1.
Äiti tapaa äidin.
Tämän vuosisadan ensimäisellä neljänneksellä löytyi Montfermeilissä
Pariisin lähellä muuan kapakka, jota ei nykyään enään ole olemassa.
Tätä kapakkaa pitivät Thénardier-nimiset ihmiset, mies ja vaimo. Se
sijaitsi pienen Leipurin kadun varrella. Oven päälle oli seinään
naulattu laudankappale. Tälle puulevylle oli maalattu jotakin, mikä
näytti siltä kuin olisi mies kantanut selässään toista miestä, jolla
oli suuret kultaiset, levein hopeatähdin koristetut kenraalin
olkalaput; punaiset pilkut esittivät verta, muu osa taulua oli pelkkää
savua ja tarkotti otaksuttavasti taistelua. Alareunassa oli kirjotus:
_Waterloon Kersantti_.
Mikään ei ole tavallisempaa kuin kuormarattaat tai vankkurit majatalon
ovella. Mutta ne ajoneuvot, tai oikeammin sanoen ne ajoneuvojen
jätteet, jotka eräänä kevätiltana vuonna 1818 salpasivat katua
Waterloon Kersantin kapakan edustalta, olisivat jykevyydellään
varmaankin vetäneet jonkun ohikulkevan maalarin huomion puoleensa.
Ne olivat tuollaisten kuormarattaiden etuosa, joita metsäseuduissa
käytetään lautojen ja puunrunkojen kuljettamiseen. Näihin eturattaisiin
kuului valtava rauta-akseli, johon liittyi raskas vehmaro ja
jota kantoi kaksi suunnattoman suurta pyörää. Kokonaisuus teki
jykevän, musertavan, muodottoman vaikutuksen. Niitä olisi luullut
jättiläiskanuunan telineiksi. Raiteista ryöpsähtänyt kura oli pyöriin,
puolapuihin, kappoihin, akseliin ja vehmaroon muodostanut ruman,
kellertävän kerrostuman, melkein samanlaisen, jolla usein näkee
tuomiokirkkoja koristetun. Puuta ei erottanut loan alta eikä rautaa
ruosteelta. Akselista riippuivat suunnattomat rautavitjat, jotka
olisivat sopineet vangitulle Goljatille. Nämä kahleet panivat
ajattelemaan, ei lankkuja, joita niiden oli määrä kuljettaa, vaan
mastodontteja ja mammutteja, joita ne olisivat kyenneet pitelemään; ne
muistuttivat mieleen rangaistusvankilaa, mutta jättiläismäistä,
yli-inhimillistä, ja vain joku hirmuolento näytti voivan niitä
liikutella. Homeros olisi niihin kahlinnut Polyphemoon ja Shakespeare
Calibanin.
Miksi olivat nämä eturattaat tällä kadulla? Ensiksi: katua sulkemassa;
toiseksi: ruostumassa. Vanhassa yhteiskuntajärjestyksessä löytyy myös
joukko laitoksia, joita näin kulkeissaan tapaa taivasalla ja joilla ei
olemiseensa ole sen parempia perusteita.
Vitjojen keskiosa riippui akselin alla jokseenkin lähellä maata, ja
tässä taipeessa, ikäänkuin nuorakeinussa, istui tuona iltana kaksi
pientä tyttöstä, toinen noin kahden ja puolen vuoden vanha, toinen
suunnilleen kahdeksantoista kuukauden, pienempi hellästi suuremman
sylissä. Osavasti sidottu liina esti heitä putoamasta. Muuan äiti oli
nähnyt nämä kamalat kahleet ja sanonut: "Kas tuossapa oiva leikkikalu
lapsilleni!"
Nuo sievästi ja hiukan sirostellen puetut lapset säteilivät iloa; he
näyttivät kahdelta ruusulta romuraudan keskellä; heidän silmänsä
loistivat tyytyväistä onnea; heidän raikkaat poskensa hymyilivät.
Toinen oli ruskeaverinen, toinen kastanjanruuni. Heidän lapsellisilla
kasvoillaan väikkyi ihmettelevän ihastuksen ilme; muuan lähellä
kukoistava pensas lähetti ohikulkijoille tuoksuja, jotka tuntuivat
tulevan heistä; kahdeksantoista kuukauden ikäinen näytteli paljasta
somaa vatsaansa lapsen viattomalla ujostelemattomuudella. Näiden kahden
suloisen onnea heijastavan ja valoa säteilevän olennon yläpuolella ja
ympärillä kaareutuivat nuo jättiläismäiset, ruosteen syömät, milt'ei
kauhistuttavat rattaat täynnä pelkkiä korkeita taitteita ja kulmia,
niinkuin rotkoluolan aukko. Parin askeleen päässä oli äiti, muuten ei
kovin miellyttävän, vaan tällä hetkellä liikuttavan hellän näköinen
nainen, kyyryissään kapakan kynnyksellä; hän kiikutteli lapsia pitkän
nuoran avulla, vartioiden heitä silmillään tapaturmaa peljäten tuolla
äidille ominaisella eläimellisellä, mutta samalla taivaallisen ihanalla
hellyydellä. Jokaisella liikahduksella päästivät kamalat renkaat
vihlovan kirahduksen, joka tuntui raivon huudolta. Pikku tytöt olivat
haltioissaan ja laskeva aurinkokin yhtyi tähän iloon. Tuskin voi mitään
viehättävämpää ajatella kuin tämä sattuman oikku, joka oli tehnyt
titaanien kahleista kerubiimien nuorakeinun.
