Ainoastaan maanmiehensä Shakespearen asettaa englantilainen henkevä
runoilija ja arvostelija Swinburne koko maailmankirjallisuudessa Hugon
edelle, monien muitten tekemättä tätäkään poikkeusta. Vertauksiakin
varoessa täytyy sanoa, että Hugo on Ranskan loistavin nero ja menneen
vuosisadan kaikkein etumaisia miehiä mihin maahan nähden tahansa. Ei
ole ainoankaan kirjailijan kuolonviestiä kuultu koko yhteiskunnassaan
niin pohjattomalla maan surulla ja vainajan suuren elämäntyön
kunnioituksella, kuin keväällä 1885 Ranskassa hänen. Ylväänä aatteen
miehenä, isänmaan ja yhteiskunnan asian leimuavana ajajana, vääryyden
vastustajana ja onnettomien lohduttajana hänestä oli kansalleen ylennyt
profeetta moinen, että hän päätään korkeampana aikansa lukuisia
suuruuksia vallitsi kuninkaana, jonka asema oli yksi ja ainoa,
saavuttamaton, kaikkien piirien ja ryhmien tuntema. Loistavana
runoilijana, näytelmäkirjailijana, suurten romaanien sepittäjänä,
historioitsijana ja filosofina hän oli samalla sanan täydessä
merkityksessä suuri ihminen ja kansalainen, ylhä personallisuus,
jommoisia kansat eivät useasti saa mainehikkaiksi muistoiksensa.
Karkotetun kuningassuvun puoluelaisten noustessa vallankumouksen luomaa
tasavaltaa vastaan tutustui hallituksen upseeri Hugo onnetonta Vendéen
kapinaa kukistamassa ollessaan erääseen vastustajain riveihin
lukeutuvaan neitoon, nantesilaisen laivanvarustajan tyttäreen Sophie
Trébuchetiin. Molemmin puolin syttynyt rakkaus ei voinut onnelliseen
liittoon johtaa. Miehen ura vei loppumattomiin sotaretkiin, tasavallan
palveluksessa ja lopulta napoleonilaisena kenraalina, sellaisen asian
edestä, jota vaimo sydämestään vihasi. Vuosien kuluessa oli vaimo
kahdesti lyhyen aikaa miehensä luona ulkomailla, mies poikkesi harvoin
kotona, ja nuoren Victorin 13-vuotiaana ollessa vanhemmat suorastaan
erosivat.
Tämä parikunta ei ainoastaan kansalaisina ollut auttamattomassa
ristiriidassa: Sophie Hugo ei muutoinkaan luonteeltaan soveltunut
sotilaan puolisoksi. Hän oli mitä uutterin kirjallisuuden harrastaja,
lueskeli päivät päästään, syventyi järkeileviin mietiskelyihin, kaipasi
suljetun seurapiirin hiljaisuutta, noudatti poikkeuksetonta järjestystä
kaikessa, inhosi matkoja eikä ihaillut luonnon muotorikkautta.
Seurauksena hänen lujasta luonteestaan ja toisen ripeästä
toimintahalusta koitui avioliitosta voimien mittely, kumpainen
puolisoista saisi vallatuksi lapset, kolme poikaa, joista Victor oli
syntynyt 26 p. helmik. 1802 Besançonissa, maan itäosassa. Äidin tarmo
tietysti voitolle pääsi, isän niin harvoin saadessa edes nähdä
poikiaan. Pojista piti tulla uskollisia kuningaspuoluelaisia, ollakseen
turvatut isän yrityksiltä saattaa heidät sotilas-uralle, ja heidän
alakseen tuli äidin henkisten harrastusten koitua. He saivat
mielinmäärin ahmia kirjallisuutta, ja äiti väsymättömästi opasteli
heitä harjottamaan omaa kirjallista sepittelyä. Jo aikaisin ilmenivät
Victorin runolliset lahjat, mutta verrattain hitaasti kehittyi niistä
itsenäistä, omakohtaista luovaa voimaa. Tämä seikka saa selityksensä
ympäristön laadusta: hän vietti haaveilevan nuoruus-ijän alkukauden
erään entisen pariisilaisluostarin hiljaisessa piirissä, ja äidin
kaikessa hellyydessään jäykkä sävy, järkähtämätön sääntöily sekä
liiallinen järkeily ja luennoiminen kykeni siinä ohjaamaan nuorta
mieltä tapaan, joka ei omintakeisuudelle sijaa suonut.
