1.
Lepo alkaa.
Herra Madeleine toimitti Fantinen talossaan sijaitsevaan
sairashuoneeseen. Hän jätti hänet laupeudensisarten huostaan, jotka
panivat hänet vuoteeseen. Hän sai kovan kuumeen. Suurimman osan yötä
hän houraili ja huusi. Lopulta hän kuitenkin vaipui uneen.
Seuraavan päivän keskivaiheilla heräsi Fantine, hän kuuli hengitystä
vuoteensa äärestä, hän työnsi uutimet syrjään ja näki herra Madeleinen
seisovan siinä vieressään, silmät tähdättyinä johonkin hänen päänsä
yläpuolelle. Tämä katse oli täynnä sääliä, tuskaa ja rukousta. Hän
seurasi sen suuntaa ja näki sen kohdistuvan seinään kiinnitettyyn
ristiinnaulitunkuvaan.
Herra Madeleine oli nyt Fantinen silmissä tykkänään muuttanut
muotoansa. Hän näytti hänestä valohohteen ympäröimältä. Madeleine oli
ikäänkuin rukouksiin vaipunut. Fantine katseli häntä kauvan,
uskaltamatta keskeyttää. Sitten kysyi hän arasti:
"Mitä Te siinä teette?"
Herra Madeleine oli ollut tässä asennossa jo tunnin ajan. Hän oli
odottanut Fantinen heräämistä. Hän tarttui tytön käteen, koetteli hänen
valtasuontansa ja vastasi:
"Mitenkä voitte nyt?"
"Hyvin, nukuinkin aika lailla", sanoi hän. "Luulen tästä pian
paranevani. Ei tämä niin vaarallista ole".
Madeleine virkkoi sitten, vastaten hänen ensimäiseen kysymykseensä
ikäänkuin olisi sen vast'ikään kuullut:
"Minä rukoilin tuota kärsivää tuolla ylhäällä".
Ja lisäsi ajatuksissaan: "Täällä alhaalla kärsivän puolesta".
Herra Madeleine oli käyttänyt yön ja aamupäivän tietojen hankkimiseen.
Hän tiesi nyt kaikki. Hän tunsi pienimpiä yksityiskohtiaan myöten
Fantinen surkean tarinan. Hän jatkoi:
"Te olette paljon kärsinyt, äiti parka! Oi, älkää kohtaloanne
surkutelko, Teillä on nyt valittuin osa. Tällä lailla tekevät ihmiset
enkeleitä. Se ei ole heidän vikansa; he eivät osaa toisin menetellä.
Katsokaas: helvetti, josta tulette, on ensimäinen muoto taivasta.
Täytyy alkaa siitä".
Hän huokasi raskaasti. Ja Fantine hymyili hänelle tuota merkillistä
hymyään, josta puuttui kaksi hammasta.
Javert oli samana yönä kirjottanut kirjeen. Hän jätti tämän kirjeen
itse seuraavana aamuna Montreuil-sur-Merin postitoimistoon. Se oli
osotettu Pariisiin: _Herra Chabouilletille, herra poliisipäällikön
sihteerille_. Vahtiaseman tapahtumat olivat tulleet yleisesti tiedoksi,
ja niin päättelivätkin postitoimiston hoitajatar ja muutamat muutkin
henkilöt, jotka näkivät kirjeen ennen lähettämistä ja jotka
tunsivat Javertin käsialan osotteessa, että kirje sisälsi hänen
eronhakemuksensa.
Herra Madeleine kiiruhti kirjottamaan Thénardiereille. Fantine oli
heille velkaa satakaksikymmentä frangia. Hän lähetti heille kolmesataa
frangia, käskien heitä pitämään summan hyvänään ja heti tuomaan lapsen
Montreuil-sur-Meriin, missä sen sairas äiti sitä kärsimättömästi
odotti.
Tämä häikäisi Thénardierin. -- "Älkäämme hiidessä päästäkö lasta
käsistämme!" sanoi hän eukolleen. "Tuosta pikku sirkkusestapa alkaa
vääntyä oikea lypsylehmä. Arvaanpa asian. Joku löylynlyömä on
piikiintynyt äitiin".
