itsensä ja ikään kuin vaipui toiseen: poika ei voinut saada
häneltä kyllin hyvää palvelusta eikä riittävää huolenpitoa, hän
oli Pollyn silmissä suurempi kuin Turkin sulttaani. Tyttö kokosi
vähitellen kaikki vadit hänen eteensä, ja kun sivullinen otaksui että
hänellä oli ulottuvillaan kaikki mitä hän ikinä saattoi toivoa, keksi
Polly vielä jotakin muuta.
"Rouva", kuiskasi hän rouva Brettonille, "poikanne ehkä ottaisi
mielellään vähän kakkua -- makeata kakkua, tiedättehän -- sitä on
tuolla" (hän viittasi ruokakaappiin). Rouva Bretton ei yleensä
hyväksynyt makean kakun käyttöä teen juonnin ohella, mutta pyyntö
uudistettiin kuitenkin: "Pieni palanen -- vain hänelle -- hän käy
koulua. Tytöt -- sellaiset kuin minä ja neiti Snowe -- eivät tarvitse
herkkupaloja, mutta _hän_ pitäisi siitä."
Graham piti siitä hyvin paljon ja saikin sitä melkein aina. Hänen
kunniakseen on mainittava, että hän olisi tahtonut jakaa palkintonsa
sen kanssa, jota sai siitä kiittää, mutta tätä ei koskaan sallittu.
Itsepintaisuus tässä asiassa pahoitti tytön mielen koko illaksi.
Saada seisoa hänen polvensa vieressä, pitää yksinoikeutenaan hänen
sanojaan ja huomiotaan, siinä palkka minkä hän tahtoi -- eikä osuutta
kakkuun.
Hän mukautui omituisen helposti asioihin joita Graham harrasti.
Johtui ajattelemaan, että tuolla lapsella ei ollut omaa sielua eikä
elämää, vaan että hänen välttämättä täytyi elää, liikkua ja olla
toisessa. Nyt kun isä oli häneltä otettu, hän turvautui Grahamiin
ja näytti tuntevan hänen tunteitaan, elävän hänen elämäänsä.
Hän oppi tuossa tuokiossa pojan kaikkien koulutoverien nimet,
tiesi ulkomuistista heidän luonteensa niinkuin Graham oli niitä
kuvaillut: yksi ainoa kuvaus kustakin näytti riittävän. Hän ei
koskaan unohtanut eri yksilöitä eikä sekoittanut niitä toisiinsa;
hän saattoi kokonaisen illan puhella pojan kanssa ihmisistä joita
ei ollut koskaan nähnyt, ja tuntui olevan täysin selvillä heidän
ulkomuodostaan, tavoistaan ja taipumuksistaan. Muutamia hän oppi
matkimaankin. Eräällä aliopettajalla, jota nuori Bretton ei sietänyt,
näyttää olleen joitakin omituisuuksia, jotka Polly silmänräpäyksessä
tajusi Grahamin esityksestä, ja niitä hän jäljitteli Grahamin iloksi.
Tätä ei rouva Bretton kuitenkaan hyväksynyt, vaan kielsi pilan.
Parimme riiteli harvoin. Kerran kuitenkin sattui eripuraisuus, jossa
Pollyn tunteet saivat ankaran iskun.
Grahamilla oli syntymäpäivänään eräitä ystäviä -- hänen ikäisiään
poikia -- luonaan päivällisellä. Pauliina oli erittäin kiinnostunut
näiden ystävien tulosta. Hän oli usein kuullut puhuttavan heistä,
ja nämä olivat juuri niitä, joista Graham eniten puhui. Päivällisen
jälkeen nuoret herrasmiehet jäivät yksikseen ruokasaliin, missä he
pian tulivat hyvin hyvälle tuulelle ja pitivät aika kovaa meteliä.
Kulkiessani eteisen läpi näin Pauliinan istuvan yksinään alimmalla
portaalla, pieni otsa rypyssä levottomasta mietiskelystä ja katse
takertuneena ruokasalin oven kiiltäviin ruutuihin, joihin eteisen
lampun valo heijastui.
