Kului muutamia päiviä eikä näyttänyt siltä kuin hän suurestikaan
kiintyisi kehenkään talossa. Hän ei ollut suorastaan häijy eikä
uppiniskainen, hän ei suinkaan ollut tottelematon, mutta on
tuskin mahdollista kuvitella olentoa joka olisi vähemmän sovelias
kaikkeen mukavuuteen -- vieläpä rauhalliseen elämään -- kuin hän.
Hän murjotti: kukaan aikuinen ei olisi paremmin kyennyt tuohon
ikävään ajanvietteeseen, kukaan maanpakolainen, joka vastakkaiselta
pallonpuoliskolta ikävöi Eurooppaan, ei olisi uurteisissa kasvoissaan
voinut kantaa selvempiä koti-ikävän merkkejä kuin näkyi hänen
lapsenkasvoistaan. Hän näytti tulevan vanhaksi ja ylimaalliseksi.
Minä, Lucy Snowe, olen vapaa kiihtyneen ja haihattelevan
mielikuvituksen kirouksesta, mutta aina kun avatessani oven johonkin
huoneeseen näin hänen istuvan nurkassa yksinään, pää käsien varassa,
minusta tuntui että huone ei ollut asuttu, vaan että siellä
kummitteli.
Ja kun kuutamoöinä herätessäni näin hänen hahmonsa valkoisena ja
silmäänpistävänä, yöpuvussaan ja polvillaan vuoteellansa, rukoillen
kuin mikäkin katolilainen tai metodisti-intoilija -- kuin mikäkin
varhaiskypsä uskonkiihkoinen tai ennenaikainen pyhimys -- tuskin
tiedän mitä ajatuksia mielessäni liikkui, mutta pelkäänpä pahoin,
etteivät ne olleet juuri sen järjellisempiä eivätkä terveempiä kuin
mitä tuon lapsen mielessä täytyi olla.
Vain harvoin kuulin sanaakaan hänen rukouksistaan, sillä ne
kuiskattiin hyvin hiljaa; väliin niitä ei edes kuiskattu, vaan
lähetettiin sanattomina huokauksina. Mutta ne harvat lauseet, jotka
tulivat kuuluvilleni, sisälsivät koko taakan: "Isä, rakas isäni!"
Huomasin hänet luonteeksi jolla on yksi ainoa aate ja tuo taipumus
monomaniaan, jota aina olen pitänyt onnettomimpana kirouksena, mikä
voi kohdata miestä tai naista.
Mihin tuollainen jäytävä ikävä olisi voinut viedä, jos sitä olisi
keskeytymättä jatkunut, sitä voi ainoastaan arvailla, sillä asiassa
tapahtui äkillinen käänne.
Eräänä iltapäivänä rouva Bretton oli houkutellut hänet esiin
tavallisesta nurkastaan, nostanut hänet ikkunalaudalle ja,
kiinnittääkseen hänen huomionsa johonkin, kehoittanut häntä
katselemaan ohikulkijoita ja laskemaan montako rouvasihmistä kulki
katua määrätyn ajan kuluessa. Hän oli istunut välinpitämättömänä,
tuskin katsoen ulos ja viitsimättä laskea ollenkaan, kun -- tarkastin
näet juuri hänen silmiään -- huomasin niiden terissä yllättävän
muutoksen. Nuo pikaistuvat, vaaralliset luonteet -- _herkät_, kuten
niitä nimitetään -- tarjoavat monta omituista näytelmää niille, jotka
viileämpi luonnonlaatu on turvannut heidän särmikkäiltä oikuiltaan.
Tuijottava ja raskas katse alkoi tulvehtia ja väristä ja välkkyi
sitten tulena; pieni synkkä otsa selkeni, alakuloiset arkisuuteen
vaipuneet piirteet kirkastuivat, surullinen ilme katosi ja sen
tilalle ilmestyi äkillinen kiihkeys, jännittynyt odotus.
"Se _on_!" kuuluivat hänen sanansa.
