Odele Valdemarintytär, tallinnalaisen raatiherran Jürgen Schutten
nuori, vierassyntyinen vaimo, laski helmaansa alttariliinan, jota
hän miehensä nimenomaisesta tahdosta kirjaili Pyhän Johanneksen
pitaalisairaalan kirkkoa varten.
Hän muisti yht'äkkiä uuden sairaan olevan tulossa ja ryhtyi
valmistamaan tuliaiskoria, samoin miehensä tahdosta, jolla oli
sairaalan ylin johto. Hän otti tammisesta, hopeahelaisesta kirstusta
palttinaisia siteitä ja levitti niitä kerroksen korin pohjalle,
sairaan haavoja varten; niitten päälle kaksi valkeasta villasta tehtyä
kädenmuotoista esinettä, joita sairaitten tautinsa merkiksi oli
kannettava. Päällimmäiseksi sensijaan tuli viipale tuoretta liikkiötä,
jolla arveltiin olevan parantavan voiman. Tämä oli raatiherran lahja
jokaiselle uudelle potilaalle. Heidän itsensä sensijaan oli kunkin
tuotava mukanaan ruumisarkku.
Kun kaikki oli valmiina, Odele huhusi palkkapiikaa, mutta talo oli
tyhjä, kaikki palkolliset olivat kiirehtineet turulle katsomaan
kiertävää silmänkääntäjää. Silloin Odele otti kehdosta kymmenkuisen,
juuri heränneen poikansa, avioliittonsa esikoisen, ja lähti lapsi
käsivarrella puutarhaan.
Hän asettui ainaiselle lempipaikalleen, kivipenkille, jonka takana
muuria vasten kasvoi kukkivia ruusupensaita. Puistatus kulki läpi
hänen ruumiinsa. Häntä vilutti alinomaa, kesälläkin, milloinkaan hän
ei saanut kyllikseen aurinkoa. Pohjoinen, kylmä ja pimeä maa, oli kuin
verikin olisi vaalentunut auringon puutteesta!
Hän luulotteli joskus ikävöivänsä takaisin maahan, josta hänen
vanhempansa kauppatavaroilla lastatulla laivalla kerran olivat
purjehtineet Väinäjoen suuhun. Maalla, jota hän ei ollut nähnyt
kuin aivan vähäisenä, säilyi kuin pyhäpäiväinen hohde, ja hän
antoi kiertävien hansakestien kertoa siitä. Aivan varmaan siellä
oli enemmän aurinkoa ja hilpeämpiä, iloisempia ihmisiä. Siellä
oli vihreitä pyökkimetsiä, keltaisia hiekkasärkkiä ja huikaisevan
valkoisia kalkkivuoria, joita meri huuhtoi. Ihmiset puhuivat lempeää,
sorahtelevaa kieltä, joka oli kuin lapsen leperrystä, ja olivat
kultatukkaisia, valko- ja punaverisiä. Mutta syvällä Odelen sydämessä
kyti salainen epäilys näitten näkyjen kangastelevaisuudesta, ikäänkuin
hänen ei olisi tarvinnut muuta kuin nähdä ne, että nekin olisivat
kutistuneet arkikokoonsa ja haihtuneet.
Hän istui, pitkä, hieno kaula taaksepäin ojossa, suu raollaan kuin
haljennut marja, kasvoilla suovehkan kalpeus.
Odele syytti itseään syvästi tänä hetkenä. Hänen sydämensä oli kova ja
penseä, kaukana laupeudesta ja armahtavasta rakkaudesta. Siinä asusti
inho ja vastenmielisyys eikä suinkaan sääli ja inhimillinen hellyys,
kuten sopi kristityn kirkon tyttärelle ja Jürgen Schutten vaimolle.
Eikö hän nytkin vain pakosta pannut kuntoon koria tai kirjaillut
alttariliinaa pitaalisille!
