1.
Missä kuvastimessa herra Madeleine katselee tukkaansa.
Päivä alkoi koittaa. Fantinea oli yöllä vaivannut kuume ja unettomuus,
vaikka iloiset kuvat mielessä väikkyivätkin; aamulla vaipui hän uneen.
Sisar Simplice, joka oli häntä hoitanut, käytti tätä tilaisuutta
hyväkseen ja meni valmistamaan uutta kiina-annosta. Kunnon sisar oli jo
ollut hetkisen sairaalan lääkehuoneessa, kumartuneena tarkastelemaan
rohtojaan ja pullojaan hyvin läheltä, sillä hämärä kääri kaikki esineet
ikäänkuin jonkunlaiseen sumuverhoon. Äkkiä käänsi hän päätään ja
kirkaisi heikosti. Herra Madeleine seisoi hänen edessään. Hän oli
astunut hiljaa sisään.
"Tekö se olettekin, herra pormestari!" huudahti hän.
Hän vastasi matalalla äänellä:
"Mitenkä voi Fantine-parka?"
"Jotenkin hyvin nykyään. Mutta kyllä olemmekin saaneet olla
levottomia".
Hän selitti kaikki, mitä oli tapahtunut, miten Fantinen tila oli hyvin
huono eilis-iltana, mutta miten hän nyt voi paremmin, koska hän luuli
herra pormestarin menneen hakemaan hänen lastaan Montfermeilistä. Sisar
ei uskaltanut udella herra pormestarilta asian todellista laitaa, mutta
hänen ulkomuodostaan osasi hän kyllä päättää, ett'ei hän ainakaan
sieltä tullut.
"Hyvä on", sanoi hän, "teitte oikein, kun ette haihduttanut hänen
luuloansa".
"Niinpä kyllä", jatkoi sisar, "mutta kun hän nyt saa nähdä teidät,
herra pormestari, eikä lasta olekaan mukana, mitä osaamme hänelle
silloin sanoa?"
Hän vaipui hetkiseksi mietteisiinsä.
"Kyllä Jumala sovittaa sanamme", vastasi hän.
"Ei ainakaan valehteleminen tule kysymykseen", mutisi sisar itsekseen.
Huoneeseen oli vähitellen levinnyt täysi päivänvalo. Se osui herra
Madeleinen kasvoihinkin. Sisar kohotti sattumalta silmänsä.
"Hyvä Jumala, herra!" huudahti hän, "mitä teille on tapahtunut?
Tukkannehan on aivan valkea!"
"Valkea!" toisti hän.
Sisar Simplicellä ei ollut lainkaan kuvastinta; pitkän etsimisen
jälkeen löysi hän eräästä kotelosta palasen kuvastinlasia, jota
sairaalan lääkäri käytti nähdäkseen oliko potilas todellakin kuollut
eikä hengittänyt enää. Herra Madeleine otti lasin palasen, tarkasteli
tukkaansa ja sanoi: "Kas vaan!"
Hän lausui nämä sanat välinpitämättömästi ja ikäänkuin ajatellen muita
asioita.
Sisar tunsi kauhuun jähmettyvänsä kaikesta siitä salaperäisestä, jonka
hän aavisti kätkeytyvän tämän välinpitämättömyyden alle.
Herra Madeleine kysyi:
"Voinko mennä hänen luokseen?"
"Eikö herra Madeleine toimitakaan hänelle lasta takaisin?" sanoi sisar,
tuskin uskaltaen tehdä kysymystään.
"Tietysti, mutta siihen menee ainakin pari kolme päivää".
"Ell'ei hän saisi lainkaan nähdä herra pormestaria", jatkoi sisar
arastellen, "ei hän tietäisi herra pormestarin palanneenkaan; olisi
helppoa pitää häntä kärsivällisenä, ja kun lapsi sitten tulisi,
ajattelisi hän aivan luonnollisesti, että herra pormestari on tuonut
lapsen. Silloin ei tarvitsisi keksiä valeita".
Herra Madeleine näytti miettivän jonkun aikaa, sitten sanoi hän
tyynellä vakavuudellaan:
"Ei käy päinsä, sisareni. Minun täytyy nähdä hänet. Minun on ehkä
kiire".
Nunna ei näyttänyt huomaavan tuota sanaa "ehkä", joka antoi herra
pormestarin sanoille hämärän, kummallisen mielen. Hän vastasi
kunnioittavasti alentaen katseensa ja äänensä:
"Siinä tapauksessa, hän nukkuu, mutta herra pormestari astuu sisään
vaan".
Herra Madeleine puhui jostakin ovesta, joka sulkeutuessaan sai aikaan
melua, niin että sairaskin voisi siitä herätä; sitten astui hän
Fantinen huoneeseen, läheni vuodetta ja raotti uutimia. Hän nukkui.
Hengitys lähti hänen rinnastaan koristen näille taudeille ominaisella
hirvittävällä tavalla, joka vihloo äitien sydäntä, kun he valvovat
öisin kuolemaan tuomitun nukkuvan lapsensa vuoteen ääressä. Mutta tämä
hengitys häiritsi tuskin sitä sanomattoman rauhan ilmettä, joka oli
levinnyt hänen kasvoilleen ja joka unessa muutti hänen muotonsa
kokonaan. Kalpeus oli muuttunut valkeudeksi; hänen poskensa olivat
ruusunpunaiset. Hänen pitkät vaaleat silmäripsensä, ainoa sulo, mikä
hänelle oli jäänyt neitseellisen kauneutensa ja nuoruutensa päiviltä,
värisivät hiljaa, vaikka silmäkannet olivatkin kiinni painettuina. Koko
hänen olentonsa vavahteli aivan kuin olisivat salaperäiset siivet
pyrkineet aukenemaan ja kohottamaan hänet ylä-ilmoihin; tuntui kuin
olisi kuullut niiden havinan, vaikka ne pysyivätkin näkymättöminä. Kun
hän siinä sellaisena lepäsi, ei olisi mitenkään voinut luulla häntä
melkein toivottomasti sairaaksi. Hän näytti pikemmin lentoon kohoavalta
kuin kuolevalta.
Kun käsi ojentautuu irrottamaan kukkaa, värisee oksa ja näyttää
ikäänkuin vetäytyvän pakoon, mutta samalla tarjoavan aarrettaan.
Ihmisruumiissakin tuntuu tuollainen värähdys, kun saapuu hetki, jolloin
kuoleman näkymättömät sormet kurkottautuvat poimimaan sielun.
Herra Madeleine pysähtyi liikkumattomaksi vuoteen ääreen, katsellen
vuoroin sairasta, vuoroin ristiinnaulitun kuvaa, niinkuin hän oli
tehnyt kaksi kuukautta aikaisemmin, päivänä, jolloin hän oli tullut
ensi kerran katsomaan Fantinea tähän turvapaikkaan. He olivat molemmat
samoissa asennoissakin: Fantine nukkui, hän rukoili; nämä kaksi
kulunutta kuukautta olivat tuoneet vain sen muutoksen, että Fantinen
tukka oli nyt harmaa ja hänen valkea.