Tuuditellessaan pienokaisiaan hyräili äiti väärällä sävelellä muuatta
niihin aikoihin hyvin kuuluisaa romanssia:
_Niin on pakko, sanoi sotilas_...
Laulu ja tyttöstensä vartioiminen estivät häntä kuulemasta ja näkemästä
mitä tapahtui kadulla.
Hänen alkaessaan romanssin ensimäistä säkeistöä oli joku lähestynyt
häntä ja äkkiä kuuli hän äänen lausuvan aivan korvansa juuressa:
"Onpa Teillä kaksi sievää lasta, rouva".
-- _Imogeneelleen kaunihille_,
vastasi äiti lauluaan jatkaen; sitten kääntyi hän katsomaan.
Outo nainen seisoi hänen edessään muutaman askeleen päässä. Tälläkin
naisella oli lapsi, jota hän kantoi sylissään.
Sitä paitsi oli hänen kannettavanaan suuri matkalaukku, joka näytti
hyvin painavalta.
Tämän naisen lapsi oli jumalallisimpia olentoja, mitä saa nähdä. Se oli
noin kahden tai kolmen vuoden vanha tyttö. Se olisi voinut kilpailla
noiden kahden pienokaisen kanssa vaatetuksen siroudessa; sillä oli
päähine hienoa palttinaa, nauhoja pikku liiveissä ja Valencian pitsejä
myssyssä. Sen hamosen kohonnut lieve paljasti sen valkean, pullakan,
vahvan reiden. Se oli ihmeteltävän ruusuisen ja terveen näköinen. Ihan
syttyi halu purra tuon kauniin pienokaisen omenanpyöreitä poskia. Sen
silmistä ei voinut mitään sanoa, paitsi ehkä, että niiden täytyi olla
hyvin suuret ja että niissä oli ihanat ripset. Se nukkui.
Se nukkui ikänsä rajattoman luottavaisuuden unta. Äidin syli on
hellyyttä täynnä; lapsi nukkuu siinä syvään ja rauhallisesti.
Mutta äidin muoto oli surkea ja surullinen. Hän oli puettu
työläisnaisen tapaan. Hän oli nuori. Oliko hän kaunis? ehkä; mutta
tässä puvussa ei hän siltä näyttänyt. Hänen tukkansa, josta muuan
vaalea suortuva oli esiin valahtanut, oli nähtävästi hyvin paksu, mutta
senkin peitti tylysti ruma, kireä, leuan alta solmittu nunnapäähineen
tapainen. Nauraessa näkyvät kauniit hampaat, kellä ne on; mutta hän ei
lainkaan nauranut. Hänen silmistään näyttivät kyynelten jäljet vasta
aivan äskettäin kuivuneen. Hän oli kalpea; hän näytti väsyneeltä ja
sairaaltakin; hän katseli sylissään nukkuvaa lasta kasvoilla tuo
äidille ominainen ilme, äidin, joka itse ruokkii lastaan. Suuri sininen
liina, samanlainen, jota köyhät vaivaiset käyttävät, peitti kömpelösti
kaksin kerroin käännettynä hänen vartalonsa. Hänen kätensä olivat
ahavoittuneet ja aivan täynnä pisamia, etusormi neulan kovettama ja
viiltelemä; päällään oli hänellä ruskea hihaton viitta karkeata
kangasta ja puku palttinaa, jalassa raskaat kengät. Hän oli Fantine.
Hän oli Fantine. Vaikea tuntea. Mutta kun häntä huolellisemmin
katsasti, oli hänellä entinen kauneutensa yhä vielä jälellä. Huolten
murtama ryppy oikeassa poskessa tuntui ikäänkuin nousevalta ivalta.
Hänen entinen liehuva musliinipukunsa, joka nauhoineen ja
koristuksineen huokui pelkkää iloa, villiä huumausta ja säveleitä, joka
kilisi kulkusin ja hurmasi syreenin tuoksuin, oli nyt kadonnut
jäljettömiin niinkuin auringossa kimaltelevat huurrehelmet, joita ensin
luulee jalokiviksi; ne sulavat ja jättävät puunoksan paljaaksi ja
mustaksi.
Kymmenen kuukautta oli kulunut niistä "pienistä lysteistä".
Arvaamme, mitä noiden kymmenen kuukauden aikana oli tapahtunut.
