BRETTON

Kummitätini asuntona oli kaunis talo siistissä vanhassa Brettonin

kaupungissa. Hänen miehensä esi-isät olivat asuneet siellä jo

sukupolvien ajan, ja heidän ikivanha nimensä oli sama kuin kaupungin

-- Bretton of Bretton. En tiedä oliko se sattuma vai oliko joku

kaukainen suvun jäsen ollut kyllin arvokas antaakseen oman nimensä

kotipaikalleen.

Tyttö vuosinani kävin Brettonissa noin pari kertaa vuodessa,

ja se oli minulle mieluinen matka. Pidin talosta ja varsinkin

sen asujaimista. Avarat rauhalliset huoneet, hyvin sijoitetut

huonekalut, suuret kirkkaat ikkunat, parvekkeelta näköala kauniille

vanhanaikaiselle kadulle, jossa aina näytti olevan sunnuntai ja

juhlapäivä -- kaikki tämä miellytti minua.

Talossa missä asuu vain aikuisia, joutuu lapsi yleensä

keskipisteeksi, ja niinpä rouva Bretton kiinnitti omalla hiljaisella

tavallaan minuun paljon huomiota. Hän oli jäänyt leskeksi yhden pojan

äitinä jo ennen kuin minä hänet tunsin; hänen miehensä, lääkäri, oli

kuollut hänen ollessaan vielä nuori ja kaunis nainen.

Hän ei enää ollut nuori sellaisena kuin minä muistan hänet, mutta hän

oli vielä kaunis, pitkä, ryhdikäs ja englannittareksi tummaverinen.

Hänen tummahipiäisissä poskissaan oli aina terve väri, ja terve

eloisuus loisti hänen kauniista, mustista, ystävällisistä silmistään.

Ihmisten mielestä oli suuri vahinko, ettei hän ollut jättänyt

hipiäänsä perinnöksi pojalleen, jonka silmät olivat siniset -- vaikka

jo poikaiässä hyvin läpitunkevat -- ja jonka pitkän tukan väri oli

sellainen, että ystävät eivät juuri halunneet sitä määritellä, paitsi

kun aurinko paistoi siihen, jolloin he sanoivat sitä kultaiseksi. Hän

oli kuitenkin perinyt äitinsä kasvonpiirteet, hänen hyvät hampaansa

ja vartalonsa (siltä ainakin näytti, vaikka hän ei vielä ollut

täysikasvuinen) ja, mikä parempi, hänen järkkymättömän terveytensä

ja tasaisen mielenlaatunsa, jotka omistajalleen ovat rikkauttakin

paremmat.

Syksyllä vuonna -- -- oleskelin Brettonissa; kummitätini oli omassa

persoonassaan tullut pyytämään minua luokseen sukulaisilta, joiden

luona vakinainen asuntoni oli siihen aikaan. Uskon että hän silloin

selvästi näki tulevat tapahtumat, joiden uhkaavasta varjosta

minulla tuskin oli aavistusta, mutta jotka olivat sitä laatua, että

pieninkin epäilys siihen suuntaan riitti tekemään minut epämääräisen

surulliseksi, ja olin iloinen saadessani vaihtaa ympäristöä ja seuraa.

Kummitädin luona aikani vieri aina tasaisesti, ei kiihkeän nopeana,

vaan kauniisti kuin vuolas virta tasangolla. Käyntini hänen luonaan

muistuttivat kristityn ja toivovan oloa erään "suloisen virran

rannalla, jonka varsilla oli vihreitä puita ja ihania liljaniittyjä

läpi vuoden". Vaihtelun viehätystä ei siellä ollut, ei myöskään

tapauksien aiheuttamaa jännitystä, mutta minä pidin rauhasta niin

paljon ja välitin humusta niin vähän, että kun sitä tuli, pidin sitä

melkein häiritsevänä ja toivoin että se olisi vielä pysynyt poissa.

Eräänä päivänä saapui muuan kirje, jonka sisällys ilmeisesti yllätti,

vieläpä jonkin verran huolestutti rouva Brettonia. Ajattelin ensin

että se oli kotoa, ja vapisin odottaen tiesi mitä tuhoisaa uutista.