Sisar ei ollut tullut huoneeseen hänen kanssaan. Hän seisoi vuoteen
ääressä sormi huulilla, aivan kuin olisi tarvinnut kehottaa jotakuta
tässä huoneessa olemaan hiljaa.
Fantine avasi vihdoin silmänsä, huomasi hänet ja kysyi rauhallisesti
hymyten:
"Entä Cosette?"
2.
Fantine on onnellinen.
Fantine ei tehnyt yhtään hämmästyksen eikä ilon elettä; hän oli itse
pelkkää iloa. Hän teki tuon yksinkertaisen kysymyksensä: "entä
Cosette?" niin syvällä luottamuksella, niin suurella varmuudella, niin
täydelleen vailla pienintäkin epäilystä tai rauhattomuutta, ettei herra
Madeleine löytänyt sanaakaan vastaukseksi. Hän jatkoi:
"Minä tiesin, että te seisoitte siinä. Minä nukuin, mutta minä näin
kuitenkin teidät. Minä seurasin Teitä silmilläni koko yön. Teitä
valaisi loistava sädekehä ja teidän ympärillänne oli paljon
taivaallisia olentoja".
Madeleine kohotti katseensa ristiinnaulitun kuvaan.
"Mutta", jatkoi hän, "sanokaahan jo minulle, missä Cosette on? Miksi
ette ole pannut häntä tähän vuoteelleni, jotta olisin nähnyt hänet heti
herätessäni?"
Hän vastasi konemaisesti jotakin, jota hän ei ole koskaan voinut
myöhemmin muistaa.
Onneksi oli lääkäri saanut vihiä ja kiiruhtanut paikalle. Hän tuli
herra Madeleinen avuksi.
"Lapsukaiseni", sanoi lääkäri, "tyyntykää. Tyttönne on jo täällä".
Fantinen silmät sädehtivät ja valaisivat loisteellaan koko hänen
olentonsa. Hän liitti kätensä yhteen, kasvoilla ilme, johon sisältyi
kaikki, mitä rukouksessa voi olla rajuinta ja lempeintä:
"Oi!" huudahti hän, "tuokaa hänet minulle!"
Mikä liikuttava äidin harhaluulo! Cosette oli hänen mielestään yhä
tuollainen pikku-lapsi, jota tuodaan.
"Ei vielä", virkkoi lääkäri, "ei vielä juuri. Teissä on vielä hiukan
kuumetta. Lapsenne näkeminen kiihdyttäisi teitä ja tuottaisi
turmiollisia seurauksia. Teidän täytyy ensin tulla terveeksi".
Fantine keskeytti hänen puheensa tuimasti.
"Mutta minähän olen terve! Minä sanon teille, että minä olen aivan
terve! On tuokin aika tyhmyri, tuo lääkäri! Minä tahdon nähdä lapseni!"
"Nähkääs nyt", sanoi lääkäri, "miten te kiivastutte. Niinkauvan kun te
käyttäydytte tuolla lailla, vastustan minä sitä, että lapsenne
tuotaisiin teille. Ei riitä yksistään nähdä häntä kerran, tulee elää
hänen takiaan. Kun te tulette järkiinne, tuon minä itse hänet tänne".
Äiti-raukka painoi päänsä alas.
"Herra lääkäri, pyydän anteeksi. Ennen en minä olisi suinkaan puhunut
siten kuin minä tässä puhuin, mutta minulle on sattunut niin paljon
onnettomuutta, ett'en joskus enää tiedä mitä puhunkaan. Ymmärrän kyllä,
että te pelkäätte mielenliikutusta; minä odotan niin kauvan kun te vaan
tahdotte, mutta minä vannon teille, ett'ei lapseni näkeminen olisi
tehnyt minuun lainkaan pahaa vaikutusta. Minä näen hänet, minä en ole
jättänyt häntä silmistäni eilis-illasta asti. Tiedättekö, jos hänet nyt
tuotaisiin tänne, niin minä vaan hänelle hellästi, hiljaa puhelisin.
Siinä kaikki. Eikö ole aivan luonnollista, että minä haluan nähdä
lastani, kun on käyty hänet varta vasten noutamassa Montfermeilista? En
ole vihoissani. Tiedän kyllä tulevani onnelliseksi. Koko yön näin vain
valoa ja ihanuutta ja ihmisiä, jotka hymyilivät minulle. Herra lääkäri
saa tuoda Cosetten minulle, milloin hän vaan tahtoo. Minussa ei ole
enää kuumetta, koska olen parantunut; tunnen selvästi, ett'ei minua
vaivaa enää mikään; mutta olen aivan kuin olisin todellakin sairas,
enkä liikahdakaan, tehdäkseni näiden hoitaja-naisten mieliksi. Kun
sitten nähdään, että minä olen niin hiljaa ja niin rauhallinen, silloin
sanotaan: nyt täytyy antaa hänelle lapsensa".
Herra Madeleine oli istuutunut tuolille vuoteen viereen. Fantine
kääntyi häneen päin; hän ponnisteli huomattavasti, näyttääkseen
tyyneltä ja "hyvin kiltiltä", kuten hän tapasi sanoa tuossa sairauden
synnyttämässä avuttomuudessaan ja heikkoudessaan, jotta ei enää
voitaisi olla tuomatta hänelle Cosettea, kun havaittaisiin hänet niin
rauhalliseksi. Mutta vaikka hän näin kokikin hillitä itseään, ei hän
voinut olla tekemättä herra Madeleinelle tuhansia kysymyksiä.
"Oliko teillä hauska matka, herra pormestari? Ah, miten olittekaan
hyvä, kun läksitte noutamaan häntä minulle! Sanokaa vain, miten hän nyt
jaksaa. Onko hän hyvin kestänyt matkan vaivat? Voi! hän ei varmaankaan
tunne minua enää! Näin pitkässä ajassa on hän ehtinyt unohtaa minut,
tuo sydänkäpyseni! Lapsilla niillä ei ole sitten muistoa lainkaan. Ne
ovat aivan kuin lintuset. Tänään ne näkevät yhden esineen, huomenna
toisen, ja sitten ne eivät enää ajattele kumpaistakaan. Oliko hänellä
edes puhtaita liinavaatteita? Pitivätkö nämä Thénardierit hyvää huolta
hänen siisteydestään? Miten oli hänen ruokansa laita? Ah, jos
tietäisitte miten kärsinkään toistaessani kurjuuteni aikana kaikkia
näitä kysymyksiä! Mutta nythän se on sekin ohi. Minä olen iloinen. Oi
kuinka haluaisinkaan häntä nähdä! Herra pormestari, oliko hän teistä
kaunis, tuo minun pikku tyttöseni? Teidän oli kai hyvin kylmä niissä
kyytivaunuissa! Eiköhän häntä voisi tuoda tänne lyhyeksi, lyhyeksi
hetkeksi vaan ja viedä sitten heti pois taas? Sanokaahan! Tehän olette
isäntä täällä, teidänhän vain tarvitsee käskeä!"