Kun herrat olivat heidät hyljänneet, tulivat pulat ja tuskat. Fantine
oli pian kadottanut näkyvistään Favouriten, Zéphinen ja Dahlian; kun
side oli herrojen puolelta katkennut, oli se myöskin tyttöjen kesken
höltynyt; pari viikkoa myöhemmin olisivat he hämmästyneet aika lailla,
jos olisi sanottu heidän joskus olleen ystävyksin; siinähän ei enään
ollut mitään järkeä. Fantine jäi yksin. Kun hänen lapsensa isä oli
lähtenyt matkaansa -- surkeata kyllä, ovat tämänlaiset välien
rikkoutumiset korjaamattomia -- huomasi hän olevansa täydelleen
eristetyssä asemassa; työn halukin oli vähentynyt, huvittelun halu
kasvanut. Jouduttuaan suhteisiin Tholomyèsin kanssa, oli hän oppinut
halveksimaan sitä vähäpätöistäkin käsityötä, jota hän osasi; hän oli
lyönyt laimin tulolähteittensä hoitamisen, ja nyt olivat ne tukossa. Ei
ainuttakaan apukeinoa. Fantine osasi vaivoin lukea, kirjottaa ei
ensinkään; lapsena ollessaan oli hänelle vain opetettu merkitsemään
nimensä; yleisellä kirjurilla oli hän teettänyt kirjeen Tholomyèsille,
sitten toisen, kolmannen. Tholomyès ei vastannut ainoaankaan. Kerran
kuuli Fantine ämmien juttelevan hänen tyttöään katsellessaan:
Luuletteko, että ne tuollaisista lapsista välittävät? Olkapäitä niille
kohautetaan! -- Silloin ajatteli hän, että Tholomyèskin kohautti
olkapäitään hänen lapselleen, ja ett'ei hän vähääkään välittänyt tästä
viattomasta olennosta; ja hänen sydämensä täytti synkeys tätä miestä
muistellessaan. Mutta mihin oli nyt ryhdyttävä? Hän ei enää tiennyt,
kenen puoleen kääntyä. Hän oli hairahtunut, mutta pohjimmaltaan
oli hän -- kuten muistamme -- siveä ja turmeltumaton. Hän tunsi
hämärästi, että hän oli nyt suistumaisillaan kurjuuden kitaan ja
vajoamaisillaan lokaan. Nyt kysyttiin tarmoa; hänellä sitä oli, ja hän
kesti lujana. Hänen päähänsä osui ajatus palata synnyinkaupunkiinsa
Montreuil-sur-Meriin. Siellä ehkä joku hänet tuntisi ja antaisi
työtä. Niinpä niin; mutta hairahdus oli salattava. Ja hän aavisti
vaistomaisesti, että pian tulisi tapahtumaan vieläkin tuskallisempi ero
kuin ensimäinen. Sydän oli pakahtua, mutta hän teki päätöksensä. Kuten
myöhemminkin tulemme näkemään, oli Fantinessa hurjaa elämän urheutta.
Hän oli jo sankarillisesti kieltäytynyt koruista, pukeutunut palttinaan
ja antanut kaikki silkkinsä, koristuksensa, nauhansa ja pitsinsä
tyttärensä päälle -- ainoa turhamaisuus, minkä hän enää itselleen soi,
ja jalo turhamaisuus. Hän myi kaiken omaisuutensa ja sai sillä tavoin
kokoon kaksisataa frangia; maksettuaan pienet velkansa, jäi hänelle
enää vain noin kahdeksankymmentä frangia. Kahdenkymmenenkahden vanhana,
kauniina kevätaamuna, lähti hän lasta selässään kantaen Pariisista.
Sääli olisi varmaankin sen tullut, joka olisi heidän matkansa nähnyt.
Tällä naisella ei ollut koko maailmassa muuta kuin tämä lapsi, eikä
tällä lapsella ollut koko maailmassa muuta kuin tämä nainen. Fantine
oli itse ruokkinut lastaan; se oli rasittanut hänen rintaansa ja hän
yski hiukan.
Meillä ei tule enään olemaan tilaisuutta puhua herra Félix
Tholomyèsista. Tyytykäämme siis ilmottamaan, että hänestä oli
kaksikymmentä vuotta myöhemmin, kuningas Ludvig-Filipin aikana,
vääntynyt maaseudun kuuluisimpia asianajajia, mahtava ja rikas, viisas
valitsija ja ankara valamies; muuten muuttumattoman hauska mies.
Ajettuaan levähtääkseen kolmella neljällä soulia penikulman
useammankin kerran niin kutsutuilla Pariisin Ympäristön Pienillä
Matkustajavaunuilla, oli Fantine puolipäivän maissa saapunut
Montfermeiliin, Leipurin kadulle.
Kulkiessaan Thénardierin kapakan ohi, olivat nuo kaksi hirvittävällä
keinullaan riemuitsevaa pikku tyttöstä aivan kuin lumonneet hänet, ja
hän oli pysähtynyt ihmettelemään tätä viehättävää näkyä.
Niitä on salaisia tenhovoimia. Nämä pikku tyttöset olivat tenhonneet
tämän äidin.