Thénardier lähetti vastaukseksi mainiosti sommitellun menoluettelon,
joka päättyi viiteensataan frangiin. Tähän luetteloon sisältyi muuan
yli kolmensadan frangin erä kahden eittämättömän varman laskun nojalla,
toinen lääkäriltä, toinen apteekkarilta, jotka olivat hoitaneet ja
lääkinneet kahden pitkän sairauden aikana Époninea ja Azelmaa. Kuten
olemme huomauttaneet, ei Cosette ollut päivääkään sairastanut. Tarvitsi
vain hiukan muuttaa nimiä, siinä koko juttu. Thénardier kirjotti
luettelon syrjään: _saatu rahassa kolmesataa frangia_.
Herra Madeleine lähetti heti kolmesataa frangia lisää ja kirjotti:
Tuokaa heti Cosette tänne.
"Hei hemmetissä!" sanoi Thénardier, "älkäämme hellittäkö lasta
käsistämme".
Mutta Fantine ei ottanut parantuakseen. Hän oli yhä sairashuoneessa.
Sisaret olivat alussa vain sangen vastenmielisesti hoitaneet ja
vaalineet "tätä naikkosta". Joka on nähnyt Reimsin tuomiokirkon
korkokuvat, muistaa varmaankin sen alahuulen nyrpistyksen, millä
viisaat neitseet kunnioittavat tyhmiä neitseitä. Tuo antiikkinen
ylenkatse, jota vestanneitsyet osottivat itämaalaisille ilotytöille, on
kaikkein syvimpiä naisellisen arvokkuuden tunteita; laupeuden sisaret
olivat sitä tunteneet, sitäkin suuremmassa määrässä, kun heidän
uskontonsa oli siinä apuna. Mutta muutamain päiväin päästä oli Fantine
riisunut heiltä aseet. Hänellä oli aina huulillaan lempeitä ja
ystävällisiä sanoja, ja hänen äidinrakkautensa oli liikuttava.
Kerrankin kuulivat sisaret hänen kuumehoureissa puhelevan: "Minä olen
syntiä tehnyt, mutta kun saan lapseni luokseni, niin on se sen merkki,
että Jumala on minulle anteeksi antanut. Kun minä vielä paheessa ryvin,
en olisi tahtonut pitää Cosettea luonani, minä en olisi voinut kestää
hänen ihmettelevää, surullista katsettaan. Mutta juuri hänen
tähtensähän minä pahetta harjotinkin, ja siitä syystä antaa Jumala
minulle anteeksi. Minä tunnen varmasti Jumalan siunauksen heti kun
Cosette vaan tulee tänne. Minä häntä katselisin, tekisi minulle niin
hyvää katsella sitä viatonta lasta. Hän ei tiedä mitään. Hänhän on
enkeli, sisareni! Siinä ijässä eivät siivet vielä ole pudonneet".
Herra Madeleine kävi häntä katsomassa kaksi kertaa päivässä, ja aina
kysyi Fantine häneltä:
"Joko minä kohta saan nähdä Cosetteni?"
Hän vastasi:
"Ehkä huomen-aamulla. Odotan häntä saapuvaksi millä hetkellä tahansa".
Ja äidin kalpeat kasvot säteilivät.
"Ah!" sanoi hän, "kuinka tulenkaan onnelliseksi!"
Sanoimme juuri, ett'ei hän ottanut parantuakseen. Päinvastoin näytti
hänen tilansa pahenevan viikko viikolta. Tämä paljaalle iholle
hartioiden väliin pistetty lumikourallinen oli saanut aikaan äkillisen
seisahduksen hikirauhasten toiminnassa, ja seurauksena oli, että
hänessä jo vuosikausia kytenyt tauti nyt puhkesi voimakkaammin ilmi.
Niihin aikoihin alettiin rintatautien tutkimisessa ja hoidossa seurata
Laënnecin mainioita ohjeita. Lääkäri tutki Fantinea ja pudisti päätään.
Herra Madeleine sanoi lääkärille:
"No?"
"Eikö hänellä ole lapsi, jota hän haluaa nähdä?" kysyi lääkäri.
"On".
"Koettakaa noutaa se kiiruusti".
Herra Madeleine vavahti.
Fantine kysyi häneltä:
"Mitä lääkäri sanoi?"
Herra Madeleine pakottautui hymyyn.
"Hän käski noutamaan hyvin pian lapsenne. Siitä Te paranette".
"Oi niin!" huudahti hän, "siinä on hän oikeassa! Mutta minkätähden
viivyttelevät ne Thénardierit niin kauvan sitä lasta! Oi, hän tulee,
minun pikku Cosetteni! Vihdoinkin saan nähdä tuon kultalapsen ja pitää
hänet oikein luonani!"