Herra Madeleine tarttui hänen käteensä ja sanoi:
"Cosette on kaunis, Cosette voi hyvin, Te saatte nähdä hänet heti,
tyyntykää nyt vaan. Te puhutte liian kiihkeästi ja sitten te
ojentelette käsiänne peitteen alta ja siitä yskänne pahenee".
Yskänpuuskaukset keskeyttivät todellakin Fantinen puhetta melkein joka
sanassa.
Fantine ei nurissut, hän pelkäsi liian kiihkeillä valituksillaan
vähentäneensä luottamusta, jota hän halusi herättää, ja hän ryhtyi
puhelemaan joutavista asioista:
"Se on jokseenkin kaunista seutua se Montfermeil, eikö niin? Kesäisin
on sinne hyvä tehdä huvimatkoja. Miten niiden Thénardierein asiat
luistavat? Ei niillä main paljon isoista väkeä kulje. Se onkin se
heidän majatalonsa jonkunlainen nurkkakapakka vain".
Herra Madeleine piteli yhä hänen kättään omassaan ja tarkasteli häntä
huolestuneena; hän oli ilmeisesti tullut sanomaan Fantinelle asioita,
joiden edessä hän nyt joutui epäröimisen valtaan. Suoritettuaan
tehtävänsä oli lääkäri vetäytynyt pois. Vain sisar Simplice oli heidän
kanssaan. Mutta yht'äkkiä huudahti Fantine kesken tätä hiljaisuutta:
"Minä kuulen hänen äänensä! Hyvä Jumala! Minä kuulen hänen äänensä!"
Hän viittasi kädellään olemaan hiljaa, pidätti hengitystään ja kuunteli
ihastuneena.
Joku lapsi leikki pihalla, portinvartijattaren tai jonkun työläisvaimon
lapsi. Se on niitä sattumia, joita tapaa aina ja jotka näyttävät
kuuluvan surullisten tapahtumain salaperäiseen koneistoon. Lapsi, pieni
tyttönen, hyöri ja hääri ja juoksi lämpimikseen, nauroi ja lauloi
täyttä kurkkua. Ah! Mihin kaikkeen sekaantuvatkaan lasten leikit! Juuri
tämän pienen tytön kuuli Fantine laulavan.
"Oi!" jatkoi hän, "se on minun Cosetteni! Minä tunnen hänen äänensä!"
Lapsi kaikkosi pois niinkuin oli tullutkin, ääni vaikeni, Fantine
kuulosti vielä jonkun aikaa, sitten saivat hänen kasvonsa synkän ilmeen
ja herra Madeleine kuuli hänen puhelevan hiljaa: "Kuinka tuo lääkäri on
ilkeä, kun ei anna minun nähdä lastani! Sillä miehellä onkin niin
pahannäköiset kasvot!"
Mutta vähitellen palasi hänen ilomielensä taas. Hän puheli yhä
itsekseen, pää korvallisella:
"Miten onnellisiksi tulemmekaan! Me saamme ensiksikin pienen puutarhan,
sen on jo herra Madeleine luvannut minulle. Tyttöseni saa leikkiä
puutarhassa. Hän kai tuntee jo kirjaimet, minä opettaisin häntä sitten
tavaamaan. Hän ajaisi ruohikossa takaa perhosia. Minä katselisin häntä.
Ja sitten hän pääsisi ripille. Ah niin! Milloinkahan hän pääsisikään
ripille?"
Hän rupesi laskemaan sormillaan.
"... Yksi, kaksi, kolme, neljä ... hän on nyt seitsemän vanha. Viiden
vuoden päästä. Hän saisi valkean hunnun, hienot harsosukat, hän
näyttäisi oikein pikku-neidiltä. Oi hyvä sisareni, ette tiedäkään,
kuinka tyhmä minä olen, minä ajattelen tässä tyttäreni ripillepääsyä!"
Ja hän rupesi nauramaan.
Herra Madeleine oli päästänyt hänen kätensä. Hän kuunteli Fantinen
juttelua kuin kuunnellaan humisevaa tuulta, silmät maahan luotuina,
ajatus vaipuneena pohjattomiin mietiskelyihin. Äkkiä lakkasi Fantine
puhumasta, hän kohotti vaistomaisesti päätään. Fantine oli muuttunut
hirvittävän näköiseksi.
Hän ei puhunut enää, hän ei enää hengittänyt; hän oli noussut puoliksi
istualleen, laihat olkapäät tulivat esiin paidan alta, hänen kasvonsa,
jotka vielä hetki sitten säteilivät iloa, olivat muuttuneet kalman
kalpeiksi ja hän näytti suuntaavan kauhun suurentamat silmänsä johonkin
hirmunäkyyn huoneen toisessa päässä.
"Jumalani! Mikä teidän on, Fantine?" huudahti herra Madeleine.
Fantine ei vastannut, hän ei irrottanut katsettansa esineestä, jonka
hän tuntui näkevän, hän kosketti toisella kädellään herra Madeleinen
käsivarteen ja toisella viittasi häntä katsomaan taakseen.
Herra Madeleine käännähti ympäri ja näki Javertin.
3.
Javert on tyytyväinen.
Mitä oli tapahtunut?
Kello löi puoli yksi, kun herra Madeleine poistui Arrasin
oikeussalista. Hän tuli majataloonsa juuri parhaaseen aikaan
päästäkseen heti paluumatkalle postivaunuissa, joihin muistamme hänen
tilanneen itselleen paikan. Vähää ennen kello kuutta aamulla oli hän
saapunut Montreuil-sur-Meriin; hänen ensimäisenä huolenansa oli ollut
panna postiin kirjeensä Laffittelle, sekä kiirehtiä sairaalaan Fantinea
katsomaan.
Mutta tuskin oli hän poistunut oikeuden istuntosalista, kun
ensimäisestä hämmästyksestään toipunut yleinen syyttäjä oli ruvennut
puhumaan, välittääkseen Montreuil-sur-Merin kunnianarvoisan pormestarin
mielenvikaisuus-kohtausta, julistaakseen, ett'ei tämä outo tapaus, joka
kyllä selviäisi myöhemmin, ollut missään suhteessa muuttanut hänen
vakaumustaan ja vaatiakseen sillä välin tämän Champmathieun
tuomitsemista, koska hän oli ilmeisesti oikea Jean Valjean. Yleisen
syyttäjän itsepäinen vakaumus oli silminnähtävästi ristiriidassa
kaikkien, niin hyvin yleisön kuin tuomarien ja valamiesten vakaumuksen
kanssa. Puolustajan oli ollut sangen helppoa kumota tämä mahtipontinen
puhe ja osottaa, että herra Madeleinen, s.t.s. oikean Jean Valjeanin
paljastusten kautta oli juttu saanut tykkänään, täydellisesti toisen
luonteen sekä että tuomarein edessä seisoi nyt syytön mies. Asianajaja
oli saanut siitä aiheen ankarasti kosketella oikeudellisia erehdyksiä,
jotka kovaksi onneksi eivät ole niinkään harvinaisia, j.n.e., j.n.e.,
puheenjohtaja oli loppulausunnossaan yhtynyt puolustajaan, ja muutamain
minuuttien kuluttua oli valamiehistö vapauttanut Champmathieun kaikesta
kanteesta.
