Laupias luonto, joka on Sakriksen ruhjonut, näyttää antaneen hänelle
tueksi ihmeellisen itserakkauden ja herkkäuskoiset kuvitelmat.
Laupiasko luonto? Kuin hiirellä leikkivä kissa: se tuottaa säälittävälle
uhrilleen kärsimyksiä juuri sellaisella hetkellä, jolloin rampa uskoo
enimmän onneensa ja on iloisin.
Sinä juhannusyönä ei Sakris nukkunut oikeastaan yhtään ... ja kuitenkin
oli hän kotonaan, kamarissaan Krokelbyssä ... mutta yksin.
Yksin oli hän soutanut Kyläsaaresta takaisin.
Hän oli koettanut paneutua nukkumaan. Ei siitä tullut mitään.
Yö oli kuuma. Vain tuokioksi laskeutui hämärä maailmaan ... mutta se
tuokio tuntui pitkältä: oi, se oli kuin iankaikkisuus. Ja minkälainen
iankaikkisuus! Itse helvettiä se oli lieskoineen!
Vieläkö suurempaa piinaa tarvitsi!
Kukkelman oli epäluuloinen... Ja nyt hän oli sitä syystä.
Hän oli pikavihainen: nyt hän sai olla sitä kauan.
Minkälainen juhannusyö tästä tuli!
Olipa tämä lysti juhannus.
Sakris kääntelehti vaatekasallaan nurkassa vuoroin kyljelle ja toiselle
... vaivaloisesti ja ähkien. Aivoissa poltti. Ei tullut uni...
Vietävää oli kaikki!
Täytyi koettaa asettua kyttyrän varaan. Täytyi yrittää lukea ... Sara
Hustan Nietseske-kirjaa.
Niin kuin se kirja olisi kehittyneen ihmisen pitänyt nauraa!
Ikkunan kolme isoa ruutua ammottaa haaleina ja keltaisina... Yössä
värähtelevät männyn oksat salaperäisesti ... tuolla liiterien päässä.
Silmiä särkee. Kuumuus aivoissa nousee.
Ei lähde vain se yksi ajatus mielestä, vaikka koettaisi kuinka tirkistää
kirjaan.
Sakris työntää itsensä yhtäkkiä käsillään pystyyn. Jalat ovat tavattoman
väsyneet ... kävelystä ja muutenkin: hermoja pakottaa. Melkein panee
konttaamaan. Hän hoippuilee nyt sinne ja tänne paitasillaan ... kotiin
palattuaan oli hän heti riisuutunut ... vihaisena ... ja heittäytynyt
makuusijalleen ... vetäen peiton kyttyränsä ylitse.
Kuka uskoisi tällaista!
Mitäs nyt oli tapahtunut?
Kukkelman astelee vesiämpärin luokse ja valelee päätänsä vedellä, niin
että tukka riippuu suorana ja keltaisena kuten oljenkorret sateessa.
Sakris sieppaa tukkansa ja vääntää sitä kuin nainen, joka pesee
hiuksiaan. Oli valunut vettä hänen niskaansa vyötäröille asti, ja
rintamuksille...
Sitten kiiruhtaa hän ikkunan ääreen, kurkistelee kylän tielle. Kuinka
monennen kerran hän jo kurkisteleekin? Ei tullut ketään. Ääniä vain
kuului ... mutta toisten juhannusta remuavien, miesten ja naisten. Ääniä
sieltä täältä ... naurua ... ja hoilaustakin.
Tuo nauru oli nyt hänestä ilkeää kikatusta... Entä hoilaus: juopottelua!
Ei tullut ketään. Ei Nelma ... vieläkään.
Ja nyt oli kello jo: kuinka se saattoi olla vasta yksi? Kello, jonka
Sakris kaivoi liiviensä taskusta, oli kai seisattunut? Ei, vedetty se
oli ... se takoi kuin ennenkin.
Kamarissa kajahti ramman ärisevä nauru. Sakriksen täytyi jälleen mennä
vuoteelleen.
Mitä, olisiko Nelmalle ja Mimmille tosiaankin tullut jokin oikea este?
Sitten Sakris ärähti:
-- Kun menet naisen luokse ... niin ota ruoska mukaasi, sanoo Sara
Husta...
Sakris oli väsynyt...
Omin silmin hän oli nähnyt Nelman ja Mimmin kävelevän noiden herrojen
mukana... Sen hän oli nähnyt.
Ja nyt hän ... sellainen mies ... piinasi itseään moisella kuin ...