"Mitä ajattelet, Polly?"
"En mitään erikoista, tahtoisin vain että tuo ovi olisi kirkasta
lasia -- silloin voisin nähdä sen läpi. Pojat tuntuvat hyvin
iloisilta, ja minä tahtoisin mennä heidän joukkoonsa, tahtoisin olla
Grahamin kanssa ja katsella hänen ystäviään."
"Mikä estää sinua menemästä?"
"Minua pelottaa, mutta voisinkohan koettaa, luuletteko? Voisinko
koputtaa oveen ja pyytää päästä sisään?"
Minä arvelin ettei pojilla kenties olisi mitään sitä vastaan, että
hän tulisi heidän leikkitoverikseen, ja niin ollen kehoitin häntä
yrittämään.
Hän koputti -- ensin niin hiljaa ettei sitä kuultu, mutta toisella
yrityksellä ovi aukeni ja Grahamin pää tuli näkyviin. Hän näytti
olevan loistavalla tuulella, mutta kärsimätön.
"Mitä tahdot sinä pieni apina?"
"Tulla luoksesi."
"Todellako? Luuletko minun nyt tahtovan sinua vaivoikseni. Mars
matkaasi äidin ja neiti Snowen luo ja käske heitä panemaan sinut
sänkyyn." Kastanjanruskea pää ja helakanpunaiset kasvot katosivat --
ovi sulkeutui tylysti. Polly oli kuin lyöty.
"Minkä tähden hän puhuu noin? Hän ei ole koskaan ennen puhunut tuolla
tavoin", hän sanoi kauhuissaan. "Mitä olen tehnyt?"
"Et mitään, Polly, mutta Graham tahtoo nyt olla koulutoveriensa
kanssa."
"Ja hän pitää heistä enemmän kuin minusta! Hän työntää minut luotaan,
kun he ovat täällä."
Ajattelin hieman lohduttaa häntä ja käyttää tilaisuutta
teroittaakseni hänen mieleensä muutamia viisaita mietelmiä, joita
minulla aina oli varastossa valmiina sovellettaviksi. Hän keskeytti
minut kuitenkin panemalla sormensa korvilleen jo ensi sanojeni aikana
ja heittäytymällä pitkäkseen matolle, kasvot kohti lattiaa. Tästä
asennosta ei Warren eikä keittäjä saaneet häntä hievahtamaan, ja
niinpä hän sai maata kunnes näki hyväksi nousta omasta aloitteestaan.
Graham unohti kärsimättömyytensä samana iltana ja olisi ystäviensä
mentyä lähestynyt häntä kuten tavallisesti, mutta Polly tempautui
irti hänen käsistään. Tytön silmät salamoivat, hän ei tahtonut
toivottaa Grahamille hyvää yötä eikä katsoa häntä kasvoihin.
Seuraavana päivänä Graham kohteli häntä välinpitämättömästi, ja
tyttö kävi kylmäksi kuin marmori. Päivää myöhemmin poika kiusoitteli
häntä saadakseen tietää mistä oli kysymys, mutta hänen huulensa
eivät auenneet. Tietenkään ei Graham puolestaan voinut olla todella
suuttunut, peli kun joka tavalla oli liian epätasainen. Hän koetti
lepyttää ja maanitella. "Miksi Polly oli niin vihoissaan? Mitä
Graham oli tehnyt?" Vähitellen vastasivat kyynelet hänelle, hän
hellitteli lasta, ja he olivat taas ystäviä. Mutta Polly oli niitä,
joilta tuollaiset tapahtumat eivät unohdu. Huomasin ettei hän tämän
loukkauksen jälkeen koskaan etsinyt Grahamin seuraa, ei seurannut
häntä eikä millään tavoin koettanut kiinnittää hänen huomiotaan.
Käskin häntä kerran viemään kirjan tai jonkin muun esineen
Grahamille, kun tämä oli sulkeutunut työhuoneeseensa.
"Minä odotan kunnes hän tulee ulos", sanoi hän ylpeästi. "En tahdo
vaivata häntä nousemaan ja avaamaan ovea."