Hän katseli niitä liikutuksen valtaamana. Enkelien ilmestyminen on kuin
viesti paratiisista. Hän luuli näkevänsä tämän kapakan päällä
kaitselmuksen salaperäisen käskyn _tässä_. Nämä pienokaiset olivat
varmaankin hyvin onnellisia! Hän katseli niitä, hän ihaili niitä ja
hellä liikutus valtasi hänet niin, että hän äidin vetäessä henkeä
laulunsa kahden säkeistön välillä ei voinut olla lausumatta niitä
sanoja, jotka juuri luimme:
"Onpa Teillä kaksi sievää lasta, rouva!"
Verenhimoisimmankin pedon kesyttää sen poikasia hyväilevä hellyys. Äiti
kohotti katseensa, kiitti ja pyysi kulkijanaista istuutumaan
ovipenkille; itse pysyi hän yhäti kynnyksellä. Naiset rupesivat
haastelemaan.
"Minun nimeni on rouva Thénardier", sanoi pikku tyttöjen äiti. "Me
pidämme tässä majataloa".
Sitten jatkoi hän lauluunsa kiintyneenä hampaittensa välistä:
Niin on pakko, olen ritari,
ja matkani on Palestiinan maalle.
Rouva Thénardier oli punatukkainen, jyhkeä, kulmikas nainen; oikea
sotilasnaisen perikuva kaikessa sulottomuudessaan. Ja mikä merkillistä:
hänessä oli huomattavissa jonkunlaista sievisteleväisyyttä, joka oli
seurauksena romaanien lukemisesta. Hän oli miesmäinen kiemailijatar.
Vanhat romaanit, jotka ovat joutuneet muokkaamaan kapakka-eukkojen
mielikuvitusta, kykenevät aikaan saamaan moisia muutoksia. Hän oli
vielä nuori, tuskin kolmenkymmenen ijässä. Jos tämä kyyrysissään
kyhjöttävä nainen olisi kohonnut seisomaan, olisivat ehkä hänen suuri
kokonsa ja hänen markkinoita kiertävän voimamiehen hartiansa jo heti
alussa peljästyttäneet matkamiehen, hävittäneet hänen luottamuksensa ja
tehneet tyhjäksi meidän kertomuksemme. Henkilöstä, joka istuu sen
sijaan että seisoisi, riippuvat siis kohtalot.
Vieras nainen kertoi elämänsä vaiheet hiukan sovitellen.
Hän oli muka työläis-nainen; hänen miehensä oli kuollut; hän ei ollut
saanut työtä Pariisissa, ja siksi lähti hän etsimään sitä muualta,
kotipuolestaan; hän oli lähtenyt aamulla jalkaisin Pariisista;
kantaessaan lastaan oli hän väsynyt ja niin oli hän noussut
Villemomblen matkustajavaunuihin; Villemomblesta oli hän tullut
jalkapatikassa Montfermeiliin; pienokainenkin oli hiukan kävellyt,
mutta ei paljoa, sehän on vielä niin nuori, ja sitten sitä oli pitänyt
kantaa, ja nyt se kullanmurunen oli nukahtanut.
Samassa suuteli nainen kiihkeästi tyttöstään, niin että se heräsi.
Lapsi avasi silmänsä, suuret siniset silmänsä, samanlaiset kuin
äidillään, ja katseli, mitä? ei mitään ja kaikkea, kasvoillaan tuo
pienten lasten vakava, joskus ankara ilme, joka on heidän kirkkaan
viattomuutensa salaisuus meidän hämäräin hyveittemme edessä. Näyttää
kuin tuntisivat he olevansa enkeleitä ja kuin tietäisivät meidän olevan
ihmisiä. Sitten helähti lapsonen nauruun ja äidin vastustelemisista
huolimatta soljui se maahan liehumahaluisen pikku olennon hillittömällä
tarmolla. Äkkiä huomasi se nuo kaksi tyttöstä keinussa, pysähtyi kuin
naulattuna ja pisti kielensä suusta ihmettelynsä merkiksi.
Äiti Thénardier irrotti tyttösensä, auttoi heidät keinusta ja sanoi:
"Leikkikääpä nyt yhdessä kaikki kolme".
Tässä ijässä tullaan pian tuttaviksi; minuutin kuluttua jo
kaiveskelivat pikku-Thénardierit oudon tulokkaan kanssa kuoppia maahan,
ja riemu oli rajaton.
Outo tulokas oli hyvin iloinen; äidin hyvyys näkyy lapsen iloisuudessa;
hän oli saanut käsiinsä pienen puunoksan ja sitä lapionaan käyttäen
kaivoi hän nyt innostusta hehkuen hautaa, johon olisi juuri kärpänen
sopinut. Haudankaivajan työ tulee naurettavaksi, kun sen suorittaa
lapsi.
Naiset jatkoivat pakinaansa.
"Mikä onkaan palleroisenne nimi?"
"Cosette".