Ah, Odele kammosi näitä kurjia ihmispoloisia, joita hän miehensä
toimen takia kuitenkin joutui niin usein näkemään. Hän kuuli heistä
alituisesti, mutta ei malttanut antaa miehelleen anteeksi, että tämä
oli suostunut ottamaan sairaalan ylimmän johdon käsiinsä. Alkuaikoina
hän oli alati rukoillut miestään luopumaan siitä, mutta Jürgen
Schutten innostus kasvoi päinvastoin päivä päivältä. Hän välitti viime
aikoina monta vertaa enemmän Pyhän Johanneksen sairaalan asioista kuin
koko kaupungin raatiherran toimestaan. Alituisesti hän suunnitteli
kaikenlaisia parannuksia sairaalalleen; hänen kunnianhimonsa oli
saada johtamansa laitos kaikissa suhteissa Jerusalemin mallisairaalan
veroiseksi, jossa potilaat kolmesti viikossa saivat tuoretta sianlihaa.
Hän oli äsken pannut alulle uuden sairaalakirkon rakennuksen, paitsi
sitä hän aikoi lähitulevaisuudessa rakentaa Pyhän Johanneksen
sairaalalle savutorven, vieläpä kivisaunankin, entisen neljästi
palaneen sijaan. Hän kokeili kaikenkaltaisilla uusilla yrttikeitoksilla
ja lääkkeillä. Hän oli yritteliäs ja touhukas, aina toimessa. Hän
miltei laiminlöi kotiansa, nuorta vaimoaan ja lastansa näitten
viheliäisten ihmiskurjien takia.
Odele sitävastoin ei päässyt kammostaan. Hänen teki pahaa jo nähdessään
kaupungin ulkopuolella Pyhän Johanneksen sairaalan muuritkin ja sen
edustalle pystytetyt neljä puista almupönttöä, mitkä palvelevat
munkkiveljet aika-ajoin tyhjensivät. Hän oli sairas kauhusta,
kuullessaan joskus kaukaa heikon kalinan, mikä lähti sairaitten
puisista kalistimista, heidän varoittaessaan vastaantulijoita. Hän
karttoi miestään, kun tämä palasi sairaitten luota, kaihtaen hänen
kättensä hyväilyjä, samojen kätten, jotka äsken olivat hoitaneet
pitaalisten haavoja. Hän muuttui niin pelokkaaksi, että tuskin
rohkeni enää koskea edes mehiläisten hunajaan, peläten niitten tuovan
tarttumaa kukkien kuvuista, jotka olivat kasvaneet pitaalitautisten
pihamaalla. Hän ei uskaltanut tunnustaa sitä Jürgen Schuttelle, mutta
hän tutki alinomaa salaisesti omaa ja lapsensa ruumista, säikähtyen
viattomintakin ihottumaa ja kylvettäen lastaan hyvänhajuisissa
yrttivesissä. Hänen vastenmielisyytensä sairaita kohtaan oli
voittamaton, ja hän osoitti sen aina, milloin ei voinut välttää
tulemasta tekemisiin heidän kanssaan, huolimatta miehensä pyynnöistä ja
ankarista nuhteista tai omista palavista rukouksistaan, joita hän alati
lähetti Neitsyt Maarialle, anoen, että tämä pehmittäisi hänen sydämensä
penseyden.
Jürgen Schutten nuoren, muukalaissyntyisen vaimon mieli oli muuttunut
araksi ja uneksivaksi vieraalla maalla ja kuolemaantuomittujen
läheisyydessä. Poistuessaan kaupungista joskus lyhyille matkoille hän
pelkäsi tätä äsken valloitettua, miehistä köyhtynyttä Maarianmaata,
jossa soitten ja korpien keskellä vielä oli jätteitä äsken hävitetyistä
linnavarustuksista, ja jossa synkeät ja surulliset naiset häntä joka
askeleella kohtasivat, surren sodassa kaatuneita ja kantaen sydämensä
alla uutta sukupolvea, orjuutettua jo syntymättömänä. Eikä hän
päässyt pelosta, että maarahvaan entiset jumalat, jotka nyt nälissään
uhriteuraan verta turhaan odottivat, kostoa hautoen kylvivät kaikille
ilman kaarille ruton ja pitaalin ituja, ihmisille turmioksi.
Odele rakasti istua lapsi sylissä, kuten nytkin, ja uneksia, mutta
sellaista elämää, missä hänen ajatuksensa askartelivat, ei ollut
missään. Ei ollut täällä, voitetussa, kylmässä maassa, mutta ei ehkä
ollut muuallakaan. Ummistaessaan silmänsä Odele oli näkevinään vain
kauniita ihmisiä, jotka käyskentelivät kuin kuninkaat tai jumalat, ja
hän tunsi kuuluvansa heidän pariinsa, maahan, jota vielä ei oltu luotu,
ja ihmiskuntaan, joka vielä ei ollut syntynyt.