Mutta vaikka hän 19-vuotiaana, äitinsä kuollessa, olikin pysyväisesti
runoilijaksi kehittynyt, ei Napoleonin suuri ilmiö ja isän loistavat
teot nyt voineetkaan olla viehättämättä hänen mieltään. Ja niin kävi,
että kun nuori Hugo Napoleonin aikana ihannoitsi bourboneja, hän
bourbonien valtaan päästyä näki Ranskan suuruuden mainehikkaimman
kauden tuossa menneessä, jota vastaan äiti oli hänen mieltään kaikin
tavoin kasvattanut. Isä voitti poikansa mielen täydellisesti
puolelleen, vaikka he tapasivat toisensa vasta Victorin mentyä
naimisiin 1822 ja lopullisesti valittua oman elämän-uransa.
Jättiläisromaaninsa "Kurjien" 'Marius'-nimisessä osassa Hugo kuvailee
tätä vaihdosta. Helposti ymmärrettävistä syistä hän muuttaa isänsä ja
äitinsä elämänvaiheet toisiksi; mutta äitinsä puolueesta isän
puolueeseen siirtyvä Marius on tekijä itse ja Mariuksen äidin
seurapiiri tekijän ensi nuoruuden tuttavia. Teoksessa lausutaan aivan
oikein, että kuvaus Mariuksen kääntymisestä on kokonaisen sukupolven
tunnustus -- se ei ole ainoastaan Hugon itsensä.
Hugon aikaisimmalla tuotannolla on suuressa määrin poliittinen
kuningasmielinen leima. Hän alkoi runoilla ihan lapsena; jo
kolmentoista ikäisestä hän sepitteli tuotteliaasti ja osotti
hämmästyttävää kypsyyttä. Aikaisimmat tuotteet ovat sen ajan
suosimaa kuivaa opetusrunoutta ja isänmaallisia suurisanaisia
tilapäispurkauksia, joukossa hiukan lemmenlyriikkaakin sen johdosta,
että Hugo äitinsä kuollessa ei ollut saada morsiamensa vanhempain
suostumusta aiotulle avioliitolleen -- mutta jo kuuluisuutta saaneen
nuoren runoilijan asema ei silti ollut sen utalampi, kuin että tämä
kaihokkuus tuntuu jokseenkin teennäiseltä. Alaikäisenä hän jo sai
valmiiksi jonkun draamankin sekä kaksi suurta romaania! Nämä
suorasanaiset teokset ovat pelkkää toimintaa; kullakin henkilöllä on
yksi ainoa luonnepiirre; tapaukset liikkuvat suurenmoisen kaameilla,
jopa pöyristyttävilläkin näkymöillä; mielikuvitus kiitää vauhkona yli
maitten ja mantereitten, jännityksen, vaaran ja hirmun parissa,
romanttisissa ympäristöissä. Jälkimäisessä romaanissa (Han d'Islande)
kohoaa hillitön luomistarmo ja kuumeellinen mielikuvitus huippuunsa,
luoden kaiken mahdottoman ja teennäisen ohella mahtavan runollisia
kuvauksia ja kyeten etenkin hirviöitä maalaamaan mitä tenhoavimmalla
voimalla. Ellemme ota lukuun koko tämän aikaisemman tuotannon sittemmin
toiseksi muuttunutta pohjasävyä -- pursuavaa kuningasmielistä haaveilua
ja marttyyriuden ihailua -- on siinä havaittavissa Hugon kaikissa
tuotteissa ilmenevä järjestelmällinen rakenne, joka estää hurjaa
haaveen lentoa pääsemästä rajattomiin, ja taipumus dramaattisten
kohtausten sovittamiseen mahdollisimman tehoaviin ulkonaisiin
olosuhteisiin.
Suorasanaisiin sepityksiinsä sai Hugo vaikutusta Walter Scottin
historiallisista romaaneista. Hänen mielipiteissään miehen-ijän
alkuvuosina tapahtunut käänne johtui kait myös osaltaan siitä
romanttisesta liikkeestä, jota Scott yhtenä Englannissa edusti ja joka
etäisistä maista, ihmeellisistä oloista, tahi oman maan historiasta
menneeltä ajalta etsi aiheita mielikuvituksen vapaasti loihdittavaksi
tenhoisen salaperäisyyden tahi sankarillisen maine-elämän hohteeseen.