Cosette oli samaa kuin Euphrasie. Pienokaisen nimi oli Euphrasie. Mutta
Euphrasiesta oli äiti tehnyt Cosetten, tuon äitien ja kansan hellän,
viehättävän vaiston johtamana, joka muuttaa Josefan Pepitaksi ja
Franziskan Silletteksi. Ne ovat sanamuodostuksia, jotka murtavat ja
kumoavat kaikki johto-opin taitajain kaavat. Me tunnemme erään
isoäidin, jonka oli onnistunut Theodoresta tehdä Gnom.
"Kuinka vanha se on?"
"Kolmannella".
"Aivan kuin minun vanhin tyttöni".
Sillävälin olivat nuo kolme tyttöstä ryhmittyneet yhteen kihermään
asennoissa syvää tuskaa ja samalla rajatonta ihastusta; oli sattunut
tärisyttävä tapaus; suuri mato oli vääntynyt maasta; ja ne pelkäsivät
ja ne riemuitsivat.
Kolme säteilevää otsaa yhtyi; ne näyttivät kolmelta valokehän
ympäröimältä päältä.
"Noita lapsia!" huudahti äiti Thénardier, "niistä sitten tulee äkkiä
ystäviä! Noitakin vannoisi ihan kolmeksi sisarukseksi!"
Nämä sanat olivat kipuna, jota ehkä toinen äiti odotti. Hän tarttui
rouva Thénardierin käteen, katsoi häntä vakavasti silmiin ja sanoi:
"Ettekö tahtoisi ottaa lastani huostaanne?"
Rouva Thénardier teki hämmästyksen eleen, joka ei merkinnyt myöntämistä
ei kieltämistä.
Cosetten äiti jatkoi:
"Katsokaas, enhän voi oikein viedä tyttöäni sinne kotipuoleenkaan.
Työssä on siitä vain haittaa. Kun on lapsi, niin ei saa mistään
paikkaakaan. Ne ovat niin naurettavia siellä päin. Hyvä Jumala
varmaankin johdatti minut tänne Teidän majatalonne edustalle. Kun näin
Teidän sievät ja puhtaat ja iloiset palleroisenne, sykähti sydämeni.
Ajattelin: niillä on hyvä äiti. Ja niistä tulisi vallan kuin kolme
sisarta. Ja minä palaisin pian. Ettekö todellakin tahtoisi ottaa
lastani huostaanne?"
"Sietääpä miettiä", sanoi rouva Thénardier.
"Minä maksan kuusi frangia kuussa".
Silloin kajahti miehen ääni kapakan perältä:
"Ei vähempään kuin seitsemään frangiin. Ja kuuden kuukauden maksu
etukäteen".
"Kuusi kertaa seitsemän on neljäkymmentä kaksi", sanoi rouva
Thénardier.
"Minä maksan ne", sanoi äiti.
"Ja sitä paitsi viisitoista frangia alkukustannuksiin", lisäsi miehen
ääni.
"Yhteensä viisikymmentä seitsemän frangia", selitti rouva Thénardier.
Ja numeroittensa keskeltä hyräili hän yhä:
_Niin on pakko, sanoi sotilas_.
"Minä maksan nekin", sanoi äiti, "minulla on kahdeksankymmentä frangia.
Lopulla kyllä pääsen määräpaikkaani. Kun kävelen jalkaisin. Minä koen
ansaita rahaa siellä alhaalla, ja heti kun saan hiukan kasaan, tulen
hakemaan kultaistani".
Miehen ääni jatkoi:
"Onko lapsella liinavaatteita?"
"Se on mieheni", sanoi rouva Thénardier.
"Tietysti sillä nyt liinavaatteet on, kuinkas muuten, tuolla
sydänkäpysellä. Kyllä minä heti arvasin, että se oli teidän miehenne.
Ja hyvät sillä onkin liinavaatteet! niin suunnattoman hyvät. Kaikkea
tusinoittain; ja silkkipukuja kuin ylhäisellä naisella. Ne ovat tuossa
matkalaukussa".
"On parasta antaa nekin", selitti miehen ääni.
"Luonnollisesti minä ne annan!" sanoi äiti. "Olisipa sekin kaunista,
jos jättäisin lapsukaiseni vallan puille paljaille!"
Isännän naama ilmestyi näkyviin.
"Hyvä on", sanoi hän.
Kauppa tehtiin. Äiti vietti yönsä majatalossa, maksoi rahat ja jätti
lapsensa, sitoi matkalaukkunsa, joka oli tullut tuntuvasti ohuemmaksi
ja kevyemmäksi sen jälkeen kun lapsen vaatetarpeet oli sieltä otettu,
ja lähti matkaan varhain aamulla, vakuuttaen pian palaavansa.
Rauhallisesti nuo tuollaiset lähdöt suoritetaan, mutta pohjalla
nyyhkyttää niissä epätoivo.
Muuan Thénardierin naapurin eukko kohtasi kadulla tämän äidin, joka
poistui lapsensa luota, ja palasi kertomaan:
"Näin tuolla kadulla naisen, joka itki ihan katketakseen".