Nuorella Brettonilla oli lempiponi, jolla hän usein lähti
ratsastamaan. Polly katseli aina ikkunastaan hänen lähtöään ja
paluutaan. Hänen kunnianhimonsa päämääränä oli päästä ratsastamaan
pihan ympäri tuolla ponilla, mutta pois se että hän olisi pyytänyt
Grahamilta sellaista armoa. Eräänä päivänä hän meni pihalle
katsomaan, kun Graham hyppäsi hevosen selästä, ja hänen nojatessaan
porttiin väikkyi hänen silmissään ikävöivä halu saada maistaa
ratsaillepääsyn nautintoa.
"Tules, Polly, tahdotko laskettaa ravia?" kysyi Graham huolettomasti.
Minä arvelen että hän Pollyn mielestä oli _liian_ huoleton.
"En, kiitos", sanoi tyttö kääntyen pois äärimmäisen kylmästi.
"Tulisit nyt", jatkoi poika. "Sinä pitäisit siitä ihan varmaan."
"Älä luule että minä välitän siitä hituistakaan", kuului vastaus.
"Se ei ole totta. Sinä sanoit Lucy Snowelle että ratsastaisit hirveän
kernaasti."
"Lucy Snowe on _löppöliisa_", kuulin hänen sanovan (pieni
puutteellisuus ääntämisessä oli vähimmän pikkuvanhaa koko tytössä),
ja niine hyvineen hän marssi sisään. Graham, joka tuli sisään
pian hänen jälkeensä, huomautti äidilleen: "Äiti, minä uskon että
tuo lapsi on vaihdokas, hän on todellinen oikkupussi, mutta minä
ikävystyisin ilman häntä. Hän huvittaa minua paljon enemmän kuin sinä
tai Lucy Snowe."
"Neiti Snowe", sanoi Pauliina minulle (hän oli nyt ottanut
tavakseen silloin tällöin jutella kanssani, kun olimme kahden
kesken huoneessamme iltaisin), "tiedättekö minä viikonpäivänä pidän
Grahamista eniten?"
"Kuinka kummassa voisin tietää niin omituista asiaa? Onko hän jonakin
viikon seitsemästä päivästä toisenlainen kuin kuutena muuna?"
"Ihan varmaan! Ettekö näe? Ettekö tiedä? Minusta hän on verrattomin
sunnuntaisin. Silloin saamme pitää hänet luonamme koko päivän, ja hän
on niin hiljainen ja illalla _niin_ kiltti."
Tuo havainto ei ollut kokonaan perusteeton: käynti kirkossa ym.
piti Grahamin hiljaisena sunnuntaisin, ja illalla hän tavallisesti
antautui leppoisaan, miltei laiskottelevaan ajanviettoon arkihuoneen
takan ääressä. Hän otti tavallisesti haltuunsa sohvan ja kutsui
luokseen Pollyn.
Graham ei ollut aivan samanlainen kuin muut pojat; hänen kaikki
ilonsa ei ollut toiminnassa, vaan hän kykeni myös ajoittaiseen
mietiskelyyn. Hän saattoi myös löytää huvia lukemisesta, eikä hän
valinnut kirjojaan kokonaan umpimähkään, vaan silloin tällöin välähti
hänen valinnassaan luonteenomaisia harrastuksia, vieläpä vaistomaista
makua. Tosin hän harvoin lausui ajatuksiaan lukemansa johdosta, mutta
olen nähnyt hänen istuvan miettimässä sitä.
Kun Polly oli hänen lähellään, polvillaan matolla tai pienellä
tyynyllä, alkoi kuiskaileva keskustelu, hillitty mutta ei
sentään mahdoton kuulla. Kuulin silloin tällöin katkelman heidän
juttelustaan, ja tosi on, että jokin parempi ja hienompi vaikutus
kuin arkipäivisin näytti sellaisina sunnuntaihetkinä tyynnyttävän
Grahamin sangen miellyttävälle tuulelle.
"Oletko oppinut virsiä tällä viikolla, Polly?"
