Vuohisaarella

1.

Viereiseen kallioon iskevä luoti muistutti häntä siitä, että hän

oli näkösällä ja ainakin osaksi saksalaisten asussa. Se ajoi hänet

takaisin puiden sekaan, ja jonkun aikaa hän ryömi ja kyyristeli ja

etsi suojaa kuin kananpoikanen, joka lymyilee viidakossa kuviteltuja

haukkoja. "Voitettu", hän kuiskasi. "Voitettu ja nujerrettu...

Kiinalaiset! Keltaiset veijarit kintereillä!"

Lopulta hän pääsi suojaan pensasryhmään lähelle erästä teljettyä

ja autiota virvoitusmyymälää, josta näki Amerikan puolelle. Siitä

hän sai jonkinlaisen luolan ja valkaman, sillä pensaat kaartuivat

hänen ylleen. Hän loi katseensa kosken yli, mutta ammunta oli

kokonaan tauonnut ja kaikki näytti rauhalliselta. Aasialainen

ilmalaiva oli siirtynyt entiseltä paikaltaan Ison sillan kohdalta

ja lepäsi nyt liikkumattomana Niagaran kaupungin yläpuolella

varjostaen koko sähköaseman ympäristöä, joka oli ollut maataistelun

näyttämönä. Näytti siltä, kuin tuo hirviö olisi levollisena tuntenut

olevansa varma ylivallastaan, ja sen perästä riippui ylevänä ja

koristeellisena pitkä liehuva lippu, suuren liittokunnan punainen,

musta ja keltainen merkki, päivännousu- ja lohikäärmeviiri. Sen

itäpuolella ja paljon korkeammalla leijui toinen toveri, ja Bert,

joka mieltään rohkaisten ryömi esiin ja kurotti kaulaansa, huomasi

vielä kolmannenkin ilmalaivan kuvastuvan etelässä auringonlaskua

vastaan.

"Lyöty ja nujerrettu!" hän sanoi. "Suuri jumala!"

Ensin näytti siltä, että taistelu oli jo päättynyt Niagaran

kaupungissa, vaikka erään runnellun talon katolla vielä liehui

Saksan lippu. Sähköasemalla kohotettiin valkoinen hursti, ja tämä

liehui yhä seuraavienkin tapahtumain aikana. Mutta hetken kuluttua

kajahti laukauksia, ja saksalaisia sotilaita saapui juosten. He

katosivat talojen suojaan, ja sitten ilmestyi kaksi koneenkäyttäjää,

yllään sininen paita ja housut, ja heitä ajoi kiivaasti takaa kolme

japanilaista miekkamiestä. Etumainen pakolaisista oli kauniskasvuinen

ja juoksi kevyesti ja hyvin; toinen oli tanakka pieni mies ja

jotensakin lihava. Hän juoksi hullunkurisesti, loikkien ja hyppien,

paksut käsivarret sivuille taivutettuina ja pää kenossa. Ahdistajilla

oli yllään sotilaspuku ja päässä tumma metallista ja nahasta tehty

kypärä. Pieni mies kompastui, ja Bert haukkoi ilmaa, tajuten, että

sodassa oli vielä uusiakin kauhuja.

Etumainen miekkamies ennätti ottaa kolme askelta ja pääsi kyllin

lähelle tavoitellakseen häntä säilällään, kun hän hyökkäsi jälleen

eteenpäin.

He juoksivat kolmisenkymmentä jalkaa, ja sitten miekkamies huitaisi

uudelleen, ja kun tuo paksu mies putosi suulleen, Bert saattoi kuulla

veden yli heikon äänen, ikäänkuin jonkinlainen kääpiölehmä olisi

ammunut. Miekkamies sivalsi kaksi kertaa, ja uhri koetti turhaan

suojella itseään käsillään. "Voi, hirmuista!" huusi Bert melkein

itkien ja tuijottaen pullistuvin silmin.

Miekkamies iski neljännen kerran ja jatkoi sitten matkaansa, kun

hänen toverinsa ennättivät paikalle. Viimeinen pysähtyi ja kääntyi

takaisin. Hän oli kenties huomannut jotain liikettä; joka tapauksessa

hän viivähti ja sivalsi yhä uudelleen kaatunutta ruumista.

"Oo-oo!" ulisi Bert jokaisen iskun osuessa, kyyristyi syvemmälle

pensaikkoon ja jäi liikkumattomaksi. Hetken kuluttua kuului

kaupungista laukauksia, ja sitten vallitsi kaikkialla hiljaisuus,

kaikkialla, myöskin sairaalassa.

Hän näki pienten olentojen, pistäen miekkansa huotraan, astuvan ulos

taloista ja kulkevan pommin hävittämäin lentokoneiden jäännöksiä

kohti. Toiset pyörittivät esiin vahingoittumattomia aeroplaaneja

kuten polkupyöriä, hypähtivät satulaan ja kohosivat siipiään

leiskuttaen ilmaan. Kaukana idässä ilmestyi näkösälle sarja

ilmalaivoja, jotka pyrkivät keskitaivaalle päin. Niagaran kaupungin

kohdalla leijuva laskeutui entistään lähemmäksi maata ja laski alas

köysiportaat, joita myöten siihen kapusi miehiä.

Pitkän aikaa hän seurasi edelleen kaupungissa tapahtuvia seikkoja,

kuten jänis tarkastelee metsästysseurueen toimia. Hän näki miehiä

kulkevan talosta toiseen niitä sytytellen, kuten hän piakkoin

huomasi, ja kuuli sähköasemalta sarjan kumeita jymähdyksiä.

Samallaisia hommailtiin Kanadan puolen tehtaissa. Sillä välin

ilmestyi yhä enemmän ilmalaivoja ja vieläkin enemmän lentokoneita,

kunnes hänestä lopulta näytti siltä, että lähes kolmas osa

aasialaista laivastoa oli kokoontunut paikalle. Hän pälyili niitä

pensaikostaan, pysyen tukalassa asemassaankin liikkumattomana, näki

niiden kokoontuvan ja järjestyvän, antavan merkkejä ja poimivan

miehiä, kunnes ne viimein purjehtivat tiehensä hehkuvaa päivänlaskua

kohti, pyrkien aasialaisten suureen yhtymykseen Clevelandin

öljylähteiden luo. Ne hupenivat ja häipyivät näkymättömiin jättäen

hänet yksikseen. Mikäli hän tiesi, hän oli nyt ainoa elävä ihminen

keskellä seutua, jossa vallitsi melkein sanoin kuvaamaton tuho ja

outo yksinäisyys. Suu ammollaan hän näki niiden katoavan.

"Hyvä jumala!" hän virkkoi viimein ikäänkuin hypnoottisesta unesta

heräten.

Ja hänen sielunsa valtasi tunne, joka ei ollut ainoastaan

omakohtaista orpoutta ja äärimmäistä hätää. Hänestä tuntui siltä,

että tämän täytyi olla hänen rotunsa auringonlaskua.

2.

Ensinnä hän ei tajunnut omaa hätäänsä aivan selvästi ja

tarkalleen. Hänelle oli viime aikoina tapahtunut niin paljon,

hänen omat yrityksensä olivat merkinneet niin vähän, että hän oli

käynyt passiiviseksi ja herennyt rakentelemasta suunnitelmia.

Viimeiseksi hän oli aikonut kiertää pitkin Englannin rannikkoa

"Aavikon dervisshinä", valmistaen kanssaihmisilleen tilaisuuksia

hienostettuihin huvituksiin. Sen aikeen oli kohtalo kumonnut. Kohtalo

oli nähnyt sopivaksi määrätä hänelle toisellaisen osan, se oli

lennättänyt hänet paikasta toiseen ja lopulta pudottanut hänet tälle

pienelle kalliokiilalle kahden putouksen väliin. Hänen mieleensä

ei juolahtanut heti, että nyt oli hänen vuorostaan toimittava.

Hänellä oli omituinen tunne siitä, että kaiken täytyi päättyä unen

tavoin, että hän joutuisi varmasti ennen pitkää takaisin entiseen

maailmaansa Grubbin ja Ednan luo, että tämä kohina, tämä välkkyvä

vesi vedettäisiin syrjään kuten verho taikalyhtynäytännön jälkeen ja

vanhat tutut jokapäiväiset olot alkaisivat jälleen vallita. Olisipa

varsin mieltäkiinnittävää kertoa ihmisille, kuinka hän oli joutunut

näkemään Niagaran. Ja sitten hänen mieleensä palautuivat Kurtin

sanat: "Ihmiset riistetään niiden luota, joista he pitävät; kodit

tuhotaan, olennot, jotka ovat täynnä elämää ja muistoja ja erikoisia

pikku taipumuksia, revitään palasiksi, näännytetään nälkään ja

tuhotaan..."

Hän ihmetteli, puolittain epäillen, mahtoiko se olla totta. Oli niin

vaikeata tajuta sitä. Oliko mahdollista, että jossain tuolla kaukana

myöskin Tom ja Jessica olivat kurjassa tilassa, ettei tuo pieni

vihannesmyymälä enää ollutkaan auki eikä Jessica enää hommaillutkaan

siinä kuumentaen Tomin korvia terävillä syrjähuomautuksilla ja

lähettäen täsmällisesti tavarat liiketuttavilleen.

Hän koetti ajatella, mikä viikon päivä nyt oli käsissä, mutta

huomasi sekaantuneensa laskuissaan. Kenties sunnuntai. Jos niin

oli laita, mahtoivatko he nyt mennä kirkkoon -- vai lymyilivätkö

ehkä pensastoissa. Miten lienee käynyt talon isännän, teurastajan,

Butteridgen ja kaikkien niiden, jotka oleskelivat Dymchurchin

rannalla? Hän tiesi, että Lontoolle oli tapahtunut jotain -- sitä

oli pommitettu. Mutta kuka oli pommittanut? Olivatkohan Tom ja

Jessicakin saaneet paeta oudonnäköisiä ruskeita miehiä, joilla oli

pitkät paljastetut miekat ja ilkeät silmät? Hän mietiskeli erilaisia

kurjuuden mahdollisuuksia, mutta hetken kuluttua eräs seikka työnsi

tieltään kaikki muut mielikuvat. Kuinkahan paljon heillä lienee

syötävää? Tämä kysymys kiusasi häntä, valtasi hänen mielensä.

Jos olisi kovin nälissään, söisiköhän sitä silloin rottia?

Hän alkoi tajuta, ettei hänen surkea mielialansa johtunut niin

suuressa määrässä levottomuudesta ja isänmaallisesta surusta kuin

nälästä. Luonnollisesti hänen oli nälkä!