Napoleon oli sellainen merkillinen suuruus, taistelun, miehuuden ja
ritaruuden jälleensyntynyt edustaja, että romanttinen luonne häneen
väkisinkin viehättyi. Hän ja keskiaika ovat nyt Hugon tärkeimpiä
aloja, joilla hän saavuttaa itsenäisen ryhtinsä. Kahdennen- ja
seitsemännenkolmatta ikävuotensa välillä runoilemissaan oodeissa ja
balladeissa Hugo vasta ilmeni omintakeisena ja suurena runoilijana,
joka ihan ihmeellisellä voimalla valtaa sydämet. Sillä hän tajuaa nyt
ihmisen sielussa aina väijyvän ristiriidan; kaikki on muuttuvaista,
ihmisetkään eivät ole pysyväisiä eivätkä yhtenäisiä, heissä on hyvää ja
pahaa, he taistelevat ja kärsivät alituiseen; kauneus ja rumuus, hyve
ja pahe, rakkaus ja viha kulkevat elämän taistelussa vierekkäin.
Lapsuuden ja nuoruuden vastakkainen ihanne selkisi hänelle nurjaltakin
puoleltaan, näyttäen ettei mikään maallinen loiste ole varjojansa
vailla -- ei kuningasvallan eikä Napoleonin.
Tähän aikaan Hugo tutustui Shakespeareen, romanttisen näytelmän ainiaan
saavuttamattomaan mestariin. Jos hän jo oli viehtynyt vastakohtien
sovittamiseen vaikuttaviin olosuhteisiin -- siihen suuntaan hän oli
erityisesti täydentänyt molempia nuoruudenromaanejaan jälkeenpäin --
niin sai hän Shakespearessa nähdä, että draama oli sopivin muoto tässä
suhteessa, romanttisen teorian mukaan, jolloin siinä huvi- ja
murhenäytelmä punoutuvat toisiinsa, sankarin syvintä sieluntuskaa
seuraa narrin ilveily. Noustessaan Ranskan romanttisen liikkeen
johtajaksi -- tämä liike on kirjallisuudenhistoriassa ylen merkillinen
kapina, vallankumous, piintyneitten käsitysten mullistus, jonka laatua
emme tässä edes voi yrittää määritellä -- Hugo loi sarjan mitä
huomattavimpia _draamoja_, joissa ennen kaikkea muuta esiintyy yksi
romanttisuuden tunnus: täydellisen itsenäisyyden vaatiminen
taiteilijalle vapautua sovinnaisista kaavoista. Ensimäisenä ilmestyi
"Cromwell", varustettuna suuremmoisella esipuheella, jolla Hugo
25-vuotiaana määritteli ne ohjeet, joiden pohjalla hän runoili ja eli
koko kuusikymmenvuotisen toimintakautensa tämän perästä, ja jolla hän
kukisti koko n.s. klassillisuuden suunnan kirjallisuudessa. "Marion de
Lorme" käänsi yhä enemmän huomiota puoleensa, kunnes heti perästäpäin
"Hernani" aiheutti tavattoman myrskyn, joka muodostui käännekohdaksi
ranskalaisessa runoudessa. Sen jälkeen hän oli toiselta puolen
suoranaisella hurmiolla jumaloitu johtaja, toisaalta vanhan
suunnan kannattajain katkerain hyökkäysten maalitaulu. "Kuningas
huvitteleikse", "Lucretia Borgia", "Maria Tudor", "Angelo", Ruy Blas
jatkoivat väsymättömän kynän loistavaa sarjaa. Nämä draamat ovat
unohtumattomia; niistä jää ainiaaksi mieleen erikoinen kauneuden,
jylhyyden, soinnukkuuden ja voiman tunnelma, joskin tekijä tätä
luodakseen liiaksikin käyttää jokaista mahdollista seikkaa tehon
lisäämiseen, joten näyttämösuhteet useasti ovat epätodellisia ja
henkilöt ylimalkaan liian pingottuneeseen sävylajiin muovattuja.
Rohkeita aatteita, suuremmoisia, järisyttäviä ilmiöitä niissä runoilija
pitelee leimuavalla kiihkolla.
Ja samaan aikaan hän hoiteli muitakin tuotannon aloja. Kokoelma
"itämaalaisia runoja", kreikkalaisten vapaustaistelun mailta, kiehtoi
mieliä harvinaisen kauneilla kuvillaan; proosateos "Kuolemaantuomitun
viimeinen päivä" kohdistuu kuolemanrangaistusta vastaan ja puhuu
säkenöivää kieltä yhteiskunnan poloisinten puolesta; "Notre Dame-kirkko
Pariisissa" on keski-ajan romanttisen mielenkiinnon merkillinen tuote,
romaani, jossa Hugo vastakohtien vaikutukseen luottavan teoriansa
mukaan esittää mitä merkillisimmän ryhmän yksilöitä, joitten kohtalot
olojen pakosta yhtyvät yhteiseksi tuhoksi. Kaiken muun ohessa Hugo
herkeämättä sepitteli lyyrillisiä tunnelmarunoja -- 1830-luvulla
ilmestyi neljä eri kokoelmaa -- joissa on tuo sama tenho kuin hänen
kaikessa tuotannossaan: ihmeellinen suuruus, joka saa hänen sanansa
merkitsemään jotakin syvällisempää kuin kenenkään muun, ja verraton
muodon taituruus.
