ALJU

Variksenpoikanen kurkotteli pesänsä reunalta niemen männynlatvassa.

Se odotteli, että päivä sen päällä pimenisi, emon harmaa siipikaari

kiertyisi sen ylle ja emo laskisi nokastaan jotain makeata sen

punaiseen kitaan. Se oli sellainen itsepäinen, tottelematon,

variksenpoikanen, rääkyi suotta aikojaan, vaikkei nälkäkään ollut,

rääkyi varoituksista huolimatta. Nyt se kuuli outoa liikettä altaan. Se

oli ikävystynyt yksinäiseen oloon, kapinoi hiljakseen emon poissaoloa,

se variksenpoikanen taisi olla hiukan tuhmakin, vaikka ei se sitä

myöntänyt itselleenkään. Se rääkyi...

Samassa variksenpoikasen syntymäpuu heilahti. Ei tämä ollut sellaista

hauskaa heilumista, kun leppeä kesätuuli tohisi latvassa, tämä oli

jotain toista... Sitä peloitti ja nauratti samalla, ja samalla se

herätti uteliaisuutta. Oksat taittuivat, ja omituinen, suuri olento

kumartui sen ylitse, niin ettei se nähnyt veden kultaista kimmellystä.

Sillä oli aina ollut hyvä halu ikäänkuin ahmia sitä kimmellystä,

ennenkuin se vielä varasmaisessa varisluonteessaan oli oppinut antamaan

arvon oikean kullan arvolle.

Sillä oudolla olennolla ei ollut siipiä, mutta sen sijaan suuret,

vedenväriset silmät, sen eturaajojen varpaat olivat kuin punaisia

männynnappuloita. Ja ne tarttuivat pesään. Poikanen tunsi, miten se

kohosi ilmaan, sitten se laskeutui, mutta ei pudonnut eikä satuttanut

itseään. Ja koko ajan katseli se tuskansekaisella, tyytyväisen tylsällä

katseella kimmeltävää esinettä sen olennon kynnen koukermalla.

Pesä laskettiin venheen keulaan. Poikanen kuuli airojen loiskeen aivan

sivullaan, ennen oli se kuullut sen vain kaukaisena hankain harinana,

ikäänkuin kurjenpoikaset olisivat kuikkailleet kaukaa korpisuolta

tyyninä suvi-iltoina.

Variksenpoikanen tunsi taas, miten sitä nostettiin, kannettiin isoa

taloa kohden, jonka ikkunat kimmelsivät niin sydäntäsytkyttävästi.

Sitten pimeni taas kaikki... Se istui puutarhassa puulaatikossa, jonka

rei'istä päivänsäde surkeasti pilkisti.

Laatikon kansi aukeni, ja punainen aurinko-olento — sillä sillä oli

sama väri kuin auringollakin — ilmestyi laatikon suulle. Poikanen

näki nauravan hammasrivin, ja jotain erinomaisen makeata ja mustaa

solahti sen kitaan. Aika ajoin aukeni kansi, aurinkoa valahti sen

vakavanvilkuviin silmiin ja nieluun laskeutui jotain pehmeätä.

Varis alkoi pian tottua oloonsa. Se rääkyi aina kuullessaan kesävieraan

tutut askeleet. Sen rääkymiseen vastasivat toisinaan vaakkuen pellon

takana kuusikossa räkättävät peltovarikset. Mutta niiden äänissä ei

ollut varis-emon hellää huolta, vaan pikemmin jotain ilkkuvaa ja

irnuilevaa. Mutta variksenpoikanen tunsi kuitenkin veren siteillä

kuuluvansa tähän viisaiden lintujen valittuun laumaan. Ja se räkätteli

noille varistädeille ja —sedille samaan äänilajiin.

Pian poikanen pääsi laatikosta. Se koikkelehti pihalla, hyppi ja

heilui, mutta vielä eivät siivet kannattaneet. Se käveli kädellä ja

ojentelihe olalla, se tottui sieltä korkeudesta katselemaan kaikkea

olantakaisesti. Se lentää lepsautti sieltä maahan, mutta kaatui

nokalleen. Se tottui ihmisiin ja ihmistapoihin. Se söi ihmisruokaa,

pullistui, paatui ja unohti sukunsa alkuperän. Se halveksi jo noita

metsänrannassa raakkuvia heimolaisiaan. Se kukkerehti väentuvan ja

herrashuoneiden välistä puolueetonta polkua, sen siivet alkoivat kasvaa

ja sen peräpäähän ilmestyi hienoja höyhenvilloja. Siitä ei tullut

sivistynyttä varista, vaan sellainen _puolivillainen_, pöyhistelevä,

itsetietoinen, puoliviisas varis, joka matki tietämättään sekä

renkituvan ääniä että vierashuoneen huoliteltua puhetapaa.

