OLUVINEN. Voin vedon lyödä, ett'ei Liisa minua tuntenut. Nähtyään minut
hän juoksi panemaan päällensä. Ken nyt voi sanoa, ett'ei mies
Helsingissä käydessään tule herraksi! Enkö minä ole herra; ja millainen?
Niin hyvä kuin moni lukien ja laulaen koulut ja kimnasit ja jotkin
halki. Isäni ja äitini minua aina sanoivat tuhmaksi. Vahinko, ett'eivät
nyt ole elossa; saisivatpahan hävetä edessäni. Vaan mitä? Tuossa näen,
Liisa jo tulee, ja kirkkovaatteissaan -- hahaha!
LIISA (Tulee ulkoa ja seisattuu ovelle, nyykistäen polviansa
tervehtiessään.)
OLUVINEN. Kumoron, Liisapetty!
LIISA (Itsekseen.) Ah, mikä nuori, kaunis herra! Varmaan hovin vieraita!
(Kovasti Oluviselle.) Mieheni on poikessa, minä olen yksinäni -- ja olen
odotellut häntä -- --