Mutta yleiselle syyttäjälle piti olla joku Jean Valjean, ja kun hän oli
menettänyt Champmathieun, kävi hän käsiksi Madeleineen.
Heti Champmathieun vapauttamisen jälkeen sulkeutuivat yleinen syyttäjä
ja puheenjohtaja kahdenkeskiseen neuvotteluun. He keskustelivat
"välttämättömyydestä toimittaa Montreuil-sur-Merin herra pormestari
varmaan talteen". Tämä lause on sanasta sanaan otettu herra yleisen
syyttäjän alkuluonnoksesta ilmotuskirjelmäksi prokuraattorille.
Päästyään ensimäisestä liikutuksestaan, ei puheenjohtajalla
enää ollut suuria vastaanväitettävänä. Oikeuden täytyi joka
tapauksessa tehdä tehtävänsä. Ja sitten, sanoaksemme kaikki, vaikka
puheenjohtaja olikin hyvä ja sangen älykäskin mies, oli hän kuitenkin
kiihkeä kuningasmielinen, ja häntä oli loukannut se seikka, että
Montreuil-sur-Merin pormestari oli Cannesin maihinnoususta puhuessaan
sanonut _keisari_ eikä _Buonaparte_.
Annettiin siis vangitsemis-käsky. Yleinen syyttäjä toimitti sen
Montreuil-sur-Meriin erityisellä pikalähetillä ja jätti asian
poliisikomisario Javertin huostaan.
Tiedämme Javertin palanneen Montreuil-sur-Meriin heti todistettuaan.
Javert nousi juuri makuulta, kun lähetti jätti hänelle
vangitsemismääräyksen sekä käskyn tuoda vangittu oikeuden eteen.
Lähetti oli itsekin kokeneimpia poliisimiehiä, ja hän selitti parilla
sanalla Javertille, mitä Arrasissa oli tapahtunut. Yleisen syyttäjän
allekirjottama vangitsemismääräys kuului seuraavasti: "Komisario Javert
vangitkoon herra Madeleinen, Montreuil-sur-Merin pormestarin, jonka on
tämän päivän istunnossa havaittu olevan vapautettu rangaistusvanki Jean
Valjean".
Ken ei olisi tuntenut Javertia ja olisi nähnyt hänet sillä hetkellä,
kun hän tunkeusi sairaalan etuhuoneeseen, ei olisi osannut aavistaakaan
mitään erinomaisempaa olevan tekeillä, vaan olisi Javert hänen
mielestään ollut aivan tavallisen näköinen. Hän oli kylmä, tyyni,
vakava, hänen harmaat hivuksensa valuivat sileinä ohimoille, ja hän
nousi rappuja totutulla hitaudellaan. Mutta ken olisi tuntenut hänet
perin pohjin ja tarkastellut häntä huolellisesti, olisi kauhistunut.
Hänen nahka-kauluksensa solki oli tavalliselta paikaltaan niskassa
siirtynyt vasemman korvan kohdalle. Se osotti suunnatonta kiihtymystä.
Javert oli kaikessa täydellinen; hän ei kärsinyt ryppyä
velvollisuudessaan eikä virkapuvussaan; kaikki kävi sääntöjen
mukaisessa tarkassa järjestyksessä rikoksellisista takin nappeihin
asti.
Jotta hän oli pannut kauluksensa soljen väärään paikkaan, siihen oli
tarvittu jotain suurta mielenliikutusta, sellaista, jota voimme kutsua
sisäiseksi maanjäristykseksi. Hän oli tullut huomiota herättämättä,
ottanut läheiseltä vahti-asemalta mukaansa korpraalin ja neljä
sotilasta, jättänyt sotilaat pihalle ja kysellyt Fantinen huonetta
vanhalta portinvartijattarelta, joka ei osannut lainkaan aavistaa
pahaa, koska hän oli usein ennenkin nähnyt aseistettuja miehiä tulevan
herra pormestarin puheille.
Tultuaan Fantinen huoneen edustalle käänsi Javert avainta, työnsi ovea
auki hiljaa kuin sairaanhoitaja tai sala-urkkija ja astui sisään.
Tai paremmin sanoen, hän ei astunut sisään. Hän jäi seisomaan
kynnykselle oven rakoon, hattu päässä, vasen käsi pistettynä leukaan
asti napitetun päällystakin alle. Kyynärtaipeessa saattoi erottaa hänen
suunnattoman keppinsä lyijynupin, vaikka hän koettikin peittää selkänsä
taakse tuota hirveätä asettaan.
Hän jäi tähän asentoon lähes minuutin ajaksi, kenenkään huomaamatta
hänen läsnäoloaan. Äkkiä kohotti Fantine silmänsä, näki hänet ja sai
herra Madeleinenkin kääntymään.
Kun Madeleinen katse kohtasi Javertin katseen, muuttui tuo
hievahtamaton, liikkumaton, puhumaton Javert kauhistuttavan näköiseksi.
Ei mikään inhimillinen tunne voi muuttua niin hirvittäväksi kuin ilo.
Hänen kasvonsa olivat kuin pahanhengen, joka löytää uhrinsa.
Varma tietoisuus siitä, että nyt hänellä oli vihdoinkin vallassaan Jean
Valjean, loihti hänen kasvoilleen kaiken, mikä liikkui hänen
sielussaankin. Raivoisassa myllerryksessä oli pohjamuta kohoutunut
pinnalle. Nöyryytyksen tunne siitä, että oli vähän jäljiltä eksynyt ja
että oli edes muutamiksi silmänräpäyksiksi erehtynyt tuon Champmathieun
suhteen, oli haihtunut sen ylpeän puolustuksen tieltä, että hänhän oli
ensiksi arvannut oikein ja että hänellähän oli jo niin kauvan ollut
oikea vainu. Javertin tyytyväisyys ilmeni hänen mahtavassa asennossaan.
Voitonriemun koko rumuus kuvastui tälle kalpealle otsalle. Siinä näkyi
kaikki se kamaluus, mikä tyytyväisillä kasvoilla saattaa näkyä.
Javert oli tällä hetkellä kuin taivaassa. Pääsemättä siitä
tietoisuudessaan täysin selville, tunsi hän kuitenkin hämärästi
sisimmässään oman tärkeytensä ja saavuttamansa menestyksen, hän tunsi,
mitenkä hän, Javert, oli oikeuden, valon ja totuuden ruumiillistunut
ilmestys, jonka ylevänä tehtävänä oli pahan musertaminen. Hän näki
takanansa ja ympärillään, suunnattomissa syvyyksissä, esivallan,
oikeuden, tutkittavat asiat, lain kirkkauden, pelottavan rangaistuksen,
kaikki tähdet; hän valvoi järjestystä, hän singahutti lain salamia, hän
kosti yhteiskuntaa vastaan tehdyt rikokset, hän avusti asevoimin
rajatonta hallitusvaltaa; hän kohosi kirkkauteen ja loistoon; hänen
voitossaankin oli vielä jäännös taistelun uhmaa ja ottelun tulisuutta;
siinä ylpeänä, mahtavana seisoessaan kuvasti hän täydessä loistossaan
jonkun säälimättömän julman pääenkelin yli-inhimillistä petomaisuutta;
sen teon synkästä pimennosta, jota hän parhaillaan täytti, välkähti
tuolloin tällöin hänen lujaan kouraansa puserretun yhteiskunnan miekan
hohtava terä; onnellisena ja jalon närkästyksen täyttämänä musersi hän
kantapäällään rikoksen, paheen, kapinahengen, hävityksen, helvetin
voimat; hän sädehti, hän ruhjoi, hän hymyili, ja tästä hirvittävästä
Pyhästä Mikaelista loisti eittämätön suuruus.