Hän aprikoi ja suuntasi kulkunsa kohti pientä virvokemyymälää, joka

sijaitsi lähellä tuhotun sillan päätä. "Eiköhän siinä liene jotain --"

Kierrettyään sitä pari kertaa hän kävi luukkujen kimppuun aseinaan

taskuveitsi ja puinen vaaja, jonka hän löysi lähistöltä. Lopulta

hän sai yhden luukuista murtumaan, repäisi sen irti ja pisti päänsä

sisään. "Onpahan ruokaa", hän huomautti. Hän pääsi käsiksi luukun

kiinnikkeisiin, ja hetken kuluttua koko laitos oli avoinna hänen

tutkittavakseen. Hän löysi useita pulloja sterilisoitua maitoa,

melkoisen määrän kivennäisvettä, kaksi laatikkoa korppuja ja

ruukullisen perin kovaa leipää, varsin kuivia paperosseja tukuittain,

muutamia kuivanpuoleisia appelsiineja, pähkinöitä, joitakin rasioita

lihaa ja hedelmiä, lautasia, veitsiä ja haarukoita riittävästi

useille kymmenille hengille. Siellä oli myöskin sinkkilaatikko, mutta

sen lukkoa hän ei saanut taipumaan.

"Ei tarvitse kuolla nälkään", Bert virkkoi, "ei ainakaan ensi

tilassa." Hän istuutui myyjän paikalle, ahmi korppuja ja maitoa ja

oli hetkisen varsin tyytyväinen. "Oikein virkistävää", hän mutisi

syödä rouskuttaen ja vilkuillen rauhattomana ympärilleen, "kaikkien

seikkailujen jälkeen."

"Voi turkanen, minkälainen päivä!" Hän vaipui ihmettelyn valtaan.

"Herra jumala!" hän huudahti; "olipa se taistelua! Murskaksi lyötiin

mies parat! Ja ilmalaivat ja lentäjät -- ja kaikki tyynni. Kuinkahan

_Zeppelininin_ käynyt?... Ja Kurt poika sitten -- kuinkahan hänen

kävi? Hän oli kelpo poika."

Hänen mielessään häilähti huoli valtakunnan tulevaisuudesta. "India",

hän virkkoi...

Mutta sen tukahdutti heti käytännöllisempi harrastus.

"Pitääpä hankkia jotain, millä tuon liharasian saa avatuksi."

3.

Herkuteltuaan Bert sytytti paperossin ja istui jonkun aikaa

mietiskellen. "Missä lienee Grubb nykyisin?" hän sanoi. "Olisipa

hauska tietää. Tokkohan kukaan heistä ajattelee minua?"

Hän siirtyi takaisin omaan tilaansa. "Kyllä minun nyt on viivyttävä

tällä saarella jonkun aikaa."

Hän koetti pysyä huolettomana ja levollisena, mutta hetken kuluttua

yksinäisyyteen joutuneen yhteiskuntaolion epämääräinen rauhattomuus

alkoi vaivata häntä. Hän ei voinut pidättyä katselemasta taakseen, ja

ryhtyi siitä päästäkseen tutkimaan saarta.

Vain perin verkalleen hän alkoi tajuta, kuinka omituiseen asemaan

hän oli joutunut, käsittää, että Vihersaaren ja mantereen välisen

kaaren murtuminen oli kokonaan erottanut hänet muusta maailmasta.

Tämä selvisi hänelle vasta sitten, kuin hän tuli takaisin sille

paikalle, missä _Hohenzollernin_ keula makasi kuin maalle ajautunut

laiva, ja sieltä tarkasteli runneltua siltaa. Eikä se silloinkaan

iskenyt hänen mieleensä järisyttävästi, tuntui vain monien muiden

kaltaiselta eriskummalliselta asialta, jota ei voinut auttaa. Hän

tuijotti _Hohenzollernin_ murskautuneisiin hytteihin ja repaleisiin

akkunaverhoihin, mutta ei ajatellutkaan siellä olevan mitään elävää

olentoa, niin se oli ruhjoutunut ja sotkuiseksi vääntynyt ja aivan

kumollaan. Sitten hän silmäili hetkisen iltataivasta. Se alkoi nyt

vetäytyä pilviharson peittoon, eikä näkyvissä ollut ainoatakaan

ilmalaivaa. Muuan pääskynen lensi ohitse siepaten jonkun näkymättömän

uhrin. "Kuin unta", hän kuiskasi.

Koski kahlehti hänen ajatuksensa joksikin ajaksi. "Kohisee. Se

kohisee ja pärskyy aina ja alituisesti. Alituisesti..."

Viimein hänen mielenkiintonsa muuttui omakohtaiseksi. "Mihinkä nyt

pitäisi ryhtyä?"

Hän aprikoi. "Ei synny ainoatakaan tuumaa", hän virkkoi.

Pääasiallisesti hänessä vallitsi tietoisuus siitä, että kaksi viikkoa

takaperin hän oleili Bun Hillissä ajattelemattakaan matkustamista ja

nyt hän oli Niagaran putousten välissä keskellä maailman suurimman

ilmataistelun tuottamaa tuhoa ja hävitystä, ja että hän oli äskettäin

matkustanut Ranskan, Belgian, Saksan, Englannin, Irlannin ja monen

muun maan poikki. Se oli mielenkiintoinen ajatus ja sopi hyvin

keskustelun aiheeksi, mutta käytännöllisessä suhteessa siitä ei ollut

mitään hyötyä. "Kuinka täältä oikein päästäneen pois?" hän ihmetteli.

"Mahtaako olla mitään keinoa? Ellei ole... voi turkanen mua!"

Mietiskely johti seuraavaan lopputulokseen: "Taisinpa joutua

satimeen, kun tulin tuon sillan yli..."

"No, joka tapauksessa pääsin noiden keltanaamain kynsistä. Muuten ne

olisivat katkaisseet helposti minunkin kaulani. Mutta --"

Hän päätti palata Luna saaren kärkeen. Kauan hän seisoi siinä

liikahtamatta tarkastellen Kanadan rantaa, sen hävitettyjä hotelleja

ja taloja ja Viktoria puiston kaatuneita puita, jotka nyt hohtivat

auringonlaskun punertamina. Ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa

tuon mielettömän hävityksen näyttämöllä. Sitten hän siirtyi takaisin

Amerikan puolelle saarta, kulki _Hohenzollernin_ hylyn ohitse

Vihersaarelle ja silmäili siltaan syntynyttä toivotonta aukkoa

sekä alla kiehuvaa vettä. Buffalon puolella oli vielä paljo savua,

ja Niagaran rautatie-aseman lähellä talot paloivat rivakasti.

Kaikkialla oli nyt autiota ja hiljaista. Kaupungin ja tien välisellä

poikkipolulla makasi pieni hyljätty olio, mytistynyt kasa vaatteita,

joista pisti esiin jäseniä...

"Tarkastellaanpas hieman", sanoi Bert, ja kulkien saaren keskitse

johtavaa polkua hän keksi ennen pitkää molemmat aasialaiset

aeroplaanit, jotka olivat pudonneet murskaksi _Hohenzollernin_

viimeisessä taistelussa.

Ensimäisen luona hän tapasi myöskin ruhjoutuneen ilmapurjehtijan.

Kone oli ilmeisesti pudonnut kohtisuoraan alaspäin ja makasi nyt

pahasti kolhiutuneena taittuneiden oksien seassa. Sen vääntyneet

ja katkenneet siivet ja murtuneet puitteet törröttivät äsken

irtautuneiden puunosien keskellä, ja keulan kärki oli tunkeutunut

maahan. Ilmapurjehtija riippui pää alaspäin oksien ja lehtien

keskellä muutaman kyynärän päässä, ja Bert huomasi hänet vasta

kääntyessään aeroplaanin luota. Illan hämärässä ja hiljaisuudessa

-- sillä aurinko oli jo mennyt mailleen ja tuuli kokonaan lientynyt

-- nuo ylösalasin kääntyneet keltaiset kasvot tekivät kaamean

vaikutuksen, kun ne huomasi noin äkkiä ihan lähellään. Taittunut oksa

oli tunkeutunut aivan miehen rinnan lävitse, ja siinä hän riippui

seivästettynä, näyttäen veltolta ja luonnottomalta. Kädessään hän

puristi vielä lyhyttä pientä kivääriä.

Bert seisoi jonkun aikaa aivan hiljaa tarkastellen ruumista.

Sitten hän rupesi kulkemaan poispäin, katsahtaen tuon tuostakin

olkansa yli siihen.

Hetken kuluttua hänen täytyi pysähtyä eräälle aukeamalle.

"Herra varjelkoon!" hän kuiskasi. "Kuolleet eivät miellytä minua.

Melkeinpä soisin, että tuo vintiö olisi elossa."

Hän ei halunnut kulkea pitkin polkua, jonka poikki kiinalainen

riippui. Hän tahtoi mieluummin päästä pois puiden parista; olisi

paljon turvallisempaa oleskella aivan lähellä kosken loisketta ja

kohua, se tuntui melkein kuin ihmisseuralta.

Toisen aeroplaanin hän tapasi ruohoisella aukeamalla virtaavan veden

partaalla, eikä se näyttänyt vahingoittuneen juuri ensinkään. Se

makasi kyljellään toinen siipi ilmassa. Lähellä ei ollut mitään

purjehtijaa, ei elävää eikä kuollutta. Siinä se makasi hyljättynä

veden loiskiessa sen pitkän pyrstön ympärillä.

Bert pysyttelihe kauan hieman etäällä siitä ja tirkisteli tummeneviin

varjoihin puiden sekaan, odottaen näkevänsä toisen kiinalaisen,

elävän tai kuolleen. Sitten hän lähestyi konetta perin varovaisesti

ja seisoi katsellen sen suurta ohjauspyörää ja tyhjää satulaa. Hän ei

rohjennut koskea siihen.

"Kunpa ei tuo toinenkaan mies olisi täällä", hän sanoi. "Kunpa hän ei

olisi täällä!"

Muutaman kyynärän päässä hän näki jotain uiskentelevan akanvirrassa,

joka pyöri erään kallionkielekkeen suojassa. Tuntui siltä, kuin se

olisi kiertäessään vetänyt häntä vastustamattomasti luokseen...

Mitähän se mahtoi olla?

"Istu ja pala!" virkkoi Bert. "Siinä on taas joku niistä." Se

kahlehti hänet. Hän sanoi itselleen, että se oli tuo toinen

ilmapurjehtija, joka oli maahan pyrkiessään ammuttu kuoliaaksi ja

pudonnut satulasta. Hän koetti lähteä pois, ja sitten hänen mieleensä

juolahti, että saattoihan hän hakea oksan tai jotain muuta ja työntää

sillä tuon kiertävän esineen ulos virtaan. Siten hänelle jäisi

huolekseen ainoastaan yksi ruumis. Ehkä hän voisi kestää tuon yhden.

Hän epäröi ja pakottautui sitten mieli kuohuksissa tekemään niin.

