OLUVINEN. Sen nyt näin, kuin et edes paennutkaan.
LIISA. Niin, milloin minä ennen sinua olen paennut?
OLUVINEN. Mutta ethän minua tuntenutkaan.
LIISA. Vielä sanot! Ken sinua muut olis tuntenut tuollaissa? Mutta
Jussi! todellako nyt vaatteesi tuollaisiksi olet muuttanut?
OLUVINEN. Ihan todella, Liisaseni!
LIISA. Mitä? Minä en ymmärrä, vai oletko sinä hulluna?
OLUVINEN. Sinulla, Liisa, näetsen, on liian vähä ymmärrystä. Tilallisna
olimme talonpojat, nyt tilatoinna, nyt, näetsen, elämme herroiksi.
Ymmärrätkö sen?
LIISA. Ja syömätä. Voi, voi, Jussi parka! Huomeiseksi ei ole leivän
murua kotona. Ymmärrätkös sinä nyt sen?
OLUVINEN. Sen? Liisa! Sitähän minä olenkin tutkinut, ajatellut ja
aprikoinut koko poisoloni. Mutta sinä, Liisa, et ole nähnyt muuta kuin
tuvasta ulos ja ulkoa tupaan.
LIISA. Vaan jopahan senkin olen nähnyt, ett'ei ole leivän murua kotona.
OLUVINEN. Sen vaan? Ja paljailla silmilläsikin? Ei, eukkoni! Minä,
näetsen, olen kulkenut halki maailman ja oppinut enemmän, kuin isien
isänisät maailman alusta asti.
LIISA. Joko senkin olet oppinut: elämään syömätä?
OLUVINEN. Sinä haastat kuin leikatusta lampaanpäästä! Kaupungissa,
näetsen Liisa, näin minä opin pitävän lehmää sarvesta ja älyn sitä
lypsävän -- viekkauden vaunuissa ja rehellisyyden jalkaisin -- totuuden
hakkaavan puita ja kavaluuden istuvan valkealla.
LIISA. Voi, voi! Jussi, mitä haastelet! Hyödyttääkö nekin meitä?
OLUVINEN. Enemmän kuin luulisit. Liisa, sinä vielä et ymmärrä. Äly ja
viekkaus maailmassa auttavat välemmin kuin työ ja ansio. Esimerkiksi,
näetsen, tuolla metsässä on vanha pölhö; tuhat vuotta se jo on siinä
seissut; mutta kenpä siihen paljon silmiänsä on luonut? Vaan sanoppas
siinä olevan jotain ihmeellistä, sano sen öillä kummittelevan, sano sen
parantelevan pistoksia, hammastautia ja muita kohtauksia: näkisitpähän,
miten virtaisi kansa sitä ihmettelemään ja ihailemaan. Moni maksaisi
hyvät rahatkin päästäkseen sen luo; ja pian tulisi se kuuluisaksi
ympäri maailman, se sama meidän vanha pölhö. Joko nyt ymmärsit?
LIISA. Kaikki, mitä haastat, on synkeämpi syysyön pimeyttä. Kaikkihan jo
olet kadottanut: pellot, metsät ja pölhöt.
OLUVINEN. Hahaha! Sinulla on vähemmän ymmärrystä kuin kaksiöisellä
vasikalla. Kuuletsen nyt, kuin yhdellä sanalla selitän sinulle koko
asian selvemmäksi keväistä päiväpaistetta. Kaupunkiin, näetsen, muinoin
tuli kuninkaallinen ulkomaan suutari, nimeltä Beklin. Koko maailma nyt
tahtoi teettää kenkänsä ja saappaansa sillä. Mutta kaupungin entiset
suutarit jäivät jouten, ihan jouten, Liisaseni. Tuostapa nyt suutarit
ajattelemaan, ja sitä tekisivät vielä nytkin, jos ei eräs älykäs mies
heitä olisi pelastanut. Suutari Pylkkönen keksi, näetsen, yht'äkkiä koko
salaisuuden ja ilmoitti sen maailmalle. Hän, näetsen, eräsnä yönä hävisi
kaupungista ja koko näkyväisestä maailmasta, mutta sen sijaan ilmestyi
uusi, vieläkin kuninkaallisempi ulkomaan suutari Pylkkelin. Alappas
tuiskuta työtä tällekin. Ahaa, liini! kiljaisivat kaikki suutarit kuin
yhdestä suusta, siinäpä se onkin temppu! Pikemmin kuin sumu päivän
noustessa hävisivät samassa kaikki entiset suutarit ja toiset toistansa
muukalaisemmat ja kuninkaallisemmat ilmestyivät niiden sijaan, joita nyt
jo on yhden verran kuin Musti-nimisiä koiria.
LIISA. Mutta Jussi! Virsuakaan et osaa tehdä, sen vähemmin sinusta olisi
suutariksi.
OLUVINEN. Ei tässä osaamisesta ole puhettakaan. Näetsen, Liisa!