Vaikka Javert olikin kauhistuttava, ei hänessä kuitenkaan näkynyt
mitään halpamaista.
Rehellisyys, vilpittömyys, suoruus, vakaumus, velvollisuuden tunto
ovat asioita, jotka väärille poluille johtuessaan voivat tulla
kauhistuttaviksi, mutta jotka kauhistuttavinakin ovat suuremmoisia;
niiden mahtava vaikutus johtuu ihmisluonnon mukaisesti juuri tuosta
kauhun tunteesta. Ne ovat hyveitä, joissa on vain yksi pahe, erehdys.
Hirveimmissä muodoissaan esiintyvän kiihkoilijan rehellisen
säälimättömästä voitonriemusta säteilee kuitenkin jonkunlainen kaameata
kunnioitusta herättävä ylevyys. Kauhistuttavassa onnellisuudessaan oli
Javert itse tietämättään kuitenkin yhtä suuresti surkuteltava kuin
jokainen koston-iloa paistava raaka ja sivistymätön ihminen. Ei voi
ajatella järisyttävämpää, kamalampaa näkyä kuin nämä kasvot, joille
kuvastui kaikki se, mitä voisimme kutsua hyvän pahaksi.
4.
Järjestysvalta tarttuu jälleen saaliiseensa.
Fantine ei ollut nähnyt Javertia lainkaan sen jälkeen kun herra
pormestari oli vapauttanut hänet tämän miehen käsistä. Hänen sairaat
aivonsa eivät osanneet asioita arvostella, mutta siitä oli hän varma,
että Javert oli nyt tullut häntä uudestaan hakemaan. Hän ei voinut
sietää tämän miehen kamalaa ulkomuotoa, hän tunsi menehtyvänsä, hän
peitti käsin kasvonsa ja huusi tuskissaan:
"Herra Madeleine, pelastakaa minut!"
Jean Valjean -- täst'edes emme käytä enää hänestä muuta nimeä -- oli
noussut seisoalleen. Hän sanoi Fantinelle lempeimmällä, levollisimmalla
äänellään:
"Olkaa rauhassa. Ei hän ole tullut teitä hakemaan".
Sitten kääntyi hän Javertin puoleen ja sanoi:
"Tiedän kyllä, mitä varten olette tullut".
Javert vastasi:
"No, joutua siis!"
Äänensävyssä, millä hän lausui nämä kolme sanaa, oli jotakin
raivokasta, vimmattua. Javert ei sanonut: "No, joutua siis!" vaan hän
sanoi: "Na, jautoa sääs!" Ei mikään kirjoitustapa voi ilmaista
äänenväriä, millä nuo sanat lausuttiin; se ei ollut enää inhimillistä
puhetta, se oli pedon murinaa.
Hän ei menetellyt lainkaan tavallisuuden mukaan; hän ei ryhtynyt
selittämään asiaa; hän ei esittänyt kirjettä, missä käskettiin tuoda
vangittu oikeuden eteen. Hänen mielestään oli Jean Valjean jonkunlainen
salakähmäinen, saavuttamaton vihollinen, ovela painija, jota hän oli
pidellyt käsissään jo viisi vuotta voimatta paiskata häntä
tantereeseen. Tämä vangitseminen ei merkinnyt taistelun alkua, se
merkitsi loppua. Hän sanoikin siis vain: "No joutua siis!"
Mutta hän ei edennyt askeltakaan; hän naulitsi Jean Valjeaniin jäätävän
katseensa, jonka hän iski uhriinsa kuin rautakynnen ja jolla hän oli
tottunut vetämään onnettomat vastustamattomasti luoksensa.
Tämän samaisen katseen oli Fantine kaksi kuukautta aikaisemmin tuntenut
tunkevan luihin ja ytimiinsä asti.
Kuullessaan Javertin äreät sanat avasi Fantine silmänsä. Olihan herra
pormestari tuossa lähellä. Mitä tarvitsi hänen pelätä?
Javert astui nyt keskelle huonetta ja karjasi:
"No, eikö sinusta tule lähtöä?"
Onneton Fantine katsahti ympärilleen. Ei ketään muita kuin nunna ja
herra pormestari ollut saapuvilla. Ketä voikaan siis tarkottaa tämä
raaka sinutteleminen? Vain häntä. Hän vapisi.
Silloin näki hän kamalan näyn, niin kamalan, ett'ei ollut moista
aavistanut edes kauheimmissa kuumehourailuissaan.
Hän näki sala-urkkija Javertin tarttuvan herra pormestaria kauluksesta;
hän näki herra pormestarin taivuttavan päänsä. Hän luuli maailmanlopun
tulevan.
Javert oli todellakin tarttunut Jean Valjeania kauluksesta.
"Herra pormestari!" kirkaisi Fantine.
Javert purskahti nauruun, tuohon inhottavaan nauruun, joka paljasti
ikeniä myöten kaikki hänen hampaansa.
"Ei täällä ole enää herra pormestaria!"
Jean Valjean ei kokenutkaan irrottaa kättä, joka piteli hänen
takinkauluksestaan. Hän sanoi:
"Javert..."
Javert keskeytti:
"Sinun tulee kutsua minua herra komisarioksi".
"Herra", jatkoi Jean Valjean, "haluaisin puhua teille pari sanaa kahden
kesken".
"Kovaa! Puhu kovaa!" vastasi Javert; "minulle puhutaan aina kovaa!"
Jean Valjean jatkoi ääntään hiljentäen:
"Minulla olisi vain muuan harras pyyntö teille..."
"Johan minä käskin sinua puhumaan kovaa".
"Mutta sitä ei saa kuulla muut kuin te..."
"Mitä se minua koskee? Minä en kuuntele!"
Jean Valjean kääntyi hänen puoleensa ja kuiskasi hänelle nopeasti ja
hyvin hiljaa:
"Myöntäkää minulle kolme päivää! Kolme päivää, mennäkseni hakemaan
tämän onnettoman naisen lasta! Minä maksan, mitä vaan vaaditte. Te
voitte tulla mukaani, jos haluatte".
"Jopa nyt pilojasi puhut!" huusi Javert. "Etpä totta tosiaan ole
tyhmimpiä! Sinä pyydät minulta kolmea päivää päästäksesi pakoon! Sanot
muka lähteväsi hakemaan tämän naikkosen lasta! Ompa se viisaasti
keksitty!"
Fantine säpsähti.