Kun Cosetten äiti oli mennyt, sanoi mies vaimolleen:
"Tästäpä tulikin rahat sadankymmenen frangin paperiini, joka lankeaa
huomenna. Puuttui juuri viisikymmentä frangia. Tiedätkö, että muuten
olisivat olleet protesti ja nappiniekka niskassani? Virititpä
tosiaankin oivan ansan noiden pikku tenavaisi avulla".
"Aavistamattanikaan", sanoi vaimo.
2.
Kahden luihun ihmisen alustava hahmottelu.
Pyydystetty hiiri oli kovin hintelä; mutta kissa riemuitsee
laihimmastakin hiirestä.
Mitä väkeä nämä Thénardierit sitten olivat?
Lausukaamme tässä aluksi pari sanaa. Myöhemmin täydennämme piirrosta.
Nämä ihmisolennot kuuluivat siihen sekasikiöiden luokkaan, joka on
pantu kokoon raaoista, sivistymättömistä nousukkaista ja rappiolle
joutuneista hienostuneista, älykkäistä ihmisistä, joka on niin kutsutun
keskiluokan ja niin kutsutun alaluokan välimailla, joka yhdistää
itseensä jälkimäisen muutamat viat sekä edellisen melkein kaikki
paheet, ja jolla ei ole työläisen uljasta pontevuutta eikä porvarin
rehellistä kuntoa.
He olivat noita kääpiö-luonteita, joista tulee helposti hirviöitä, jos
joku kaamea tuli sattuu niitä lämmittämään. Vaimossa oli tyhmän naudan
perua ja miehessä konnan ainesta. Molemmilla oli mitä suurimmat
taipumukset edistymään pahan pimeällä polulla. Niitä löytyy
rapusieluja, jotka vetäytyvät yhä syvemmälle ja syvemmälle pimeään,
kulkien elämässä pikemmin taaksepäin kuin eteenpäin, käyttäen kokemusta
vain kamaluuttaan enentääkseen, pahentuen päivä päivältä ja mustuen ja
tahraantuen yhä enemmän. Tämä mies ja tämä vaimo olivat näitä sieluja.
Etenkin mies oli harmillinen kasvonpiirteiden tutkijalle. Muutamia
ihmisiä tarvitsee vain vilkaista, heti epäilläkseen heitä, sillä
kaikilta puolilta huomaa heidän pelkäävän valoa. He ovat levottomia
taaksepäin ja uhkaavia eteenpäin. Heissä on jotain salattua. Heistä ei
voi sen paremmin tietää, mitä he ovat tehneet, kuin mitä he tulevat
tekemään. Pimeys, mikä asuu heidän katsannossaan, ilmaisee heidät. Kun
kuulee heidän lausuvan vain yhden sanankin, kun näkee heidän tekevän
pienimmänkin liikkeen, silloin saattaa heti aavistaa heidän
menneisyytensä kätkevän synkkiä salaisuuksia ja heidän tulevaisuutensa
tarjoavan kauhutekoja.
Tämä Thénardier oli ollut sotilaana, mikäli hänen puheisiinsa on
luottamista, kersanttina, vakuutti hän; hän oli otaksuttavasti
ollut mukana v. 1815:n sotaretkellä ja käyttäytynyt jokseenkin
urhokkaastikin, niinkuin näyttää. Jälempänä tulemme selvittämään,
mitenkä asian laita oikeastaan oli. Kapakan nimikilpi viittasi juuri
johonkin hänen sotaisista urotöistään. Hän oli maalannut sen itse,
sillä hän osasi hiukan kaikkea, huonosti.
Tämä tapahtui aikana, jolloin vanha klassillinen romaani, joka
oltuaan _Clélie_ oli enää vain _Lodocska_, joka alati hienostelevana
tuli yhä rivommaksi, joka oli alentunut neiti de Scudériltä rouva
Bournon-Malarmen, ja rouva de Lafayetteltä rouva Barthélemy-Hadotin
käsiin, sytytti Pariisin ovenvartijattarien rakastavat sydämet ja
ulotti tuhoisan vaikutuksensa aina esikaupunkeihin ja läheiselle
maaseudulle asti. Rouva Thénardierillä oli juuri tarpeeksi älyä
lukeakseen tämänmoisia kirjoja. Hän ruokki itseään niillä. Hän upotti
niihin lopunkin järkipahaansa. Tämä oli asettanut hänet varhaisimman
nuoruutensa päivinä ja vähän myöhemminkin jonkunlaiseen haaveilevaan
suhteeseen mieheensä, joka oli hiukan syvällisyyttäkin omaava roisto,
jonka tiedot käsittivät koko joukon asioita, lukuunottamatta
kielioppia, joka oli sekä raaka että hieno samalla kertaa, mutta joka
Pigault-Lebruniä lukiessaan ei tajunnut kerrassaan mitään
kaihomielisyydestä eikä kaikesta siitä, mikä "sukupuolta sukoilee",
niinkuin hän omalla kielellään tapasi sanoa. Vaimo oli häntä
kaksitoista tai viisitoista vuotta nuorempi. Myöhemmin, kun nuo
romaanimaisesti kyynelkasteiset hivukset alkoivat harmaantua, kun
Pamelasta tuli syöjätär, ei rouva Thénardieristä ollut muuta jäljellä
kuin ilkeä, rujoluinen akka, joka oli aikoinaan ahminut hassuja
romaaneja. Sillä kukaan ei lue rankaisematta typeryyksiä. Seuraus oli,
että hänen esikoistyttärensä nimeksi tuli Éponine. Mitä nuorempaan
tulee, niin oli tuo pienokais-raukka vähällä saada nimekseen Oulnare;
ties minkä merkillisen Ducray-Duminilin romaanin aiheuttaman käänteen
kautta hänen nimekseen joutui sentään vain Azelma.