Kun varikset joskus lähenivät pihapuita, kakisteli se niille

ylimielisesti ja kuvitteli kävelevänsä puettuna mustaan hännystakkiin

ja harmaihin liiveihin. Mutta kun iso, vanha varis lehahti ihan

sen ylitse, pelästyi se ja pakeni porstuaan. Samalla vaivasi sitä

uteliaisuus, se olisi mielellään tehnyt pienen tutkimusretken noille

luvattomille lantatunkioille pellonsyrjässä, jossa isot varikset

vaakkuen pitivät pitojaan. Mutta se ei ymmärtänyt niiden kaikkia

viisaan varovia sanoja, sen se vain ymmärsi niiden puheen porinasta,

että variksella on isot aivot, että se on linnuista viisaimpia. Tämä

kutkutti poikasen itserakkautta, sillä se luuli ihmisiltä oppineensa

vielä enemmän viisautta.

Varis istui usein isäntänsä olkapäällä ruokapöydän ääressäkin. Se

katseli kiiluvilla silmillään hopeaveitsiä ja lusikoita. Kaikki, mikä

vain kimmelteli sen silmissä, herätti sen huomiota, kellonviisarit,

kultakehyksinen seinäkuvastin, seinällä riippuva taskukello ja

yöpöydällä olevat sormukset kimmeltävine kivineen.

Eräänä päivänä se lepsautti kaivonmiekalta porstuanräystäälle. »Kraak,

kraak!» raakkui se, ja kaikki kokoontuivat pihalle katsomaan sen ensi

lentoa. Variksenpoikanen ylpistyi ylhäisestä lentoretkestään.

»Kraak, kraak, kurja kräkkäle», vaakkuivat varikset metsänrannasta.

»Te olette rumia räyhääjiä, lantalintuja, mutta minä olen siivistynyt

ja sivistynyt.»

»Senkin sekuli, tule tänne, niin saat nokkaasi!»

»Kuulen minä täältäkin, krääk, krääk, kerjäläiset!» vastasi

variksenpoikanen ja lensi katolta isäntänsä kädelle.

Variksenpoikanen kasvoi isoksi, raakuvaksi rötkäleeksi. Se rääkyi

röyhkeänä tunkeutuen kaikkialle. Sitä pidettiin eriskummallisena

ilmiönä, koska se muka oli kesy. Ja variksenpoikanen luulotteli, että

isäntäväki ihasteli sen oppivaisuutta ja varisviisautta, ja ihmiset

pitivät sitä viisaana siksi, että se oli viekas ja varovainen.

Eräänä päivänä paljasti se oikean luonteensa. Renkipojat juottivat

sille väkiolutta. Se alkoi rääkyä ja räyhätä. Se hyppeli karjatyttöjen

jälessä nyppien heitä jaloista. Sitten se pää kallella rentusteli

pitkin kujia, kiusoitteli lehmiä, ajeli lampaita ja lauloi rivoja

renkirenkutuksia. Se lentää laahusti pellonpuolelle härnäämään

peltovariksia, mutta nämä ajoivat sen kiireen kaupalla taas pihalle.

Sitten se istahti katse kiiluvana pihapuuhun. Sieltä se näki jotain

kimmeltelevan ruokahuoneen pöydällä. Se lensi avoimesta ikkunasta

huoneeseen, kimmeltelevä sormus nokassa lensi se puistikkoon ja

piiloitti sen. Kyllikseen kähmäiltyään se väsyi viimein ja istui sitten

pitkin iltaa räystäällä ja rääkähteli.