"Lastani!" huudahti hän, "hakemaan! Hän ei siis olekaan täällä!
Sisareni, vastatkaa, missä on Cosette? Tahdon lapseni! Herra Madeleine!
Herra pormestari!"
Javert polki jalkaa.
"Siinä toinen! Pidätkö kitasi, senkin lunttu! On tämäkin kaunista
paikkakuntaa tämä, missä kaleerivangit ovat hallitusmiehiä ja missä
yleisiä naisia hoidellaan kuin kreivittäriä ikään. Mutta kyllä tästä
nyt tulee sukkela loppu! Jo oli aikakin!"
Hän katsahti tuikeasti Fantineen ja lisäsi, tarttuen kourallaan Jean
Valjeanin kaulaliinaan, kaulukseen ja paitaan yhtaikaa:
"Minä sanon sinulle, ett'ei ole olemassa herra Madeleinea eikä herra
pormestaria. On olemassa vain varas, rosvo, rangaistusvanki Jean
Valjean! Häntä minä tässä juuri pitelen! Ja muuta hän ei ole!"
Fantine kavahti äkkiä kohoksi, nojaten jäykkiin käsivarsiinsa ja
käsiinsä, katseli Jean Valjeania, katseli Javertia, katseli nunnaa,
avasi suunsa kuin puhuakseen, korinaa kuului hänen kurkustaan, hänen
hampaansa kalisivat, hän ojenteli tuskissaan käsivarsiansa, availi
suonenvedontapaisesti nyrkkejänsä, etsi apua ympäriltään kuin hukkuva,
ja vaipui sitten kuin musertuneena tyynylleen. Pää kolahti vuoteen
laitaa vastaan ja retkahti rinnalle, suu levisi ammolleen, silmät
olivat auki, niiden tuike sammunut.
Hän oli kuollut.
Jean Valjean laski kätensä Javertin kädelle, joka häntä piteli, avasi
sen kuin lapsen käden ja sanoi:
"Te olette tappanut tämän naisen!"
"Lopettakaamme!" huusi Javert raivoissaan. "En minä ole tullut tänne
puheita kuuntelemaan. Heittäkäämme kaikki joutavat. Vahti odottaa
alhaalla. Matkaan heti, tai tahdotteko käsiraudat!"
Huoneen nurkassa oli muuan vanha, ränsistynyt rautasänky, jota sisaret
käyttivät leposijanaan valvoessaan sairaiden luona. Jean Valjean astui
tämän sängyn luo, irrotti siitä silmänräpäyksessä jo kovin hontelon
pääpuolen, mikä oli hyvin helppo tehtävä hänen voimilleen, tarttui
kourin vahvimpaan rautatankoon ja mitteli katseillaan Javertia. Javert
peräytyi ovelle.
Rautatanko kädessään astui Jean Valjean hitaasti Fantinen vuodetta
kohti. Saavuttuaan sen ääreen kääntyi hän ympäri ja sanoi Javertille
tuskin kuuluvalla äänellä:
"Annan teille sen neuvon, ett'ette häiritse minua tällä hetkellä".
Varmaa on, että Javert vapisi.
Hän ajatteli ensin lähteä hakemaan vahtia, mutta Jean Valjean voi sillä
välin luikkia tiehensä. Hän jäi siis huoneeseen, tarttui keppiinsä
alapäästä kiinni ja nojasi ovenpieleen, hellittämättä Jean Valjeania
silmistään.
Jean Valjean laski kyynärpäänsä sängyn pielustalle, nojasi otsaansa
käteensä ja katseli liikkumatonna lepäävää Fantinea. Hän jäi tähän
asentoon puhumattomaksi, hievahtamattomaksi, ajattelematta varmaankaan
enää mitään tämän maailman asioita. Hänen kasvoillaan ja hänen
asennossaan näkyi enää vain sanomattoman säälin ilme. Hetkisen näin
tuijoteltuaan kumartui hän Fantinen puoleen ja alkoi puhella hänelle
hiljaa.
Mitä sanoi hän Fantinelle? Mitä saattoi sanoa tämä mies, joka oli
kadotukseen ja kiroukseen tuomittu, tälle naiselle, joka oli kuollut?
Mitä hän puhui? Ei kukaan ihminen maan päällä sitä kuullut. Kuuliko
sitten kuollut hänen sanansa? Niitä on liikuttavia harhaluuloja, jotka
ovat ehkä ylevintä todellisuutta. Varmaa kuitenkin on että sisar
Simplice, ainoa tapahtuman todistaja, on usein kertonut selvään
nähneensä sillä hetkellä, jolloin Jean Valjean puhui Fantinen korvaan,
kohoovan näille kalpeille huulille ja näihin hämäriin, haudan
hämmästystä kuvastaviin silmiin sanoin selittämättömän, kirkkaan hymyn.
Jean Valjean tarttui molemmin käsin Fantinen päähän ja laski sen
tyynylle hellävaroen kuin äiti lapsensa pään, veti kiinni hänen
paitansa rihman ja työnsi huolellisesti hänen hivuksensa päähineen
alle. Sitten sulki hän kuolleen silmät.
Fantinen kasvot näyttivät tällä hetkellä kummallisen kirkastuneilta.
Kuolema merkitsee astumista suuren valon piiriin.
Fantinen käsi riippui vuoteen ulkopuolella. Jean Valjean polvistui
tämän käden eteen, kohotti sitä hellästi ja painoi siihen suudelman.
Sitten nousi hän jälleen seisoalleen ja sanoi Javertiin päin kääntyen:
"Nyt olen teidän käytettävissänne".
5.
Sopiva hauta.
Javert vei Jean Valjeanin kaupungin vankilaan.
Herra Madeleinen vangitseminen synnytti Montreuil-sur-Merissä
tavattoman melun tai paremmin sanoen: tavattoman mieltenkuohun.
Sydäntämme särkee, mutta me emme voi salata sitä seikkaa, että
kuullessaan vain nuo sanat: _Hän on entinen kaleeriorja_, heittivät
melkein kaikki hänet oman onnensa nojaan. Vähemmässä kuin kahdessa
tunnissa oli ehditty unohtaa kaikki hyvä, mitä hän oli tehnyt, ja
hänestä tuli "vain kaleerivanki". Tähän tulee kuitenkin lisätä, ett'ei
tunnettu vielä kaikkea, mitä oli tapahtunut Arrasissa. Koko päivän
kuuli kaikkialla kaupungissa tämäntapaisia keskusteluja:
"Tiedättehän! Hän on vapautettu rangaistusvanki! -- Kuka sitten? --
Pormestari. -- Loruja! Herra Madeleineko? -- Niin. -- Oikeinko totta?
