PAULIINA

Kului muutamia päiviä eikä näyttänyt siltä kuin hän suurestikaan

kiintyisi kehenkään talossa. Hän ei ollut suorastaan häijy eikä

uppiniskainen, hän ei suinkaan ollut tottelematon, mutta on

tuskin mahdollista kuvitella olentoa joka olisi vähemmän sovelias

kaikkeen mukavuuteen -- vieläpä rauhalliseen elämään -- kuin hän.

Hän murjotti: kukaan aikuinen ei olisi paremmin kyennyt tuohon

ikävään ajanvietteeseen, kukaan maanpakolainen, joka vastakkaiselta

pallonpuoliskolta ikävöi Eurooppaan, ei olisi uurteisissa kasvoissaan

voinut kantaa selvempiä koti-ikävän merkkejä kuin näkyi hänen

lapsenkasvoistaan. Hän näytti tulevan vanhaksi ja ylimaalliseksi.

Minä, Lucy Snowe, olen vapaa kiihtyneen ja haihattelevan

mielikuvituksen kirouksesta, mutta aina kun avatessani oven johonkin

huoneeseen näin hänen istuvan nurkassa yksinään, pää käsien varassa,

minusta tuntui että huone ei ollut asuttu, vaan että siellä

kummitteli.

Ja kun kuutamoöinä herätessäni näin hänen hahmonsa valkoisena ja

silmäänpistävänä, yöpuvussaan ja polvillaan vuoteellansa, rukoillen

kuin mikäkin katolilainen tai metodisti-intoilija -- kuin mikäkin

varhaiskypsä uskonkiihkoinen tai ennenaikainen pyhimys -- tuskin

tiedän mitä ajatuksia mielessäni liikkui, mutta pelkäänpä pahoin,

etteivät ne olleet juuri sen järjellisempiä eivätkä terveempiä kuin

mitä tuon lapsen mielessä täytyi olla.

Vain harvoin kuulin sanaakaan hänen rukouksistaan, sillä ne

kuiskattiin hyvin hiljaa; väliin niitä ei edes kuiskattu, vaan

lähetettiin sanattomina huokauksina. Mutta ne harvat lauseet, jotka

tulivat kuuluvilleni, sisälsivät koko taakan: "Isä, rakas isäni!"

Huomasin hänet luonteeksi jolla on yksi ainoa aate ja tuo taipumus

monomaniaan, jota aina olen pitänyt onnettomimpana kirouksena, mikä

voi kohdata miestä tai naista.

Mihin tuollainen jäytävä ikävä olisi voinut viedä, jos sitä olisi

keskeytymättä jatkunut, sitä voi ainoastaan arvailla, sillä asiassa

tapahtui äkillinen käänne.

Eräänä iltapäivänä rouva Bretton oli houkutellut hänet esiin

tavallisesta nurkastaan, nostanut hänet ikkunalaudalle ja,

kiinnittääkseen hänen huomionsa johonkin, kehoittanut häntä

katselemaan ohikulkijoita ja laskemaan montako rouvasihmistä kulki

katua määrätyn ajan kuluessa. Hän oli istunut välinpitämättömänä,

tuskin katsoen ulos ja viitsimättä laskea ollenkaan, kun -- tarkastin

näet juuri hänen silmiään -- huomasin niiden terissä yllättävän

muutoksen. Nuo pikaistuvat, vaaralliset luonteet -- _herkät_, kuten

niitä nimitetään -- tarjoavat monta omituista näytelmää niille, jotka

viileämpi luonnonlaatu on turvannut heidän särmikkäiltä oikuiltaan.

Tuijottava ja raskas katse alkoi tulvehtia ja väristä ja välkkyi

sitten tulena; pieni synkkä otsa selkeni, alakuloiset arkisuuteen

vaipuneet piirteet kirkastuivat, surullinen ilme katosi ja sen

tilalle ilmestyi äkillinen kiihkeys, jännittynyt odotus.

"Se _on_!" kuuluivat hänen sanansa.