Mutta Thénardier "ei hellittänytkään lasta käsistään", vetihän vaan
tuhansia verukkeita. Cosette oli muka hiukan sairaloinen vielä eikä
voinut näin talvisydännä lähteä matkalle. Ja sitten oli siellä ja täällä
paikkakunnalla joukko kiireellisiä pikku velkoja, joista hänen piti nyt
ottaman selkoa, j.n.e., j.n.e.
"Minä lähetän jonkun hakemaan Cosetten", sanoi ukko Madeleine. "Jos on
tarvis, lähden itse".
Hän piirsi Fantinen sanelun mukaan seuraavan kirjeen, jonka alle
Fantine piirsi nimensä:
"Herra Thénardier,
"Jättäkää Cosette tämän kirjelipun tuojalle. Kyllä ne pikku velat
maksetaan. Saan täten tervehtiä kunnioittaen.
"_Fantine_".
Sillävälin sattui muuan aavistamaton tapaus. Veistäkäämmepä miten
veistämmekin sitä salaperäistä marmorilohkaretta, mistä elämämme on
muodostettu, aina näkyy siinä kohtalon musta juova.
2.
Miten Deanista voi tulla Champ.
Eräänä aamuna herra Madeleinen istuessa työhuoneessaan järjestämässä
edeltäpäin muutamia kiireellisiä virka-asioita Montfermeilen matkan
varalta, tultiin ilmottamaan, että poliisikomisario Javert tahtoi häntä
puhutella. Kuullessaan tuon nimen ei herra Madeleine voinut olla
tuntematta vastenmielistä vaikutusta. Vahtiasemalla sattuneiden
tapausten jälkeen oli Javert alkanut vältellä häntä yhä enemmän, eikä
herra Madeleine ollut häntä sen koommin nähnyt.
"Käskekää sisään", sanoi hän.
Javert astui huoneeseen.
Herra Madeleine istui lähellä uunia, kynä kädessä, katse
kiintyneenä asiakirjavihkoon, jota hän selaili ja johon hän teki
syrjähuomautuksia ja joka sisälsi katupoliisin tiedonantoja
rikkomuksista järjestyssääntöjä vastaan. Hän ei antanut Javertin tulon
lainkaan häiritä itseään. Hän ei saattanut olla ajattelematta Fantine
raukkaa, ja hän katsoi sopivaksi esiintyä kylmänä, virallisena.
Javert tervehti kunnioittavasti herra pormestaria, joka istui selkä
päin. Herra pormestari ei suvainnut katsahtaakaan häneen, vaan jatkoi
asiakirjojensa tarkastelemista.
Javert eteni pari kolme askelta ja pysähtyi sitten, hiljaisuutta
häiritsemättä.
Kasvonpiirteiden tutkija, joka olisi tuntenut Javertin luonteen, joka
olisi pitempiä aikoja tarkastellut tätä sivistyneen yhteiskunnan
palvelukseen joutunutta villi-ihmistä, tätä kummallista roomalaisen,
spartalaisen, munkin ja sotamiehen sekotusta, tätä läpeensä rehellistä
vakoilijaa, tätä neitseellistä salaurkkijaa, kasvonpiirteiden tutkija,
joka olisi tuntenut hänen salaisen, vanhan vastenmielisyytensä herra
Madeleinea kohtaan, hänen riitansa pormestarin kanssa Fantinen jutussa,
ja joka olisi nyt silmäillyt Javertia, olisi hämmästyneenä huudahtanut:
Mitä on tapahtunut? Jokainen, joka olisi tuntenut hänen suoran, selvän,
lahjomattoman, ankaran ja jyrkän omantuntonsa, olisi huomannut, että
Javertille oli sattunut joku merkittävämpi sisäinen kamppailu. Sillä
Javertin sielussa ei liikkunut mitään, mikä ei myös kuvastunut hänen
kasvoilleen. Hän oli taipuvainen, kuten rajut ihmiset yleensä,
odottamattomiin äkkikäänteisiin. Hänen kasvoillaan ei ollut vielä
milloinkaan esiintynyt näin outoa, näin kummallista ilmettä. Sisään
astuessaan oli hän kumartanut herra Madeleinelle, silmissä katse, missä
ei näkynyt ei kaunaa, ei vihaa eikä epäluuloa, ja jäänyt seisomaan
hänen nojatuolinsa taakse; ja yhä seisoi hän siinä nöyrässä asennossa,
teeskentelemättömän jyrkkänä ja kylmänä kuin mies, joka ei ole koskaan
lempeä ollutkaan ja joka on aina ollut kärsivällinen; hän odotti
sanaakaan sanomatta, hievahtamattakaan, rehellisesti, tyynesti
alistuvana, että herra pormestari suvaitsisi kääntyä; hän seisoi siinä
rauhallisena, vakavana, hattu kädessä, silmät maahan luotuina,
kasvoilla ilme kuin sotilaan upseerinsa tai syyllisen tuomarinsa
edessä. Kaikki tunteet, kaikki muistot, joiden saattoi otaksua ennen
liikkuneen hänen sisimmässään, olivat nyt kadonneet. Näille
tutkimattomille, kivenliikkumattomille kasvoille kuvastui enää vain
alakuloinen murhe. Koko hänen olentonsa henki nöyryyttä ja
järkähtämätöntä tahtoa sekä oudon urheata masentumusta.