Seuraavina päivinä katosi yhtä ja toista. Tyttöjen luhdista katosi

rintaneuloja, poikien aitoista kellonvitjoja ja herrashuoneista katosi

helyjä ja helmiä, rahoja ja renkaita. Variksenpoikanen sai aikaan

talossa yleistä sekaannusta. Ihmiset epäilivät ja syyttivät toisiaan,

mutta alju kulki muina miehinä kuin mikäkin pehtori pellonsyrjää

harmaissa housuissaan ja kehuskeli peltovariksille oveluuttaan, oppiaan

ja urotöitään. Se valehteli niille osaavansa jo lukea ja kirjoittaakin,

kuten kesävieraan nuori poika, niin oppivaiseksi ja osaavaksi oli se

jo käynyt. Varisten vanhin varoitteli sitä, nuoret nauroivat sille,

lähestyivät sitä ja karkoittivat sen krääkättäen omalle alueelle.

Varikset vieroksuivat sen varisluonteelle vieraita ihmistapoja ja

pitivät sitä jonkunlaisena suvustaan langenneena sekaoliona.

Variksenpoikaa harmitti se, etteivät varikset ottaneet oikein

uskoakseen sen oppineisuutta. Eräänä päivänä päästyään taas pieneen

olutpätkään se huomasi puiston sireenimajan pöydällä kultasankaiset

nenäkakkulat. Se oli huomannut, että kesävieras asetti ne aina

nenälleen lukiessaan sanomalehtiä. Nyt keikahteli se tasajalkaa

pöydälle, sieppasi sanoman ja nenäkakkulat ja kantoi ne noukassaan

kätköpaikkaansa. Mutta kesävieraan poika sattui sen näkemään.

Pian oli koko talo jalkeilla, emännästä piikoihin saakka. Puiston

kansiniekka-laatikosta löydettiin kaikki kadonneet esineet,

päivänvaloon tuli nyt muitakin variksen pikkusyntejä. Ja isäntä päätti

sen karkoittaa koko talosta. Sen siivet leikattiin lyhemmiksi, vankina

vietiin se laatikossa kuusikkoon pellon taakse.

Nyt alkoi varikselle uusi elämänjakso. Sen herkulliset hetket

olivat nyt vain maireita muistoja, jolloin sen punaiseen kitaan oli

valahtanut jotain matelevan makeaa... Nyt alkoivat köyhän peltovariksen

vaivaloiset päivät. Päästyään laatikosta se sai itse hakea ruokansa,

mistä sai ojan reunoilta matoja kaivaessaan. Se rääkyi surullisesti

taloon päin, mutta kukaan ei tullut sitä enään taloon tuomaan. Se

vieroksui muita variksia, jotka pitivät sitä jonkunlaisena heimon

mätämunana, surun sikiönä. Mutta se piti itseään vielä jonkunlaisena

valiovariksena, ihmisten ilmoilla opinkäyneenä, kouluutettuna

variksena, joka osasi silmälasejakin käyttää... Mutta vanhat varikset

nauroivat sille ja sanoivat, että se oli ollut vain ihmisten ilkkuna,

narrina, jolle naurettiin, mutta jota ei kukaan rakastanut. Tämä kävi

kovin aljun variksen sisulle, se katseli aidanseipäältä kaihoisana

kimmeltäviä ikkunoita, jotka vilahtivat niin viekoittelevasti sen

silmiin. Siellä oli paistinpatojen, oluen ja muikeiden matojen luvattu

maa, täällä oli likaisten lantakokkareiden eloton erämaa.

Laiskan luonteensa ja hienon kasvatuksensa mukaan alkoi alju varastella

omilta heimolaisiltaan, se sieppasi palat toisten tietämättä ja

piiloitteli niitä milloin minnekin. Tosin variksetkin varastelivat —

ihmisiltä, kävivät yhteisillä ryöstöretkillä jyvä- ja heinäaumoilla.

Mutta variksenpojan menettely oli epävariksellista, sillä ei toinen

varis toiselta silmää noki. Niin mutisi itsekseen varisten vanhin, joka

oli varisten viisain ja variskäräjien ylituomari. Varikset päättivät

pitää aljua silmällä, seurata sen vastaista käytöstä ja tarpeen tullen

antaa sille varoittavan näpsäyksenkin.

Pian alju antoikin siihen aihetta. Kartanosta kuului iloinen

ruokakärpästen surina. Oli kuumin mätäkuun aika. Kartanossa oli paljon

vieraita. Herkkujen ja paistien painama pöytä odotti. Myötätuulen

mukana tunkeutui hemaiseva haju sieramiin. Variksen siivet olivat

kasvaneet ja sen mukana röyhkeä rohkeus ja itsepäinen itsetunto.