Kuin lintu tai nuoli tai jokin muu nopea esine hän oli jättänyt
huoneen. En osaa sanoa miten hän sai ulko-oven auki, luultavasti
se oli raollaan, tai kenties sattui Warren tielle ja totteli hänen
käskyään, joka varmasti oli hyvin jyrkkä. Minä, joka rauhassa
katselin ikkunasta, näin hänen kiitävän mustassa puvussaan,
hieno pitsillä reunustettu esiliina vyöllä (rintalappuja hän ei
voinut sietää), puoliväliin katua, ja kun juuri aioin kääntyä
ja levollisesti ilmoittaa rouva Brettonille, että lapsi oli
menettänyt järkensä ja että hänet pitäisi viipymättä ottaa kiinni,
näinkin että hänet pysäytettiin ja temmattiin pois minun kylmältä
silmälläpidoltani ja ohikulkijain kummastelevilta katseilta. Muuan
herrasmies oli tehnyt tämän yllätyksen, ja kietoen hänet takkiinsa
tuli nyt tuomaan hänet takaisin taloon josta oli nähnyt hänen
pakenevan.
Minä arvelin että hän jättäisi lapsen palvelijain huostaan ja
poistuisi, mutta hän tulikin sisään: viivyteltyään hetkisen alhaalla
hän nousi portaita.
Hänen vastaanotostaan kävi heti selville, että hän oli rouva
Brettonin tuttava. Tämä tunsi hänet, tervehti häntä ja oli kuitenkin
hämillään ja ihmeissään. Hänen katseensa ja käytöksensä oli miltei
moittiva, ja vastaukseksi enemmän niihin kuin hänen sanoihinsa
virkkoi vieras: "En voinut auttaa sitä, hyvä rouva, huomasin
mahdottomaksi lähteä maasta näkemättä sitä ennen omin silmin, kuinka
hän viihtyy."
"Mutta te häiritsette hänen sopeutumistaan."
"Toivottavasti en. Ja kuinka voi isän pikku Polly?"
Tämän kysymyksen hän teki Pauliinalle asettuessaan istumaan ja
sijoittaessaan hänet kauniisti lattialle eteensä.
"Kuinka voi Pollyn isä?" kuului vastaus lapsen nojautuessa hänen
polveensa ja katsoessa ylös hänen kasvoihinsa.
Kohtaus ei ollut äänekäs eikä monisanainen, ja siitä olin
kiitollinen, mutta siinä oli liian runsaasti tunnetta, ja koska malja
ei vaahdonnut korkealle eikä tulvinut raivoisasti yli äyräiden, se
teki sitä painostavamman vaikutuksen katsojaan. Kohtauksissa joissa
kiihkeät ja rajattomat tunteet paisuvat liikaa, huojentaa ylenkatse
tai naurettavuudentaju väsynyttä katsojaa, kun sitä vastoin aina olen
pitänyt raskaampana senlaatuista tunteellisuutta, joka taipuu oman
tahtonsa alle -- jättiläisorja, joka tottelee hyvän järjen ylivaltaa.
Herra Home oli lujapiirteinen -- minun pitäisi ehkä sanoa
kovapiirteinen mies; hänen otsansa oli ryhmyinen ja poskipäät jyrkät
ja ulkonevat. Hänen kasvojensa luonne oli kokonaan skottilainen,
mutta silmissä oli tunnetta ja hänen nyt järkyttyneistä kasvoistaan
kuvastui liikutus. Hänen ylämaalainen murteensa oli sopusoinnussa
kasvojen kanssa. Hän näytti sekä ylpeältä että koruttomalta ihmiseltä.
Hän laski kätensä lapsen kurkottavalle päälle. Tyttö sanoi: "Suutele
Pollya."
Hän suuteli Pollya. Toivoin että tyttö olisi puhjennut hysteeriseen
huutoon, jotta olisin tuntenut helpotusta ja rauhoittunut. Mutta
tyttö piti ihmeteltävän vähän ääntä, hän näytti saaneen mitä halusi
-- _kaiken_ mitä halusi, ja näytti olevan tyydytyksen hurmiossa.
