Sydän, rakkine rauhaton, vaikene,
mene makaamaan!
Jo etkö ymmärrä, mitä hyvyydessään
täti Hurskaus manaa ja manaa,
kun on suven juhla viel' alussaan:
"Pois nuoruuden aikaa
älä kallista kauan tuhlaa,
mene varhain maata, lapsonen!"
Sydän, varhemmin, varhemmin vielä
mene makaamaan!
Jo näithän, jo tuta sait
ilonpitoa outojen ihmisten,
et omaa tahtias tuntenut siinä.
Oli mittansa, määränsä heillä,
oli tunteet keskenkasvuiset,
sin' et määrääs tiennyt
ja tuntees täytenä löi.
Unen untuvapatjoihin kaikki hautaa,
mitä elolta sait:
kevättuntees häkkilinnut, mielimurtees, kaikki.
Unen helmassa kaikki tasaantuu,
ja sydän talttuu
ja muhoilla alkaa levossaan
kuin sininen enkeli siipiniekka.
Kuin iilimato
uni imee tuskatta, verkalleen
pois tunneajokses, sydän.
-- Vai vaaditko, malttamaton, taas maailmaan,
taas markkinahumuun?
Hevon hirnuntaa sun oppia pitäis
ja markkina-appeita rouskuttaa
kera mustalaisluuskien saisit!
-- Sydän, varhain, varhemmin vielä
mene makaamaan!
Bacchus Erakko.
"Hänet hautaan liian varhaiseen
vei suru salainen;
ei sidettä saanut hän haavalleen,
ei onnen pisarta sydämeen.."
-- Kun muutan täältä, mun haudallain
ei kuulua saa sanat nuo!
Noin kuopataan runoniekka vain.
Minä onnea maljan täyden sain!
Minä autuutta sain meren päilyvän,
ja sen pohjaa, äärtä ei näy:
salalähteet tuhannen elämän
minä syömessäni säilytän.
Mit' on murheen myrkky ja haavoitus?
Viri pinnalla tyynen veen.
Mull' on aika ja rauha ja unhoitus,
mull' on ikuisen kevään lupaus.
Ja ylenpalttinen autuus vain
pois ihmisten luota mun vei.
Ja ei sorra mua suru hautahain:
sala-onneen liikaan ma kuolen vain.
Pannahinen.
Kuin hylkiö, öinen varas
käyt iloon empien, salaa,
vaikk' on suviaikasi paras
ja aurinko kirkkainna palaa.
Yli päilyvän lahden pinnan
soi onnea karjain kellot
ja siintävät riemuna rinnan
kylän kaukaisen tanhuat, pellot.
Mut ylle sun pannaisen pääsi
pian nousevi pilvet ja tuulet,
pian huutavan häpeääsi
lokin, turmionlinnun, kuulet!
Vieraalla maalla.
Laulaa kukko vieraan maan,
herään aamuun ankeaan.
Puissa kevyt tuulahdus
soi kuin unen aavistus
maasta muistoin himmeäin,
kesäöissä päilyväin.
Liekö päivä tuomion --?
Liekö loppu auringon --?
Unten kaukomaailmat
nytkö iäks sammuvat --?
Kaukaa jostain, armas, sun
nään mä katsees kaivatun;
kesken väen vierahan
nään sun yksin harhaavan,
niinkuin orvon lapsosen
elon humuun eksyen.
Kerran herään uudelleen
aamuun kullankeltaiseen:
oudot heinät häilyvät,
värjyy lehdet kelmeät;
yöllä ohi harhanneen
näen hennon askeleen,
-- kaukaa teiltä vieraan maan
kuolinhuutos kuulla saan.
Koskenlaskijat.
Päin kalliota, ohi kiitäen,
päin pyörteen silmää, hyrskivätä rantaa!
Mut tiensä venhe löytää leikiten,
sit' ohjaa syvin voima syvyyden
ja surman likitse sen eespäin kantaa.
Tää elämäämme oisi, armahin!
Vain yksi uoma, yksi määrä meillä
ja yksi riento, vaara, riemukin,
-- vain vaaran riemu rakkain, suloisin,
vain elon voitonhurma kuolon teillä!