Kuin lintu tai nuoli tai jokin muu nopea esine hän oli jättänyt

huoneen. En osaa sanoa miten hän sai ulko-oven auki, luultavasti

se oli raollaan, tai kenties sattui Warren tielle ja totteli hänen

käskyään, joka varmasti oli hyvin jyrkkä. Minä, joka rauhassa

katselin ikkunasta, näin hänen kiitävän mustassa puvussaan,

hieno pitsillä reunustettu esiliina vyöllä (rintalappuja hän ei

voinut sietää), puoliväliin katua, ja kun juuri aioin kääntyä

ja levollisesti ilmoittaa rouva Brettonille, että lapsi oli

menettänyt järkensä ja että hänet pitäisi viipymättä ottaa kiinni,

näinkin että hänet pysäytettiin ja temmattiin pois minun kylmältä

silmälläpidoltani ja ohikulkijain kummastelevilta katseilta. Muuan

herrasmies oli tehnyt tämän yllätyksen, ja kietoen hänet takkiinsa

tuli nyt tuomaan hänet takaisin taloon josta oli nähnyt hänen

pakenevan.

Minä arvelin että hän jättäisi lapsen palvelijain huostaan ja

poistuisi, mutta hän tulikin sisään: viivyteltyään hetkisen alhaalla

hän nousi portaita.

Hänen vastaanotostaan kävi heti selville, että hän oli rouva

Brettonin tuttava. Tämä tunsi hänet, tervehti häntä ja oli kuitenkin

hämillään ja ihmeissään. Hänen katseensa ja käytöksensä oli miltei

moittiva, ja vastaukseksi enemmän niihin kuin hänen sanoihinsa

virkkoi vieras: "En voinut auttaa sitä, hyvä rouva, huomasin

mahdottomaksi lähteä maasta näkemättä sitä ennen omin silmin, kuinka

hän viihtyy."

"Mutta te häiritsette hänen sopeutumistaan."

"Toivottavasti en. Ja kuinka voi isän pikku Polly?"

Tämän kysymyksen hän teki Pauliinalle asettuessaan istumaan ja

sijoittaessaan hänet kauniisti lattialle eteensä.

"Kuinka voi Pollyn isä?" kuului vastaus lapsen nojautuessa hänen

polveensa ja katsoessa ylös hänen kasvoihinsa.

Kohtaus ei ollut äänekäs eikä monisanainen, ja siitä olin

kiitollinen, mutta siinä oli liian runsaasti tunnetta, ja koska malja

ei vaahdonnut korkealle eikä tulvinut raivoisasti yli äyräiden, se

teki sitä painostavamman vaikutuksen katsojaan. Kohtauksissa joissa

kiihkeät ja rajattomat tunteet paisuvat liikaa, huojentaa ylenkatse

tai naurettavuudentaju väsynyttä katsojaa, kun sitä vastoin aina olen

pitänyt raskaampana senlaatuista tunteellisuutta, joka taipuu oman

tahtonsa alle -- jättiläisorja, joka tottelee hyvän järjen ylivaltaa.

Herra Home oli lujapiirteinen -- minun pitäisi ehkä sanoa

kovapiirteinen mies; hänen otsansa oli ryhmyinen ja poskipäät jyrkät

ja ulkonevat. Hänen kasvojensa luonne oli kokonaan skottilainen,

mutta silmissä oli tunnetta ja hänen nyt järkyttyneistä kasvoistaan

kuvastui liikutus. Hänen ylämaalainen murteensa oli sopusoinnussa

kasvojen kanssa. Hän näytti sekä ylpeältä että koruttomalta ihmiseltä.

Hän laski kätensä lapsen kurkottavalle päälle. Tyttö sanoi: "Suutele

Pollya."

Hän suuteli Pollya. Toivoin että tyttö olisi puhjennut hysteeriseen

huutoon, jotta olisin tuntenut helpotusta ja rauhoittunut. Mutta

tyttö piti ihmeteltävän vähän ääntä, hän näytti saaneen mitä halusi

-- _kaiken_ mitä halusi, ja näytti olevan tyydytyksen hurmiossa.

