»Rypistinkö, minä suutelen pois rypyt», sanoi nuori mies ja suuteli
naista povelle.
»Mutta nyt sinä pilasit puvun vielä pahemmaksi», sanoi nainen vetäytyen
ärtyisenä pois ja alkoi kuvastimen edessä korjailla tulipunaista
kesäharsopuseroaan.
»He eivät syleile niinkuin me syleilemme», sanoi toinen elämänlanka.
»Me olemme aina yhdessä», sanoi siihen toinen.
Samassa kiipesi pieni piimäpilkku latvalehtiä pitkin ja putosi
ikkunalaudalle.
»Piimäpilkku! Kas kun emme sitä huomanneetkaan», sanoi toinen
elämänlanka, »se tietää onnea!»
»Onnea meille molemmille!»
»Katsos armaani, me olemme saaneet hyvän vieraan», sanoi nuori mies,
nosti pienen piimäpilkun varovasti kämmenelleen ja vei sen morsiamensa
nähtäväksi.
»Piimäpilkku!», huudahti nainen ja hypähti paikaltaan.
»Se tietää onnea, katsos, se kiertää kohti kihlasormusta», sanoi nuori
mies.
»Hyi, tapa se, tapa se! Se voi lentää minun niskaani», sanoi nuori
nainen ja polki jalkaansa.
»En minä tapa sitä, mutta jos se on sinulle vastenmielinen, niin minä
lasken sen lentämään», sanoi nuori mies surullisesti, kohotti kätensä
ja pudisti hellävaroen pientä piimäpilkkua. Se räpytti pieniä siipiään
ja pyrähti lentoon avatusta ikkunasta.
Samassa sulkeutui ikkuna, huoneesta kuului sekavia ääniä, mutta
elämänlangat eivät eroittaneet, mitä nuori mies ja nainen sanoivat
toinen toisillensa.
* * *
Kului vuosi. Nuori mies istui taas avatun ikkunan ääressä, ja nainen
lepäsi hänen sylissään. Kaikki kukat puutarhassa tuoksuivat lenseän
lämpöisessä suvi-yössä, ja elämänlangat, jotka nyt nuokkuivat yli
ikkunalaudan, sanoivat toinen toisillensa:
»Nämä nuoret ihmiset syleilevät niinkuin mekin syleilemme».
»Tämä on heidän hääyönsä», sanoi toinen elämänlanka.
»Mutta nainen ei ole sama, jonka näimme viime vuonna, hän on paljon
hienompi ja ihanampi», sanoi siihen toinen.
»Ja yhtä hyvä kuin hän on ihana», sanoi toinen.
»Katsos, elämänlangat ovat tänä yönä puhjenneet valkoisiin kukkiin
ikäänkuin meidän hääjuhlamme kunniaksi», sanoi nainen ja kumartui
suutelemaan kukkia.
»Niillä on nyt valkea, hääpuku niinkuin sinullakin», sanoi mies ja
antoi suuta nuorelle vaimollensa.
»Elämänlangat ovat kasvaneet jo noin korkealle, tämä alkukesä on
kulunut kuin ihanassa unessa», huudahti nuori nainen, kääntyi ja
silitti nuoren miehen otsaa.
Mies tuli hiukan surulliseksi ja sanoi: »Noin minäkin sanoin vuosi
sitten, minäkin olen kasvanut sen jälkeen, kasvanut — kokemuksessa,
kunnes löysin sinut. Voitko sinä unohtaa, että minä kerran luulin
rakastavani toista.»
»Minä olen sen unohtanut, sillä minä tunsin ja tiesin jo kauan, ettet
sinä rakastaisi koskaan ketään muuta kuin minua», sanoi nainen hellästi.
»Jo ennen kuin sinut näinkään? Niin, ehkä minä rakastin sinua ennenkuin
sinut olin nähnytkään, sillä ensi kerran, kun sinut näin, tuntui siltä
kuin minä olisin tuntenut sinut jo lapsuudesta saakka», sanoi mies.