Ja ainut muistomme se hurma ois,
kun saisi meri, illan-päilyväinen;
se kultalangat välillemme lois,
kun eri maailmoihin tuutis pois
jo meidät hämy, yössä häilyväinen.
Elokuun virsi.
Ilon rohkeus, sieluni, puuttuisko sulta --?
Et ole sa maata, oot auringon tulta.
Surus ääreltä nouse, suo kunnia sille:
elouhrina uhraa se taivaisille!
Meren äärelle käy, meren, äitisi armaan,
mi on tuntenut sun monet murheesi varmaan,
min helmahan kerran saat vaipua jälleen,
kun on kaihosi kasvanut täysimmälleen.
Meren äärelle luo surus, kaihosi yhteen,
jalo alttari tee, jalon loimuta lyhteen, --
säde kultaisin auringon kukkuraisen
läpi ohjaa uhrisi ainokaisen!
Ilon rohkeus, sieluni, puuttuisko sulta --?
Surus suitsevan äärellä auringon tulta,
meren riemua veisaa viimana soiden
ja liekkinä laulain ja karkeloiden.
Kesälämmintä.
Oli luodut jo uupua lämpimään..
Vain räystäillä pääskyset ilakoi,
peru kukki, ja aamuin, illoin
separaattori hyrräten soi.
Ja maailman rantoja rämpimään,
sitä onnea nähden ja kuulostain,
talon kohdalla kyltyi silloin
vesikeuhkoinen kulkijain.
Kovin rinnasta kehno ja jaloistaan,
mut työhön tarjousi pystyin päin:
"Toki kermamyllyn kampiin
kädet tottuvat vähittäin!"
Viran sai. Ja parhaista paloistaan
veroherkut hälle varata ties
talon Ainikki, -- ruokaisampiin
yhä ruokiin pääs pätö mies.
Vain kampia väänteli verkalleen,
lasin kermakultaa jo kumottuaan
kädest' antajan armahaisen,
-- etupalkkana lauluistaan.
"Toki huolisi Ainikki Erkalleen,
hyvin juottais sen, hyvin lihottais,
toki hoivissa hellän naisen
viel' eläjä miehestä sais!"
-- Mut ehtipä syys, -- mihin arkenit,
mihin onnes portilta säikyit pois,
mikä pimitti, koito, sun mieles,
kun mies sinust' tehty ois --?
Vilunauris, vihdoin sa tarkenit,
kesän kerrankin tuta, tallus, sait,
-- nyt on maantie, heinäpieles
syyskotisi -- niitäkö hait?
Veti pois sua --. Liioinko lihosi
jalo muotosi? Liioin kohennuit?
Vai vapaata säälit kättäs?
Pulun lempeä paljoksuit?
Varo kätesi, vertynyt ihosi,
älä sankaritietäsi lempeen myö,
-- ja siedä sääleilemättäs
madon työtä, mi kohta sun syö!
Luonnon kirjasta.
Ken luonnon kirjan loppuun saakka luki, ken?
Sen mahdin tajus? Mutkan, halun mietti jokaisen?
Kuin sanoin köyhin suviaamun taian kertoisin?
Näin ehkä: kivi vierimään jos luotu olenkin,
nyt sielunsiivet saan, nyt nousen yli kaiken maan,
-- nyt taivaan poika, taivastietä vaikk' en tunnekaan --.
Mut taian tenhoisemman juuri näin:
Kun lempein aamun leyhke, tuskin kortta väristäin,
yl' lahden hiipi siimekseni valoon vihreään,
ja järvi kuulti, rannan hiekka syttyi säihkymään,
näin, kuinka ulos luonnon helmaan astui vapaaseen
hämystä huoneen Tipa-Kaapro koko perheineen.
Kuin sorsa-isä, Kaapro kalliin karavaanin tuo
-- suur ei se: vaimo, lapsipari -- veden vilppaan luo.
Valoa, kesän hehkua he kukin halajaa,
ja viime riepu varrelta jo maahan valahtaa.