Muuten ei sivumennen sanoen kaikki sentään ole näin naurettavaa ja
pintapuolista tällä omituisella aikakaudella, josta nyt on puhe ja jota
voitaisiin kutsua ristimänimien mullistuksen ajaksi. Romaani-aineksen
ohella, jota olemme maininneet, esiintyy myöskin tärkeitä
yhteiskunnallisia oireita. Nykyään ei ole suinkaan harvinaista,
että härkäpaimenen nimenä on Arthur, Alfred tai Alphonse, ja että
kreivin -- mikäli vielä kreivejä löytyy -- nimenä on Tuomas, Pietari
tai Jaakko. Tämä mullistus, joka laittaa "ylhäisen" nimen rahvaan
miehelle ja talonpoikaisnimen aatelisherralle, ei ole muuta kuin
yhdenvertaisuuden hyökyaallon vaikutusta. Uusien tuulahdusten
vastustamaton voima esiintyy tässä niinkuin muussakin. Tämänkin
näennäisen ristiriitaisuuden alta paistaa suurena ja syvälle uurtavana
Ranskan vallankumous.
3.
Leivonen.
Pelkkä ilkeys ei riitä menestymiseen. Kapakka veteli huonosti.
Vieraan naisen viidenkymmenenseitsemän frangin avulla oli Thénardier
voinut välttää protestin ja pitää nimikirjotuksensa kunniassa.
Seuraavassa kuussa oli heillä jälleen rahan puute; vaimo vei Pariisiin
panttilaitokseen Cosetten vaatetavarat ja sai niistä kuusikymmentä
frangia. Heti kun tämä summa oli kulutettu, tottuivat Thénardierin
aviopuolisot katsomaan tuota pikku tyttöä vain ruotulapseksi, jota he
pitivät luonaan armosta ja jota tuli kohdella sen mukaan. Kun hänen
kauniit vaatteensa oli ryöstetty, puettiin hänet pikku Thénardierein
vanhoihin hameisiin ja vanhoihin paitoihin, toisin sanoen: ryysyihin.
Häntä ruokittiin muiden ihmisten jätteillä, hiukan paremmin kuin
koiraa, hiukan huonommin kuin kissaa. Kissa ja koira olivatkin hänen
tavallisia ateriakumppaneitaan; Cosette söi niiden kanssa pöydän alla
samanlaisesta puukupista kuin nekin.
Äiti, joka -- kuten myöhemmin saamme nähdä -- oli asettunut
Montreuil-sur-Meriin, kirjotti, tai paremmin sanoen kirjotutti joka
kuukausi saadakseen tietoja lapsestaan. Thénardierit vastasivat aina
samoin sanoin: Cosette voi erinomaisesti.
Kun kuusi ensimäistä kuukautta oli kulunut, lähetti äiti seitsemän
frangia seitsemännen kuukauden maksuksi ja jatkoi näin lähettämistään
säännöllisesti kuukausi kuukaudelta. Vuosi ei ollut vielä lopussa, kun
Thénardier sanoi: "Onpa sitäkin mokoma! Luuleeko hän meidän tulevan
toimeen seitsemällä frangilla?" Ja hän vaati kaksitoista frangia.
Äidin, jolle yhä vakuutettiin, että hänen lapsensa oli ylen onnellinen
ja "jakseli hyvin", täytyi taipua, ja hän lähetti kaksitoista frangia.
Löytyy luonteita, jotka eivät voi toiselta puolen rakastaa, vihaamatta
toiselta. Äiti Thénardier rakasti intohimoisesti omia tyttäriään, ja
siitä johtui, että hän suorastaan inhosi vierasta lasta. On surullista
ajatella, että äidin rakkauskin voi pukeutua rumiin muotoihin. Niin
vähän tilaa kuin Cosette talossa ottikin, näytti hänestä siltä, kuin
olisi tuo tila ryöstetty hänen lapsiltaan ja kuin vähentäisi tuo
pienokaisraukka ilmaa, jota hänen tyttärensä hengittivät. Tällä
naisella, kuten usealla hänen tapaisellaan, oli määrätty osansa
hyväilyä ja määrätty osansa lyöntejä ja haukkumisia jaettavana joka
päivä. Ell'ei Cosettea olisi ollut, olisivat hänen omat tyttärensä,
niin jumaloituja kuin olivatkin, varmasti saaneet pitää hyvänään
kaikki; mutta vieras lapsi käänsi heidän edukseen iskut itsellensä.