Nelma! Hirmuista raippaa tarvitsisi Nelma! Ja sitten hänet olisi
potkaistava ulos. Itsensä Kukkelmanin oli kehityttävä korkeammalle:
kohottava..! Pilviin! Noustava edistyneen ihmisen ajatuksien siivillä
... miehen ajatuksella.
Tieltä kuului taas ääniä. Juhannusyö... Sakris nauroi:
-- Hek, hek, hek!
Eikä hän kuitenkaan nauranut. Hän nousi taas ja tirkisteli kylälle. Hän
huokaili:
Niin hyvää oli kaikki ollut ... hänen ja Nelman välit! Niin hyvää..!
Ja vielä paremmaksi piti tulla. Hän oli ostanut Nelmalle sormuksenkin...
Ja olisi tässä ostettu tonttikin! Nyt... Nelma...
Kukkelmanin kurkkua kaivelee ikään kuin itku. Hän kököttää
makuupaikallaan.
Mitäs nyt? Nyt ne tulevat!
Nyt se saisi ... ruoskaa ... Nelma! Sakris työnsi korvansa edestä pois
märät hiukset, että olisi kuullut paremmin. Oliko tuo Nelman naurua ...
kelvottoman?
Ja Mimmille pitäisi antaa oikein selkään! Lieneekö Mimmi edes mikään
aatelinen? Byskata taitaa sittenkin olla.
Joku pari siellä kulki ohitse. Eivät tulleet.
Kukkelman karskutteli hampaitaan. Antaa naisten kuljeskella!
Hän otti nurkasta kohennuskepin valmiiksi: sillä hän näyttäisi Nelmalle.
Niin, antaa heidän kuljeskella ... pahoilla teillä! Alhaisilla ja
synnillisillä teillä.
Rampa väänsi ovensa sisältä lukkoon ... kaksinkertaiseen lukkoon. Äsken
oli hän sen jättänyt raolleen, ottaakseen Nelman vastaan. Nyt:
tulkoonpas Nelma kotiin! Ei pääsisi. Sakris makaisi sisällä Nelman
vuoteessa ja nauraisi itsekseen.
Rampa nauroikin. Nauru oli lyhyt ... ikään kuin hätäinen ... ja hän
kuunteli sitä, tuota hänestä itsestään lähtenyttä naurua, niin kuin
jotain outoa... Kuunteli kasvot kattoa kohti Nelman lavalla kellottaen.
Ei kuulunut enää mitään; ainoastaan huokaus ulkoa: puitten suhina.
Ovi täytyi pistää lukkoon: varkaiden varalta...
Nelma ... hänen oma Nelmansa!
Jälleen soluttautui Kukkelman lattialle. Hän otti nyt uunista
kourallisen poroa ja hiiltä ja riputti ne Nelman vuoteelle. Naureskeli
siinä yksinään ja mutisi:
-- Maatkoon nyt tässä. Maatkoon ... ja tulkoon likaiseksi!
Mutta sitten ei hän itsekään voinut loikoa siinä lavalla. Hän asettui
siis keinutuoliin. Ajatteli surren ja synkkänä Nelmaa.
Kyläsaaren rannassa oli Sakris jäänyt kätkemään airoja pensaaseen.
Naiset menivät muka valitsemaan kahvinkeittopaikkaa. Sakris odotteli.
Eivät tulleet takaisin. Hän alkoi koria ja harmonikkaa kantaen
tallustella sisemmälle saareen. Mutta ei tavannut naisiaan.
Sakris tallusteli ... etsi kaikkialta.
Ja viimein näki hän Mimmin ja Nelman kävelemässä kolmen herran seurassa.
Kaikki he ... nauroivat. Yksi pyrki taputtelemaan Nelmaa.
Kukkelman töllisteli. He juoksivat pois, herrat ja naiset, perätysten.
Nelma naureskeli.
Sakris ei haeskellut enää heitä. Hän palasi venheen luokse. Siinä hän
vielä hiukan odotti. Sitten souti hän yksinään vihaisena kotiin.
Automobiili horisee jossakin. Pysähtyy ja jymsyttää... Se ajaakin
pois...
Aamu sarastaa. Kukkelman istuu keinutuolissaan, silmät punaisina kuin
säynäällä; hitaasti pyörähtelevät nuo kalseat silmät hänen päässään. Ja
hänen naamansa on kelmeä ... silmien alukset sinertävät. Poskipäät
värähtelevät joskus. Naama on kuin jotain kalanlihaa.
Sellainen hän on, hupsu. Mutta sydän hänen rinnassaan vapisee
tuskasta...