Minulle ei kuitenkaan ilmoitettu mitään, ja pilvi näytti haihtuvan.

Seuraavana päivänä, kun palasin pitkältä kävelyltä ja menin

makuuhuoneeseeni, huomasin odottamattoman muutoksen. Paitsi omaa

ranskalaista vuodettani varjoisassa sopessaan näkyi eräässä nurkassa

pieni valkoisiin verhottu sänky, ja oman mahonkilipastoni vieressä

näin pienen ruusupuisen lipaston. Seisoin paikallani, katsoin ja

mietin.

"Mitä nämä esineet merkitsevät ja tietävät?" kysyin. Vastaus oli

päivänselvä. "Rouva Bretton odottaa vierasta."

Päivällisellä sain selityksen. Minulle kerrottiin että olin kohta

saava seurakseni pienen tytön, tohtori Bretton-vainajan ystävän

ja kaukaisen sukulaisen tyttären. Tuo pieni tyttö, lisättiin, oli

äskettäin kadottanut äitinsä, vaikka itse asiassa, kuten rouva

Bretton ennen pitkää lisäsi, tappio ei ollut niin suuri kuin miltä

se ensi hetkessä saattoi näyttää. Rouva Home (kuten nimi kuului

olevan) oli ollut hyvin kaunis mutta kevytmielinen ja huolimaton

nainen, joka ei välittänyt lapsestaan ja tuotti miehelleen pettymystä

ja surua. Avioliitto oli osoittautunut niin mahdottomaksi, että

viimein oli tullut ero -- ero molemminpuolisesta suostumuksesta eikä

oikeudenpäätöksen perusteella. Pian tämän tapauksen jälkeen nainen

oli vilustunut eräissä tanssiaisissa, saanut kuumeen ja kuollut

hyvin lyhyen sairauden jälkeen. Hänen miestään, joka luonnostaan

oli herkkä ja tunteellinen ja jota liian äkillinen tieto asiasta

oli järkyttänyt, näytti nyt olevan vaikea saada uskomaan muuta kuin

että jokin liiallinen ankaruus hänen puoleltaan -- kärsivällisyyden

ja suvaitsevaisuuden puute -- oli jouduttanut vaimon loppua. Hän

oli hautonut tätä ajatusta kunnes hänen hermonsa kärsivät siitä

vakavasti; lääkärit tahtoivat itsepintaisesti häntä koettamaan

parannuskeinona matkustusta, ja rouva Bretton oli tarjoutunut sillä

välin pitämään huolta hänen pienestä tytöstään. "Ja minä toivon",

lisäsi kummitätini lopuksi, "ettei tyttö tule äitiinsä, tuohon

tyhjänpäiväiseen huitukkaan, jonka järkevä mies heikkoudessaan

erehtyi ottamaan. Sillä", hän jatkoi, "herra Home _on_ järkevä mies

omalla tavallaan, vaikkei juuri käytännöllinen: hän on mieltynyt

tieteisiin ja elää puolet elämäänsä laboratoriossa tehden kokeita

-- seikka jota hänen perhosvaimonsa ei voinut ymmärtää eikä sietää.

Ja itse asiassa", tunnusti kummitätini, "en itsekään olisi siitä

pitänyt."

Vastaukseksi kysymykseeni hän edelleen kertoi minulle, että hänen

miesvainajallaan oli tapana sanoa Homen perineen tieteelliset

taipumuksensa enoltaan, ranskalaiselta tiedemieheltä: hänen

syntyperässään nimittäin näytti olleen sekä skottilaista että

ranskalaista ainesta, ja hänellä eli vielä Ranskassa sukulaisia,

joista usea kirjoitti nimensä eteen _de_ ja sanoi olevansa aatelia.