Pihalla ei ollut koiraakaan ja kissakin pysyi piilossa. Variksen

mielessä kuvastuivat suloisen makeina muistoina sen aljun armaat

ajat kartanossa. Unohtaen entiset kolttosensa kohosi se siivilleen.

Hiljaa, huomaamatta liiteli se pellon yli pihalle ja rapsahti

ikkunasta ruokahuoneeseen. Se iski heti isoon kananpaistiin, jota se

alkoi repiä. Se viskeli luita sinne tänne, hyppi pitkin pitopöytää,

sotki soppakeiton, ryyppäsi maitoa ja hotasi lopuksi suuhunsa

hyötymansikoita. Vaistomaisesti muisti varis ehkä vielä vanhan

ruokajärjestyksenkin. Kuin hullu hotasi varis suuhunsa parhaimpia

paloja, jätti rumia jälkiä kaikkialle. Mikä hävityksen kauhistus!

Mutta samassa tuli palvelustyttö huoneeseen. Kirkaisten läimäytti hän

kätensä yhteen. Pian syöksyivät vieraatkin huoneeseen, perhoshaaveilla,

räsyillä ja kärpäsläpällä sitä hosuttiin. Varis pakeni kellokaapille,

kepeillä ja hiilihangoilla se sieltäkin karkoitettiin. Vihdoin se

rumasti rääkyen räpsäytti ikkunasta pihalle, siellä se sai kivisateen

niskaansa, luudat ja lapiot lensivät sen peräpäähän. Rivosti

riehahtaen, valittaen ja vaakkuen se lensi hiukan laahustellen pellon

yli ja istahti väsyneenä mäkikuuseen. Koko päivän ja illan se istui

siellä onnettomana oksallaan. Mykkänä ja myrrymielisenä se katseli

sieltä kartanoa. Varikset katselivat sitä säälinsekaisella ivalla.

Ne supattelivat jotain keskenään. Varisten vanhin oli hyvin tärkeän

ja tomeran näköinen... Variksenpoikanen kuuli jotain, mikä saattoi

sen varissydämen vavahtamaan. Se pälyili pelokkaana ympärilleen ja

siirtyi oksalta oksalle. Vihdoin se hämärän hiipiessä väsyneenä vaipui

unen utuisiin maailmoihin. Se uneksi istuvansa syntymäpuussaan ja emo

pudotti sen suuhun ison kultamadon...

Variksen vanhin kutsui varikset ylimääräisiin käräjiin. Niihin

oli syytettynä haastettu variksenpoikanen. Varikset istuivat

männikkökivillä peltosaaressa. Ylempänä pengermällä vanhin, piirissä

alempana muut ja alempana piirin keskellä variksenpoikanen.

»Kärä, kräkrää!» alkoi vanhin. »Kä, kä, kärä, käräjät alkavat!»

Varisvaari naksautti nokkansa kiveen. Käkkäröiden ja krääkättäen syyti

hän nyt koko syytöskirjan sisällön.

»Mikä sinä oikeastaan luulet olevasi?» kivahti vanhin.

»Kul, kulttuurrrivarrris, kräkää, krää», rääkyi poikanen.

»Mikä kulkurivaris! Varr, varas sinä olet!» vaakkuivat kaikki varikset.

Variksenpoika sai kuulla syntinsä ja kunniansa alkaen aina viattomasta

saippuakappaleen kehveltämisestä viimeiseen suureen skandaaliin saakka.

»Sinä olet häpäissyt itsesi ja koko varissuvun!» vaakkuivat varikset

yhteen kuoroon.

»Mutta!» intti nyt variksenpoikanen. »Varr... varastattehan tekin, niin

varr... variksia kuin olettekin.»

»Mekö varr—varikset... varr... varkaita?» vihastuivat nyt varikset.

»Sinä viheliäinen!» sanoi varisten vanhin. »Sinä et tiedä, mikä on

ero varastamisella ja perintöoikeudella. Jo ammoisista ajoista asti

on meillä ollut pellonpientarilla ja lantapattereilla oma pyhitetty

paikkamme. Me emme ole pyrkineet miksikään kesyiksi kanoiksi,

luovuttamalla munamme, sukumme jatkumisen oikeuden noille ihmisille,

joita me siedämme, mutta joiden omistusoikeutta me varovaisessa

viisaudessamme koetamme kunnioittaa. Ihminen on sittenkin meidän

vihollisemme, mutta me olemme jo aikoja sitten tehneet hänen kanssaan

jonkinlaisen rauhan. Me tapamme matoja ja käärmeitä, jotka ovat ihmisen

vihollisia... Ainoa aseemme on se, että meidän lihamme ei kelpaa

syötäväksi.»