Varpuset pihalla tirskuvat. Ramman ruumis on niin heikko, että se tuskin
pysyy pystyssä, kun hän nyt laskeutuu juomaan vettä kuivaan kurkkuunsa
... ja katselemaan autiota huonetta.
Sitten narisee yhtäkkiä ulko-ovi ... eteisen ovi. Nyt ne tulevat!
Ja ne tulivatkin. Sakris väänsi lukkonsa auki. Mimmi huudahti:
-- Täällä hän onkin, ei hätää. Minnekä te saarella jouduitte? Jösses,
ajatelkaa, kun lähdettiin paatin luota, niin minä tapasin kaksi
serkkuani maalta..! Olivat tulleet Helsinkiä katselemaan. Hauskoja
poikia ... hepä ihastuivat, kun näkivät minut. Pakolla he tahtoivat
minua kanssaan kävelylle. Enkä minä jättänyt Nelmaa yksin. Nelma raiska,
oliko sinulla joukossa ikävä kuinka me käveltiin, käveltiin ... ja
juteltiin. Oikeita kavaljeereja. Mutta sitten: tulemme paatille, paatti
poissa. Ja eväät, kaikki poissa. Ja ajatelkaa, meille semmoinen hätä,
että oliko pykmestari hukkunut. Ja kuulkaas, teidän tähtenne saimme
kävellä yöllä yksin tällaisen matkan!
Mimmi torui todella vihaisena.
Nelma ei virkkanut ensin mitään... Alkoi hiljaa availla eväskoria, joka
oli oven luona nurkassa harmonikan vieressä ... ja säälitteli, ettei
Sakris ollut yhtään syönyt ... katseli rampaa pelokkain, mutta kuitenkin
vilpittömin silmin.
Mimmi jutteli yhäti ... noista hauskoista kavaljeereista. Sakris
kuunteli syrjästä pälyen ... kuunteli, todistaisiko jokin Mimmin suusta
luiskahtanut sana, että naiset olisivat tehneet yöllä jotain ...
synnillistäkin. Sitä ne eivät todistaneet. Silti Sakris epäili.
Hänen sisunsa alkoi ikään kuin hautoa kostoa.
Kuinka oli oikein asia? Huoletta saattoi Mimmi ruveta syömään eväitä,
joita nyt Nelma järjesteli pöydälle. Aivan huoletta: sillä nuo
sattumalta tavatut kauppa-apulaiset, jotka eivät kylläkään olleet Mimmin
serkkuja eivätkä sen rikkaan gulashin seurapiiriä, joka oli päästänyt
Mimmin turvakodista karkuun ... nuo kavaljeerit olivat tosin tarjonneet
tytöille ryypyt, mutta eivät muuten olleet tehneet sen kummempaa kuin
että halailivat heitä viattomasti. Niillä oli hauskaa keskenäänkin ...
nuorilla miehillä ... Helsingissä, siinä Heikinkadun ravintolassa, jonne
he veivät Mimmin ja Nelman Kyläsaaresta autolla. Silloin, kun Sakriksen
venhe kellui paluumatkalla, kävelivät tytöt ja herrat saaren siltaa
pitkin Hermanniin. Mutta kaupungista saattoivat kavaljeerit Mimmin ja
Nelman jälleen autolla kotiin... Ainoastaan Mimmi oli jollekin heistä
jotain lupaillut.
Sakris koetti syödä; ruoka maistui hänestä laholta puulta.
Aurinko oli noussut. Piti asettua levolle.
Silloin: mitä kummaa, vuode, jossa Mimmi makasi, oli porossa ja noessa!
Sitäkös nyt naiset ihmettelivät.
Mimmi haukkui siitä Sakrista, joka ajatteli:
Tuon Byskatan vuoteenkos minä töhrinkin, enkä Nelman?
Rampa irvisteli keltaisilla hampaillaan ... eikä tunnustanut mitään.
Nelma aavisteli jotain ... vaikkei ymmärtänyt. Siivosi hiilet ja noet
lavalta pois. Mimmi heittäytyi levolle ja alkoi kuorsata, seljällään ja
suu auki.
Nelma valvoi vielä Sakriksen vieressä ja mietti. Sakris oli nukkuvinaan.
Silloin tällöin näytti hän raottavan sinertäviä luomiaan. Lopulta hän ne
avasikin ... ja sanoi huokaisten verkalleen:
-- Työtä ... pitäisi tehdä! Niin, hohhoi ... täytyy jatkata se työ
siellä gulashi Suomenvaaran luona, ja sitten: täytyy ruveta säästämään
rahaa! Ja ostaa tomtti.