Vihdoin laski herra pormestari kynänsä ja kääntyi puoliksi päin:
"No, mikä nyt on hätänä, Javert?"
Javert ei heti vastannut, aivankuin ajatuksiaan kootakseen; sitten
kohotti hän äänensä ja sanoi jonkunlaisella surullisella
juhlallisuudella, mihin sisältyi yksinkertaista suoruuttakin:
"Se vaan on hätänä, herra pormestari, että hiljan on tehty rikollinen
teko".
"Mikä teko?"
"Alempiarvoinen virkamies on ylempäänsä kohtaan käyttäytynyt tavalla,
jossa ilmenee mitä rikollisin kunnioituksen puute. Minä pyydän täten
virkavelvollisuuttani noudattaen saattaa asian Teidän tietoonne".
"Kuka on tuo alempiarvoinen virkamies?" kysyi herra Madeleine.
"Minä", vastasi Javert.
"Te?"
"Minä".
"Ja kuka on tuo ylempiarvoinen virkamies, jota kohtaan alempiarvoinen
olisi käyttäytynyt sopimattomasti?"
"Te, herra pormestari".
Herra Madeleine kohousi tuolillaan. Javert jatkoi vakavan näköisenä,
silmät yhä maahan luotuina:
"Herra pormestari, minä pyydän Teitä nöyrimmästi toimimaan niin, että
hallitus panee minut viralta".
Ylen hämmästyksissään avasi herra Madeleine suunsa puhuakseen. Javert
keskeytti:
"Sanonette kai, että minä olisin itse voinut pyytää virkaeroa, mutta se
ei riitä. Virkaeron pyytäminen on kunniallista. Mutta minä olen
rikkonut, minun tulee saada rangaistukseni. Minut pitää erottaa".
Ja pienen vaitiolon jälkeen hän lisäsi:
"Herra pormestari, Te olitte minulle äskettäin ankara syyttä suotta.
Olkaa nytkin ankara, kun on todellista syytä".
"Mutta minkätähden?" huudahti herra Madeleine. "Mitä Te tuolla
käsittämättömällä puheellanne oikeastaan tarkotatte? Milloin olette Te
käyttäytynyt minua kohtaan rikollisella tavalla? Mitä olette Te
tehneet? Mihin Te nyt tähtäätte? Te syytätte itseänne, Te tahdotte
eroa..."
"Erottamista", korjasi Javert.
"Erottamista, olkoon. Hyvä. Mutta en ymmärrä koko jutusta mitään".
"Kyllä Te pian ymmärrätte, herra pormestari".
Javert huokasi rintansa syvyyksistä ja jatkoi yhä kylmänä ja
murheellisena.
"Herra pormestari, kuusi viikkoa sitten jouduin tuon tyttö-jutun takia
raivoihini, minä annoin Teidät ilmi".
"Annoitte ilmi!"
"Pariisin poliisipäällystölle".
Herra Madeleine, joka ei nauranut juuri useammin kuin Javertkaan,
purskahti nauruun.
"Te ilmotitte minut pormestariksi, joka tekee vääryyttä
järjestysvallalle".
"Entiseksi rangaistusvangiksi".
Pormestari valahti tuhkanharmaaksi.
Javert, joka ei ollut katsettaan kohottanut, jatkoi:
"Siksi Teitä luulin. Jo pitkät ajat olin huomaavinani yhtä ja toista.
Sama näkö, tiedustelut, joita Te olitte toimittaneet Faverollesissa,
Teidän suunnattomat hartiavoimanne, vanhan Faucheleventin seikka,
Teidän ampumataitonne, Teidän hiukan laahustava käyntinne, kaikki tämä
oli vahvistavinaan epäilyksiäni. Tyhmyyksiä! Mutta kuten sanottu: minä
pidin Teitä eräänä Jean Valjeanina".
