tai Liika kärsimys.
Hän riemurinnoin riensi avioon
ja neitsyytensä miehen haltuun antoi.
Hän uskoi rakkauteen kuin aurinkoon
ja ylpeänä päätään nuorta kantoi.
Ei tuskan tuulia hän peljännyt,
ei tiennyt elon ristisalamoista.
Hän unta näki kaikkein kauneinta,
hän toivoi _lasta_ lemmen nautinnoista.
Ja luonto, jumalainen ihmevoima,
se hälle lahjoittikin vihdoin lapsen.
Oi kuinka riemuitsikaan äiti nuori,
kuin hellin hoitikaan hän kultahapsen!
Ja maailma se hälle yhä hymyi
niin helppona ja houkuttelevasti.
Laps varttui, leikki, puhumaan jo oppi
sen silmät loistivat niin kirkkahasti.
Hän oli äidin hempi, isän lempi,
niin paljon lupaavainen, lumoovainen.
He häneen kiinnikasvoi kumpainenkin:
oi päivän säde ainut, armahainen!
Niin kului vuotta kaksi, kohta kolme,
ja vyöryi päälle elon arkihuolet,
Vaan lapsi yksin kukoisti kuin ruusu
ja murheist' isän, äidin — poisti puolet.
Mut silloin? Silloin saapui syksyn synkkä:
laps taudin tarttuman sai ruumiiseensa.
Nyt rinta pieni alkoi huohotella,
löi tauti leiman kaunokatseeseensa...
Jo sydän äidin vavahti, ah vasta,
kuin huumeistaan hän hätähuutoon heräs.
Mik' onkaan vaara, joka väijyy lasta?
Hän säpsähti — ja voimiansa keräs.
Ja yötä-päivää nyt hän valvoi, valvoi
vieressä sairaan lapsen, rakkaimpansa.
Hän uhras kaiken, mutta — tauti kalvoi,
se rautapihdein piti hänen pienoistansa...
Ah hirmuista on nähdä vienon lapsen,
mi kehenkään ei pahaa tehnyt vielä,
noin kärsivän ja heikoks käyvän, käpristäyvän
elämän armotonten oikkuin tiellä!!
Nyt riuduksissa riehuu äidin rinta
ja aatos hautoo arkaa kysymystä:
Ken auttaa? Kuka parannuksen tietää?
on tässä hälle _liikaa kärsimystä!_
Hän kauhistuupi omaa voimattuuttaan
ja lääkäreihin turvaa, kokee luottaa.
Hän uskoo myrkkyihin ja apteekeihin
ja lääkkeet parhaat lapsellensa tuottaa.
Ja viikot vierii. Vaan ei saavu armo;
laps heikkenee ja kivut yhä karttuu.
Oi Jumala, oi Jumala tät' tuskaa!
Laps vaikeroi ja kauhu äitiin tarttuu.
Ja kyynelvirrat puhkee silmistänsä
ja epätoivossaan hän raukaks raukee.
Ja kalman kammottavat rautaportit
ne hänen edessään jo irvi aukee...
Mut lapsi yhä parkuu kuumeissansa
ja äidiltänsä pelastustaan pyytää.
Laps elämänsä nuoren oudot painot
aivankuin äidin syyksi, raukka, syytää.
Ei ymmärtää se jaksa, pieni piltti,
_miks_ hälle tuomittu on tämä vaiva?
Miks pois ei karkoiteta hirviötä,
mi hänen rintoansa repii, kaivaa?
Laps tahtois karistaa sen ruumiistansa:
pois pullot, rohdot, kääreet, lääkitykset!
"Ai auta rakas äiti, auta äiti kulta
sun pikku poikaas — ollaan ystävykset!"
Mut äiti itkee, tyrskii avutoinna,
On hälläi posket kalvenneet; ja rinta
on täynnä kirvelevää, tummaa tuskaa...
— ei voi hän auttaa lastaan rakkahinta!
Ei voi, ei osaa, kykene ei, rukka!
Jos tehois tuo: hän itse tästä kuolis?
On lapsi hälle lemmen pyhin kukka —
nyt mailman loistost' ei hän enää huolis...
Oh! yöt on pitkät, pimeet; tuuli nurkiss' ulvoo
ja ihmisitkuun yhtyy luonnon ärjy...
Ei nuku äiti, valvoo hoitain, huokaa,
ja hoitaa taas, ja sydän hällä värjyy...
"Oi Jumala, miss' oletkaan sa, julma,
miks noin sa rääkkäät lasta viatonta?
Jos lakejasi vastaan rikoin minä, raukka:
'miks _minua_ et rankaise sä, onnetonta?"
Näin miettii äiti nuori — ei hän tiedä
_mit'_ täytyy ajatella _Jumalasta?_
Hän rukoilee — mut luonnon sokeet voimat
_ne_ yksin näyttää raatelevan lasta...
Ja aamut neitsyysajan armahaiset
nyt äidin kärsiväisen mieleen muistuu, palaa...
Jos silloin kaihonnut lie myös hän suojaa:
_nyt_ kaksinkerroin lohtua hän halaa.
Pian saapuu yö kai viimeinen?... Nyt vaikeen.
En tahdo kuvailla ma kamalinta.
Ois liikaa sitä laulajalta pyytää, liikaa...
On hälläi — isänä — myös ihmisrinta.
(1909.)