»Kuinka ihmeellinen ja ihana on tämä nuori hääyömme!», sanoi nainen
säteilevin silmin.
Samassa putosi piimäpilkku elämänlangan lehdiltä kukitetulle pöydälle.
»Piimäpilkku! Se tietää onnea!», huudahti nyt nuori nainen, nosti
ihan ihastuksissaan pienen, punaisen valkopilkkuisen kovakuoriaisen
ruusuiselle kädelleen ja silitti sitä.
»Armaani! — Voin sen nyt sanoa ilman katkeruutta. — Vuosi sitten putosi
pieni piimäpilkku tämän saman elämänlangan lehdiltä, minä otin sen
käteeni, silloin alkoi se kulkea kohti kihlasormusta — −».
»Koskettiko se sitä?», kysyi nainen jännittyneenä.
»Ei, se kääntyi takaisin», sanoi mies hymyillen.
»Minä arvasin sen!», sanoi nainen hymyssä suin.
»Samana iltana heitti _hän_ kihlasormuksensa lattialle», sanoi mies ja
kävi vakavaksi.
»Se oli piimäpilkun ansio», sanoi nuori nainen ja silitti taas miehensä
otsaa.
»Tiedätkös», huudahti mies iloissaan, »kun minä sinut ensi kerran näin,
istuit sinä kaupungin puiston penkillä ja hyväilit pientä piimäpilkkua
kunnes se nukahti. Siitä minä arvasin, että sinun sydämeni oli yhtä
hyvä kuin sinun katsantosi oli ihana. Ihmeelliset ovat ihmiselämän
tiet.»
»Mutta yhtä ihmeelliset ovat pienen piimäpilkun tiet», sanoi nuori
vaimo. »Ehkä tämä on sama piimäpilkku, se kävi vieraanasi vuosi sitten,
ehkä se läksi etsimään sinulle uutta elämänkumppania.»
»Niin, kuka luonnon salaisuuksista ottaa selvän!», sanoi mies hymyillen
ja tarttui vaimon ruusuiseen käteen.
»Katsokaamme», huudahti nuori vaimo, »minne piimäpilkku nyt kulkee!»
»Mutta ethän sinä vain ole taika-uskoinen?», sanoi mies vakavana.
»Niin katsokaamme, rakkaani!», kuiskasi nainen.
Päät yhdessä katselivat he, miten piimäpilkku alkoi kulkea
edestakaisin. Se kulki pitkin sinisiä, hienoja suonia toisen kädeltä
toisen kädelle, toisen sormukselta toisen sormukselle.
»Mutta mehän olemme kuin suuret lapset», sanoi mies, asetti piimäpilkun
pöydälle ja sulki vaimonsa syliinsä.
Nuori vaimo kallisti päänsä miehensä leveätä, vahvaa rintaa vasten ja
katseli läpi ikkunan suviseen, suureen yöhön. Hieno, lempeä tuulenhenki
heilutteli hiljaa elämänlankoja.
»Luuletko sinä, että kasvitkin voivat rakastaa niinkuin me», sanoi
nuori vaimo ja painui yhä lähemmäksi miestään.
»Luulen, luulen, sinä minun onneni pieni piimäpilkku, mutta nyt täytyy
pienen piimäpilkun nukkua», sanoi nuori mies ja irroitti kätensä.
»Niin, tämän pienen piimäpilkun pitää myöskin nukkua», sanoi nuori
vaimo, alkoi hyväillä ja kutkutella piimäpilkkua, kunnes se nukahti
kukitetulle pöydälle.
Samassa sulkeutui ikkuna.
»Kuulitko sinä, mitä se nuori, hyvä nainen sanoi meistä», sanoi toinen
elämänlanka, kun ikkuna oli sulkeutunut.
»Kuulin», sanoi toinen elämänlanka.
Sitten värisivät molemmat ihastuksesta, sillä sellaista suurta
onneniloa eivät elämänlangat koskaan olleet nähneet.