"Eräänä...? Mikä olikaan nimi?"
"Jean Valjean. Se oli muuan rangaistusvanki, jonka kaksikymmentä vuotta
sitten näin, ollessani Toulonissa vanginvartija-apulaisena. Vankilasta
päästyään näyttää tämä Jean Valjean varastaneen eräältä piispalta,
sitten teki hän toisen ryöstön ase kädessä, julkisella tiellä, uhrina
muuan pieni savoijalaispoika. Jo kahdeksan vuotta on hän osannut
etsiskelemisistä huolimatta pysytellä piilossa, ties miten. Minä
uumoilin... -- Ja niin tulin tehneeksi tekoseni! Viha ja raivo minut
valtasi, minä annoin Teidät ilmi poliisipäällystölle".
Herra Madeleine, joka oli jälleen ottanut asiakirjavihkon käteensä,
kysyi mitä välinpitämättömimmällä äänellä:
"Ja mitä Teille vastattiin?"
"Että minä olin hullu".
"No?"
"No, siinä he olivat oikeassa".
"On hauskaa, että tunnustatte sen".
"Täytyy, koska oikea Jean Valjean on löytynyt".
Lehti, jota herra Madeleine piteli, putosi hän käsistään, hän kohotti
päänsä, katsoi tarkasti Javertia ja sanoi kummallisella äänenpainolla:
"Vai niin!"
Javert jatkoi:
"Seikka on seuraava, herra pormestari. Ailly-le-Haut-Clocherin
seutuvilla eleli muuan vanhahko mies, jota kutsuttiin ukko
Champmathieuksi. Äijä eli hyvin kurjissa oloissa. Se ei herättänyt
huomiota. Ei niistä sellaisista oikein tiedä, millä ne elävät.
Mutta hiljattain, tänä syksynä, vangittiin ukko Champmathieu
omenanvarkaudesta, erään ... no, nimi on yhdentekevä! Varkaus,
kapuaminen muurin yli, katkaistuja oksia. Champmathieu pistetään siis
kiinni. Tavattiin vielä omenapuun oksa kädessä. Äijä rautoihin. Tähän
asti on siis juttu sangen yksinkertainen. Mutta nyt tapahtuu kummia.
Kun paikkakunnan oma vankila on huonossa kunnossa, katsoo
tutkintotuomari parhaaksi lähettää Champmathieu Arrasiin, missä on
varsinainen maakunnan vankila. Tässä Arrasin vankilassa on muuan
entinen rangaistusvanki Brevet, joka istuu ties mistä syystä, ja josta
hyvän käytöksensä takia oli tehty ovenvartija. Herra pormestari, tuskin
on Champmathieu astunut maalle, kun Brevet huudahtaa: 'Ei, mutta tuon
miehen minä tunnen! Se on entinen kaleeriorja. Katsokaahan minuun
hiukan, ukkoseni! Te olette Jean Valjean!' -- 'Jean Valjean! Kuka Jean
Valjean?' Champmathieu näyttelee hämmästynyttä. -- 'Älä siinä
konstaile', sanoo Brevet. 'Sinä olet Jean Valjean! Sinä olet ollut
Toulonin vankilassa, kaksikymmentä vuotta sitten. Yhdessä vielä
oltiinkin'. -- Champmathieu kieltää. Lempo vieköön! Kyllähän sen
ymmärtää. Otetaan asiasta selkoa. Tutkitaan hiukan juttua. Saadaan
tietoon yhtä ja toista. Tämä Champmathieu on kolmisenkymmentä vuotta
takaperin ollut puiden karsijana useissa paikoin, mutta pääasiallisesti
Faverollesissa. Siellä haihtuivat hänen jälkensä. Kauvan aikaa
myöhemmin nähdään hänet Auvergnessä; sitten Pariisissa, missä hän sanoo
olleensa vaunuseppänä, ja hänen tyttärensä oli muka ollut siellä
myöskin pesijättärenä, mutta sitä ei ole todistettu; lopuksi tälläkin
seudulla. Mitä oli siis ollut tämä Jean Valjean ennen joutumistaan
linnaan raskaan varkausyrityksensä takia? Puiden karsija. Missä?