Samatenkuin suutarit, muuttuivat viimein muutkin käsityöläiset
ulkomaalaisiksi, sikäli kuin sorvari Surrander, uunintekijä Tegel,
viinankauppias Ruus, yövartiat Rennsteen ja Skrikhalsiander ja muut
sellaiset tulivat ulkomaalta sinne. Ja sen nyt jo meidän Mustikin
ymmärtää, että sellaiset nimet kuin: Palovinerus, Räkänenander,
Korvapuustius, Rahvelianus, Punssioni, Romtotilander, Pohmelius,
Sepelin, Mustileen, Kortpeliander ja Tyhjäkerskonius ja lukemattomat
muut sellaiset, että ne muka elättävät miehensä, vaikka karpeettomalla
kalliolla.
LIISA. Voi, Jussi parka! Nyt näen, ett'et enää ole ymmärryksessäsikään.
Ethän osaa mitään ammattia, pait kyntämistä, ja siihenkin olet laiska.
Nyt olemme hukassa.
OLUVINEN. Hahaha! Liisa! Et sinä sitäkään ole kuullut, ett'eivät ihmiset
kysy kenenkään oppia ja ett'ei oppi tee ketään herraksi, mutta nimi; se,
näetsen, on pääasia. Ihmiset ovat jo ennen maailman alkua keksineet sen,
että kaikki ulkomaalaiset ovat viisaita ja oppineita. Ja koska kaikki
asiat ja kaikki kappaleet tunnetaan nimistänsä, niinkuin kissat ja
koirat ja muut elävät, niin tunnetaan muukalaisuuskin nimestä, vaan
muukalaisuudesta ihmisen oikea arvo. Sentähden, näetsen, kaikki, jotka
muuttavat nimensä muukalaiseksi, tulevat herroiksi, ja sentähden kaikki
muukalaiset nimet ovat herrasnimiä ja kaikki suomalaiset talonpoikaisia,
joita ei auta oppi eikä muut viisaudet. Ymmärsitkö nyt?
LIISA. Ah Jussi, nyt ymmärrän. Sinä muutat nimesi ja tulet herraksi ja
minä, Jussi, minä tulen rouvaksi! -- Ah Jussiseni! Minä olenkin aina
herrassäätyä enemmän rakastellut.
OLUVINEN. Kas se oli oikein sanottu. Nyt sinä puhut kuin ymmärtäväinen
ihminen.
LIISA. Niin, Jussi! Vallassäädystähän minä olenkin.
OLUVINEN. Miten? Minä en ymmärrä, Liisa!
LIISA. Minun isänukkoni äitinäiti oli Ruotsista tullut neitsyt Turun
kaupungin ylimäisessä rahtöörissä.
OLUVINEN. Totisesti sinä siihen sukulaisehesi vielä oletkin ja teet
hänelle kunniata.
LIISA. Mutta Jussi, nyt asiaan! Minulla on nälkä; mistä tulee nyt leipä
meille?
OLUVINEN. Liisaseni! Siinäpä se onkin asia, ett'ei leipä tule
meille, mutta meidän täytyy itsemme mennä sen luo.
LIISA. Miten? Minä en ymmärrä.
OLUVINEN. Me, näetsen, panemme tamman valjaisiin ja menemme matkaan.
LIISA. Matkaan? Mihin?
OLUVINEN. Liisa! Maailma on niin iso, niin pitkä ja leveä, ett'ei
meidän molempien ajatukset sadassa vuodessa saisi joka paikkaa
käyneeksi, jos jäniksinä juoksentelisivat. Ja sinä kysyt, mihin! Liisa,
me menemme nyt kaupunkiin ja tulemme valloiksi!
LIISA. Mitä? Millä me siellä elämme?
OLUVINEN. Millä? Näetsen, me panemme nyt kaikki koko taloutemme rekeen,
ja kaupungissa myömme ne kaikki rahoiksi. Koko talouden, näetsen! Se
tahtoo sanoa: sinä ja minä ja Musti ja kanat, kukot ja kissat ja
porsaat, kaikki.
LIISA. Kuinka? Myötkö sinä minutkin? Ei! Minä en liikahda kotoa.
OLUVINEN. Ei Liisaseni, niin julma minä en ole. Muut raavaat minä vaan
aivon myödä. Tuo nyt kiirusti kaikki pärevakat, joihin ne panemme ja
joissa niitä kuljettelemme.
LIISA. Ah, Jussi! Ostatko minulle sitten uudet hameet ja uuden
silkkihuivin ja uudet -- kultasormukset ja -- korvarenkaat?
OLUVINEN. Kaikki, Liisaseni, kaikki, mitä halajat. Joudu nyt vaan.
LIISA. Ah! Jussi! Nyt rakastan sinua enemmän kuin ketään muita.
OLUVINEN. Liisa! Sinä olet vaimojen esikuva. Tule, laita elävät
vakkoihin -- minä valjastan tamman. Tänä iltana minä vielä teen sinut
talonpojan vaimosta armolliseksi rouvaksi. (Menevät.)
Toinen Näytös.