"Olen oppinut yhden hyvin kauniin, neljä säkeistöä pitkän. Luenko
sen?"
"Lue sitten, mutta sievästi, älä pidä kiirettä."
Kun virsi oli luettu tai pikemmin puoliksi laulettu heikolla
jonottavalla äänellä, teki Graham muistutuksia lukemistavan johdosta
ja ryhtyi antamaan opetusta lausunnassa. Polly oli nopea oppimaan,
nokkela jäljittelemään; sitä paitsi hänen suurin ilonsa oli olla
Grahamille mieliksi, ja niinpä hän osoittautui hyväksi oppilaaksi.
Virren jälkeen tuli tavallisesti vähän lukemista -- kenties luku
Raamatusta, ja siinä tarvittiin harvoin oikaisua, sillä lapsi osasi
lukea koruttoman kertovan kappaleen oikein hyvin, ja kun aihe
oli sellainen jonka hän ymmärsi ja joka saattoi kiinnittää hänen
mieltään, olivat hänen ilmeensä ja hänen innostuksensa kerrassaan
merkilliset. Joosef heitettynä kuoppaan, Samuelin kutsuminen, Daniel
jalopeurain luolassa -- nämä olivat lempipaikkoja, ja varsinkin
ensimmäisen intomielisyys näytti tehoavan häneen mitä voimakkaimmin.
"Jaakob parka", hän sanoi joskus vapisevin huulin. "Kuinka hän
rakastikaan poikaansa Joosefia! Yhtä paljon", hän lisäsi kerran,
"yhtä paljon, Graham, kuin minä rakastan sinua. Jos sinä kuolisit"
(ja hän avasi kirjan uudelleen, etsi kohdan ja luki), "niin minä 'en
huolisi lohdutuksesta, vaan murehtien minä menisin tuonelaan poikani
tykö'."
Näin sanoen hän sulki Grahamin pieniin käsivarsiinsa ja veti hänen
pitkätukkaisen päänsä luokseen. Muistan että teko tuntui minusta
oudon äkilliseltä ja herätti katsojassa samaa tunnetta kuin
luonnostaan vaarallisen ja vain puoliksi kesytetyn eläimen liian
varomaton hyväileminen. Eipä silti että olisin pelännyt Grahamin
vahingoittavan häntä tai työntävän hänet raa'asti takaisin, mutta
arvelin että Polly oli vaarassa tulla sysätyksi pois huolettomasti,
kärsimättömällä tavalla, mikä hänelle olisi melkein pahempaa kuin
lyönti. Itse asiassa kuitenkin tällaiset mielenilmaisut otettiin
vastaan passiivisesti, väliinpä vielä tuikki pojan silmistä
eräänlaista ystävällistä eikä ensinkään ynseätä ihmettelyä Pollyn
hartaan puolueellisuuden johdosta. Kerran hän sanoi: "Sinä pidät
minusta melkein yhtä paljon kuin jos olisit pieni sisareni, Polly."
"Oi, minä _pidän_ sinusta", sanoi Polly, "minä _pidän_ sinusta hyvin
paljon."
<tb>
Minulle ei pitkäksi aikaa suotu tätä luonteentutkimisen huvia.
Polly oli ollut Brettonissa tuskin kahta kuukautta, kun tuli kirje
herra Homelta, joka ilmoitti nyt asettuneensa mannermaalle äitinsä
sukulaisten keskuuteen, ja koska Englanti oli käynyt hänelle
tykkänään vastenmieliseksi, ei hän vähääkään ajatellut palaavansa
sinne, kenties ei vuosikausiin. Hän toivoi saavansa pikku tyttärensä
luokseen viipymättä.
"Miltähän kannalta tyttö mahtaa ottaa tämän uutisen", sanoi rouva
Bretton luettuaan kirjeen. _Minä_ pohdin sitä myös, ja otin
tehtäväkseni ilmoittaa asian hänelle.