Faverollesissa. Toinen seikka. Tämän Valjeanin ristimänimi oli Jean, ja
hänen äitinsä sukunimi oli Mathieu. Mikä onkaan siis luonnollisempaa
ajatella kuin että hän otti vankilasta päästyään äitinsä nimen,
piiloutuakseen sen taakse, ja että hänen nimekseen siis tuli Jean
Mathieu? Hän menee Auvergneen. _Jeanista_ muovaa seudun ääntämistapa
_Chanin_: hän saa nimen Chan Mathieu. Miehemme ei pane vastaan, ja niin
hänestä tulee Champmathieu. Olette kai ymmärtänyt? Tiedustellaan
Faverollesista. Jean Valjeanin perhettä ei siellä enää ole. Ei tiedetä,
minne se on painunut. Kuten tietänette, tapahtuu näillä seuduin usein
tällaisia perheiden häviämisiä. Etsitään, ei mitään löydetä. Kun eivät
moiset ihmiset ole lokaa, ovat ne tomua. Ja kun jutun alku ulottuu
kolmekymmentä vuotta taaksepäin, ei löydy enää Faverollesissa ketään,
joka tuntisi Jean Valjeanin. Tiedustellaan Toulonista. Brevetiä
lukuunottamatta on vain kaksi vankia, jotka ovat nähneet Jean
Valjeanin. Ne ovat ikuiseksi tuomitut Cochepaille ja Chenildieu. Ne
tuotetaan vankilasta paikalle. Heille näytetään tuo luuloteltu
Champmathieu. He eivät epäröi hetkeäkään. He todistavat niinkuin
Brevetkin: mies on Jean Valjean. Sama ikä: viisikymmentäneljä vuotta,
sama pituus, sama näkö, vallan sama mies, kyllä se on hän. Asian
ollessa tällä kohdalla lähetin minä ilmiantoni Pariisiin. Minulle
vastattiin, että minä hulluja hupsin ja että Jean Valjean istuu
Arrasissa oikeuden käsissä. Ymmärrätte helposti, miten tämä hämmästytti
minua, minua, joka luulin päässeeni täällä samaisen Jean Valjeanin
jäljille! Kirjotin herra tutkintatuomarille. Hän puhuu minulle
Champmathieusta..."
"Entä sitten?" katkaisi herra Madeleine.
Javert vastasi yhtä tyynenä, yhtä alakuloisena:
"Herra pormestari, totuus on totuus. Minä olen kovin pahoillani, mutta
se mies on kuin onkin Jean Valjean. Minäkin hänet siksi tunsin".
Herra Madeleine virkkoi hyvin matalalla äänellä:
"Oletteko varma?"
Javert nauroi tuota sääliväistä naurua, joka lähtee syvästä
vakaumuksesta: "Vai varmako!"
Sitten viipyi hän hetkisen ajatuksissaan hypistellen koneenomaisesti
sahajauhoa, jota oli pöydällä pienessä puukupissa musteen kuivattamista
varten, ja jatkoi:
"Ja nyt kun minä olen nähnyt oikean Jean Valjeanin, en enää ymmärrä,
miten olen voinut epäilläkään ketään muuta. Pyydän Teiltä anteeksi,
herra pormestari".
Lausuessaan nämä rukoilevat ja vaikeat sanansa miehelle, joka kuusi
viikkoa aikaisemmin oli nöyryyttänyt häntä koko vahtimiehistön
läsnäollessa ja tiuskaissut: ulos! oli tässä ylpeän Javertin
kääntymisessä hänen tietämättäänkin jonkunlaista suoraa arvokkuutta.
Herra Madeleine vastasi hänen pyyntöönsä vain tällä tuimalla
kysymyksellä:
"Ja mitä se mies itse sanoo?"
"Siinäpä sitä ollaan, herra pormestari, juttu on huono. Jos se on Jean
Valjean, niin on kysymyksessä uudistettu rikos. Lapsi kun hyppää muurin
yli, taittaa oksan, sieppaa omenoita, niin se on vain pientä
koirankuria; miehelle on se pahanteko; rangaistusvangille on se rikos.