Hän astui pensastoon ja leikkasi itselleen vavan, palasi kalliolle

ja kapusi akanvirran ja kosken väliseen kärkeen. Auringonlasku oli

jo häipynyt ja lepakot lähteneet liikkeelle, ja hän oli läpimärkänä

hiestä.

Hän töykki tuota uiskentelevaa sinipukuista ruumista vavallaan, mutta

se pääsi hänen käsistään. Kun se saapui toistamiseen, hän koetti

uudelleen ja onnistui. Virtaan ajautuessaan se pyörähti selälleen,

valo säteili keltaisella tukalla -- se oli Kurt!

Kurt se oli, hän ui pois valkoisena, kuolleena ja sangen tyynenä.

Siitä ei ollut epäilystäkään, vielä oli sen verta valoa, että sen

näki selvästi. Virta tarttui häneen, ja hän näytti ojentautuvan sen

helmaan, kuten vuoteelle laskeutuen. Kalpea hän oli nyt, kaikki väri

oli hänestä kadonnut.

Bertin valtasi äärettömän kurjuuden tunne, kun ruumis häipyi

näkyvistä putousta kohti. "Kurt!" hän huusi. "Kurt! En tarkoittanut

sitä! Kurt! Älkää jättäkö minua tänne! Älkää jättäkö!"

Yksinäisyyden ja orpouden tunne valtasi hänet kokonaan. Hän murtui.

Hän seisoi kalliolla iltavalaistuksessa, itkien ja valitellen

kiihkeästi kuin lapsi. Aivan tuntui siltä, kuin olisi katkennut joku

rengas, joka oli kiinnittänyt hänet kaikkiin näihin seikkoihin. Hän

pelkäsi kuten yksikseen jäänyt lapsi, pelkäsi surkeasti.

Hämärä tummeni hänen ympärillään. Metsä oli nyt täynnä

eriskummallisia varjoja. Kaikki muuttui niin oudoksi ja omituiseksi,

ikäänkuin sen olisi nähnyt unessa. "Hyvä jumala! Min'en kestä

tätä", hän sanoi, ryömi kalliolta takaisin nurmikolle ja kyyristyi

maahan. Ja viimein hurja suru Kurtin, oivan, ystävällisen Kurtin

kuoleman johdosta tuli hänen avukseen ja hänen uikutuksensa muuttui

itkuksi. Hän makasi oikosenaan nurmella ja heristi voimattoman raivon

valtaamana nyrkkiään.

"Helvetin sota", hän huusi, "tämä kirottu mieletön sota!"

"Voi Kurt! Luutnantti Kurt!"

"Min' olen mennyttä miestä", hän sanoi. "Olen saanut kyllikseni, ja

enemmänkin. Maailma on pelkkää moskaa, eikä siinä ole mitään järkeä.

Yö saapuu... Jos _hän_ tulee minun perässäni --. Ei hän voi tulla

minun perässäni -- ei hän voi!...

"Jos _hän_ tulee minun perässäni, niin hyppään veteen..."

Hetken kuluttua hän puheli jälleen matalalla äänellä.

"Eihän täällä oikeastaan ole mitään pelättävää. Se on pelkkää

mielikuvitusta. Kurt parka -- hän arveli, että kävisi niin. Ikäänkuin

aavisti sen ennakolta. Hän ei tullutkaan antaneeksi minulle sitä

kirjettä eikä kertonut, kuka hänen tyttönsä oli. Kyllä se on

totta, mitä hän sanoi -- ihmiset riistetään kaiken sen luota,

mihin he kuuluvat -- ja kaikkialla. Aivan niinkuin hän sanoi...

Tänne minut on viskattu -- tuhansien peninkulmain päähän Ednan ja

Grubbin ja omaisteni luota -- revitty irti kuin kasvi juurineen...

Ja samallainen on jokainen sota ollut, minulla vaan ei ollut älyä

ymmärtää sitä. Ihmisiä on kuollut kaikellaisiin kuoppiin ja nurkkiin,

mutta eivät vaan ymmärtäneet sitä, heillä ei ollut älyä tuntea ja

estää sitä. Arvelivat, että sota oli oivallinen asia. Hyvä jumala!...

"Rakas Edna. Hän oli suloinen ja kelpo tyttö. Kerrankin, kun olimme

soutelemassa Kingstonin luona.

"Mutta saadaanpas nähdä -- kyllä minä vielä tapaan hänet. Ellen

tapaa, niin ei se ainakaan ole minun vikani..."

4.

Äkkiä, juuri tämän sankarillisen päätöksen tehtyään, Bert kävi

jäykäksi kauhusta. Ruohikossa hiipi jotain häntä kohti. Pimeässä

ruohikossa hiipi jotain, hiipi ja pysähtyi ja hiipi jälleen. Yö

oli täynnänsä kammoa. Hetkisen oli kaikki hiljaa. Bert lakkasi

hengittämästä. Ei se voinut olla sitä. Ei, se oli liian pieni!

Se hyökkäsi äkisti hänen luokseen hiljalleen naukaisten ja häntä

pystyssä. Se hieroi päätään häntä vastaan ja hyrräsi. Se oli pieni,

laiha kissanpoika.

"Herra jumala, kisu, kuinka sinä säikytit minua", sanoi Bert hien

helmeillessä hänen ohimoillaan.

5.

Kaiken yötä hän istui puuta vasten nojaten, kissa sylissään.

Hänen mielensä oli väsynyt, eikä hän puhunut ja ajatellut enää

yhtenäisesti. Aamupuolella yötä hän nukahti.

Herätessään hän tunsi jäsenissään kankeutta, mutta mieli oli

rohkeampi, ja kissanpoikanen nukkui luottavaisena ja lämpimänä hänen

takkinsa sisäpuolella. Ja hän huomasi, että pelko oli haihtunut

puiden keskeltä.

Hän silitteli kissaa, ja tuo pieni eläin heräsi ruveten ylen hellänä

hyrräämään. "Sinä haluat kai maitoa", sanoi Bert. "Sitä sinä varmaan

haluat. Ja maistuisipa minullekin aamiainen."

Hän haukoitteli, nousi seisomaan kissa olallaan ja tuijotti

ympärilleen johtaen mieleensä edellisen päivän harmaita, suunnattomia

tapahtumia.

"Pitänee ryhtyä johonkin", hän virkkoi.

Hän astui metsään ja seisoi hetken kuluttua jälleen tarkastelemassa

kuollutta ilmapurjehtijaa. Kissanpoikaa hän puserti hellästi

rintaansa vasten. Ruumis oli kamala, mutta ei läheskään niin kamala

kuin edellisenä iltana hämärässä. Nyt jäsenet riippuivat veltompina

ja kivääri oli pudonnut maahan ja peittynyt puolittain ruohikkoon.

"Meidän pitäisi kai haudata hänet, kisu", sanoi Bert, katsellen

avuttomana kallioista maata. "Meidän on viivyttävä täällä hänen

seurassaan."

Kesti jonkun aikaa, ennenkuin hän saattoi kääntyä tiehensä ja lähteä

virvokemyymälään. "Ensin aamiaista joka tapauksessa", hän sanoi

kissaa silitellen. Tämä hieroi hellästi hänen poskeaan karvaisella

kuonollaan ja puraisi sitten häntä korvaan. "Taidat kaivata maitoa,

vai mitä?" hän kysäisi ja kääntyi selin kuolleeseen, ikäänkuin tämä

ei olisi merkinnyt mitään.

Hämmästyksekseen hän huomasi oven olevan auki, vaikka hän oli

edellisenä iltana sulkenut sen hyvin huolellisesti, ja penkillä

hän havaitsi likaisia lautasia, joita hän ei ollut ennen nähnyt.

Läkkiarkun saranat oli kierretty auki ja sen voi avata. Sitä hän ei

myöskään ollut havainnut edellisenä iltana.

"Olinpa aika hölmö!" Bert sanoi. "Minä vaan kolkuttelen ja

vääntelen lukkoa, huomaamatta mitään." Sitä oli nähtävästi käytetty

jääsäiliönä, mutta nyt se sisälsi vain muutamien keitettyjen

kananpoikain jäännöksiä, jotain epämääräistä ainetta, joka olisi

kerran saattanut olla voita, ja kerrassaan vastenmielistä hajua. Hän

sulki kannen jälleen huolellisesti.

Hän kaatoi kissalle hiukan maitoa likaiselle lautaselle ja istui

jonkun aikaa katsellen sen ahkeraa pikku kieltä. Sitten hän ryhtyi

laatimaan luetteloa varastostaan. Siinä oli kuusi avaamatonta ja yksi

avattu pullo maitoa, kuusikymmentä pulloa kivennäisvettä ja melkoinen

määrä marjamehua, noin kaksi tuhatta paperossia ja satakunta

sikaaria, yhdeksän appelsiinia, kaksi avaamatonta ja yksi avattu

astia suolattua häränlihaa, kaksi astiallista korppuja ja yksitoista

kovaa leipää, hatullinen pähkinöitä ja viisi isoa rasiata Kalifornian

persikoita. Hän merkitsi ne paperipalaselle. "Ei siinä ole paljoa

tukevaa ruokaa", hän huomautti. "Mutta -- pariksi viikoksi sentään.

Parissa viikossa voi tapahtua paljon."

Hän antoi kissalle hiukan lisää maitoa ja vähäisen lihaa ja lähti

sitten, tuon pienen elukan juostessa häntä pystyssä ja mieli hilpeänä

hänen perässään, katselemaan _Hohenzollernin_ jäännöksiä. Ne olivat

yöllä siirtyneet ja näyttivät yleensä ajautuneen ylemmäksi kuin

ennen. Niistä hänen katseensa kulki särkyneeseen siltaan ja sitten

virran poikki hiljaiseen, autioon kaupunkiin. Vastaisella rannalla

liikkui vain joukko korppeja. Ne olivat tuon koneenkäyttäjän

kimpussa, jonka hän oli nähnyt saavan surmansa edellisenä päivänä.

Koiria hän ei nähnyt, mutta kuuli yhden ulvovan.

"Meidän täytyy päästä jollain tavoin pois täältä, kisu", hän sanoi.

"Maito ei riitä ainiaan -- ei ainakaan, jos sinä lipot sitä samalla

vauhdilla kaiken aikaa."

Hän silmäili virtaa, jossa vesi imeytyi kuin sulkua avattaessa.

"Vettä on yllin kyllin", hän virkkoi. "Juomasta ei tule puutetta."

Hän päätti tutkia saaren tarkalleen. Hetken kuluttua hän saapui

teljetylle portille, jonka kilvessä oli nimi "Riddle Stairs", ja

kiivettyään sen ylitse löysi vanhat puiset portaat, jotka johtivat

jyrkästi kallion rinteen alle. Kissan hän jätti jälkeensä, laskeutui

niitä myöten ja keksi alhaalla polun, joka johti paasien lomitse

pitkin keskiputouksen kumajavaa ryöppyä. Hänessä syttyi toivon

kipinä; kenties siinä oli jonkinlainen pelastustie!