Tullessani salonkiin -- kaunis ja hiljainen huone, missä tyttö
mielellään istui yksin ja minne hänet vapaasti uskallettiin laskea,
sillä hän ei kajonnut sormillaan mihinkään, tai pikemmin, ei liannut
mitään mihin kajosi -- tapasin hänet loikoilemasta leposohvalla
kuin mikäkin pieni haaremikaunotar, puoleksi kätkössä läheisen
ikkunan riippuvien verhojen takana. Hän näytti onnelliselta; kaikki
hänen ajanviete-esineensä olivat hänen ulottuvillaan: valkoinen
ompelulipas, pari musliinikaistaletta, pari nauhanpätkää, joita
oli kokoiltu nuken korutarpeiksi. Nukke, asianmukaisesti puettuna
yöpukuun ja yömyssy päässä, makasi kehdossaan; hän tuuditti
sitä uneen, nähtävästi järkähtämättä uskoen sen tuntemis- ja
nukkumiskykyyn, ja silmäili samalla kuvakirjaa, joka oli levällään
hänen polvellaan.
"Neiti Snowe", hän sanoi kuiskaten, "tämä on ihmeellinen kirja.
Candace" (nukke, Grahamin ristimä, sillä sen likaisenvärinen iho
teki sen etiopialaisen näköiseksi) -- "Candace nukkuu nyt, ja
minä voin kertoa teille siitä, mutta meidän pitää molempien puhua
hiljaa, jottei hän heräisi. Tämän kirjan sain Grahamilta; siinä
kerrotaan kaukaisista maista, jotka ovat pitkän pitkän matkan
päässä Englannista ja jonne ei kukaan matkustaja pääse muutoin
kuin purjehtimalla tuhansia peninkulmia meren yli. Niissä maissa
asuu villi-ihmisiä, neiti Snowe, joilla on toisenlaiset vaatteet
kuin meillä, ja itse asiassa on muutamilla heistä vaatteita tuskin
lainkaan, jotta heidän olisi viileä olla, tiedättehän, siellä kun on
hyvin kuuma ilma. Tässä on kuva jossa heitä on tuhansittain koolla
autiolla paikalla -- tasangolla, jossa on paljon hiekkaa -- ja heidän
keskellään on mustapukuinen mies -- hyvä, _hyvä_ englantilainen mies
-- lähetyssaarnaaja, joka saarnaa heille palmun juurelta." (Hän
näytti pientä väritettyä puupiirrosta, joka esitti edellä kerrottua.)
"Ja tässä", hän jatkoi, "on 'enemmän kummallisempia' kuvia"
(kielioppi sattui unohtumaan) "kuin tuo. Tässä on suuri ihmeellinen
Kiinan muuri, tässä on kiinalainen rouva, jolla on pienempi jalka
kuin minulla. Tässä on villi tataarilaishevonen, ja tässä kaikkein
ihmeellisin, maa jossa on vain lunta ja jäätä, ei mitään vihreitä
niittyjä eikä metsiä eikä puutarhoja. Tästä maasta on löydetty
mammutinluita, mutta mammutteja ei siellä enää ole. Te ette tiedä
mikä mammut on, mutta minä voin sanoa sen teille, koska Graham sanoi
minulle. Suuri kummitusmainen olento, korkea kuin tämä huone, pitkä
kuin eteinen, mutta ei paha eikä lihansyöjä, niin arvelee Graham.
Hän uskoo että jos minä tapaisin sellaisen metsässä, se ei tappaisi
minua jollen tulisi aivan sen tielle, mutta siinä tapauksessa se
polkisi minut pensaikkoon niinkuin minä voin astua heinäsirkan päälle
niityllä tietämättä siitä mitään."
Tällä tavoin hän antoi mielikuvituksensa harhailla.
"Polly", keskeytin, "olisiko sinusta hauska päästä matkustamaan?"
"Ei juuri vielä", oli hänen varovainen vastauksensa, "mutta
kahdenkymmenen vuoden päästä, kun olen aikuinen nainen, yhtä suuri
kuin rouva Bretton, lähden kenties matkalle Grahamin kanssa. Me
aiomme matkustaa Sveitsiin ja kiivetä Mont Blanc'ille, ja jonakin
päivänä purjehdimme Etelä-Amerikkaan ja nousemme Chimborazon
huipulle."