Tuo pikku olento ei muistuttanut isäänsä piirteiltään eikä
kasvojenilmeeltään, ja kuitenkin hän oli samaa rotua: isän sielu oli
täyttänyt hänen sielunsa, kuten pullosta kaadetaan pikariin.
Home osasi epäilemättä hillitä itsensä miehen tavoin, mitkä hänen
salaiset tunteensa erinäisistä asioista sitten lienevätkin olleet.
"Polly", hän sanoi katsahtaen pikku tyttöönsä, "mene eteiseen, siellä
näet isän ison päällystakin tuolilla, pistä kätesi sen taskuun, niin
löydät sieltä nenäliinan. Tuo se minulle."
Lapsi totteli, lähti ja tuli takaisin ketteränä ja vilkkaana. Isä
puheli rouva Brettonin kanssa kun hän tuli takaisin, ja tyttö odotti
nenäliina kädessään. Oli kuin olisi katsellut taulua, kun näki hänen
seisovan siinä isän polvien edessä niin hentona, sirona ja sievänä.
Nähdessään että Home jatkoi puheluaan eikä ilmeisesti huomannut hänen
paluutaan, tyttö tarttui hänen käteensä, avasi vastustelemattomat
sormet, pujotti nenäliinan niihin ja sulki ne taas yksitellen. Isä
ei vieläkään tuntunut näkevän eikä huomaavan häntä, mutta ennen
pitkää hän nosti tytön polvelleen, tyttö painautui häneen, ja vaikka
kumpikaan ei seuraavan tunnin kuluessa katsonut eikä puhutellut
toista, otaksun että molemmat olivat tyytyväisiä.
Teenjuonnin aikana tuon pikku otuksen liikkeet ja käytös antoivat,
kuten tavallista, yllin kyllin askartelua silmille. Ensin hän antoi
määräyksiä Warrenille, joka järjesteli tuoleja.
"Pankaa isän tuoli tähän ja minun tuolini sen lähelle, isän ja rouva
Brettonin väliin. _Minun_ täytyy ojentaa hänelle teekuppi."
Hän istui omalle tuolilleen ja viittasi kädellään isälle.
"Ole lähelläni, isä, aivan kuin olisimme kotona."
Ja samoin pöydässä, kun hän pysäytti isän kupin ja tahtoi sekoittaa
sokerin ja itse kaataa kerman: "Minä sain aina kotona tehdä sen
sinulle, isä. Ei kukaan osannut tehdä sitä niin hyvin, et edes sinä
itse."
Koko aterian ajan hän jatkoi pieniä palveluksiaan, jotka olivat
melkein mielettömiä. Sokeripihdit olivat liian suuret hänen käteensä,
niin että hänen täytyi käyttää molempia pidellessään niitä;
hopeaisen kerma-astian, leipä- ja voilautasen paino kysyi kovin
hänen riittämättömiä voimiaan ja taitoaan, mutta hän tahtoi nostaa
tämän, ojentaa tuon ja särkemättä mitään hän suoriutui kaikesta
onnellisesti. Suoraan sanoen pidin häntä pienenä rauhanhäiritsijänä,
mutta hänen isänsä, sokea kuten kaikki vanhemmat, näytti täysin
tyytyväiseltä antaessaan hänen palvella, olipa kuin olisivat tytön
puuhat tuntuneet hänestä ihmeen suloisilta.
"Hän on minun lohdutukseni", ei hän voinut olla sanomatta rouva
Brettonille. Tällä rouvalla oli oma "lohdutuksensa" ja aarteensa,
kooltaan paljon suurempi ja sillä hetkellä poissa kotoa, ja siksipä
hän ymmärsikin Homen heikkouden.
Tämä toinen "lohdutus" astui näyttämölle illan kuluessa. Tiesin että
se päivä oli määrätty hänen kotiintulopäiväkseen, ja olin huomannut
rouva Brettonin odottavan häntä joka tunti. Istuimme takan ympärillä
teenjuonnin jälkeen, kun Graham yhtyi seuraamme, oikeastaan minun
pitäisi sanoa: hajoitti sen -- sillä hänen tulonsa aiheutti tietenkin
hälinää, ja koska herra Graham oli nälkäinen, oli hankittava
virvokkeita. Hän ja Home kohtasivat toisensa kuin vanhat tutut; pikku
tyttöön hän ei aluksi kiinnittänyt mitään huomiota.