Tuo pikku olento ei muistuttanut isäänsä piirteiltään eikä

kasvojenilmeeltään, ja kuitenkin hän oli samaa rotua: isän sielu oli

täyttänyt hänen sielunsa, kuten pullosta kaadetaan pikariin.

Home osasi epäilemättä hillitä itsensä miehen tavoin, mitkä hänen

salaiset tunteensa erinäisistä asioista sitten lienevätkin olleet.

"Polly", hän sanoi katsahtaen pikku tyttöönsä, "mene eteiseen, siellä

näet isän ison päällystakin tuolilla, pistä kätesi sen taskuun, niin

löydät sieltä nenäliinan. Tuo se minulle."

Lapsi totteli, lähti ja tuli takaisin ketteränä ja vilkkaana. Isä

puheli rouva Brettonin kanssa kun hän tuli takaisin, ja tyttö odotti

nenäliina kädessään. Oli kuin olisi katsellut taulua, kun näki hänen

seisovan siinä isän polvien edessä niin hentona, sirona ja sievänä.

Nähdessään että Home jatkoi puheluaan eikä ilmeisesti huomannut hänen

paluutaan, tyttö tarttui hänen käteensä, avasi vastustelemattomat

sormet, pujotti nenäliinan niihin ja sulki ne taas yksitellen. Isä

ei vieläkään tuntunut näkevän eikä huomaavan häntä, mutta ennen

pitkää hän nosti tytön polvelleen, tyttö painautui häneen, ja vaikka

kumpikaan ei seuraavan tunnin kuluessa katsonut eikä puhutellut

toista, otaksun että molemmat olivat tyytyväisiä.

Teenjuonnin aikana tuon pikku otuksen liikkeet ja käytös antoivat,

kuten tavallista, yllin kyllin askartelua silmille. Ensin hän antoi

määräyksiä Warrenille, joka järjesteli tuoleja.

"Pankaa isän tuoli tähän ja minun tuolini sen lähelle, isän ja rouva

Brettonin väliin. _Minun_ täytyy ojentaa hänelle teekuppi."

Hän istui omalle tuolilleen ja viittasi kädellään isälle.

"Ole lähelläni, isä, aivan kuin olisimme kotona."

Ja samoin pöydässä, kun hän pysäytti isän kupin ja tahtoi sekoittaa

sokerin ja itse kaataa kerman: "Minä sain aina kotona tehdä sen

sinulle, isä. Ei kukaan osannut tehdä sitä niin hyvin, et edes sinä

itse."

Koko aterian ajan hän jatkoi pieniä palveluksiaan, jotka olivat

melkein mielettömiä. Sokeripihdit olivat liian suuret hänen käteensä,

niin että hänen täytyi käyttää molempia pidellessään niitä;

hopeaisen kerma-astian, leipä- ja voilautasen paino kysyi kovin

hänen riittämättömiä voimiaan ja taitoaan, mutta hän tahtoi nostaa

tämän, ojentaa tuon ja särkemättä mitään hän suoriutui kaikesta

onnellisesti. Suoraan sanoen pidin häntä pienenä rauhanhäiritsijänä,

mutta hänen isänsä, sokea kuten kaikki vanhemmat, näytti täysin

tyytyväiseltä antaessaan hänen palvella, olipa kuin olisivat tytön

puuhat tuntuneet hänestä ihmeen suloisilta.

"Hän on minun lohdutukseni", ei hän voinut olla sanomatta rouva

Brettonille. Tällä rouvalla oli oma "lohdutuksensa" ja aarteensa,

kooltaan paljon suurempi ja sillä hetkellä poissa kotoa, ja siksipä

hän ymmärsikin Homen heikkouden.

Tämä toinen "lohdutus" astui näyttämölle illan kuluessa. Tiesin että

se päivä oli määrätty hänen kotiintulopäiväkseen, ja olin huomannut

rouva Brettonin odottavan häntä joka tunti. Istuimme takan ympärillä

teenjuonnin jälkeen, kun Graham yhtyi seuraamme, oikeastaan minun

pitäisi sanoa: hajoitti sen -- sillä hänen tulonsa aiheutti tietenkin

hälinää, ja koska herra Graham oli nälkäinen, oli hankittava

virvokkeita. Hän ja Home kohtasivat toisensa kuin vanhat tutut; pikku

tyttöön hän ei aluksi kiinnittänyt mitään huomiota.