Odelen ympärillä puhuttiin yksinomaan sodasta, kaikki miehet, mitkä
hän tunsi, olivat ottaneet osaa ristiretkeen pakanallista maarahvasta
vastaan. He keskustelivat alati kivenlinkoojista tai uudenaikaisista
piirityskoneista; olutsarkan ääressä istuessaan he kasvot punoittavina
kerskuivat veritöistään. He olivat lannistaneet tämän hurjan ja hullun
heimon, joka ei hyvällä ollut suostunut ottamaan vastaan Pyhän Kasteen
armoa ja luovuttamaan maitaan ja metsiään. He olivat teurastaneet sitä
kuin karjaa; he olivat etsineet sen piilopaikat rämeistä ja korvista;
he olivat sulkeneet satoja sen jäseniä, miehiä, vaimoja ja lapsia
sekaisin, mäenonkaloon ja sytyttäneet sen suuhun roihun, jonka savuun
pakanakoirat tukehtuivat kuin itikat.
Taikka he väittelivät iltakaudet ordon tai piispojen paremmuudesta.
Kummallakin oli puoltajansa, sekä ordolla että piispoilla, ja kiistelyä
kesti yöt läpeensä.
Kaikki tämäntapainen keskustelu oli Odelesta kauheata, ikävää tai
vastenmielistä; hän ei rakastanut sotaa, vaan päinvastoin kammosi
sitäkin. Mutta kun ritarien ja soturien sijaan raatiherran pöydässä
istui hengellisen säädyn miehiä, ja hänen naisenkorvaansa joskus
sattui joku muren munkkien ja pappien puheista, ei hän ymmärtänyt
siitä sen enempää. Hekin väittelivät, kiivastuivat ja punoittivat
äkäisinä; heidän keskustelunsa koskivat sellaisia asioita kuin enkelien
unitilaa ja syöntiä, joita toiset epäilivät, kun sensijaan toiset
olisivat antaneet autuutensa pantiksi niitten totuudesta, taikka sitten
kuolemattoman sielun kokoonpanoa, johon tarvittiin lämpöä, kosteutta,
ilmaa ynnä muita yhtä käsittämättömiä asioita.
Milloinkaan ei Odele kuullut kenenkään puhuvan muusta kuin sodista ja
taas sodista, olleista ja taas tulevista, eripuraisuuksista ja vihasta,
tai sitten taas vallan taivaantakaisista asioista. Ja kaikki olivat
täpötäynnään kateutta ja riitaa, ihan halkeamaisillaan, miekkaveljet
kirkon miehiä kohtaan ja saksalaiset tanskalaisia kohtaan ja taas
päinvastoin.
Sensijaan ei kenenkään mieleen juolahtanutkaan puhua edes vaihteen
vuoksi ruusuista, joita muurin sivusta kasvoi; vain mehiläiset ne
tunsivat! Papit viljelivät yrttejä ainoastaan keittääkseen voiteita
ja sekoittaakseen niitä kaikkivoipaan vihkiveteen. Ja auringon
mennessä mailleen ennustivat ihmiset sadetta ja poutaa pelloilleen ja
myötätuulta tai myrskyä Itämerta purjehtiville kauppalaivoilleen, ja
taivaan syttyessä suureen hehkuun joskus myös ruttotauteja ja uusien
vainoaikojen tuloa. Mutta ei yksikään pysähtynyt haltioituneessa
hurmiossa iltataivasta ihailemaan, unohtaen poudat ja sateet ja nähden
vain pilvien ja värien ihanan ja ihmeellisen leikin.
Ja nuoren Odelen mieltä kiinnittivät kuitenkin ainoastaan turhat ja
ketään hyödyttämättömät asiat. Kaikki, mikä kukki ja kuihtui vain
omaksi ilokseen, pienet lapset, joille aika vielä oli loputonta ja
iäistä, ja jotka sentakia eivät tunteneet kiirettä, ollen lähempänä
elämän alkusalaisuutta; sudenkorennot, joitten sinisiä pyrstörenkaita
hän ajanvietteekseen laski, kiiltäviä kuten taivaansininen emalji;
seisovassa vesilätäkössä syntyvät värit, kirjavat ja sulautuvat kuin
sateenkaaren; ruusut muurin seinustalla.