Mutta se johti hänet vain Tuulien luolaan, jossa hän oli

tukehtumaisillaan ja kävi aivan kuuroksi, ja vietettyään siellä

neljännestunnin osittain tyrmistyneenä, likistyneenä kovan kallion ja

melkein yhtä kovan vesiputouksen väliin, hän arveli, ettei sitä tietä

voinut sittenkään päästä Kanadaan, ja kääntyi takaisin. Portaita

noustessaan hän kuuli jonkun astuvan yläpuolellaan hiekkapolkua

pitkin, mutta arveli tätä ääntä omain askeltensa kaiuksi. Kun hän

ennätti huippuun, oli paikka yhtä autio kuin ennenkin.

Kissanpoikasen hypellessä hänen rinnallaan ruohikkoa pitkin hän kulki

sieltä Hevosenkenkäputoukselle ja pientä siltaa myöten ryhmälle

paasia, jotka seisoivat rivissä ikäänkuin tehden kunniaa tuolle

suunnattoman majesteettiselle viheriälle vesivyörylle. Hän seisoi

jonkun aikaa äänetönnä.

"Eipä uskoisi", hän virkkoi viimein, "että on olemassa noin paljon

vettä... Tämä kohina ja loiske rupee lopulta kuluttamaan hermoja...

Kuulostaa siltä, kuin ihmiset puhuisivat... kuin ihmisiä kulkisi...

Kuulostaa melkein miltä hyvänsä."

Hän palasi jälleen saarelle. "Minun kai täytyy yhä kiertää tätä

siunattua saarta", hän sanoi alakuloisena. "Yhä vaan kiertää ja

kiertää."

Jonkun ajan kuluttua hän joutui uudelleen vähemmän vahingoittuneen

aasialaisen aeroplaanin luo. Hän tuijotti siihen ja kissa sitä

nuuski. "Rikki!" hän sanoi.

Hän kohotti katseensa hätkähtäen.

Puiden seasta astui häntä kohti verkalleen kaksi pitkää,

eriskummallista olentoa. He olivat mustuneet, repaleiset ja sidotut.

Perimmäinen ontui ja hänen päänsä ympäri oli kierretty valkoinen

vaate, mutta etummainen käyttäytyi yhä vielä kuten prinssi ainakin,

vaikka vasen käsi olikin sidekannattimen varassa ja toinen puoli

kasvoja palanut heleän punaiseksi. Hän oli prinssi Karl Albert,

"Saksan Aleksanteri", ja hänen takanaan kulki se linnunnaamainen

upseeri, joka oli kerran saanut luovuttaa hyttinsä Bertille.

6.

Näiden ilmestyessä Bertin Vuohisaari-seikkailussa alkoi uusi

vaihe. Hän ei enää ollut ainoa ihmiskunnan edustaja avarassa,

väkivaltaisessa ja käsittämättömässä kaikkeudessa, vaan muuttui

vielä kerran sosiaaliseksi olioksi, joutui toisten ihmisten pariin.

Hetkisen ajan nämä kaksi olivat kauhistavia, sitten he tuntuivat

suloisilta ja tervetulleilta kuin veljet. Olivathan hekin samassa

pälkähässä kuin hän, asumattomalle saarelle ajautuneet ja ymmällään.

Häntä halutti kovin kuulla tarkalleen, mitä heille oli tapahtunut.

Mitä se merkitsi, että toinen oli prinssi ja molemmat muukalaisia

sotilaita, ettei kumpainenkaan kenties osannut riittävästi englantia?

Hänen synnynnäinen katupoika-ujostelemattomuutensa tulvahti liian

voimakkaana, jotta hän olisi ruvennut mokomia ajattelemaan, ja

olivathan aasialaiset laivastot hävittäneet kaikki sellaiset joutavat

eroavaisuudet. "Heipä hei!" hän huudahti. "Kuinka te olette tänne

joutuneet?"

"Hän on tuo englantilainen, joka toi meille Butteridgen koneen",

selitti linnunnaamainen upseeri saksaksi ja huudahti sitten Bertin

lähestyessä kauhuissaan: "Tee kunniaa!" ja toistamiseen, kovemmin:

"Kunniaa!"

"Kas kummaa!" sanoi Bert ja nielaisi toisen huomautuksen. Hän

tuijotti ja teki kömpelösti kunniaa ja asettui heti salaisesti

puolustuskannalle, niin että kävi mahdottomaksi ryhtyä hänen kanssaan

yhteistyöhön.

Jonkun aikaa nämä molemmat perinpohjaiset uudenajan ylimykset

seisoivat katsellen tuota vaikeata problemia, anglosaksilaista

kansalaista, joka totellen jotain veressään piilevää salaperäistä

lakia ei ottanut tottuakseen komennuksiin eikä tahtonut olla

demokraattikaan. Bert ei suinkaan ollut kaunis katsella, mutta hän

näytti jollain selittämättömällä tavalla vastustushaluiselta. Yllään

hänellä oli halpa sarssipukunsa, jossa nyt näkyi monellaisia käytön

merkkejä, ja sen väljyys teki hänet vanhemman näköiseksi kuin hän

olikaan. Hänen röyhkeitä kasvojaan varjosti liian iso saksalainen

lakki, nousut olivat käärityt säärien ympäri ja päät pistetty erään

saksalaisen ilmapurjehtija vainajan kumisaappaisiin. Hän näytti

palvelijalta, mutta ei ensinkään nöyrältä, ja vaistomaisesti he

vihasivat häntä.

Prinssi viittasi lentokoneeseen ja sanoi jotain murteellisella

englannin kielellä. Bert luuli hänen puhuvan saksaa ja ilmoitti,

ettei hän ymmärtänyt sitä.

"Dummer Kerl!" kuului linnunnaamaisen upseerin siteiden keskeltä.

Prinssi viittasi jälleen terveellä kädellään. "Onko sinulla selvillä

tämän drachenfliegerin rakenne?"

Bert rupesi tajuamaan, mistä oli kysymys. Hän tarkasteli aasialaista

konetta. Hän sai takaisin Bun Hillin tavat. "Se on ulkolaista tekoa",

hän huomautti.

Saksalaiset neuvottelivat. "Oletko -- ammattimies?" prinssi kysyi.

"Onhan sitä vähän korjailtu", Bert vastasi aivan Grubbin tapaan.

Prinssi etsi sanavarastostaan. "Käykö sillä lentäminen?" hän virkkoi.

Bert aprikoi ja hieroi hitaasti leukaansa. "Pitääpä tarkastaa", hän

vastasi... "Sitä on pidelty kovakouraisesti!"

Hän synnytti hampaillaan äänen, jonka hän myöskin oli oppinut

Grubbilta, työnsi kädet housuntaskuihin ja astui takaisin koneen

ääreen. Grubb oikeastaan pureskeli jotain, mutta Bert saattoi

pureskella vain mielikuvituksessaan. "Kolmen päivän työ", hän sanoi

märehtien. Ensi kertaa hänen mielessään heräsi ajatus, että tuo

kone tarjosi mahdollisuuksia. Ilmeisesti maassa makaava siipi oli

särkynyt. Kolme tukea, jotka pitivät sitä jäykkänä, oli katkennut

kallioon osuessaan, ja varsin luultavasti oli konekin vioittunut.

Myöskin saman puolen siipikoukku oli vinossa, mutta se ei kenties

haitannut lentämistä. Näitä seikkoja lukuunottamatta ei ollut

sanottavasti vaurioita. Bert hieroi jälleen leukaansa ja silmäili

yläkosken leveätä, päivänpaisteessa kimaltelevaa väylää. "Ehkäpä

tästä tulee kalua... Jättäkää se minun huolekseni."

Hän silmäili sitä jälleen innokkaasti, ja prinssi seuralaisineen

tarkasteli häntä. Bun Hillissä hän ja Grubb olivat kehittyneet sangen

taitaviksi korjailemaan lainapyöriään vaihtamalla vanhoja osia

uusiin. Kone, joka oli niin perinpohjin ja ilmeisesti ränsistynyt,

ettei sitä voitu tarjota vuokrallekaan, ei silti ollut menettänyt

koko arvoaan. Saihan siitä vielä muttereita ja ruuveja, pyöriä,

tankoja ja pyöränkehriä, ketjunkappaleita ja muuta sellaista,

millä saattoi parannella käyttökelpoisten polkupyörien vammoja. Ja

makasihan nyt puiden seassa toinen aasialainen aeroplaani.

Kissa hyväili Bertin saappaita hänen siitä välittämättä.

"Paikkaa tuo drachenflieger", sanoi prinssi.

"Jos minä sen paikkaan", huomautti Bert, "niin ei kukaan meistä

uskalla lähteä sillä lentämään."

"_Minä_ lähden", virkkoi prinssi.

"Ja taitatte luultavasti niskanne", sanoi Bert hetken kuluttua.

Prinssi ei ymmärtänyt häntä eikä kiinnittänyt huomiotaan hänen

sanoihinsa. Hän viittasi hansikoidulla kädellään koneeseen ja

lausui seuralaiselleen jotain saksaksi. Upseeri vastasi, ja prinssi

teki laajan kädenliikkeen taivasta kohti. Sitten hän puhui --

kaunopuheisesti, kuten näytti. Bert tarkasteli häntä ja arvasi hänen

tarkoituksensa. "Paljo luultavampaa, että taitatte niskanne", hän

sanoi. "Mutta olkoon menneeksi. Käydään työhön."

Hän rupesi kopeloimaan drachenfliegerin satulaa ja konetta työkaluja

etsien. Lisäksi hän halusi saada jotain mustaa öljyistä ainetta

käsiään ja kasvojaan varten. Sillä toiminimi Grubb ja Smallwaysin

harjoittaman korjaustaidon ensimäisenä sääntönä oli mustata kädet

ja kasvot perin pohjin. Hän myöskin riisui takkinsa sekä liivinsä

ja työnsi lakin huolellisesti takaraivolle tehdäkseen raappimisen

helpommaksi.

Prinssi ja hänen upseerinsa näyttivät olevan halukkaat vahtimaan

häntä, mutta hänen onnistui selittää heille, että tämä haittaisi

häntä ja että hänen oli pohdittava hieman, ennenkuin hän saattoi

ryhtyä työhön. He miettivät asiaa, mutta hänen puodissa saamansa

kokemus oli opettanut häntä kohtelemaan yleisöään käskevästi kuin

asiantuntija. Ja lopulta he lähtivätkin tiehensä. Silloin hän meni

suoraa päätä toisen aeroplaanin luo, otti ilmapurjehtijan kiväärin

ja ampumatarpeet ja kätki ne läheiseen nokkospensastoon. "Kas niin",

sanoi Bert ja ryhtyi sitten tarkoin tutkimaan puihin tarttuneiden

siipien jäännöksiä. Tämän tehtyään hän palasi ensimäisen aeroplaanin

luo vertaillakseen molempia toisiinsa. Bun Hillin menettelytapa oli

varsin mahdollinen, ellei kone tuottanut voittamattomia esteitä.