"Mutta miltä sinusta tuntuisi matkustaa nyt, jos isä olisi kanssasi?"
Hänen vastauksestaan -- joka tuli vasta äänettömyyden jälkeen --
ilmeni taaskin tuollainen odottamaton mielialan muutos, joka oli
hänelle ominaista. "Mitä hyödyttää puhua noin tuhmasti?" hän sanoi.
"Minkä tähden mainitsette isän? Mitä isä teihin kuuluu? Aloin juuri
olla onnellinen enkä ajatellut häntä niin paljon, ja nyt on kaikki
alettava alusta!"
Hänen huulensa värisivät. Kiiruhdin kertomaan vastasaapuneesta
kirjeestä ja ilmoittamaan määräyksen, jonka mukaan Harrietin ja hänen
oli viipymättä matkustettava hänen rakkaan isänsä luo. "No, Polly,
etkö ole iloinen?" lisäsin.
Hän ei vastannut. Hän pudotti kirjansa ja lakkasi tuudittamasta
nukkeaan, sitten hän tuijotti minuun vakavana ja juhlallisena.
"Eikö sinusta ole hauskaa mennä isäsi luo?"
"Tietysti", hän sanoi vihdoin tuolla terävällä tavalla, jota hän
yleensä käytti puhuessaan minulle ja joka oli aivan toisenlainen kuin
hänen tapansa puhua rouva Brettonille, ja toisenlainen myös kuin
hänen Grahamin seurassa käyttämänsä puhetapa. Olisin tahtonut saada
enemmän selvyyttä hänen ajatuksistaan, mutta ei, hän ei tahtonut
keskustella enempää. Hän riensi rouva Brettonin luo, kysyi häneltä ja
sai vahvistuksen uutiseeni. Näiden sanomain painavuus ja tärkeys piti
hänet täysin vakavana kaiken päivää. Illalla, samana hetkenä jolloin
Grahamin askelet kuuluivat alhaalta, huomasin hänet vierelläni. Hän
alkoi hypistellä niskassani olevaa medaljonkinauhaa, otti kamman
hiuksistani ja pani sen takaisin, ja hänen puuhatessaan tuli Graham
sisään.
"Kertokaa hänelle vähitellen", hän kuiskasi, "kertokaa että minä
lähden pois."
Teenjuonnin aikana tein sitten ilmoituksen. Grahamin ajatukset
sattuivat juuri silloin olemaan eräässä koulupalkinnossa, josta hän
kilpaili. Uutinen oli kerrottava kahdesti ennen kuin se kunnollisesti
kiinnitti hänen huomiotaan, ja sittenkin hän viivähti siinä vain
hetkisen.
"Lähteekö Polly? Kuinka ikävää! Pikku hiiri kulta, minä tulen
kaipaamaan häntä. Hänen pitää tulla takaisin meille, äiti."
Ja nielaistuaan teensä nopeasti hän otti kynttilän, valtasi pienen
pöydän itselleen ja kirjoilleen ja oli pian syventynyt lukuihinsa.
"Pikku hiiri" hiipi hänen viereensä ja laskeutui matolle hänen
jalkainsa juureen, kasvot vasten lattiaa. Siinä asennossa hän pysyi
mykkänä ja liikkumattomana nukkumaanmenoon asti. Kerran näin Grahamin
sysäävän häntä levottomalla jalallaan, vähääkään aavistamatta hänen
läheisyyttään. Hän vetäytyi tuuman tai pari etäämmälle. Minuuttia
myöhemmin hiipi pieni käsi kasvoista, joita vasten se oli ollut
painettuna, ja hyväili hellästi tuota varomatonta jalkaa. Kun
hoitajatar tuli hakemaan, nousi hän ja lähti hyvin tottelevaisena,
sanottuaan meille kaikille nöyrästi hyvää yötä.