Valtio ja yhteiskunta saa Hugon teoksissa tärkeän sijan, ja niin onkin
luonnollista, että hän kirjallisen maailman piiristä vähitellen siirtyy
toimivaksi politikoksi, samoihin aikoihin kun hänet vihdoinkin v. 1841
valittiin Ranskan-akatemiaan kaikesta häiritsevästä omintakeisuudestaan
ja kapinallisuudestaan huolimatta. Kolmessa vuodessa tuli hänestä pääri
ja tämän ylimysarvonsa perusteella eduskunnan ylähuoneen jäsen. Hän ei
tietysti voinut olla mikään käytännöllinen valtiomies; kuohuvan
haaveellisuuden täyttämä kiihkomieli näki kaiken vain suurin piirtein
eikä osannut ottaa lukuun luonnollisia rohkeitten unelmien esteitä.
Mutta olosuhteet saivat hänet kerrassaan huomattuun asemaan. Vuoden
1848 vallankumous teki Ranskasta tasavallan. Miehenä, joka ainiaan
menetteli mielensä mukaan, Hugo ei aluksi yhtynyt tämän vallankumouksen
riemuun, ei antaunut joukkojen matkaan, kun ei mielestään nähnyt ajan
tulleen tälle keikaukselle. Hän liittyikin vanhoillisiin ja valittiin
eduskuntaan oikeiston miehenä. Siitä hän siirtyi vasemmistoon ja kohosi
tasavaltalaisten tulisimmaksi puoltajaksi, kun hänen ennen
kannattamansa Louis Bonaparte valmisteli 1851 vuoden vallankumousta,
jolla hän toimitti itsensä presidentistä keisariksi. Suunnattomalla
uhmalla hän käytti kaiken tulisen puhelahjansa näitä suunnitelmia
kaataakseen, vapauden ja edistyksen puolesta uutta virkavaltaisuuden,
sorron ja pimeyden taantumuskautta vastaan. Lopputuloksena oli --
kahdenkymmenen vuoden maanpako, ja se merkitsee todella ääretöntä
muutosta kuumaveriselle isänmaanmiehelle, joka puoli vuosisataa on mitä
likeisimmin liittynyt kansansa asioihin ja itsensä sen maaperään
kiinnittänyt.
Kahdessa merkillisessä proosateoksessa Hugo värisyttävästi kuvailee
tämän viimeisen vallankumouksen historialliset olosuhteet. Ei ole
maailmassa ketään olentoa niin perinpohjaisella, armottomalla
mestaruudella suomittu kuin keisari Napoleon Kolmatta näissä ja
"Kuritus"-nimisessä runokokoelmassa, jota kaikista sensuurikeinoista
huolimatta levisi kautta maan, tehden Hugon nimen tunnetuksi jokaisessa
ranskalaisessa mökissä.
Hugo työskenteli nyt maailmasta erillään ollessaan ihan
herkeämättömästi. Hänen vastanaidun tyttärensä kuolema, hänen koko
elämäntyötään uhkaava vallankumous ja isänmaan menetys ovat
lähtökohtana tälle uudelle tuotantokaudelle. Näiltä pitkiltä vuosilta
on hänen kypsin tuotantonsa. Siihen kuuluu suuremmoisia runoteoksia,
joissa surujen ja kärsimysten kirkastama tulisielu pohtii elämän
arvotuksia, kaiken inhimillisen pienuutta, katoavaisuutta,
ristiriitaisuutta, löytäen lohdutuksensa kaikkivallan tutkimattomista
teistä, luottamuksesta siihen sisäiseen ääneen, että kerran koituu
rauha, ja tulkiten sielunelämäänsä tavalla sellaisella, joka hänestä on
tehnyt suuren lohduttajan miljonille raskautetuille ja toivottomille.
Näiltä ajoilta ovat myös hänen suurimmat romaaninsa lähtöisin.