Hetken kuluttua saksalaiset palasivat, ja tällöin hän ylenpalttisesti

tahriutuneena käsitteli ja koetteli muttereita ja ruuveja kasvoillaan

syvän viisauden ilme. Kun linnunnaamainen upseeri huomautti jotain,

hän vain tokaisi: "Nong comprong. Turha vaiva."

Sitten hänen päähänsä pälkähti jotain. "Tuo kuollut tuolla metsässä

olisi haudattava", hän sanoi, viitaten peukalollaan olkansa ylitse.

7.

Näiden molempien miesten ilmestyessä koko Bertin maailma oli taasen

muuttunut. Sen suunnattoman ja hirvittävän autiuden eteen, joka

oli häntä niin suuresti järkyttänyt, laskeutui esirippu. Nyt heitä

oli kolme henkeä, ja tämäkin pieni maailma täytti hänen aivonsa

hartaalla harkinnalla, suunnitelmilla ja sukkelilla tuumilla. Mitähän

he mahtoivat miettiä? Mitä he tuumivat hänestä? Hänen mielessään

risteili satoja lankoja, kun hän uutterasti hommaili aasialaisen

aeroplaanin ääressä. Uusia ajatuksia nousi kuin kuplia kivennäisveden

pinnalle.

"Sepä kummaa!" hän huudahti äkkiä. Hän oli juuri tehnyt sen

johtopäätöksen, että sallimus oli menetellyt väärin jättäessään

nämä molemmat miehet eloon ja antaessaan Kurtin kuolla. Koko

_Hohenzollernin_ miehistö oli ammuttu, murskattu, palanut tai

hukkunut, ja nämä kaksi, jotka olivat lymyilleet patjoitetussa

keulahytissä, olivat pelastuneet.

"Prinssi taitaa ajatella, että sen sai aikaan hänen kirottu

tähtensä", hän mutisi ja tunsi olevansa hillittömästi raivoissaan.

Hän nousi seisomaan kääntyen molempiin miehiin päin. He seisoivat

rinnatusten häntä katsellen. "Ei teidän kannata tuijotella minuun",

hän huomautti. "Te vain häiritsette minua." Ja nähdessään, etteivät

he ymmärtäneet, hän astui heitä kohti ruuviavain kädessään. Näin

tehden hänen mieleensä juolahti, että prinssi oli todellakin sangen

iso ja mahtava ja ylevän näköinen henkilö. Mutta siitä huolimatta hän

virkkoi, viitaten puiden keskitse: "Kuollut mies!"

Linnunnaamainen mies vastasi saksaksi.

"Kuollut mies!" Bert sanoi hänelle. "Tuolla."

Töin tuskin hän sai heidät taivutetuiksi tarkastamaan kuollutta

kiinalaista ja opasti heidät viimein tämän luo. Sitten he osoittivat

selvästi, että hänelle, joka oli upseeria alempi tavallinen ihminen,

he soivat yksinomaisen ja jakamattoman oikeuden toimittaa ruumiin

pois raahaamalla sen veden partaalle. Se synnytti tulista viittoilua,

ja viimein linnunnaamainen upseeri alentui auttamaan. Yhdessä he

laahasivat tuon velton ja turvonneen ruumiin puiden lomitse ja pari

kertaa levättyään -- sillä taakka oli raskas paiskasivat hänet

läntiseen koskeen. Lopulta Bert palasi työhönsä kolottavin käsivarsin

ja mieli synkän kapinallisena.

"Senkin öykkäri!" hän sanoi. "Ikäänkuin minä olisin hänen kirottuja

saksalaisia orjiaan! Mokomakin pöyhkeä kerjäläinen!"

Saksalaiset poistuivat jälleen, ja hetken harkittuaan Bert otti

irti useita muttereita, puki ylleen nutun ja liivit, pisti mutterit

ja työaseet taskuunsa ja kätki toisen aeroplaanin työaseet erään

puun haarukkaan. "Kas niin", hän virkkoi hypätessään puusta maahan.

Prinssi seuralaisineen ilmestyi näyttämölle, kun hän palasi koneen

luo veden ääreen. Prinssi tarkasteli jonkun aikaa hänen saavuttamiaan

tuloksia, kulki sitten saaren yläpäähän ja seisoi käsivarret ristissä

tuijottaen syvissä mietteissä virralle. Linnunnaamainen upseeri

saapui Bertin luo märehtien oppimaansa englantilaista lausetta.

"Mene", hän sanoi tehden kädellään selittävän liikkeen, "ja syö."

Virvokemyymälälle saapuessaan Bert huomasi, että ruokavaroista oli

jälellä vain annos suolattua lihaa ja kolme korppua -- kaikki muu

oli kadonnut. Hän katseli näitä silmät ja suu ammollaan. Kissanpoika

ilmestyi myyjän istuimen alta liehakoivasti hyrräten. "Tietenkin!"

hän sanoi. "No, hitto soikoon! Missä sinun maitosi on?"

Hän antoi raivonsa yltyä hetkisen, otti sitten lautasen toiseen,

korput toiseen käteen ja lähti kiukkuisena ähkien etsimään prinssiä.

Hän lähestyi kunniaa tekemättä.

"Kuulkaapas!" hän sanoi tuikeasti. "Mitä perhanaa tämä merkitsee?"

Syntyi väittely, joka ei johtanut mihinkään tuloksiin. Bert selitteli

englannin kielellä Bun Hillin teoriaa ruuasta, ja linnunnaamainen

upseeri esitti vastaukseksi saksan kielellä erinäisiä mielipiteitä

kansakunnista ja kurista. Prinssi, joka oli arvioinut Bertin

voimia, yltyi äkkiä röyhkeäksi. Hän tarttui Bertin olkapäihin ja

ravisteli häntä niin, että taskut kalisivat, karjui hänelle jotain ja

viskasi hänet syrjään. Hän iski miestä, ikäänkuin tämä olisi ollut

saksalainen sotamies. Bert peräytyi kalpeana ja säikähtyneenä, mutta

teki oman kunniantuntonsa mukaisen lujan päätöksen. Hänen kunniansa

vaati tappelua. "Tuhat tulimmaista!" hän ähki, napittaen takkinsa.

"No", huusi prinssi, "joko menet!" Ja sitten, huomatessaan Bertin

silmäin välähtävän sankarillisesti, hän paljasti miekkansa.

Linnunnaamainen upseeri ehätti väliin, sanoen jotain saksan kielellä

ja viitaten taivaalle.

Kaukana lounaassa ilmestyi näkyviin japanilainen ilmalaiva, joka

lähestyi heitä nopeasti. Siihen heidän taistelunsa päättyi. Prinssi

käsitti ensimäisenä aseman vaarallisuuden ja lähti pakosalle. Kaikki

kolme loikkivat jänisten lailla metsään ja juoksivat sinne ja tänne

suojaa etsien, kunnes löysivät notkon, jossa kasvoi rehevää heinää.

Sinne he kyyristyivät muutaman jalan päähän toisistaan. Kauan

he istuivat paikoillaan kaulaansa myöten ruohikkoon peittyneinä

ja vahtivat puiden lomitse ilmalaivaa. Bert oli pudottanut osan

liha-annostaan, mutta huomasi säilyttäneensä korput ja söi ne

rauhallisesti. Hirviö saapui melkein heidän yläpuolelleen, kääntyi

sitten Niagaraa kohti ja laskeutui sähköaseman taakse. Sen

ollessa lähellä he pysyivät ääneti, ja sitten he joutuivat hetken

kuluttua väittelyyn, joka kenties olisi aiheuttanut äkillisen

yhteentörmäyksen, jos he olisivat ymmärtäneet toisiaan.

Keskustelun aloitti Bert, ja hän jatkoi puhettaan välittämättä

siitä, minkä verran toiset häntä käsittivät. Mutta varmaankin hänen

myrkylliset ajatuksensa kävivät ilmi hänen äänestään.

"Jos haluatte saada tuon koneen kuntoon", hän virkkoi aluksi, "niin

älkää sitten kajotko minuun!"

He eivät kiinnittäneet huomiota hänen sanoihinsa ja hän toisti ne.

Sitten hän selvitti tarkemmin ajatustaan, ja puhe rupesi vuotamaan

virtanaan. "Luulette saaneenne tänne miehen, jota voi potkia ja lyödä

kuin tavallista sotamiestä -- mutta siinä te pahasti erehdytte. Min'

olen saanut kyllikseni teistä ja kujeistanne. Olen mietiskellyt teitä

tarkemmin, teitä ja sotaanne ja valtakuntaanne ja muuta moskaa.

Moskaa se on. Te saksalaiset juuri saitte Europassa aikaan kaiken

sekamelskan. Ja ihan suotta! Pelkkää typerää pöyhkeilyä! Ainoastaan

sen vuoksi, että teillä on univormuja ja lippuja! Entäs minun asiani

sitten -- en halunnut ensinkään joutua tekemisiin kanssanne. En

piitannut teistä rahtustakaan. Sitten te saatte minut kynsiinne --

suoraan sanoen varastatte minut -- ja nyt olen tuhansien peninkulmain

päässä kodistani ja omaisistani, ja koko teidän typerä laivastonne on

revitty repaleiksi. Ja vielä _nytkin_ te haluatte pöyhkeillä. Siitä

ei tule mitään minun tietääkseni!

"Ajatelkaapa, kuinka paljon pahaa te olette tehnyt. New Yorkin te

hävititte -- tapoitte ihmisiä laumoittain, tuhositte määrättömästi

tavaraa. Ettekö te opi mitään?"

"Dummer Kerl!" sanoi linnunnaamainen upseeri äkkiä kiukkuisella

äänellä, tuijottaen siteidensä alta. "Esel!"