Lopetettuaan ateriansa ja vastattuaan äitinsä lukuisiin kysymyksiin
Graham palasi tulen ääreen. Vastapäätä sitä paikkaa, jonne hän
asettui, istui herra Home, ja hänen vieressään lapsi. Kun sanon
lapsi, käytän soveltumatonta ja huonosti kuvailevaa nimitystä --
sanaa joka panee ajattelemaan mitä muuta kuvaa tahansa kuin tuota
totista pikku olentoa surupuvussaan, kaulassa valkoinen kaulus,
joka juuri ja juuri olisi sopinut isolle nukelle -- olentoa joka
nyt oli kiivennyt korkealle tuolille hyllyn viereen, jolla oli
hänen valkoinen, pikkuruinen ompelulippaansa, ja piti kädessään
nenäliina-tilkkusta muka päärmäten sitä. Hän lävistelikin
sitä uutterasti neulalla, joka hänen sormissaan näytti miltei
paistinvartaalta, pisti silloin tällöin sormeensa ja merkkasi siten
palttinaan rivin pienen pieniä punaisia täpliä, hätkähti joskus
kun tuo vastahakoinen ase, jota hänen oli vaikea hallita, pisti
tavallista syvempään, mutta pysyi koko ajan vaiteliaana, ahkerana,
työhönsä vaipuneena, naisellisena.
Graham oli siihen aikaan kaunis uskottomannäköinen kuusitoistavuotias
nuorukainen. Sanon uskottomannäköinen, en siksi että hän todella
olisi omannut taipumuksia petollisuuteen, vaan siksi että tuo
sana mielestäni sattuvasti kuvailee hänen ulkomuotonsa vaaleata
kelttiläistä (ei anglosaksista) kauneutta, hänen aaltoilevaa
kastanjanruskeata tukkaansa, hänen notkeaa sopusuhtaisuuttaan, hymyä
joka niin usein oli hänen huulillaan ja josta ei puuttunut viehätystä
eikä oveluutta (ei missään pahassa merkityksessä). Hemmoteltu ja
oikukas poika hän oli niihin aikoihin.
"Äiti", hän sanoi silmäiltyään hetkisen äänettömänä edessään olevaa
pientä olentoa, kun Homen satunnainen poissaolo huoneesta vapautti
hänet siitä naureskelevasta hämillisyydestä, joka oli hänen ujoutensa
ainoa ilmenemismuoto, "äiti, minä näen tässä seurassa erään nuoren
naisen, jolle minua ei ole esitetty".
"Arvelen että tarkoitat herra Homen pikku tyttöä."
"Totisesti, hyvä rouva", vastasi poika, "puhutte mielestäni kovin
kursailematta. _Minä_ olisin varmaan sanonut neiti Home, jos olisin
rohjennut puhua tuosta ylimysnaisesta, jota tarkoitan."
"Kuule, Graham, minä en tahdo että rupeat härnäämään tuota lasta. Älä
kuvittelekaan että saat pilailla hänen kustannuksellaan."
"Neiti Home", jatkoi Graham, jota äidin nuhde ei pelottanut, "saanko
kunnian itse esittää itseni, koska ei kukaan muu näytä haluavan
tehdä teille ja minulle sitä palvelusta. Teidän orjanne John Graham
Bretton."
Tyttö katsahti Grahamiin, jolloin tämä nousi ja kumarsi täysin
vakavana. Tyttö pani varovasti pois sormustimen, sakset ja käsityön,
laskeutui hitaasti korkealta istuimeltaan ja teki sanomattoman
juhlallisen niiauksen lausuen: "Kuinka voitte?"
"Minulla on kunnia voida täysin hyvin, olen vain jonkin verran
väsynyt kiireellisen matkan jälkeen. Minä toivon, hyvä neiti,
tapaavani teidät terveenä."