-- Ei hänen nimensä ollutkaan Madeleine, vaan joku inhottava Béjean,
Bojean, Boujean. -- Ah! Jumalani! -- Hänet on vangittu. -- Vangittu! --
Viety kaupungin vankilaan siksi, kunnes hänet muutetaan toiseen
paikkaan. -- Kunnes hänet muutetaan toiseen paikkaan! Muutetaanko
hänet! Minne hänet muutetaan? -- Hänet viedään rikos-oikeuden eteen
eräästä varkaudesta julkisella tiellä, jonka hän kuuluu tehneen
aikoinaan. -- No johan minä sitä ajattelin! Tämä mies oli niin liian
hyvä, liian täydellinen, liian lempeä. Hän kieltäytyi kunniarististä,
hän jakeli rahoja kaikille paitaressuille, joita tapasi. Jo minä sitä
aina aavistelin, että siinä takana on varmaan joku roskainen juttu!"
"Salongeissa" varsinkin piestiin kieltä tähän suuntaan.
Muuan vanha vallasnainen, _Drapeau blanc'in_[67] tilaaja, päästi
ilmoille seuraavan mietelmän, jonka syvyyksiin on melkein mahdotonta
tunkeutua:
"En ole lainkaan pahastunut. Se niitä buonapartelaisia opettaa!"
Näin hävisi Montreuil-sur-Meristä haamu, joka oli kulkenut herra
Madeleinen nimellä. Kolme, neljä henkilöä koko kaupungissa pysyi
uskollisena hänen muistolleen. Vanha portinvartijatar, joka oli häntä
palvellut, kuului näiden joukkoon.
Saman päivän iltana istui tämä kunnon vanhus kopissaan vielä vallan
säikäyksissään ja surullisten ajatusten rasittamana. Tehdas oli ollut
suljettuna koko päivän, pääportti vahvasti lukossa, katu autiona. Koko
talossa oli vain nuo kaksi nunnaa, sisar Perpetua ja sisar Simplice,
jotka valvoivat Fantinen ruumiin ääressä.
Lähetessä sen hetken, jolloin herra Madeleinen oli tapa tulla kotiin,
nousi kelpo portinvartijatar vaistomaisesti, otti eräästä laatikosta
herra Madeleinen huoneen avaimen sekä kynttilän, jota hän käytti
iltaisin rappuja noustessaan, pisti sitten avaimen naulaan, josta hän
oli tottunut sen ottamaan, ja laski kynttilän siihen viereen, aivan
kuin odottaisi hän herra Madeleinea nytkin tulevaksi. Sitten hän
istuutui jällen tuolilleen ja vaipui ajatuksiinsa. Kelpo eukko oli
tehnyt kaiken tuon tietämättään, tajuamattaan.
Vasta parin tunnin kuluttua heräsi hän mietiskelyistään ja huudahti:
"Voi hyvä Jumala Jeesus! Kun olen pannut hänen avaimensa naulaan!"
Siinä hetkessä avautui kopin lasiluukku, käsi pistihe aukosta sisään,
otti avaimen ja kynttilän sekä sytytti sen toisesta kynttilästä, joka
paloi kopin pöydällä.
Portinvartijatar nosti silmänsä ja hämmästyi sanattomaksi, kirkaisun
tukahtuessa kurkkuun.
Hän tunsi nämä sormet, tämän käsivarren, tämän päällystakin hihan.
Se oli herra Madeleine.
Hän seisoi muutaman sekunnin ajan voimatta saada sanaakaan suustaan,
_ällistyneenä_, kuten hän itse sanoi perästä päin, tapauksesta
kertoessaan.
"Hyvä Jumala! Herra pormestari!" huudahti hän vihdoin, "minä kun luulin
Teidän olevan..."
Hän pysähtyi, hänen lauseensa loppu olisi loukannut alkua. Jean Valjean
oli yhä hänen mielestään herra pormestari.
Jean Valjean täydensi hänen ajatuksensa.
"Vankilassa", sanoi hän. "Siellä minä olinkin. Mutta minä mursin
akkunan rautaristikon, pudottauduin katonrajasta maahan ja olen nyt
tässä. Minä menen nyt huoneeseeni, käskekää puheilleni sisar Simplice.
Hän on kaiketi tuon vaimoraukan luona."
Vanhus totteli kiireesti.
Jean Valjean ei häntä millään tavalla varottanut; hän oli varma siitä,
että hän pitäisi hänen turvallisuudestaan parempaa huolta kuin hän
itse.
Ei ole saatu selville, miten hänen oli onnistunut päästä pihaan
avaamatta pääporttia. Hänellä oli tosin aina mukanaan erikoinen avain,
joka avasi erään pienen sivuportin; mutta kaihan oli tutkittu hänen
taskunsa ja otettu tuo avain pois. Tätä seikkaa ei ole voitu selvittää.
Hän nousi rappuja, jotka johtivat hänen huoneeseensa. Saavuttuaan ylös
laski hän kynttilänsä rappujen viimeiselle astuimelle, avasi hiljaa
ovensa, sulki haparoiden akkunan ja ulkoluukut, palasi sitten noutamaan
kynttiläänsä ja astui jälleen huoneeseensa.
Tämä varovaisuus olikin tarpeen; sillä muistammehan, että hänen
akkunansa näkyi kadulle.
Hän heitti silmäyksen ympärilleen, tuolilleen, vuoteelleen, johon ei
oltu koskettu kolmeen päivään. Ei näkynyt pienintäkään jälkeä
tois-öisestä epäjärjestyksestä. Portinvartijatar oli "korjannut
huoneen". Hän oli sitäpaitsi poiminut tuhasta ja asettanut siististi
pöydälle raudotetun kepin pätkät ja mustuneen kahden frangin rahan.
Jean Valjean kirjotti eräälle paperilehdelle: _Tässä ovat raudotetun
keppini pätkät sekä Pikku-Gervaisilta varastettu kahden frangin raha,
josta puhuin silloin rikosoikeuden istunnossa_. Hän laski tälle
paperilehdelle hopearahan ja raudotetun kepin pätkät niin, että ne
ensinnä näkyivät huoneeseen astuttaessa. Hän otti kaapista vanhan
paitansa ja repi sen kappaleiksi. Niin sai hän kangasliuskoja, joihin
hän kääri nuo kaksi hopeaista kynttilänjalkaa. Muuten ei hän ollut
lainkaan kiireissään eikä kiihdyksissään, sillä kääriessään piispan
kynttilänjalkoja paitaansa pureskeli hän ahkerasti mustaa
leivänpalasta. On luultavaa, että hän oli paetessaan vankilasta tuonut
leivänpalan mukanaan.
Tämän todistivat ne leivänmuruset, jotka myöhemmin oikeuden käskystä
toimitetussa tutkimuksessa löydettiin huoneen lattialta.
Koputettiin ovelle hiljaa kaksi kertaa.
"Sisään!" sanoi hän.
Tulija oli sisar Simplice.
Hän oli kalpea, hänen silmänsä olivat punaiset, kynttilä huojui hänen
kädessään. Kohtalon ankarat iskut ovat siitä omituisia, että vaikka
olisimme kuinka täydellisiä tai paatuneita tahansa, ne kiskovat
salatuimmistakin syvyyksistä ihmis-luonnon esiin ja pakottavat sen
näyttäytämään pinnalla. Tämänpäiväisissä mielenliikutuksissa oli
nunnasta tullut jälleen nainen. Hän oli itkenyt ja hän vapisi.