Mutta hän tunsi, että tästä kaikesta oli vaiettava. Vain kymmenkuiselle
lapselle taisi puhua näistä tyhjänpäiväisistä ja kuitenkin ihanista
asioista, hellinä, yksinäisinä hetkinä, niinkuin nyt tässä auringon
paahtamalla kivipenkillä. Ei edes lapsikaan häntä vuosien päästä
ymmärtäisi! -- hän istuisi skolaarina latinalainen Aelius Donatuksen
kielioppi kädessä, unohtaen emonsa puheet ehtootaivaasta ja ruusuista.
Ja jonakin päivänä hän olisi valmis astumaan äitinsä eteen täydessä
haarniskassa, tappara vyöllä, menossa veritekoihin. Äitien sydämet oli
luotu kaksiteräisen miekan lävistettäviksi, aina Hänestä alkaen, joka
oli tuonut ilmoille Jumalan Pojan.
Lapsi Odelen helmassa liikahti. Odele taittoi muurin seinustalta
suuren, punaisen ruusun, poisti okaat ja antoi lapsen käteen.
Kuului koputus, joka uusiintui pari kolme kertaa. Palkolliset eivät
nähtävästi vielä olleet palanneet. Ja niin Odele nousi itse ja lähti
lapsi sylissä avaamaan puutarhanpuoleista porttia. Hän oli hieman
raukea ja herpaantunut pitkällisestä paahteesta, huulilla hapuili hänen
tavallinen arka ja lempeä hymynsä.
Odele avasi portin. Ulkona, hänen edessään seisoi kaksi miestä, toinen
avojalkaveli ja vanha, toinen vielä nuori, pitaalisen puvussa, mutta
ilman kalistimia ja villakäsiä.
"Oletko Odele Valdemarintytär, raatiherran vaimo?" kysyi avojalkainen.
"Olen", Odele vastasi. "Minulla on kori valmiina."
Ja yhä lasta kantaen hän palasi rakennukseen, otti äsken valmistamansa
korin ja toi sen portille.
"Mieheni, raatiherra Jürgen Schutte, lähettää sinulle tässä, mitä
aluksi tarvitset", hän sanoi katsahtamatta pitaaliseen. Hän aikoi juuri
sulkea portin tuntien taas samaa voittamatonta vastenmielisyyttä, mitä
aina pitaalisten läheisyydessä, kun yht'äkkiä sortunut, mutta vielä
nuori ääni lausui:
"Vaimo, sinä jota sanotaan Odeleksi, ole armollinen ja laupias, kuten
oli pyhän Herramme Äiti. Pitaalinen anoo sinulta ruusua."
Vastoin äskeisiä rukouksiaan valtasi Odelen sietämätön tuska. Ikinä hän
ei tottuisi tähän näkyyn. Hän ei milloinkaan kykenisi palvelemaan näitä
Herran hylkäämiä.
Ja hämmentyneenä, silmät alasluotuina hän sanoi:
"Ruusua? Miksi sinä pyydät hyödytöntä ja turhanpäiväistä ruusua? Mitä
sinä sillä teet?"
Pitaalinen vastasi:
"En mitään. Mutta ethän sinäkään sitä tarvitse. Puutarhasi kasvaa
sadoittain samanlaisia."
Odele, yhä enemmän hämmentyen, vastasi:
"Ruusua? Miksi juuri ruusua? Katso, olen tuonut sinulle korin.
Myöhemmin saat lisää, sillä mieheni pitää teistä huolta, kuten
hyvä isä lapsistaan. Siinä on pehmeitä siteitä haavojasi varten,
kaikkein ohuimmasta palttinasta. Siinä on sianlihaa syödäksesi, ettäs
tervehtyisit."
Ja Odele tunsi äkillisen, kiihkeän halun kiittää miestään ja hänen
puuhiaan Pyhän Johanneksen sairaalassa. Oli kuin hänelle itselleenkin
nyt vasta yht'äkkiä täysin olisi selvinnyt, mikä toimelias ja verraton
mies raatiherra oli.