Samana iltana yhdeksän tienoilla lähetettiin eräs palvelija ottamaan

vastaan vaunua jossa pienen vieraamme odotettiin tulevan. Rouva

Bretton ja minä istuimme kahden arkihuoneessa odotellen hänen

tuloaan, John Graham Bretton oli näet käymässä erään koulutoverinsa

luona, joka asui maalla. Odottaessaan kummitätini luki iltalehteä,

minä ompelin. Oli sateinen ilta, pisarat pieksivät ikkunanruutuja ja

tuuli vinkui vihaisesti ja levottomasti.

"Lapsi parka!" sanoi rouva Bretton aika ajoin. "Minkälaisen

matkailman hän sai! Toivoisinpa että hän olisi täällä kaikella

kunnialla."

Vähän ennen kymmentä ilmoitti ovikello Warrenin paluun. Tuskin oli

ovi avattu kun syöksyin eteiseen; siellä oli matka-arkku ja pari

käsilaukkua, niiden vieressä seisoi hoitajattarelta näyttävä ihminen,

ja portaiden alapäässä oli Warren, käsivarsillaan huiveihin kiedottu

käärö.

"Siinäkö lapsi on?" kysyin.

"Kyllä on, neiti."

Yritin avata huivia nähdäkseni vilahduksen kasvoista, mutta ne

kääntyivät nopeasti näkyvistäni Warrenin olkapäätä kohti.

"Laskekaa minut maahan, olkaa hyvä", sanoi hento ääni kun Warren

avasi arkihuoneen oven, "ja ottakaa huivi pois", jatkoi pienokainen

vetäen pikkuruisella kädellään neulan pois ja vapautuen miltei

halveksivan kiireellisesti kömpelöstä peitteestä. Olento joka

nyt tuli näkyviin, yritti ketterästi kääriä huivin kokoon, mutta

se oli aivan liian raskas ja suuri pienten käsien ja käsivarsien

kannatettavaksi ja pideltäväksi. "Antakaa se Harrietille", kuului

silloin määräys, "hän saa panna sen pois." Tämän sanottuaan olento

kääntyi ja loi katseensa rouva Brettoniin.

"Tule tänne, pikku kulta", sanoi rouva. "Olet varmaankin viluinen ja

märkä. Sinun täytyy päästä lämmittelemään tänne valkean ääreen."

Lapsi tuli nopeasti rouva Brettonin luo. Hän oli äärettömän hento,

mutta siro ja hyvin muodostunut pieni olento, kevyt, hoikka ja suora.

Istuessaan kummitätini avarassa sylissä hän näytti vain nukelta,

ja hänen niskansa, hienoinen kuin vaha, sekä hänen silkinpehmeä

kiharapäänsä lisäsivät luullakseni yhtäläisyyttä.

Rouva Bretton piti pientä herttaista pakinaa lämmittäessään lapsen

käsiä, käsivarsia ja jalkoja. Ensin hän kohtasi vain miettiväisen

tuijotuksen, mutta sai pian hymyilyn vastaukseksi. Rouva Bretton

ei ollut hyväilevä nainen; poikansakin seurassa, jota hän syvästi

rakasti, oli hänen käytöksensä harvoin hempeämielistä, usein

päinvastoin, mutta kun pieni vieras hymyili hänelle, hän suuteli tätä

kysyen:

"Mikä on pikkuruiseni nimi?"

"Missy."

"Mutta mikä muu kuin Missy?"

"Polly, niin isä nimittää tyttiä."

"Tyytyykö Polly asumaan tädin luona?"

"Ei _aina_, siihen asti vain kun isä tulee kotiin. Isä on lähtenyt

pois." Hän pudisti ilmeikkäästi päätään.

"Hän tulee takaisin Pollyn luo tai lähettää noutamaan Pollya."

"Ihanko varmaan? Tiedättekö että hän tulee."

"Minä luulen niin."

"Mutta Harriet luulee että hän ei tule, ei ainakaan pitkään aikaan.

Hän on sairas."

Lapsen silmät kyyneltyivät. Hän veti kätensä rouva Brettonin kädestä

ja näytti haluavan pois hänen polveltaan. Rouva Bretton vastusteli

ensin, mutta lapsi sanoi: "Sallikaa minun mennä. Minä voin istua

tuolilla."