En tahdo sanoa että tuntia myöhemmin pelkäsin mennä levolle;
kuitenkin oli mielessäni levoton tietoisuus siitä etten tapaisi lasta
levollisessa unessa. Ennakkovaistoni piti paikkansa, sillä näin hänen
valkoisen linnun tavoin kyyröttävän sängynlaidalla, kylmissään ja
täysin valveilla. Tuskin tiesin miten minun oli lähestyttävä häntä,
sillä häntä ei voinut kohdella kuin muita lapsia. Mutta hän tekikin
aloitteen. Kun olin sulkenut oven ja laskenut kynttilän yöpöydälle,
hän kääntyi minuun ja sanoi: "Minä en voi -- _en voi_ nukkua, ja
tällä tavoin en voi -- _en voi_ elää."
Kysyin mikä häntä vaivasi.
"Kauhea sur-ke-us!" hän sopersi valittavasti.
"Kutsunko rouva Brettonin?"
"Se olisi vallan hullua", kuului hänen kärsimätön vastauksensa,
ja itse asiassa tiesinkin hyvin, että jos hän olisi kuullut rouva
Brettonin askelten lähestyvän, hän olisi painunut hiljaisena kuin
hiiri peitteen alle. Niin silmittömästi kuin hän tuhlasikin oikkujaan
minuun, jota kohtaan hän tunsi tuskin kiintymyksen varjoakaan, ei hän
koskaan näyttänyt kummitädilleni pilkahdustakaan sisimmästään; hänen
aikanaan Polly oli vain kiltti, jonkin verran sievistelevä pieni
tyttö. Tarkastelin häntä; hänen poskensa olivat purppuranpunaiset,
suuriksi levinneet silmät olivat sekä hehkuvat että himmeät ja
tuskallisen levottomat. Oli ilmeistä että hän ei saanut jäädä tuohon
tilaan huomiseen asti. Arvasin asian laidan.
"Tahtoisitko sanoa Grahamille uudelleen hyvää yötä?" kysyin. "Hän ei
ole vielä mennyt huoneeseensa."
Hän kurkotti heti pieniä käsivarsiaan, jotta nostaisin hänet. Kiedoin
huivin hänen ympärilleen ja kannoin hänet takaisin salonkiin. Graham
oli juuri lähdössä.
"Hän ei voi nukkua näkemättä teitä ja puhumatta teille vielä kerran",
sanoin. "Hänestä ei ole mieluisaa jättää teitä."
"Minä olen pilannut hänet", sanoi Graham ottaen Pollyn minulta
hyväntuulisesti ja suudellen hänen pieniä kuumia kasvojaan ja
polttavia huuliaan. "Polly, nyt sinä välität minusta enemmän kuin
isästäsi --"
"_Minä_ välitän sinusta, mutta _sinä et_ välitä minusta hiukkaakaan",
kuiskasi lapsi.
Hänelle vakuutettiin päinvastaista, häntä suudeltiin taas, hänet
annettiin takaisin minulle ja minä kannoin hänet pois, mutta voi! hän
ei ollut rauhoittunut.
Kun arvelin että hän saattoi kuunnella minun sanojani, virkoin:
"Pauliina, ei sinun pitäisi olla pahoillasi siitä, että Graham ei
välitä sinusta yhtä paljon kuin sinä hänestä. Sen täytyy olla niin."
Hänen kohotetut ja kysyvät silmänsä tahtoivat tietää minkä tähden.
"Siksi että hän on poika ja sinä olet tyttö, hän on
kuusitoistavuotias ja sinä vain kuusivuotias, hänen luonteensa on
voimakas ja iloinen ja sinun on toisenlainen."
"Mutta minä rakastan häntä niin paljon; hänen _pitäisi_ rakastaa
minua hiukan."
"Niin hän tekeekin. Hän pitää sinusta. Sinä olet hänen suosikkinsa."
"Olenko minä Grahamin suosikki?"
"Olet, enemmän kuin kukaan pieni lapsi minkä tunnen."
Tämä vakuutus rauhoitti häntä ja hän hymyili kesken tuskaansa.
"Mutta", jatkoin, "älä huoli murjottaa äläkä odota häneltä liikoja,
muuten hän tuntee sinun olevan vaivaksi, ja sitten on kaikki hukassa."