Jean Valjean sai juuri kirjottaneeksi muutamia rivejä paperille, jonka
hän ojensi nunnalle sanoen: "Sisareni, toimittakaa tämä herra
rovastille".
Paperia ei oltu taivutettu kokoon. Hän vilkaisi siihen.
"Kyllä Te saatte lukea sen", sanoi Jean Valjean.
Hän luki:
"Pyydän herra rovastia ottamaan huostaansa kaiken, mitä tänne jää
minulta. Hän suvainnee hyväntahtoisesti maksaa siitä minun
oikeus-kuluni sekä tänään kuolleen naisen hautaamis-kustannukset. Loppu
jääköön köyhille."
Sisar tahtoi puhua, mutta hän voi tuskin sopertaa muutamia
käsittämättömiä äännähdyksiä. Lopulta onnistui hänen kuitenkin saada
sanotuksi:
"Eikö herra pormestari haluaisi viimeistä kertaa tulla katsomaan sitä
onnetonta nais-raukkaa?"
"En", sanoi hän, "minua ajetaan takaa, minut voitaisiin helposti
vangita hänen huoneessaan ja se häiritsisi häntä."
Tuskin oli hän päättänyt lauseensa, kun kovaa melua kuului
rappukäytävästä. He erottivat nousevain askelten kolinaa ja he kuulivat
vanhan portinvartijattaren huutavan korkeimmalla, kimeimmällä äänellä:
"Hyvä herra, minä vannon Teille Pyhän Jumalan kautta, ett'ei kukaan ole
käynyt tästä sisään koko päivänä eikä koko iltanakaan, minäkään en ole
liikahtanut kopistani!"
Mies vastasi:
"Mutta tuolla huoneessahan on valoa."
He tunsivat Javertin äänen.
Huone oli laitettu sillä tavoin, että ovi peitti oikealle kädelle
avautuessaan yhden nurkan kokonaan. Jean Valjean puhalsi kynttilänsä
sammuksiin ja asettui tähän nurkkaan.
Sisar Simplice vaipui polvilleen pöydän viereen.
Ovi avautui.
Javert astui sisään.
Käytävästä kuului useampain miesten kuisketta ja portinvartijattaren
innokkaita vastaväitteitä.
Nunna ei nostanut silmiään. Hän rukoili.
Hänen pieni kynttilänsä oli takanotsalla ja loi ympärilleen vain
heikkoa valoa.
Javert huomasi sisaren ja pysähtyi neuvottomana.
Muistamme, että Javertin olemuksen peruste, hänen alku-aineensa, hänen
ilmakehänsä oli kaiken esivallan kunnioitus. Hän oli valettu yhdestä
kappaleesta, eikä hän sietänyt vastaväitteitä eikä rajotuksia. Hänen
mielestään oli tietysti kirkollinen esivalta ensimäinen kaikista, hän
oli uskollinen, pintapuolinen ja sääntöjä noudattava tässä kohdassa
niinkuin muissakin. Hänen silmissään oli pappi korkeampi henki, joka ei
voi erehtyä, ja nunna pyhä olento, joka ei voi tehdä syntiä. Molemmat
olivat hänen nähdäkseen maailman pahuudelta visusti suljettuja sieluja,
ja niissä oli yksi ainoa ovi, joka avautui vain totuutta julistaakseen.
Huomattuaan nunnan aikoi hän ensin poistua.
Mutta oli olemassa toinenkin velvollisuus, joka häntä piteli ja työnsi
voimakkaasti vastakkaiseen suuntaan. Hän jäi siis paikalleen ja --
yritti vain yhden kysymyksen.
Nunna oli juuri sisar Simplice, joka ei ollut eläissään valehdellut.
Javert tiesi sen ja kunnioitti häntä erikoisesti sen takia.
"Sisareni," sanoi hän, "oletteko yksin tässä huoneessa?"
Seurasi hirvittävä hetki, jonka kuluessa portinvartijatar-parka tunsi
voimainsa raukeavan.
Sisar kohotti päänsä ja vastasi:
"Olen."
"Te ette siis ole nähnyt", jatkoi Javert, "-- suokaa anteeksi, jos yhä
vaivaan, velvollisuuteni käskee -- tänä iltana erästä henkilöä, erästä
miestä. Hän on karannut, me etsimme häntä -- Jean Valjeania, ettekö ole
nähnyt häntä?"
Sisar vastasi:
"En."
Hän valehteli. Hän oli valehdellut kaksi kertaa peräkkäin, epäröimättä,
nopeasti, ikäänkuin uhraten oman itsensä.
"Suokaa anteeksi", sanoi Javert ja poistui syvään kumartaen.
Oi hurskas nainen! Te ette ole enää moneen, moneen vuoteen ollut
elävien joukossa; Te olette tavannut valkeudessa sisarenne puhtaat
neitsyet ja veljenne enkelit; luettakoon tämä valhe hyväksenne
paratiisissa!
Sisaren vakuutus oli Javertista niin ratkaiseva ja luotettava, ett'ei
hän lainkaan huomannut sitä omituista seikkaa, että juuri sammutettu
kynttilä savusi pöydällä.
Tuntia myöhemmin kulki muuan mies läpi metsikköjen ja sumuisten
laaksojen, edeten nopeasti Montreuil-sur-Meristä Pariisia kohti. Tämä
mies oli Jean Valjean. Pari kolme kuorma-ajuria, jotka kohtasivat
hänet, ovat myöhemmin kertoneet hänen kantaneen kädessään jotain myttyä
sekä olleen puettuna työmekkoon. Mistä oli hän saanut tämän mekon.
Siitä ei päästy milloinkaan selville. Muuan vanha työmies oli muutamia
päiviä aikaisemmin kuollut tehtaan sairaalassa, jättäen ainoaksi
perinnökseen mekkonsa. Ehkä Jean Valjeanilla oli juuri tämä mekko.
Lopuksi sananen Fantinesta.
Meillä on kaikilla sama äiti, maa. Fantine jätettiin tämän äidin
huomaan.
Rovasti luuli tekevänsä oikeimmin -- ja ehkäpä tekikin -- säästäessään
Jean Valjeanin jälkeenjättämästä omaisuudesta mahdollisimman paljon
köyhille. Sillä mistä olikaan lopulta kysymys? Kaleeri-vangista ja
yleisestä naisesta. Sentähden teki hän Fantinen hautaamisen
mahdollisimman mutkattomaksi ja supisti sen tuohon kaikkein
välttämättömimpään: yhteiseen hautaan.
Fantine haudattiin siis kirkkotarhan vapaaseen kulmaan, joka kuuluu
kaikille eikä kenellekään ja jonne köyhät kuopataan. Onneksi osaa
kuitenkin Jumala löytää sielun. Hämärän vaipuessa maille mantereille
laskettiin Fantine viimeiseen lepoonsa tuntemattomien luiden joukkoon;
kohta oli hänkin tomuksi muuttuva, tuntemattomaksi, hajoavaksi tomuksi.
Hänet heitettiin yleiseen hautaan.
Hänen hautansa oli aivan hänen vuoteensa kaltainen.
(_Fantinen II osan loppu_.)