Hän sai liukua alas polvelta, sitten hän otti jakkaran ja kantoi sen

nurkkaan, missä oli hyvin hämärää, ja sinne hän istui. Vaikka rouva

Bretton olikin luonteeltaan käskevä ja tärkeissä asioissa jyrkkäkin,

oli hän usein välinpitämätön pikkuasioissa. Hän antoi lapsen tehdä

miten tahtoi ja sanoi minulle: "Älä ole huomaavinasi häntä nyt."

Mutta minä huomasin hänet, minä pidin silmällä Pollya, joka oli

painanut pienen kyynärpäänsä pieneen polveensa, pään käteensä, näin

hänen vetävän neliötuuman tai parin kokoisen nenäliinan nukenhameensa

taskusta, ja sitten kuulin hänen itkevän. Toiset lapset itkevät

suruissaan ja vaivoissaan ääneen, kainostelematta ja hillittömästi,

mutta tämä olento itki hiljaa, ja silloin tällöin vain pieni

niiskutus ilmaisi hänen liikutustaan. Rouva Bretton ei kuullut sitä,

eikä ollut väliäkään. Ennen pitkää kuului nurkasta ääni joka kysyi:

"Voisimmeko soittaa kelloa ja pyytää Harrietia tänne?"

Minä soitin kelloa, hoitajatarta mentiin hakemaan ja hän tuli.

"Harriet, minut on pantava levolle", sanoi hänen pieni emäntänsä.

"Kysyisitkö missä minun vuoteeni on."

Harriet ilmoitti jo kysyneensä.

"Kysy nukutko sinä minun kanssani."

"En, Missy", sanoi hoitajatar, "teillä on yhteinen huone tämän nuoren

neidin kanssa." Hän osoitti, minua. Missy ei noussut istuimeltaan,

mutta näin hänen silmiensä etsivän minua. Parin minuutin hiljaisen

tarkastelun jälkeen hän tuli esiin nurkastaan.

"Toivotan teille hyvää yötä, rouva", hän sanoi rouva Brettonille,

mutta meni minun ohitseni ääneti.

"Hyvää yötä, Polly", sanoin.

"Ei tarvitse sanoa hyvää yötä, koska kerran nukumme samassa

huoneessa", kuului vastaus, ja niine hyvineen hän katosi

arkihuoneesta. Me kuulimme Harrietin ehdottavan että hän kantaisi

tytön portaita ylös. "Ei tarvitse", oli taaskin hänen vastauksensa.

-- "Ei tarvitse, ei tarvitse", ja hänen pienet askelensa

ponnistelivat väsyneesti portaita ylös.

Kun tuntia myöhemmin menin nukkumaan, oli hän vielä täysin hereillä.

Hän oli järjestänyt tyynyt niin että ne antoivat tukea hänen pienelle

ruumiilleen, joka oli istuvassa asennossa, päällekkäin asetetut kädet

lepäsivät liikkumattomina lakanalla, ja koko hänen olemuksessaan

oli vanhan ihmisen levollisuutta, joka oli mahdollisimman vähän

lapsimaista. Olin jonkin aikaa puhumatta hänelle, mutta juuri ennen

kuin sammutin kynttilän, kehotin häntä menemään makuulle.

"Vähitellen", kuului vastaus.

"Mutta sinä vilustut, Missy."

Hän otti jonkin pienen vaatekappaleen tuolilta vuoteensa vierestä

ja peitti sillä olkapäänsä. Minä annoin hänen tehdä niinkuin häntä

halutti. Kuuntelin pimeässä hetkisen ja huomasin että hän vielä itki

-- itki hillitysti, hiljaa ja varoen.