"Kaikki hukassa", hän säesti vienosti. "Minä tahdon olla hyvä. Minä
koetan olla hyvä, Lucy Snowe."
Panin hänet vuoteeseen.
"Antaako hän minulle anteeksi tämän yhden kerran?" hän kysyi, kun
minä riisuuduin. Minä vakuutin että hän kyllä antaa, ettei hän vielä
ollut millään tavoin nurjamielinen, että Pollyn vain piti varoa
tulevaisuudessa.
"Ei ole tulevaisuutta", hän sanoi. "Minä lähden pois. Enkö koskaan --
koskaan saa nähdä häntä, kun olen poissa Englannista?"
Annoin rohkaisevan vastauksen. Kynttilä sammutettiin ja kului
hiljainen puolituntinen. Minä luulin hänen nukkuvan, kun pieni
valkoinen haamu vielä kerran nousi istumaan vuoteelleen ja hento ääni
kysyi: "Pidättekö Grahamista, neiti Snowe?"
"Pidänkö hänestä? Pidän, hiukan."
"Hiukan vain! Pidättekö hänestä niinkuin minä?"
"Sitä en luule. Ei, en niinkuin sinä."
"Pidättekö hänestä paljon?"
"Sanoinhan että pidän hänestä hiukan. Mitä hyödyttää välittää hänestä
niin hirveän paljon, hän on täynnä virheitä."
"Onko hän?"
"Kaikki pojat ovat."
"Enemmänkö kuin tytöt?"
"Hyvin luultavaa. Viisaat ihmiset sanovat, että on hullutusta pitää
ketään täydellisenä, ja mitä tulee pitämiseen ja ei-pitämiseen,
tulisi meidän olla ystävällisiä kaikille eikä jumaloida ketään."
"Oletteko te viisas ihminen?"
"Aion koettaa olla. Mene nukkumaan nyt."
"En _voi_ mennä nukkumaan. Eikö teillä ole kipua juuri täällä" (hän
pani keijukaiskätensä keijukaisrintaan), "kun ajattelette että
_teidän_ pitää jättää Graham, sillä eihän _teidän_ kotinne ole
täällä?"
"Tosiaankaan, Polly", sanoin, "sinun ei pitäisi tuntea niin suurta
tuskaa, kun hyvin pian lähdet isäsi luo. Oletko unohtanut hänet? Etkö
enää tahdo olla hänen pieni toverinsa?"
Kuoleman hiljaisuus seurasi tätä kysymystä.
"Lapsi, pane levolle ja nuku", käskin.
"Vuoteeni on kylmä", hän sanoi. "En voi lämmittää sitä."
Näin tuon pikku otuksen värisevän. "Tule minun luokseni", sanoin, ja
minä toivoin, joskaan en juuri uskonut, hänen noudattavan pyyntöäni,
sillä hän oli mitä kummallisin ja oikukkain pikku olento ja erityisen
juonikas minun seurassani. Hän tuli kuitenkin heti, liukuen pienen
aaveen tavoin poikki maton. Otin hänet vuoteeseeni. Hän oli viluinen:
lämmitin häntä sylissäni. Hän värisi hermostuneesti: minä tyynnytin
häntä. Näin rauhoitettuna ja hoivattuna hän vihdoin nukkui.
"Hyvin omituinen lapsi", ajattelin, kun katselin hänen nukkuvia
kasvojaan epätasaisessa kuunvalossa ja varovasti ja hiljaa kuivasin
hänen kimmeltäviä silmäluomiaan ja märkiä poskiaan nenäliinaani.
"Kuinka hän on pääsevä maailman läpi ja taisteleva tämän elämän
vaikeuksia vastaan? Kuinka hän on kestävä ne iskut ja vastukset,
nöyryytykset ja tuskat, joita kirjat ja oma järkeni sanovat
valmistetun kaikkea lihaa varten?"
Hänen lähtönsä tapahtui seuraavana päivänä, ja jäähyväisten hetkenä
hän värisi kuin lehti, mutta hillitsi itsensä.