»Mutta madot syövät ihmisenkin!» vaakkuivat varikset vahingoniloisesti.

»Niinkuin lopulta meidätkin», huomautti siihen vanhin

viisaustieteellisen tyynenä.

»Siksi ihmiset ja varikset ovat tehneet sovinnon», puhui vanhin.

»Mutta nyt tämä kiusan krekkale», jatkoi vanhin, »heimomme häpäsijä on

rikkonut sen sovinnon».

Varisten vanhin kääntyi nyt arvokkaana poikasen puoleen, joka väristen,

vatkuttaen ja vaakottaen valitteli viattomuuttaan.

»Tuhmalla teollasi olet sinä taas nostanut sodan meidän ja ihmisten

välille. Me olemme saaneet olla rauhassa, mutta kuka takaa, etteivät

jonakin päivänä taas tuliluikut ala ahdistella meitä syytäen siipiimme

mustia murhanrakeita! Ehkä me taas saamme piileskellä pimeässä

metsässä, ennenkuin uskallamme näille lihaville rikkarintamaille.

Voi sinun suurta surkeuttasi! Sinä olet jo ihmisiltä saanut ansaitun

rangaistuksesi, olet saanut keppiä ja kiviä kinttuihisi, mutta meidän

velvollisuutemme on sinua vielä oikeudellisesti oikaista.»

»Hyvä, hyvä!» innostuivat varikset.

»Hyvät lautamiehet, mitä me teemme tälle varr... varasvarikselle,

langetammeko kuolemantuomion?»

»Kuolemantuomion!» kauhistui variksenpoikanen, painoi pelokkaana päänsä

ja ummisti silmänsä.

»Kujanjuoksuun, kujanjuoksuun!» vaakkuivat nyt kaikki lautamiehet.

»Siis kujanjuoksuun!» vaakkui vanhin. »Seisoo kuin variksen päätös!»

Vahvistukseksi löi varis nokalla kiveen. Tuomio oli langennut.

Varikset asettuivat nyt kahteen riviin ja variksenpoikanen sai kulkea

siten muodostunutta kujaa pitkin. Vuoronperään noukkasi jokainen varis

variksenpoikaa kylkeen tai peräpäähän. Se vaappui vaakkuen sinne

tänne. Se vaikeroi tuntiessaan pistoja ruumiissaan, nöyränä vannoi

se varisvalansa, ettei se enään koskaan lentäisi huoneisiin ihmisten

kiusaksi ja varisten vahingoksi.

Kun variksenpoikanen oli kärsinyt rangaistuksensa, kulkenut kauhean

kujanjuoksunsa, lepsahti se väsyneenä, vaivaisena ja hämihäpeissään

yölepopuulleen miettimään tämän kieron ja kavalan maailman järjestystä,

joka kieltää julkisen varkauden, mutta sallii sen salassa, jos

asianomainen osaa kiertää kieltoa viisailla verukkeilla.

Variksenpoikanen tottui pian varisten vakaumuksiin. Nälkä opetti sen

nyt viisaaksi ja varovaiseksi. Ihmistä se kammoi eikä enään syyttä

suotta lentänyt ihmisten ilmoille. Siitä tuli vanhoillinen, vakava

varis. Se alkoi tehdä joutavia johtopäätöksiä: Varis ei elänyt

matoja varten, mutta madot olivat varista varten. Mikä oli olemassa

ennen, munako vai varis? sitäkin se mietti. Mutta kun se alkoi itse

munia, hylkäsi se nyt kaikki taivaantakaiset tavoittelut, unena vain

häämöittivät sille nuoruuden syntiset syrjähypyt... Siitä tuli nyt

tavallinen, harmaa, sarkatakkinen peltovaris, joka lantatunkioilla

tutki vain maanviljelyksen kehitystä taaksepäin. Se vanheni, lopulta

siitäkin tuli lautamies, jonkinlainen lantaneuvos, joka käräjäpäätösten

alle piirteli variksenvarpaitaan.