Muurin yli hyppääminen ja varkaus, molemmat ovat tapahtuneet. Juttu ei
kuulu enää järjestyspoliisille, se kuuluu rikosoikeudelle. Kysymyksessä
ei ole enää muutamain päiväin vesi ja leipä, vaan kaleerivankila
iki-ajoiksi. Ja sitten on se pikku savoijalaisen juttu, joka
toivottavasti myös selviää. Hitto vieköön; onpa siinä kestämistä
yhdelle miehelle, vai miten? Kyllä, ehkä jollekin toiselle, mutta ei
Jean Valjeanille. Sillä Jean Valjean on ovela. Siitäkin minä hänet
tunnen. Joku toinen jo luulisi, että nyt hukka perii; hän menoaisi, hän
huutaisi, pata porajaa tulella, hän ei tahtoisi olla Jean Valjean
j.n.e. Mutta hän ei ole ymmärtävinään hölyn pölyä koko jutusta, hän
sanoo: 'Minä olen Champmathieu, ja siitä en hellitä!' Hän hämmästelee,
hän töllistelee, on muka niin parempi. Oh! Kyllä se veijari osaa
pelinsä. Mutta saman tekevä, todistukset ovat selvät. Neljä henkilöä
tuntee hänet, kyllä tuo vanha konna nyt lukunsa kuulee. Asia on Arrasin
rikosoikeuden tutkittavana. Minäkin menen sinne todistamaan. Olen
saanut jo haasteen".
Herra Madeleine oli jälleen syventynyt työhönsä, tarttunut
asiakirjavihkoonsa, jota hän nyt rauhallisesti selaili, lukien ja
kirjotellen väliin hyvin touhuissaan. Hän kääntyi Javertiin päin:
"Riittää, Javert. Itse asiassa huvittavat nämä yksityiskohdat minua
sangen vähän. Me vaan aikaa suotta kulutamme, ja kiireelliset asiat
odottavat. Javert, menkää heti tuon hyvän eukko Buseaupiedin luo, joka
myy yrttejä Saint-Saulven kadun kulmassa. Sanokaa hänelle, että hänen
tulee ajaa kannettansa kuorma-ajuri Pierre Chesnelongia vastaan. Tämä
mies on raaka ja huolimaton, joka on ollut vähällä murskata tämän
naisen ja hänen lapsensa. Hänen täytyy saada rangaistuksensa. Sitten
menette Te herra Charcellayn luokse Montre-de-Champignyn kadulle. Hän
valittaa, että viereisen talon räystäskouru ajaa kaiken sadeveden hänen
puolelleen ja kaivaa hänen talonsa perustuksia. Sen jälkeen käytte Te
tutkimassa niitä järjestysrikkomuksia, joita on minulle ilmotettu
Guibourgin kadulta leski Doriksen luota ja Garraud-Blancin kadulta
rouva Renée le Bossén luota, sekä teette pöytäkirjat. Mutta siinä on
Teille ehkä liiaksikin tehtävää. Teidänhän tulee poistua joksikin
aikaa? Ettekö sanonut lähtevänne Arrasiin tuon äskeisen asian vuoksi
viikon tai parin kuluttua?..."
"Ennemmin, herra pormestari".
"Milloin sitte?"
"Minähän jo luullakseni sanoinkin herra pormestarille, että juttu on
esillä huomenna ja että minä lähden kyytivaunuilla jo tänä yönä".
Herra Madeleine teki huomaamattoman eleen.
"Ja kauvanko juttu kestää?"
"Korkeintaan päivän. Tuomio julistetaan viimeistään huomenna myöhään
illalla. Mutta minä en jää tuomiota odottamaan, jonka minä jo edeltä
päin arvaan. Annettuani todistukseni palaan heti tänne takaisin".
"Hyvä", sanoi herra Madeleine.
Ja hän viittasi Javertia poistumaan.
Javert ei liikahtanut.
"Anteeksi, herra pormestari", sanoi hän.
"Mitä vielä?" kysyi herra Madeleine.
"Herra pormestari, pyydän yhä vielä muistuttaa yhtä asiaa".
"Mitä?"
"Että minut pitää erotettaman virastani".
Herra Madeleine nousi seisoalleen.
"Javert, Te olette kunnian mies ja minä panen Teihin suurta arvoa. Te
liiottelette rikkomustanne. Sekin oli loukkaus, joka koski vain minua
yksityisesti. Javert, Te ansaitsette nousta, ettekä laskea. Tahdon,
että Te pysytte paikallanne".
Javert katsahti herra Madeleineen tuolla vilpittömällä silmäyksellään,
jonka pohjassa luuli näkevänsä hänen ahdasalaisen, mutta jäykän ja
puhtaan omantuntonsa, ja hän sanoi tyynesti:
"Herra pormestari, siihen en voi suostua".
"Toistan vieläkin", vastusti herra Madeleine, "että asia koskee vain
minua".