Kun heräsin päivän valjetessa, kuulin veden läiskettä. Kas vain!

hän oli jo noussut ja seisoi tuolilla pesukaapin vieressä koettaen

vaivoin kallistaa pesukannua (jota ei jaksanut nostaa) sen verran,

että sen sisällys virtaisi soikkoon. Oli omituista katsella häntä,

kun hän peseytyi ja pukeutui, tuo pieni toimelias ja äänetön

olento. Ilmeisesti hän oli hyvin tottumaton itse pukeutumaan ja

napit, nauhat, hakaset ja silmukat tuottivat vaikeuksia, joihin hän

suhtautui niin lannistumattomasti, että sitä oli hauska katsella. Hän

kääri kokoon yöpukunsa, tasoitti vuodeverhonsa kerrassaan sievästi

ja vetäytyi sitten erääseen nurkkaan, jossa valkoinen uudin peitti

hänet, ja kävi aivan hiljaiseksi. Minä nousin istumaan ja kurkotin

päätäni nähdäkseni mitä hän puuhasi. Hän oli polvillaan, otsa

painettuna käsiin, ja ymmärsin että hän rukoili.

Hänen hoitajattarensa naputti oveen. Lapsi hypähti pystyyn.

"Minä olen valmis, Harriet", hän sanoi. "Olen pukeutunut itse, mutta

en tunne olevani siisti. Laita minut siistiksi."

"Minkä tähden pukeuduit itse, Missy?"

"Hys! puhu hiljaa, Harriet, ettet herätä _tuota tyttöä_" (hän

tarkoitti minua, joka nyt makasin silmät ummessa). "Pukeuduin itse,

jotta sitten osaisin kun sinä olet poissa."

"Haluatko että menen pois?"

"Kun olet ollut pahalla tuulella, olen usein halunnut sinun menevän

pois, mutta en nyt. Sido vyönauhani suoraan, silitä tukkani, ole

hyvä."

"Vyönauha on suorassa. Mikä kummallinen pieni otus sinä olet!"

"Se täytyy sitoa uudelleen. Ole kiltti ja sido."

"No, kas niin. Kun minä olen mennyt, sinun täytyy pyytää tuota nuorta

neitiä pukemaan itsesi."

"Ei millään ehdolla."

"Miksi ei? Hän on hyvin kiltti nuori neiti. Toivon, että aiot

käyttäytyä kauniisti häntä kohtaan, Missy, etkä näytä oikkujasi."

"Hän ei millään ehdolla saa pukea minua."

"Hullunkurinen pieni olento!"

"Sinä et vedä kampaa hiusteni läpi suoraan, Harriet, jakauksesta

tulee vino."

"Kas, kas, sinua on vaikea tyydyttää. Kelpaako näin?"

"Oikein hyvä. Minne minä nyt menen?"

"Minä vien sinut aamiaishuoneeseen."

"Tule sitten."

He menivät ovea kohti. Hän pysähtyi.

"Voi, Harriet, olisipa tämä isän talo! Minä en tunne näitä ihmisiä."

"Ole hyvä lapsi, Missy."

"Minä olen hyvä, mutta minun tekee kipeätä tästä" -- hän pani kätensä

sydämelleen ja vaikeroi: "Isä, isä!"

Minä hypähdin pystyyn ja nousin hillitäkseni tätä kohtausta niin

kauan kuin vielä oli mahdollista.

"Sano hyvää huomenta neidille", määräsi Harriet.

Hän sanoi "hyvää huomenta" ja lähti hoitajattaren seurassa huoneesta.

Samana päivänä Harriet jätti talon toistaiseksi mennäkseen eräiden

ystäviensä luo, jotka asuivat lähitienoilla.

Tullessani alakertaan tapasin Pauliinan (lapsi sanoi itseään

Pollyksi, mutta hänen täydellinen nimensä oli Pauliina Mary)

aamiaispöydässä, missä hän istui rouva Brettonin rinnalla. Hänen

edessään oli maitolasi ja hänen toimettomana pöytäliinalla lepäävässä

kädessään leipäpalanen: hän ei syönyt.

"Kuinka saamme tämän pikku ihmisen kesyyntymään", sanoi rouva Bretton

minulle. "Minä en käsitä: hän ei syö mitään ja ulkomuodostaan

päättäen hän ei ole nukkunut."

Minä sanoin luottavani ajan ja ystävällisyyden vaikutukseen.

"Jos hän sattuisi kiintymään talomme johonkin ihmiseen, hän asettuisi

piankin, mutta ei sitä ennen", vastasi rouva Bretton.