Talon tyttäret saivat siis vain hyväilyt osakseen. Cosette ei tehnyt
pienintäkään liikahdusta, joka ei heti olisi vuodattanut hänen
päällensä ankarain ja ansaitsemattomain rangaistusten tulvaa. Tämä
hiljainen, hento raukka, joka ei vielä mitään ymmärtänyt tästä
maailmasta eikä Jumalasta, jota alinomaa rangaistiin, toruttiin,
töykittiin, lyötiin, näki lähellään kaksi samanlaista pikku olentoa
kuin hänkin, jotka elivät onnen lempeässä paisteessa!
Thénardierin eukko oli ilkeä Cosettelle, Éponine ja Azelma tulivat myös
ilkeiksi. Tässä ijässä ovat lapset vain uskollisia jäljennöksiä
äidistään. Koko vain pienempi, siinä kaikki.
Kului vuosi, kului toinenkin. Kylällä puheltiin:
"Nuo Thénardierit ovat kelpo väkeä. Eivät ole mitään rikkaita, ja
kasvattavat sentään vierasta lasta, joka on jättämällä jätetty heidän
ristikseen!"
Luultiin Cosetten äidin jo unohtaneen lapsensa. Mutta Thénardier, joka
oli ties mistä hämäristä lähteistä onkinut tietoonsa, että lapsi oli
todennäköisesti avioton ja ett'ei äiti voinut sitä omistaa, vaati
viittätoista frangia kuulta, koska tuo "olento" kasvoi ja _söi_, uhaten
lähettää sen muuten takaisin. "Koettakoon vain pysyä hyvissä kirjoissa
kanssani!" äkäili hän, "taikka paiskaan kakaran keskelle hänen
salavehkeitään. Lisää täytyy tulla!" Äiti maksoi nuo viisitoista
frangia.
Vuodesta vuoteen kasvoi lapsi ja hänen kurjuutensa sitä mukaa.
Niin kauvan kun Cosette oli aivan pieni, sai hän olla toisten lasten
syntipukkina; heti kun hän oli hiukankin voimistunut, toisin sanoen:
ennenkuin hän oli täyttänyt viisi vuotta, tehtiin hänestä talon
palvelustyttö.
Viiden vanhana! väitettänee, se on mahdotonta! Surkeata kyllä, on se
kuitenkin totta. Yhteiskunnallinen kärsimys alkaa joka ijässä. Emmekö
ole aivan hiljattain lukeneet eräästä Dumolard-jutusta, eräästä
rosvoksi ruvenneesta orpo-raukasta, joka virallisten asiakirjain mukaan
oli viiden vanhasta alkain ollut ypöyksin maailmassa, "tehnyt työtä
henkensä pitimiksi ja varastellut".
Cosette pantiin toimittamaan asioita, lakaisemaan huoneita, pihaa,
katua, pesemään astioita, vieläpä kantamaan puitakin. Thénardierit
luulivat olevansa sitäkin oikeutetumpia näin menettelemään, kun äiti,
joka oli yhäti Montreuil-sur-Merissä, alkoi maksaa huonosti. Muutamiin
kuukausiin ei rahalähetystä ollut ensinkään saapunut. Jos äiti olisi
näiden kolmen vuoden kuluttua palannut Montfermeiliin, ei hän olisi
enää tuntenut lastaan. Cosette, joka oli ollut niin kaunis ja verevä
taloon tullessaan, oli nyt muuttunut laihaksi ja kalpeaksi. Hänen
käytöksensäkin oli muodostunut levottomaksi, arkamaiseksi. Salakavala!
sanoivat Thénardierit.
Vääryys oli tehnyt hänet yrmeäksi ja kurjuus rumaksi. Hänelle ei jäänyt
muuta kuin kauniit silmänsä, jotka herättivät sääliä, koska ne olivat
niin suuret ja koska niissä näytti kuvastuvan vain sitä enemmän surua.
Sydäntä särkevää oli nähdä tämän pienen lapsiraukan, joka ei ollut
vielä kuudenkaan vanha, talvipakkasessa vanhojen rikkinäisten
ryysyjensä verhoamana, väristen lakaisevan katua jo ennen päivän
koittoa, suunnaton luuta pienissä punaisissa kätösissään ja kyynel
silmäkulmassa.
Paikkakunnalla kutsuttiin häntä Leivoseksi. Kansa, joka pitää
runollisista vertauksista, oli viehättynyt nimittämään tällä tavalla
tätä pientä olentoa, joka ei juuri ollut lintua isompi, joka värisi,
arasteli ja pelkäsi, joka nousi ensinnä koko talossa ja koko kylässä ja
joka hääri kadulla tai pellolla jo ennen aamun sarastusta.
Mutta tämä leivos-rukka ei milloinkaan laulanut.
(_Fantinen I osan loppu_.)