"Jol-ti-senkin terveenä", oli tuon pikku naisen kunnianhimoinen
vastaus, ja nyt hän koetti päästä takaisin äskeiseen korkeuteensa,
mutta huomatessaan ettei se ollut mahdollista ilman kiipeämistä ja
ponnistuksia -- säädyllisyyden uhraus, jota ei voinut ajatellakaan --
ja halveksien mitä suurimmassa määrin kaikkea apua tuon oudon nuoren
herran aikana, hän hylkäsi korkean istuimensa ja asettui matalalle
tuolille. Tämän matalan tuolin viereen veti Graham omansa.
"Minä toivon, hyvä neiti, että nykyinen asuntonne, äitini talo,
tuntuu teistä soveliaalta olinpaikalta?"
"Ei er-erit-täin, minä tahtoisin mennä kotiin."
"Luonnollinen ja kiitettävä halu, hyvä neiti, kuitenkin halu jota
minä olen koettava parhaani mukaan vastustaa. Arvelen saavani teistä
hiukkasen sitä kallisarvoista mukavuutta, jota sanotaan huvitukseksi
ja jota äiti ja neiti Snowe eivät kykene minulle suomaan."
"Minä lähden pian pois isän kanssa, minä en jää pitkäksi aikaa
äitinne luo."
"Kyllä vain, te jäätte minun luokseni, siitä olen varma. Minulla on
poni jolla saatte ratsastaa, ja loppumaton määrä kuvakirjoja, joita
saatte katsella."
"Tuletteko _te_ nyt asumaan täällä?"
"Tulen. Onko se teille mieleen? Pidättekö minusta?"
"En."
"Miksi ette?"'
"Minusta olette niin kummallinen."
"Kasvoniko, hyvä neiti?"
"Kasvonne ja kaikki muukin teissä. Teillä on pitkä punainen tukka."
"Kastanjanruskea, hyvä neiti, äiti sanoo sitä kastanjanruskeaksi tai
kultaiseksi, ja niin sanovat kaikki hänen ystävänsäkin. Mutta vaikka
minulla olisikin 'pitkä punainen tukka'" -- ja hän ravisti kuin
voitonriemuisena harjaansa, jonka hän hyvin tiesi keltaisenruskeaksi
ja jonka leijonankarvaisuudesta hän ylpeili -- "en kuitenkaan voisi
olla kummallisempi kuin teidän armonne."
"Sanotteko minua kummalliseksi?"
"Sanon, tottakin."
(Äänettömyys.) "Luulen että minun on mentävä levolle."
"Tuollaisen pikkuruisen olisi pitänyt olla levolla jo monta tuntia
sitten, mutta istuitte luultavasti ylhäällä odottamassa minua."
"Enkä istunut."
"Varmaankin toivoitte saavanne iloita minun seurastani. Tiesitte
että tulisin kotiin, ja tahdoitte odottaa niin kauan että näkisitte
vilauksen minusta."
"Minä istuin ylhäällä isän tähden enkä teidän."
"Erittäin hyvä, neiti Home. Minusta tulee suosikki; lyönpä vetoa että
minut pian pannaan isän edelle."
Tyttö toivotti minulle ja rouva Brettonille hyvää yötä. Hän näytti
juuri epäröivän oliko Graham kyllin ansiokas samaan huomaavaisuuteen
hänen puoleltaan, kun poika tarttui häneen yhdellä kädellään ja piti
sillä häntä ylhäällä päänsä päällä. Peilistä takan yläpuolelta tyttö
näki itsensä korkealla ilmassa. Teon äkillisyys ja rohkeus sekä
kunnioituksen puute olivat liikaa.
"Hävetkää, herra Graham", hän huusi vihastuneena, "laskekaa minut
alas!" Päästyään taas jaloilleen hän jatkoi: "Tahtoisin tietää
mitä te ajattelisitte minusta, jos kohtelisin teitä tuolla tavoin,
nostaisin teidät kädelläni" -- hän kohotti tuota mahtavaa jäsentä
-- "niinkuin Warren nostaa pientä kissaa." Näin sanoen hän poistui
huoneesta.