Kuin ryhmä auvoss' Eedenin he seisoo, miekkoset.
-- Ken loppuun luki luonnon kirjan kaikki ihmehet --?
Tään Kaapron tunsin nallikasta: isä kuokan mies,
vaan poika varhain herrasmuodin temput tais ja ties;
hän pikenttinä kaupungissa aimo viran sai,
siin' oli, arvaan, uuras, tarkka älyltäänkin kai.
Ma, fariseeus, arvioin hänt' yli olkapään:
"Jo sekin houkka hiiteen liukui synnyinsäädystään!
Vaan miehen miel' ei aivokoppaan mahdu matalaan,
ja houkkiahan suurin luku luodaan maailmaan.
Osaansa hänkin luotu on, hän siihen sopiikin,
ei paremman lie arvoinen", niin silloin päättelin.
-- Vaan Sallimuspa tuumi toisin hänen kohdalleen,
ja kuinka kävi! Luontoon nään jo hänen palanneen.
Niin sydän suurna sykähtää, kun vaatii rakkaus!
Niin aivoon kylmään kyyhky pesii, lemmen ajatus!
Ja Kaapro nousi, kassaneidin hotellistaan vei,
maall' elää nyt, ei moukkana, vaan herranakaan ei.
Hän "raataa" -- "huvilassa" maata kapanala lie --,
hän ihmishenget vakuuttaa, -- se aikaa enin vie --,
hän isännille asioi, ja perheen hoitaa hän
kuin kukaan, eik' oo heillä tapaa kotikärhämän.
Mies aimo hänest', arvon mies, on saanut, tiedän sen,
kuin onkin silmät harillaan ja otsa kapoinen.
-- Sit' onnen poikaa: nuorikost' on kaksoiset, -- ja kas,
kuin kuuma veri, tunteen ele kuinka riehakas!
Hän silmin ahmii armastaan ja käsin kajoaa
ja nostaa, nyppii poskea ja kylkeen kutittaa,
kuin teirikukko kukertaa ja hyppää lasten luo,
ja isänsuukon pallukoille punasuille suo.
Ja nuori nainen onneen vaipuu hänen vierelleen
ja kahleet ikihellät kietoo kaulaan väkäiseen.
Voi vapaus, kuin köyhät ilot sulhollasi sun!
Mi miehuus houkan kahlehilla noilla kahlitun:
hän riemut rehdit nauttii, hän, ei muilta varastain!
Voi vapaus, min varkaan-osan sulhonas ma sain!
Ja pieni oon ma, orponen, ja houkka hyvinkin!
Ah, hiekkajyvä, aaltonen, nyt oitis olisin,
tuoll' ystävänä yhtyisin ma aamukarkeloon,
ja vähään tyytyin vierähtäisin jälleen hietikkoon!
-- Mut ihmislaps oon, pitkät pyyteet tunnen ihmisen,
kun poiss' on, poissa kohta näky kultainen.
Paimenen laulu.
Kun rannalle karjani aamulla vein,
minä laulun laatia tahdoin,
ja laululla luontoa ylistää.
Mut tuhmin sen tuumia mahdoin:
Sanat, joita jo kauan tallensin,
pian tuuli ne vei, meren henki,
kisa aaltojen, auringon kultaamain,
vei taitoni viimeisenki.
Pian ilta se sai. Mihin lauluni jäi --?
En muuta ma muistaa saata:
minä aaltoja, tuulia paimensin,
minä kuuntelin metsää ja maata.
Veli Varpuselle.
Maast' olet tullut ja maahan palaat,
on maassa laihat sull' atriat.
Mut tiedon parhaan sa povees salaat
ja noukit tiellä ja tiukutat.
Maankarva ystävä, veli harmaa,
sä nähdä sait, mit' on elo tää.
Sä onnentietoa vaalit varmaa:
"mi maasta luotiin, se maahan jää!"
Ja tiellä noukit sa tiukutellen,
käy ohi korskana ihminen.
Ja päiväs sääntyvät sykähdellen
sun kohtalokses, -- sun, varpusen!