"Kurjien" ensimäinen osa on kirjotettu jo v. 1848 ja seurasi tekijää
käsikirjotuksena maanpakoon. Siellä se laajeni jättiläisteokseksi
köyhälistöstä, jota yhteiskunnallinen säälimätön kaavamaisuus polkee
kurjuuteen ja syöksee vankiloihin. Vankilain kaameus oli Hugon mieltä
jo ammoin järkytellyt; onnettomien, maailmasta suljettujen puolesta oli
hän jo useasti kirjottanut; mutta nyt hän nousee vaatimaan täyttä
kumousta, luomaan uuden pohjan inhimilliselle elämälle. Verrattomalla
voimalla asettuu hän selvittämään, että onnettomilla on _oikeus_ kohota
kurjuuttaan vastaan. "Kurjiin" on Hugo liittänyt paljon tosi-elämästä
otettuja kohtia, ja teos kiinnittää mieliä suorastaan tenhoovasti sekä
päähenkilöittensä että vaihtelevien näkymöittensä ja niinhyvin valtavan
runollisten kuin liikuttavien ja jännittävien kohtaustensa kautta,
puhumattakaan aatteellisesta suuruudesta ja mestarillisesta
johdonmukaisuudesta. Muutamien draamojen lisäksi on se nyt ainoa
suomalaisellekin yleisölle tarjolla oleva Hugon teos, ja ansaitsee
sijansa käännöskirjallisuudessamme etumaisina.
Maanpaon yksinäisyys painoi yhä suuremmassa määrässä leimansa Hugon
ehtymättömään tuotantoon. Siinä ilmenee katkeruutta ja tuskaa, ihmisen
voimattomuuden masennusta, kuten "Meren työskentelijät"- ja "Hymyilevä
mies"-nimisissä merkillisissä mielikuvitusromaaneissa ja inkvisiittori
Torquemadaa käsittelevässä draamassa. Laaja uskonnollis-filosofinen,
inhimillistä elämää suurin piirtein pohtiva moniosainen runoteos
"Vuosisatojen legenda" sekä runoelmat "Saatanan tuho" ja "Jumala" sekä
useat lyyrilliset kokoelmat ovat jatkona hänen työlleen maanpaossa ja
saksalais-ranskalaisen sodan aikana sieltä palattua. Heikentymättömänä
kuvastuu niissä suuriaatteinen runoilijasielu.
Koko elämänsä ajan otti Hugo innokkaasti osaa kansallisiin ja
humaanisiin kysymyksiin kautta koko maailman. Björnson, Tolstoi, Zola
y.m. ovat nykyaikana seuranneet hänen esimerkkiään siinä. Hänen
rohkeat, leimuavat sanansa kajahtelivat kaikkien vallanpitäjien
korville, sytyttivät miljoonia sydämiä. Isänmaahan palattuansa hän
tietysti heti joutui politiikan pyörteisiin, mutta vetäytyi kuitenkin
vähitellen rauhaan, viettäen vanhuutensa ihailtuna ja jumaloituna
kuolemaansa 22 p. toukok. 1885.
"Kaikkialla Ranskan kirjallisuushistoriassa 19:nneltä vuosisadalta
kohtaa Victor Hugon. Hän on kuin tuomiokirkko, joka vallitsee
kaupunkia. Missä tahansa liikkuukin kaupungilla, näkee kirkon, kunnes
se lopulta tuntuu olevan jokaisen kadun päässä", lausuu hänestä
kirjallisuushistorioitsija Poul Levin, jonka esitystä olemme seuranneet
ylläolevissa vajanaisissa piirteissä miehestä, jonka tuotantoa ja
merkitystä käsittelevät teokset täyttäisivät kokonaisen kirjaston.
Suomentaja.
Niin kauvan kun on olemassa lakien ja tapojen luoma yhteiskunnallinen
kirous, joka keskellä sivistyksen uhkeinta kukoistusta sytyttää ehdoin
tahdoin loimuamaan helvetin liekit, ja joka muuttaa ihmiskunnalle tuhoa
tuottaviksi jumalaisen salliman aivoitukset; niin kauvan kun ovat vielä
ratkaisematta vuosisatamme kolme ongelmaa: miestä häväistään
ryysyköyhälistön nimellä ja asemalla, nainen syöstään kadotukseen ja
viheliäisyyteen nälän voimalla, lasta kidutetaan pimeyden ja yön
kauhuilla; niin kauvan kun yhteiskunnallista tukehtumista eräissä
ilmakerroksissa voidaan katsoa mahdolliseksi; toisin sanoen ja katsoen
asiaa avarammalta: niin kauvan kun maan päällä löytyy tietämättömyyttä
ja kurjuutta, niin kauvan eivät kirjat sellaiset kuin tämä voi olla
hyödyttömiä.
Hauteville-House, 1862.
Victor Hugo.