"Se on saksalaisten tuhma aasi! Kyllä tiedän! Mutta kuka tässä on

aasi -- hänkö vai minä? Lapsena minä lueskelin roskaromaaneja ja

kuvittelin pääseväni seikkailuihin ja suureksi sotapäälliköksi ja

muuta sellaista pötyä. Mutta mitä hänellä on päässään? Kaikellaista

roskaa Napoleonista, Aleksanterista, suvustaan ja itsestään ja

jumalasta ja Taavetista ja ties' mistä. Kuka hyvänsä, joka ei ole

tuollainen koreavaatteinen prinssi-hölmö, olisi voinut sanoa, että

juuri näin kävisi. Me europpalaiset elettiin typerine lippuinemme

ja sanomalehtinemme hurjassa epäjärjestyksessä ja riideltiin ja

pysyttiin erillämme, mutta Kiina oli kiinteä kuin juusto ja sen monet

miljoonat tarvitsivat vain hiukkasen tiedettä ja yritteliäisyyttä

ollakseen yhtä hyvät kuin me kaikki yhteensä. Luulitte mukamas,

etteivät ne pääsisi teihin käsiksi. Ja sitten ne saivat lentokoneita.

Ja puh! -- tässä sitä nyt ollaan. Kun kiinalaiset eivät ruvenneet

laittamaan kiväärejä ja sotajoukkoja, niin me heitä tyrkimme, kunnes

he tekivät sen. Heidän _täytyi_ antaa meille tämä selkäsauna. Emme

olisi saaneet rauhaa muuten. Ja, kuten jo sanoin, tässä sitä nyt

ollaan!"

Linnunnaamainen upseeri käski karjuen häntä vaikenemaan ja rupesi

sitten keskustelemaan prinssin kanssa.

"Olen Englannin kansalainen", virkkoi Bert. "Teidän ei ole pakko

kuunnella, mutta ei minunkaan ole pakko vaieta." Ja hän selvitteli

vielä jonkun aikaa imperialismia, militarismia ja kansainvälistä

politiikkaa. Mutta heidän keskustelunsa saattoi hänet ymmälleen,

ja hetkisen hän vain toisteli herjaussanoja, sellaisia kuin

"pöyhkeilevät pölkkypäät", vanhoja haukkumanimiä ja uusia.

Sitten hän muisti äkkiä varsinaisen mieliharminsa. "No, samapa se,

mutta kuulkaapas nyt -- sitähän minun piti kysyä, että minne se ruoka

on tuolta myymälästä joutunut? Tekisipä mieleni tietää se. Minne te

olette sen vieneet?"

Hän jäi odottamaan vastausta. He puhelivat edelleen saksaa. Hän

toisti kysymyksensä. He eivät kiinnittäneet häneen huomiotaan. Hän

kysyi kolmannen kerran sietämättömän kiukkuisella äänellä.

Syntyi painostava hiljaisuus. Nuo kolme katselivat toisiaan muutaman

sekunnin ajan. Prinssi silmäili Bertiä kiinteästi, ja tämä alkoi

tutista hänen katseestaan. Verkalleen kohosi prinssi seisomaan

ja linnunnaamainen upseeri hypähti hänen vierelleen. Bert pysyi

kyyrysillään.

"Vaikene", sanoi prinssi.

Bert tajusi, ettei tämä hetki ollut kaunopuheisuudelle sopiva.

Molemmat saksalaiset katselivat häntä. Kuolema tuntui olevan uhkaavan

lähellä.

Sitten prinssi kääntyi pois ja lähti seuralaisineen lentokoneen luo.

"Herra varjelkoon!" Bert kuiskasi ja lausui sitten matalalla äänellä

yhden ainoan herjaussanan. Hän istui kyyrysillään lähes kolme

minuuttia, hypähti sitten pystyyn ja meni sinne päin, mihin hän oli

kätkenyt kiinalaisen ilmapurjehtijan kiväärin nokkosten peittoon.

8.

Tämän jälkeen ei ollut puhettakaan siitä, että Bert oli prinssin

käskyläinen tai että hän jatkaisi lentokoneen korjaamista. Molemmat

saksalaiset ottivat sen haltuunsa ja ryhtyivät itse työhön. Bert

lähti uusi ase mukanaan Terrapin kallion lähettyville ja istuutui

sitä tutkimaan. Se oli lyhyt kivääri ja säiliö oli melkein täynnä

isoja patruunia. Hän otti ne huolellisesti pois ja koetteli sitten

liipaisinta ja muita osia, kunnes tunsi osaavansa käyttää sitä. Hän

latasi sen uudelleen tarkasti. Sitten hän muisti olevansa nälissään

ja lähti kivääri kainalossa etsimään ruokaa virvokemyymäiästä ja

sen seutuvilta. Hänellä oli kyllin älyä käsittääkseen, ettei käynyt

ase kädessä näyttäytyminen prinssille ja hänen seuralaiselleen.

He jättäisivät hänet rauhaan, niin kauan kuin arvelivat häntä

turvattomaksi, mutta taivas tiesi, mitä tuo napoleonimainen ihminen

tekisi, jos hän sattuisi näkemään Bertin aseen. Hän karttoi heitä

siitäkin syystä, että tiesi kiukun ja pelon kuohuvan sydämessään ja

haluavansa ampua nuo kaksi miestä. Hän halusi ampua heidät, mutta

ajatteli, että se olisi varsin kamalata. Mielessä kamppailivat hänen

epäjohdonmukaisen sivistyksensä kaksi eri puolta.

Myymälän lähellä kissa ilmestyi jälleen näkyviin, ilmeisesti maitoa

himoten. Tämä kartutti suuresti hänen omaa nälkäänsä. Hän alkoi

etsiessään puhella ja seisoi hetken kuluttua paikallaan huutaen

herjaussanoja. Hän puhui sodasta ja ylpeydestä ja imperialismista.

"Jokainen muu prinssi olisi kuollut miestensä ja laivojensa keralla!"

hän karjui.

Koneen ääressä puuhailevat saksalaiset kuulivat tuon tuostakin

hänen äänensä veden kohinan ylitse. Heidän katseensa yhtyivät ja he

hymyilivät hieman.

Ensin Bert aikoi istuutua virvokemyymälään heitä odottamaan, mutta

sitten hänen mieleensä juolahti, että tällöin hän voisi saada

molemmat liian lähelle itseään. Hän kulki Luna saaren kärkeen

punnitsemaan asemaansa.

Se oli alussa näyttänyt verrattain yksinkertaiselta, mutta kun hän

sitä mietiskeli, niin mahdollisuudet kasvoivat ja lisääntyivät.

Molemmilla oli miekka -- jommallakummalla ehkä revolverikin.

Ja jos hän ampuisi molemmat, hän ei kenties löytäisi milloinkaan

ruokavarastoa!

Tähän asti hän oli kuljeskellut kivääri kainalossa ja omasta

mielestään peräti turvallisena; mutta entäpä jos he näkisivät

kiväärin ja päättäisivät hyökätä salaa hänen kimppuunsa?

Vuohisaarella on melkein kaikkialla väijymäpaikkoja, puita,

kallioita, viidakkoja ja kumpuja.

Eikö olisi parasta mennä nyt murhaamaan molemmat?

"Min' en voi", Bert sanoi hyläten sen ajatuksen. "Minun pitää

terästää luontoani."

Mutta hän teki erehdyksen pyrkiessään suoraan heidän luotaan. Se

selvisi hänelle äkkiä. Hänen oli pidettävä heitä silmällä, vakoiltava

heitä. Silloin hän kykenisi paremmin arvaamaan, mitä he aikoivat

hänelle tehdä. Ellei _hän_ vakoilisi heitä, _he_ rupeisivat pian

vakoilemaan häntä. Tämä tuntui niin peräti järkevältä, että hän

ryhtyi heti menettelemään sen mukaan. Hän harkitsi pukuaan ja

heitti kauluksensa ja ilmapurjehtijan kielivän lakin kauas veteen.

Takkinsa kauluksen hän käänsi ylös estääkseen likaista paitaansa

välkkymästä. Taskuihin kätketyt työaseet ja mutterit kalisivat hyvin

helposti, mutta hän järjesti ne paremmin ja kääri niiden ympärille

muutamia kirjeitä ja nenäliinansa. Näin meneteltyään hän lähti

varovaisesti ja äänettömästi astumaan, kuunnellen ja tähystellen

joka askeleella. Vastustajiaan lähetessään hän kuuli kovaa ähkinää

ja natinaa. Hän tapasi heidät aasialaisen lentokoneen kimpussa.

Takit ja miekat olivat riisutut, ja he tekivät uutterasti työtä.

Nähtävästi he koettivat kääntää sitä, mutta sen pitkä pyrstö teki sen

hyvin hankalaksi puiden välissä. Hän paiskautui pitkälleen heidät

huomatessaan, ryömi pieneen syvennykseen ja vahti sieltä heidän

ponnistuksiaan. Ajan kuluksi hän kohotti tuon tuostakin kivääriään,

tähdäten vuoroin kumpaankin.

Tämä vahtiminen oli hänestä varsin jännittävää, jopa niinkin

mielenkiintoista, että hän oli ajoittain huutamaisillaan heille

neuvoja. Hän käsitti, että saatuaan koneen käännetyksi he tarvitsivat

heti hänen anastamiaan muttereita ja työaseita. Silloin he lähtisivät

häntä etsimään. He päättelisivät aivan varmaan, että hän kuljetti

niitä mukanaan tai oli kätkenyt ne jonnekin. Panisiko hän kiväärinsä

piiloon ja vaihtaisi nämä työaseet ruokaan? Hän tunsi olevan

mahdotonta luopua pyssystä nyt, kun hän kerran oli tottunut sen

turvalliseen seuraan. Kissa saapui paikalle, piti kovaa menoa hänen

ympärillään ja nuoli ja puri hänen korvaansa.

Aurinko kapusi keskitaivaalle, ja kerran sinä aamuna hän näki kaukana

etelässä aasialaisen ilmalaivan, joka kulki nopeasti itään päin.

Saksalaisilta se jäi huomaamatta.

Vihdoin lentokone oli käännetty ja törrötti pyörillään koukut

yläkoskelle päin. Saksalaiset pyyhkivät kasvojaan, pukivat ylleen

takit ja miekat, juttelivat ja käyttäytyivät kuin miehet, jotka

saattoivat kehua suorittaneensa aamun kuluessa oivan työn. Sitten he

lähtivät, prinssi edellä, astumaan rivakasti virvokemyymälää kohti.

Bert seurasi, mutta havaitsi mahdottomaksi hiipiä kyllin nopeasti ja

hiljaa ennättääkseen saada selville ruuan kätköpaikan. Hän tapasi

heidät istumassa myymälän seinustalla lautaset polvillaan ja rasia

suolattua lihaa sekä lautasellinen korppuja välissään. He näyttivät

olevan varsin hilpeällä tuulella, ja kerran prinssi nauroikin.

Kun Bert näki heidän syövän, häneltä sekaantuivat suunnitelmat.

Hurja nälkä ajoi häntä. Hän ilmestyi äkkiä heidän eteensä noin

kuudenkymmenen jalan päähän, kivääri kädessä. "Kädet ylös!" hän

komensi kovalla, raivoisalla äänellä.

Prinssi vitkasteli, mutta sitten lensi koholle kaksi paria käsiä.

