III.

Niinkuin arat urvut, niinkuin lehdet hennot

toivo toisen jälkeen herää elämään,

sydän päivään avaa sadat sala-kennot,

pyytäin suven mettä, pyhintään;

luottain elon isään, joka aina pitää

murheen vähimmästä matajasta maan,

jonka käden alla kaunihisti itää

jyvä pienin ylös piilostaan;

jonka kutsu johtaa elon vapahdusta

mullan raskaan alta, uumenista yön,

jonka joka katse hehkuu lupausta

hedelmistä nuoren luomistyön.

Syntymäpäivänä.

Näin vuodet ne vaihtuu ja aarteen taakka

se kasvaa vain:

lipas syömen täys on jo reunaan saakka,

-- sen keväältä kerran

mä syntymälahjaksi sain.

Ja auringon kullat ja aaltojen läikyt

ne on aarteeni mun.

Mihin, aaltojen impi, ain eestäni väikyt --?

Pois kaikki jo soisin,

pois taakkani helmiksi kaulaas sun.

Vihan päivä.

Tuoksui aamu toukokuinen,

keikkui impi ilosuinen,

uuden nurmen nuorteuinen.

Katsoi päivä taivahalta,

koivut lauloi kukkulalta,

impi hymyi hatun alta.

-- Niinkuin munkki, mustaveli

miesi tietä mittaeli,

tyhjäsydän taivalteli.

Yhtynyt ei iloon rastaan,

hymyyn hymyillyt ei vastaan,

astui tuiski ainoastaan.

Hukkaan hälle, hukkaan vainen

hymyi, keikkui kaunokainen,

-- laps ei enää, viel' ei nainen.

Kallein kevättunne turhaan!

-- Vaan kuin syypää suureen murhaan,

rauhaansa mies etsii turhaan.

Ehti ohi parahiksi,

tuntee: "Rikkomattaan miksi

joutuu jotkut syyllisiksi --?"

Ja jo sydämessään taipuu,

maata syleilee jo kaipuu,

ja jo otsa ylväs vaipuu.

"Kevähätär, kevään tytti,

tunnen: polton hymys sytti,

veret synkät sykähdytti.

Tunnustan: jo tulvii kaipuu,

sydän, tahto puolees taipuu,

otsa ylväs maahan vaipuu.

Palaa, tuomiten jo tule,

jalka niskaan jäykkään pole,

-- sydämelle tuomar' armas ole!"

Vaelluslaulu.

Huolta vailla harhaan ma halki maailman.

Vaellus on onneni, tie on koti mulla,

tuttuni vain tuuli ja valot taivahan,

sydän avoin aina yön ja päivän tulla.

Rauhan ahtaat majat mua ei jäämään saa,

silmiän' ei sido turun onnen-aarteet.

Liesitulet turhaan tuikkaa, houkuttaa,

-- tulet mykät taivaan ohjaa tieni kaarteet.

Päivin muistot kalvaa, mut öin on mieli sees,

vaikkei käteen liity käsi hellä, lämmin,

päivin sydän riutuu, toivo, turhuutees,

öin se yläpuollas sykkii ylpeämmin.

Katkeruus se muinoin mun viilsi mielehen,

kun ma muiden onnen näin takaa kukkatarhain,

kunnes toinen tunto jo täytti sydämen:

"onni sull' on toinen, onni sulle parhain!"

Kohtaloaan soimaa kovaks orja vain,

sull' on heimo suuri ja armorikas taatto.

Elontiesi peittyvi kultaan unelmain,

hautas partahalla laulaa tähtisaatto.

Rauhaton.

Suven kuiskutus häntä kutsui,

huhut kummat, tuulten tuomat

yli kuusten, koivujen nuorten:

siell' impi nähtihin itsekseen.

Kovin sylkähti täydeks sydän,

miel' ailahti miekkosella.

Meni metsiä, riensi rauhaton.

Koko metsä kultana kuulti,

käet helkkyi hopeoita,

ylen paistoi hongan pinta,

kovin kauniina kuusi kukki.

Oli huoleton siell' elo oravan.

Ei armast' etsijä löynnyt.

Oli muuksi muuttunut impi,

oli kuusi se kukkalatva,

punakukka-kruununen kutreillaan.

Tajus sulho jo tuulten mielen,

sydän ailahti ankeaksi,

ei jalka jaksanut rientämään.

-- "Lien mato maassa ollut,

en polo ihmisen poika,

kun impeni muuksi muuttui,

kun alkoi kuusena kukoistaa.

Ah, oravainen oisin,

kevyt keikkuja kuusenlatvan,

niin onnen valtias oisin,

en polo poika ihmisen!"

Deus.

"Ecce Deus!" tähdet ilkkuu:

"Uuden taivaan luojan näät:

taskuss' almut mieron kiikkuu,

kyynel kastaa poskipäät.

Tuli taivas ikäväksi,

maata käymään herra läksi:

sijaa luon' ei ihmisten,

niukka riemun almunen."

Deus kuulee, kohentaapi

vaipunutta ryhtiään.

Luokse tumman metsän saapi,

piilee pirttiin himmeään.

Palaa rauha otsan ryppyyn,

metsä soittaa, huumaa hyppyyn,

metsänneidot esiin saa,

tanner keinuu, kimmoaa...

-- Päivän hyväilyhyn herää

Deus sammalvuoteessaan,

aatostensa rihmat kerää,

katsoo uutta kotiaan.

"Tääll' on tuttu ilmanpieli!"

Deus hymyy, häll' on mieli,

maan ja taivaan unhottaisi,

olla pieni lapsi vain.

Alla omenapuiden.

Alla omenapuiden

valkeina tuoksuvain

lempeät äänet kuulen

öisten kuiskijain.

Alla omenapuiden

onnea, murhettaan

tuhannet ihmiset kuiskii

kautta suven maan.

Alla omenapuiden

monet jo iloitsin

päivät valontäydet

täysin sydämin.

-- Piennä kyynä sentään

murhe mieleeni saa:

alla omenapuiden

ääntä ei lempeintä, jok' ei

voisi haavoittaa.

Juhannus.

Maan puoleen: Runoja · 第 8 / 11 题