Mutta omille ajatuksilleen uskollisena jatkoi Javert:
"Mitä liiottelemiseen tulee, niin en minä liiottele lainkaan. Ajattelen
näin. Minä epäilin Teitä syyttömästi! Sehän ei ole mitään. Meidän
oikeutemmehan on epäillä, vaikka tässä epäilemisessä voidaankin mennä
liian pitkälle. Mutta kun minä ilman todisteita, vihan puuskauksessa,
kostoa etsien ilmiannoin Teidät rangaistusvangiksi, Teidät,
kunnianarvoisen vanhuksen, pormestarin, hallitusmiehen! niin
tapahtui siinä raskas, sangen raskas rikos. Minä loukkasin esivaltaa
Teidän henkilössänne, minä esivallan palvelija! Jos joku minun
käskynalaisistani olisi tehnyt sen, minkä minä tein, olisin minä
julistanut hänet palvelukseen kelpaamattomaksi ja erottanut virasta.
Mitä nyt sanotte? -- Sallikaahan, herra pormestari, sananen vielä, olen
usein eläissäni ollut ankara. Toisia kohtaan. Se oli oikein. Tein
hyvin. Ell'en minä nyt olisi ankara itseäni kohtaan, niin kaikki se,
minkä minä olisin oikein tehnyt, muuttuisi vääräksi. Tuleeko minun
säästää itseäni enemmän kuin muita? Ei. Mitä! Kykenisinkö minä
rankaisemaan vain muita, enkä itseäni! Silloinpa minä olisin
kurja ihminen! Silloin olisivat oikeassa ne, jotka sanovat: Tuo
Javert-lurjus! Herra pormestari, minä en toivo, että Te kohtelisitte
minua hyvyydellä, Teidän hyvyytenne on synnyttänyt minussa pahaa verta,
kun se osottautui muille, minä en halua sitä itselleni osotettavaksi.
Hyvyys, joka asettaa yleisen naisen kunniallisen kansalaisen
yläpuolelle, poliisipalvelijan pormestaria korkeammalle, alemman
ylempäänsä arvokkaammaksi, sellainen hyvyys on minun mielestäni huonoa
hyvyyttä. Tämä hyvyys hajottaa yhteiskunnan liitoksia. Hyvä Jumala! On
varsin helppoa olla hyvä, mutta vaikeampaa on noudattaa oikeutta.
Katsokaahan! jos Te olisitte ollut se, joksi minä Teitä luulin, en minä
olisi suinkaan ollut hyvä Teitä kohtaan, sen olisitte saanut nähdä!
Herra pormestari, minun tulee kohdella itseäni niinkuin kohtelisin
muita. Kun minä pahantekijöitä rankaisin, kun minä hirtehisiä
säälimättömästi pitelin, sanoin usein itselleni: 'Jos sinä veikkoseni
milloin kompastut; jos minä sinut virheestä tavotan, varo silloin!' --
Nyt minä olen kompastunut, nyt minä olen itseni virheestä tavottanut,
sitä pahempi! Hyvä, kun ajetaan pois, erotetaan virasta, rangaistaan!
Onhan minulla terveet käsivarret, minä rupeaisin maantöihin, yks'
kaikki se minulle. Herra pormestari, virkakunnan etu vaatii varottavaa
esimerkkiä. Minä pyydän yksinkertaisesti komisario Javertin
erottamista".
Kaikki tämä lausuttiin nöyrän ylpeällä, masennetun vakuuttavalla
äänenpainolla, mikä loi jonkunlaista outoa suuruutta tähän
kummalliseen, läpirehelliseen mieheen.
"Saammepa nähdä", virkkoi herra Madeleine.
Ja hän ojensi Javertille kätensä.
Javert peräytyi askeleen ja sanoi peljästyneenä:
"Anteeksi, herra pormestari, mutta se ei käy laatuun. Pormestari ei
ojenna kättään sala-urkkijalle".
Ja hampaittensa välistä mutisi hän:
"Sala-urkkija, niin; siitä hetkestä, kun olen käyttänyt väärin
poliisivaltaani, olen vain kurja sala-urkkija".
Sitten kumarsi hän syvään ja astui ovelle.
Siinä kääntyi hän ympäri ja sanoi, silmät maahan luotuina:
"Herra pormestari, minä toimitan palvelusta siksi, kunnes paikkani
täytetään".
Hän läksi. Herra Madeleine kuuli ajatuksiin vaipuneena hänen lujain,
varmojen askeltensa etenevän käytävän kivilattialla.