Kivääri oli kummallekin täydellinen yllätys.

"Pystyyn", sanoi Bert... "Kahveli pois!" He tottelivat jälleen.

"Entäs nyt?" Bert arveli itsekseen. "Luullakseni ulos näyttämöltä. --

Tuota tietä", hän sanoi. "Menkää!"

Prinssi totteli huomattavan vikkelästi. Ennättäessään aukeaman päähän

hän lausui nopeasti jotain linnunnaamaiselle upseerille ja molemmat

lähtivät, kokonaan arvokkuutensa unohtaen, _juoksemaan_!

Bertin mieleen iski järkyttävä ajatus.

"Hyvä jumala!" hän huusi suunnattomasti harmissaan. "Minun olisi

pitänyt ottaa heiltä miekat. Hei, kuulkaapas!"

Mutta saksalaiset olivat jo ennättäneet näkyvistä ja lymyilivät

epäilemättä puiden seassa. Bert rupesi sadattelemaan, meni

sitten myymälän luo, tarkasteli pikaisesti, oliko pelättävissä

sivuhyökkäystä, asetti kiväärin sopivaan paikkaan ja ryhtyi

tyhjentämään prinssin lautasta, kuunnellen jännittyneenä ennen

jokaista suupalasta. Hän oli lopettanut prinssin annoksen, antanut

lautasen kissan nuoltavaksi ja tarttui juuri toiseen lautaseen,

kun se särkyi hänen käteensä. Hän tuijotti ja rupesi verkalleen

tajuamaan, että hän oli silmänräpäystä varemmin kuullut viidakosta

paukahduksen. Sitten hän hypähti pystyyn, sieppasi kiväärin toiseen,

liharasian toiseen käteen ja pakeni myymälän ympäri aukeaman toiselle

puolelle. Tällöin viidakosta kuului toinen pamahdus, ja jotain

viuhahti hänen korvansa ohitse.

Hän ei herennyt juoksemasta, ennenkuin oli päässyt lähelle Luna

saarta omasta mielestään lujaan puolustusasemaan. Siellä hän

kyyristyi huohottaen piiloon.

"Niillä oli sittenkin revolveri!" hän läähätti... "Lieneekö kaksikin?

Jos on -- niin, hyvä jumala! silloin olen mennyttä miestä!

"Missä se kissa on? Taitaa pistellä poskeensa lihaa, senkin viikari."

9.

Näin alkoi sota Vuohisaarella. Sitä kesti päivän ja yön, ja tämä

vuorokausi oli pisin Bertin elämässä. Hänen täytyi maata pitkällään

maassa, kuunnella ja vaania. Lisäksi hänen oli rakennettava

suunnitelmia. Nyt oli selvää, että hänen oli surmattava nuo kaksi

miestä, jos sopiva tilaisuus ilmestyisi, ja että hekin koettivat

surmata hänet. Voittosaaliina oli ensiksi ruokavarasto ja toiseksi

lentokone sekä epäilyttävä etuoikeus käyttää sitä. Jos joutuisi

tappiolle, menettäisi varmaan henkensä; joka onnistuisi, pääsisi

tiehensä jonnekin putouksen toiselle puolelle. Bert koetti jonkun

aikaa kuvitella, minkälaista siellä olisi. Hänen mieleensä johtui

monta mahdollisuutta; siellä voisi kohdata erämaita, kiukkuisia

amerikkalaisia, japanilaisia, kiinalaisia -- ehkäpä punaihoisiakin!

Vieläkö sellaisia oli olemassa?

"Tuli mitä tuli, sitä ei voi auttaa", Bert sanoi. "Ei siitä pääse

minnekään!"

Kuuluiko ääniä? Hän huomasi käyneensä tarkkaamattomaksi. Jonkun aikaa

hän jännitti kaikkia aistimiaan. Putouksen kohina pani pään pyörälle,

siihen sekoittui kaikellaisia ääniä, luuli kuulevansa askeleita,

puhetta, huutoja ja itkua.

"Typerä koski", Bert virkkoi. "Siinä ei ole mitään järkeä; kohisee

vain kohisemistaan."

Mutta se oli nyt samantekevää! Mitä mahtoivat saksalaiset hommailla?

Menisivätköhän ne takaisin lentokoneen luo? He eivät voisi tehdä

mitään, koska hänellä oli mutterit, ruuvit, ruuviavain ja muut

työaseet. Mutta entä jos he löysivät ne aseet, jotka hän oli

piilottanut puuhun! Hän oli tietenkin kätkenyt ne hyvin, mutta he

saattaisivat löytää ne. Eihän siitä voinut olla niin varma. Hän

koetti muistella tarkalleen, kuinka hän oli ne kätkenyt. Hän koetti

vakuuttaa itselleen, että ne olivat hyvässä, varmassa piilossa, mutta

hänen muistinsa rupesi kujeilemaan. Oliko hän todellakin jättänyt

ruuviavaimen varren näkösälle, kiiltämään oksahaarukasta?

Ssh! Mikä se oli? Liikahtiko joku tuolla pensastossa? Ei! Oliko

siellä kissa? Ei! Se oli vain mielikuvitusta, ei se ollut kissakaan.

Saksalaiset rupeisivat varmasti kaipaamaan ja etsimään työaseita ja

tarpeita, jotka hänellä oli taskussaan; se oli selvää. Sitten he

päättelisivät, että hän oli ne ottanut, ja lähtisivät häntä hakemaan.

Hänen tarvitsi sen vuoksi vain pysyä hiljaa suojapaikassaan, niin

hän saisi heidät käsiinsä. Oliko tässä suunnitelmassa mitään

heikkoa kohtaa? Ottaisivatko he lentokoneesta irti enemmän osia ja

rupeisivat sitten häntä väijymään? Ei, sitä he eivät tekisi, koska

heitä oli kaksi yhtä vastaan; heillä ei ollut mitään syytä pelätä,

että hän lähtisi matkaansa lentokoneella tai edes lähestyisikään

sitä, ja sen vuoksi he eivät ryhtyisi sitä vahingoittamaan. Se oli

hänen mielestään selvää. Mutta entä jos he väijyisivät häntä ruuan

lähettyvillä. No, sitä he eivät voineet tehdä, koska tiesivät hänellä

olevan suolattua lihaa; rasiassa oli siksi paljon, että se riittäisi

kohtuullisesti käytettynä useita päiviä. Luonnollisesti he saattoivat

koettaa, eikö häntä käynyt uuvuttaminen --

Hän havahtui hätkähtäen Hän oli juuri keksinyt asemansa heikon

kohdan. Saattoihan hän vaipua uneen!

Tuon ajatuksen tarvitsi vaikuttaa vain kymmenen minuuttia, kun hän jo

tajusi, että pian hän nukahtaisi!

Hän hieroi silmiään ja käsitteli kivääriä. Hän ei ollut koskaan

ennen huomannut Amerikan auringon ja ilman suunnattoman uuvuttavaa

vaikutusta, Niagaran kohinan uneen vaivuttavaa, raskauttavaa voimaa.

Tähän asti ne olivat yleensä tuntuneet virkistäviltä...

Ellei hän olisi syönyt niin paljon ja niin joutuisasti, ei olo

tuntuisi niin raskaalta. Lienevätkö vegetarianit aina virkeitä?...

Hän havahtui jälleen hätkähtäen.

Uneen hän varmasti vaipuisi, ellei hän ryhtyisi johonkin, ja jos

hän nukahtaisi, niin voisipa veikata kymmenen yhtä vastaan, että he

tapaisivat hänet kuorsaamassa ja lopettaisivat hänet muitta mutkitta.

Hän nukahtaa ehdottomasti, jos hän istuu liikkumattomana ja hiljaa.

Parempi oli, hän vakuutti itselleen, ryhtyä itse vaaralliseen

hyökkäykseen. Tämä uneliaisuus tekisi hänestä lopun, sen täytyi

tuhota hänet ajan mittaan. Noilla toisilla ei ollut mitään hätää,

toinen voi nukkua toisen vartioidessa. Ja niinhän he menettelisivät

aina: toinen tekisi kaikkea, mitä he halusivat, toinen lymyilisi

lähellä valmiina ampumaan. Siten he saattaisivat vaikkapa pyydystää

hänet satimeen. Toinen voisi olla syöttinä.

Se pani hänet ajattelemaan syöttejä. Aika hölmö hän oli ollut

heittäessään lakkinsa koskeen. Se olisi ollut erinomainen kepin

päässä -- varsinkin yöllä.

Hän huomasi haluavansa juotavaa, mutta tukahdutti tämän toivomuksen

joksikin aikaa pistämällä suuhunsa kiven. Ja sitten palasi unen tarve

uudelleen.

Hän käsitti, että nyt täytyi ryhtyä hyökkäämään.

Monen suuren kenraalin tavoin hänkin huomasi, että kuormasto, s.o.

hänen liharasiansa, haittasi suuresti liikkeitä. Lopulta hän päätti

pistää lihan irtonaisena taskuunsa ja jättää rasian jälelle. Tämä

järjestely ei kenties ollut juuri ihanteellinen, mutta sotaretkellä

on tehtävä uhrauksia. Hän ryömi kolmisenkymmentä jalkaa, ja sitten

aseman tukaluus lamautti hänet joksikin aikaa.

Iltapäivä oli tyyni. Putouksen kohu vielä ikäänkuin korosti tuota

suunnatonta hiljaisuutta. Hän koetti parhaansa mukaan saada

surmatuksi kaksi häntä parempaa ihmistä. Ja hekin tavoittelivat hänen

henkeään. Mitä he mahtoivat tehdä tämän hiljaisuuden takana?

Entä jos hän yllättäisi heidät äkkiä, laukaisisi ja ampuisi harhaan?

10.

Hän ryömi ja pysähtyi kuuntelemaan, ryömi uudelleen yöhön asti,

ja epäilemättä Saksan Aleksanteri seuralaisineen teki samoin. Jos

nämä sotaliikkeet olisi sinisillä ja punaisilla viivoilla merkitty

isolle Vuohisaaren kartalle, niin varmaankin huomaisimme niiden

monessa kohdin leikkaavan toisiaan. Kumpikaan puoli ei kuitenkaan

nähnyt vastustajaansa koko tuona loppumattoman pitkänä päivänä,

joka vaati yhtämittaista, väsyttävää valppautta. Bert ei tietänyt

milloinkaan, kuinka lähellä tai kaukana hän oli. Yön tullen hän

oleskeli Amerikan putouksen likellä; uni oli kaikonnut, mutta sen

sijaan oli jano ruvennut vaivaamaan. Hänen mieleensä juolahti ajatus,

että vastustajat saattoivat majailla _Hohenzollernin_ jäännöksessä,

joka oli ajautunut Vihersaaren rantaan. Hän kävi yritteliääksi,

ei koettanutkaan enää lymyillä, vaan kulki pienen sillan ylitse.