Pitaalinen sanoi taas samalla taudin tuhoamalla äänellä:
"Minä kiitän sinua, vaimo. Odele on nimesi? Olet siis vieraalta maalta?
Sinä olet kaikki hyvin tehnyt. Mutta anna minulle ruusu, joka on
lapsesi kädessä."
Odele alkoi hengittää syvään, ja levottomuus nousi hänen suoniinsa.
"Minä en ymmärrä sinua", hän sanoi. "Minä en ymmärrä, miksi haluat
ruusua. Olen kuullut miesten puhuvan sodista ja kivenlinkoojista,
vaan en ruusuista. Tahdotko, niin vien viestin miehelleni, että hän
lisää jokapäiväiset ruoka-annoksenne? Hän on raatiherra ja miesten
parhaita. Hän on aikonut antaa teille kolmasti viikossa liikkiötä,
kuten Jerusalemissa. Etkö tyydy siihen? Tahdotko, että kiellän häntä
rakentamasta sairaalaan vankityrmää niskureita ja yltiöpäitä varten?
Raatiherra on oikeamielinen, vaikka kiivas. Tahdotko, että pyydän
sinulle ehompia vaatteita, useammin saunaa?"
Mehiläiset surisivat puutarhassa, muuten oli aivan hiljaista, ja
pitaalinen vastasi:
"Vaimo, oli aika, jolloin halusin kaikkinaista hyvää maan päällä. Ei
ollut sitä hekumaa, mitä aistini eivät olisi tunteneet. Olen ahtanut
aivoihini kaiken opin, minkä aikamme antaa, olen kantanut sotisopaa;
naiset ovat tarjonneet minulle rakkauttaan ruhtinattaresta orjapiikaan
asti. Se kaikki on mennyttä, Herran viha lepää raskaasti päälläni,
enkä enää halua muuta kuin ruusua, joka on lapsesi kädessä. En edes
halua sinua itseäsi, Odele, vaikka näen näillä himmenneillä silmilläni
ruumiisi sulon ja sielusi syvän lempeyden. Mutta ole armelias, anna
minulle, kuolevalle, se, _mitä ei kukaan muu tarvitse._"
"Rauha olkoon kanssasi, Odele Valdemarintytär, Jürgen Schutten vaimo",
puuttui puheeseen vanha avojalkaveli. "Täytä, tyttäreni, Herran
kirooman pyyntö, osoita laupeutta, anna hänelle tuo turhanpäiväinen
ruusu. Hänelle on tänään kirkossa luettu kuolinmessu, kuten tehdään
pitaalisille, puuseppä on valmistanut hänen ruumiskirstunsa, eikä hän
enää kuulu elävien pariin. Ole siis vanhurskas, anna hänelle, kuten
antaisit vainajalle!"
Ja Odele, muistaen rukouksensa Neitsyt Maarialle ja vihdoinkin voittaen
sydämensä penseyden, tarttui lapsensa käsivarteen ja linkosi sillä
ruusun pitaaliselle.
Silloin hän näki kuin näyn:
Taudin saasta, joka peitti hänen edessään seisovan sairaan, varisi
pois kuin suuret, valkeat suomukset. Ammottavat haavat umpeutuivat
arpeutumatta, lohjenneitten sormien sijalle liittyivät niveliin uudet,
-- paiseet siliytyivät näkymättömiksi, himmenneet silmät saivat
takaisin säteilynsä, iho tuonnoisen kuulaan tuoreutensa, kulmakarvat
muinaisen kaarevuutensa, varsi uljaan, rohkean ryhtinsä.
Hän näki, että mies, jota hän oli pitänyt pitaalisena, olikin
rohkeitten, ihanain ihmisten rotua, Luojan sydän oli ilosta sykähtänyt
hänet luodessaan, ja tähdet olivat tanssineet kultaista karkeloa hänen
syntyessään.
Mutta nuori Odele, tallinnalaisen raatiherran ja P. Johanneksen
sairaalan johtajan Jürgen Schutten vihitty vaimo, kaukaa vihreitten
pyökkimetsäin mailta tullut, pakeni kiireesti puutarhaan, sydämessä
sekasorto ja outo riutumus, hiuksissa kultainen, hunajasta huumaantunut
mehiläinen, valmiina pistämään.