Lopetettuaan ateriansa ja vastattuaan äitinsä lukuisiin kysymyksiin

Graham palasi tulen ääreen. Vastapäätä sitä paikkaa, jonne hän

asettui, istui herra Home, ja hänen vieressään lapsi. Kun sanon

lapsi, käytän soveltumatonta ja huonosti kuvailevaa nimitystä --

sanaa joka panee ajattelemaan mitä muuta kuvaa tahansa kuin tuota

totista pikku olentoa surupuvussaan, kaulassa valkoinen kaulus,

joka juuri ja juuri olisi sopinut isolle nukelle -- olentoa joka

nyt oli kiivennyt korkealle tuolille hyllyn viereen, jolla oli

hänen valkoinen, pikkuruinen ompelulippaansa, ja piti kädessään

nenäliina-tilkkusta muka päärmäten sitä. Hän lävistelikin

sitä uutterasti neulalla, joka hänen sormissaan näytti miltei

paistinvartaalta, pisti silloin tällöin sormeensa ja merkkasi siten

palttinaan rivin pienen pieniä punaisia täpliä, hätkähti joskus

kun tuo vastahakoinen ase, jota hänen oli vaikea hallita, pisti

tavallista syvempään, mutta pysyi koko ajan vaiteliaana, ahkerana,

työhönsä vaipuneena, naisellisena.

Graham oli siihen aikaan kaunis uskottomannäköinen kuusitoistavuotias

nuorukainen. Sanon uskottomannäköinen, en siksi että hän todella

olisi omannut taipumuksia petollisuuteen, vaan siksi että tuo

sana mielestäni sattuvasti kuvailee hänen ulkomuotonsa vaaleata

kelttiläistä (ei anglosaksista) kauneutta, hänen aaltoilevaa

kastanjanruskeata tukkaansa, hänen notkeaa sopusuhtaisuuttaan, hymyä

joka niin usein oli hänen huulillaan ja josta ei puuttunut viehätystä

eikä oveluutta (ei missään pahassa merkityksessä). Hemmoteltu ja

oikukas poika hän oli niihin aikoihin.

"Äiti", hän sanoi silmäiltyään hetkisen äänettömänä edessään olevaa

pientä olentoa, kun Homen satunnainen poissaolo huoneesta vapautti

hänet siitä naureskelevasta hämillisyydestä, joka oli hänen ujoutensa

ainoa ilmenemismuoto, "äiti, minä näen tässä seurassa erään nuoren

naisen, jolle minua ei ole esitetty".

"Arvelen että tarkoitat herra Homen pikku tyttöä."

"Totisesti, hyvä rouva", vastasi poika, "puhutte mielestäni kovin

kursailematta. _Minä_ olisin varmaan sanonut neiti Home, jos olisin

rohjennut puhua tuosta ylimysnaisesta, jota tarkoitan."

"Kuule, Graham, minä en tahdo että rupeat härnäämään tuota lasta. Älä

kuvittelekaan että saat pilailla hänen kustannuksellaan."

"Neiti Home", jatkoi Graham, jota äidin nuhde ei pelottanut, "saanko

kunnian itse esittää itseni, koska ei kukaan muu näytä haluavan

tehdä teille ja minulle sitä palvelusta. Teidän orjanne John Graham

Bretton."

Tyttö katsahti Grahamiin, jolloin tämä nousi ja kumarsi täysin

vakavana. Tyttö pani varovasti pois sormustimen, sakset ja käsityön,

laskeutui hitaasti korkealta istuimeltaan ja teki sanomattoman

juhlallisen niiauksen lausuen: "Kuinka voitte?"

"Minulla on kunnia voida täysin hyvin, olen vain jonkin verran

väsynyt kiireellisen matkan jälkeen. Minä toivon, hyvä neiti,

tapaavani teidät terveenä."