Hän ei tavannut siellä ketään. Ensi kertaa hän nyt saapui noiden

suunnatonten ilmalaivan sirpaleiden luo, ja jonkun aikaa hän tutki

niitä uteliaana hämärässä valossa. Keulahytti oli melkein ehyt,

ovi oli kallistunut alaspäin ja yksi nurkka painunut veteen. Hän

ryömi sisään, joi ja sai sitten mainion päähänpiston: sulki oven ja

laskeutui sille lepäämään.

Mutta nyt hän ei voinut nukkua ensinkään.

Hän torkkui aamupuolelle asti ja huomasi herätessään auringon olevan

korkealla. Nautittuaan aamiaiseksi suolattua lihaa ja vettä hän

istui pitkän ajan iloiten turvallisesta asemastaan. Lopulta hän

kävi yritteliääksi ja rohkeaksi. Hän päätti viipymättä ratkaista

tämän asian tavalla tai toisella, sillä hän oli jo kyllästynyt

alituiseen ryömimiseen. Hän lähti liikkeelle aamuauringon valossa,

kivääri kädessä, ja tuskin yrittikään astua pehmeästi. Hän kulki

virvokemyymälän ympäri tapaamatta ketään ja sitten metsän halki

lentokonetta kohti. Siellä hän huomasi linnunnaamaisen upseerin

istuvan käsivarret ristissä maassa, puuta vasten nojaten. Mies

nukkui; pää oli vaipunut rinnalle ja side valahtanut toisen silmän

päälle.

Bert pysähtyi äkkiä ja jäi kivääri valmiina seisomaan noin

neljänkymmenen jalan päähän. Missä oli prinssi? Silloin hän näki

olkapään pistävän esiin erään puun takaa. Bert astui varovaisesti

viisi askelta vasemmalle ja sai täten tuon suuren miehen näkyviinsä.

Hän seisoi nojaten puuta vasten, revolveri toisessa, miekka toisessa

kädessä, ja haukoitteli haukoittelemistaan. Bertin mielestä ei käynyt

ampuminen haukoittelevaa miestä. Hän lähestyi vastustajaansa kivääri

koholla. Prinssi huomasi hänet, haukoitteleva suu sulkeutui kuin

loukku, ja hän suoristui jäykäksi. Bert seisahtui äänetönnä. Molemmat

katselivat hetkisen toisiaan.

Jos prinssi olisi ollut viisas mies, niin luullakseni hän olisi

kyyristynyt puun taakse. Sen sijaan hän päästi kovan huudon ja

kohotti revolverinsa ja miekkansa. Silloin Bert painoi automaatin

tavoin liipaisinta.

Tällöin hän näki ensi kerran läheltä, miten happea sisältävä luoti

vaikuttaa. Prinssin keskikohdalta leiskahti iso liekki, häikäisevä

loimu, ja kuului kuin tykin jymähdys. Bertin kasvoihin osui jotain

kuumaa ja märkää. Sitten hän näki sokaisevan savu- ja höyryryöpyn

lävitse jäseniä ja murskautuneen ruumiin tupsahtavan maahan.

Bert oli niin hämmästynyt, että hän seisoi suu ammollaan, ja

linnunnaamainen upseeri olisi voinut iskeä hänet maahan taistelutta.

Mutta sen sijaan tämä lähti mutkitellen juoksemaan viidakon halki.

Bert heräsi ja ryhtyi ajamaan takaa, vaikk'ei häntä lainkaan

haluttanut surmata uudelleen. Hän palasi tuon muodottoman lihakasan

luo, joka oli aivan äskettäin ollut kuuluisa prinssi Karl Albert.

Hän tarkasteli kärventynyttä ja veriläikkien tahrimaa ruohikkoa,

lähestyi varovaisesti ja otti käteensä kuuman revolverin, jonka

patruunasäiliöt olivat räjähtäneet rikki. Silloin hän huomasi kissan

iloisena ja ystävällisenä hiipivän häntä kohti. Hänestä tuntui

kerrassaan sopimattomalta, että niin nuori olento sai nähdä niin

kammottavan kohtauksen.

"Kuuleppas kisu", hän sanoi, "tämä paikka ei sovi sinulle."

Hän harppasi kolmella askeleella hävityksen näyttämön poikki,

sieppasi kissan sievästi kiinni ja lähti kulkemaan virvokemyymälää

kohti, kissan hyrrätessä äänekkäästi hänen olkapäällään.

"Sinäpä et näy välittävän koko asiasta", hän huomautti.

Hän hommaili jonkun aikaa myymälän ympärillä ja keksi viimein

ruokavarat katolta. "Peräti merkillistä", hän sanoi kaataessaan

maitoa astiaan, "ettei kolme miestä voi tällaiseen pesään

jouduttuaan puuhata yhdessä. Mutta hän rupesi liiaksi mahtailemaan

prinssiydellään!

"Kylläpä elämä sentään on kummallista!" hän tuumaili, istuen pöydällä

syömässä. "Olen nähnyt hänen kuvansa, kuullut hänen nimensä pienestä

pitäen. Prinssi Karl Albert! Ja jos joku olisi kertonut minulle, että

kerran ampuisin hänet mäsäksi, niin en totta tosiaan olisi uskonut

moista lorua.

"Sen Margaten miehen olisi pitänyt sanoa se minulle. Hän ilmoitti

vaan, että rintani oli heikko.

"Tuo toinen veijari ei pystynyt paljon mihinkään. Mitähän hänelle

olisi tehtävä?"

Hän tarkasteli metsää terävin silmin ja kopeloi polvilleen

asettamaansa kivääriä. "Ei tämä tappaminen ole hauskaa työtä, kisu",

hän virkkoi. "Kurt oli oikeassa, täytyy ensin tahriutua vereen.

Tuntuu siltä, että se on tehtävä jo nuorena... Jos tuo prinssi olisi

tullut luokseni ja sanonut: 'Terve mieheen!' niin kättä olisin

paiskannut. Entä tuo toinen mies, joka lymyilee metsässä! Hänellä on

jo haava päässään ja toinen jalkakin on vialla. Ja palohaavojakin

hänellä on. Hyvänen aika! Vasta on kulunut kolme viikkoa siitä, kuin

näin hänet ensi kerran, ja silloin hän oli ylväs ja hieno -- kädet

täynnä hiusharjoja ja muuta rojua, ja sadatteli minua. Oikea hieno

herra! Nyt hän on puolittain metsäläinen. Mitä minun pitää tehdä

hänelle? Mitä hemmettiä minun pitää tehdä hänelle? En voi jättää

hänelle tuota lentokonetta, se on hiukkasen _liian_ hyvä hänelle, ja

ellen häntä tapa, niin hän kuolee nälkään tällä saarella...

"Hänellä on sitäpaitsi miekkakin."...

Paperossin sytytettyään hän jatkoi syvällistä mietiskelyään.

"Sota on typerää leikkiä, kisu. Se on typerää leikkiä! Me tavalliset

ihmiset -- me olimme narreja. Me luulimme noiden suurten herrain

tietävän, mitä he tekivät -- mutta eivätpä tietäneetkään. Katsohan

nyt tuotakin miestä! Hänellä oli koko Saksa takanaan, ja mitäs hän

on tehnyt? Tyhmyyksiä -- hävittänyt ja murskannut, ja tuolla hän nyt

on! Liekö jälellä muuta kuin saappaat! Hirvittävä verilätäkkö hän on!

Prinssi Karl Albert! Ja kaikki ne miehet, joita hän johti, ja kaikki

laivat, ilmalaivat ja lentokoneet, missä ne nyt ovat? Hujan hajan

ympäri maailmaa. Ja yhä vaan tapellaan ja tapetaan ja poltetaan; hän

on syössyt koko maailman loppumattomaan sotaan!

"Minun täytynee surmata tuo toinenkin mies. Minun täytynee. Mutta

sellainen työ ei ole lainkaan mulle mieleen, kisu!"

Jonkun aikaa hän etsiskeli pitkin saarta haavoittunutta upseeria

ja keksi hänet lopulta pensaikosta Riddlerappusten läheltä. Mutta

nähdessään tuon kumaraisen ja sidotun olennon nilkuttavan pakoon hän

kävi jälleen ylen pehmeäksi; hän ei voinut ampua eikä ryhtyä ajamaan

takaa. "Min' en voi", hän sanoi, "se on mahdotonta. Minulla ei ole

sisua siihen! Menköön tiehensä."

Hän lähti astumaan lentokonetta kohti...

Linnunnaamaista upseeria hän ei nähnyt sen koommin, eipä edes

merkkiäkään hänen läsnäolostaan. Iltapuolella hän rupesi pelkäämään

salaväijytyksiä ja etsiskeli tunnin ajan, mutta turhaan. Hän nukkui

hyvässä puolustusasemassa Kanadan putoukseen pistävän kallioniemen

äärimmäisessä kärjessä, ja yöllä hän heräsi mielettömän kauhun

valtaamana ja laukaisi kiväärinsä. Se oli suotta, mutta hän ei saanut

enää unta silmiinsä. Aamulla hän oli omituisen levoton tuon kadonneen

miehen tähden ja haeskeli häntä kuin eksynyttä veljeä. "Jos osaisin

saksaa", hän sanoi, "niin hoilaisin hänelle. Tähän on syynä vain

kielentaitamattomuus. Eihän sitä osaa selittää."

Myöhemmin hän huomasi, että joku oli koettanut päästä siltaan

syntyneen aukon yli. Köysi, johon oli sidottu paino, oli heitetty

toiselle puolelle ja oli tarttunut rautaristikkoon. Toisen pään oli

virta vienyt putoukseen päin.

Mutta linnunnaamainen upseeri kierteli jo suunnattomassa Whirpool

nimisessä akanvirrassa parin englannin peninkulman päässä, seuranaan

joukko aineksia, jotka ennen olivat muodostaneet luutnantti Kurtin,

kiinalaisen ilmapurjehtijan, lehmän y.m.s. Tuo suuri yhtymyspaikka,

jossa herkeämättä, hyödytönnä kiertää joukko romua ja musertuneita

esineitä, ei ole milloinkaan ennen ollut niin täynnä eriskummallisia

ja surkeita jäännöksiä. Ne kiersivät kiertämistään, ja jokainen päivä

toi yhä uusia lisiä: onnettomia eläimiä, veneiden ja lentokoneiden

sirpaleita, loppumattomat määrät asukkaita suurten järvien

partailla sijaitsevista kaupungeista. Paljo saapui Clevelandista.

Kaikki kokoontui tuohon paikkaan ja pyöri siellä pyörimistään, ja

yläpuolelle kertyi päivä päivältä yhä runsaammin lintuja.