"Jol-ti-senkin terveenä", oli tuon pikku naisen kunnianhimoinen

vastaus, ja nyt hän koetti päästä takaisin äskeiseen korkeuteensa,

mutta huomatessaan ettei se ollut mahdollista ilman kiipeämistä ja

ponnistuksia -- säädyllisyyden uhraus, jota ei voinut ajatellakaan --

ja halveksien mitä suurimmassa määrin kaikkea apua tuon oudon nuoren

herran aikana, hän hylkäsi korkean istuimensa ja asettui matalalle

tuolille. Tämän matalan tuolin viereen veti Graham omansa.

"Minä toivon, hyvä neiti, että nykyinen asuntonne, äitini talo,

tuntuu teistä soveliaalta olinpaikalta?"

"Ei er-erit-täin, minä tahtoisin mennä kotiin."

"Luonnollinen ja kiitettävä halu, hyvä neiti, kuitenkin halu jota

minä olen koettava parhaani mukaan vastustaa. Arvelen saavani teistä

hiukkasen sitä kallisarvoista mukavuutta, jota sanotaan huvitukseksi

ja jota äiti ja neiti Snowe eivät kykene minulle suomaan."

"Minä lähden pian pois isän kanssa, minä en jää pitkäksi aikaa

äitinne luo."

"Kyllä vain, te jäätte minun luokseni, siitä olen varma. Minulla on

poni jolla saatte ratsastaa, ja loppumaton määrä kuvakirjoja, joita

saatte katsella."

"Tuletteko _te_ nyt asumaan täällä?"

"Tulen. Onko se teille mieleen? Pidättekö minusta?"

"En."

"Miksi ette?"'

"Minusta olette niin kummallinen."

"Kasvoniko, hyvä neiti?"

"Kasvonne ja kaikki muukin teissä. Teillä on pitkä punainen tukka."

"Kastanjanruskea, hyvä neiti, äiti sanoo sitä kastanjanruskeaksi tai

kultaiseksi, ja niin sanovat kaikki hänen ystävänsäkin. Mutta vaikka

minulla olisikin 'pitkä punainen tukka'" -- ja hän ravisti kuin

voitonriemuisena harjaansa, jonka hän hyvin tiesi keltaisenruskeaksi

ja jonka leijonankarvaisuudesta hän ylpeili -- "en kuitenkaan voisi

olla kummallisempi kuin teidän armonne."

"Sanotteko minua kummalliseksi?"

"Sanon, tottakin."

(Äänettömyys.) "Luulen että minun on mentävä levolle."

"Tuollaisen pikkuruisen olisi pitänyt olla levolla jo monta tuntia

sitten, mutta istuitte luultavasti ylhäällä odottamassa minua."

"Enkä istunut."

"Varmaankin toivoitte saavanne iloita minun seurastani. Tiesitte

että tulisin kotiin, ja tahdoitte odottaa niin kauan että näkisitte

vilauksen minusta."

"Minä istuin ylhäällä isän tähden enkä teidän."

"Erittäin hyvä, neiti Home. Minusta tulee suosikki; lyönpä vetoa että

minut pian pannaan isän edelle."

Tyttö toivotti minulle ja rouva Brettonille hyvää yötä. Hän näytti

juuri epäröivän oliko Graham kyllin ansiokas samaan huomaavaisuuteen

hänen puoleltaan, kun poika tarttui häneen yhdellä kädellään ja piti

sillä häntä ylhäällä päänsä päällä. Peilistä takan yläpuolelta tyttö

näki itsensä korkealla ilmassa. Teon äkillisyys ja rohkeus sekä

kunnioituksen puute olivat liikaa.

"Hävetkää, herra Graham", hän huusi vihastuneena, "laskekaa minut

alas!" Päästyään taas jaloilleen hän jatkoi: "Tahtoisin tietää

mitä te ajattelisitte minusta, jos kohtelisin teitä tuolla tavoin,

nostaisin teidät kädelläni" -- hän kohotti tuota mahtavaa jäsentä

-- "niinkuin Warren nostaa pientä kissaa." Näin sanoen hän poistui

huoneesta.