Kääpiö astuu huoneeseensa ja vääntää sähkön palamaan. Silloin valahtaa
lampusta kamariin punainen hohde. Sakris on nimittäin ympäröinyt lampun
värillisellä silkkipaperilla. Kylmänä ja lohduttomana se valo läikähtää
ummehtuneelta haiskahtavaan ja lämmöttömään ilmaan. Tyhjät seinät.
Melkein autio kamari. Kehno keinutuoli... Tuossa ikkunan edessä matala
räätälinpöytä... Nurkassa näkyy höylä ja naulassa riippuu pari
kummallisia, polvista poikkileikattuja housuja...
Mutta onpa täällä koristuskin seinällä. Väripainos, joka esittää Romeota
ja Juliaa: sellainen on kirjoitus kuvan alareunassa.
Eikä varsin ainoakaan koristus. Ikkunalla kasvaa Annansilmä ...
Sakriksen kukka, hänen nuori lemmikkinsä...
Niin ... kukka se ei tee koskaan kenellekään pahaa ... ei väittele
vastaan, vaan palkitsee isäntänsä hoidon kiitollisuudella, antaen hänen
nauttia ihanuudestaan keväällä ja lyhyen kesän aikana.
Sähkönappia vääntäessään tuskastuu rampa työn puutteesta aiheutuvan
huolen lisäksi siitäkin ajatuksesta, että se yhtiö, joka omistaa tämän
vuokrahuvilan, on taasen korottanut sähkömaksua. Kamarin kuukausivuokraa
oli nostettu muutama viikko sitten. Milloin tuleekaan näistä
korotuksista loppu?
Sellaiset seuraukset ne on maailmansodalla...
Sodilla yleensä... Nyt saadaan joka maassa vuosikausia maksaa viimeisen
sodan kustannuksia!
Sakris ajattelee:
Niin, niin, sellaiset tulokset on sodilla! Se on selvä... Porvarillisen
ja ilkeän maailman tekemillä sodilla...
Ääneensäkin supisten ja hartioitaan vakuuttavasti nyökäyttäen asettaa
hän siinä märkiä rukkasiaan kuivamaan ... uunin viereen, jossa hän
keittää ruokansa. Sitten ryhtyy hän kiskomaan seljästään halkosahaa ja
päästämään kirvestä vyöltään.
Milloin hänen mieleensä johtuu viimeinen maailmansota, painaa se mieltä
... ja suorastaan ärsyttää häntä ... niin kuin melkein kaikkia työläisiä
nykyaikaan. Tyytymättömyys siihen sotaan ja tuskastuminen etenkin sen
luomiin elämänvaikeuksiin leijailee suorastaan ilmassa. Niin,
ihmetellään ja aprikoidaan oloja, jotka saivat tuon sodan aikaan ja
sotkivat hyvänlaisen maailman. Ja ollaan tyytymättömiä nykyisiin, muka
yksinomaan porvarien kannattamiin maailmankäsityksiin...
Jos saisi ruokaa ... niin kuin ennen... Edes ruokaa! Ja työtä.
Mutta kuinka on Kukkelmanin laita? Nytkin on hän kuljeskellut kolme,
neljä päivää kaikkialla ... eikä ole löytänyt työtä. Sitä muistelee hän
saaneensa ennen sotaa aina helpommalla... Nykyään työttömiä yhä
lisääntyy ... vaikka hänen mielestään Suomen vapaussodassa surmattiinkin
kaikki parhaat työläiset..!
Ihme, että hän itse pelastui...
Maailmansota...
Vaikeaksi tullut aika...
Pettymys, että punakaarti joutui tappiolle...
Levoton odotus, mitä nyt maailmasta tulee, sillä jotain parempaa pitäisi
tulla sellaisen mielettömyyden jälkeen kuin tuo suuri sota oli...
Kaikki nämä yleisesti ilmassa virtailevat, sekavasti ihanteelliset ja
samalla kostonhaluiset ajatukset syrjäyttää kumminkin tällä hetkellä
Sakriksen mielestä muudan aivan erikoinen ja henkilökohtainen kipu.
Tuokion seisoi hän ovensuussa kumarassa ... tuskin jaksaen nyökäyttää
päätänsä taikka paremminkin hartioitaan sen verran kuin vaadittiin tuota
sotaa halveksiakseen. Nyökäytti hartioitaan ... ja niskassa heilahtivat
silloin hänen tahrautuneet hapsensa suurena aaltona. Sitten pitäisi
hänen liikahtaa. Mutta paljosta konttaamisesta ja kävelystä vaivautuneet
jalat tekevätkin tenän..! Tuntuvat sietämättömän kipeiltä. Kulkemisen
rasitus antaa jo tämän lyhyen levähdyksen jälkeen hänen kokea
seurauksiaan. Sakrista aivan pyörryttää.
Kalpea hän on kivusta... Ja siitäkin, että hän on tässä elänyt jo
kuukauden päivät pelkästään perunapuurolla ja vedellä.
Mutta tällaisen ruuan olikin hän järjestänyt itselleen osittain ehdoin
tahdoin. Hän on näet jonkinlainen vegetariaani...
Syömättömyydellä uskoo hän voivansa hävittää kerran muhkun seljästään
... ja saavansa jalkansa terveiksi...
Ei ollut helppo saada työtä. Silloin sopi ryhtyä paastoamaan. Ja sitten
hän huomasi ... asiaa tarkoin pohtiessaan ... paaston terveelliseksi...
Vaivalla pääsee Kukkelman nyt keinutuoliin, omatekoiseen
mielipaikkaansa, jossa on niin mukava keinutella ja miettiä ...
tuumiskella kaikenlaisia maailman asioita ... pitkinä iltapuhteina.
Siihen hän kapuaa, auttaen itseään käsillään ylös, sillä jalat eivät
yksinään jaksa. Märkä päällystakki on hänellä vielä yllään. Jalkoja
pakottaa hirveästi ... ja kyttyrää ja koko selkärankaa. Hän huohottaa...
Hengitys käy rinnasta niin kuin koiran läähätys, hyvin hätäisenä ja
lyhyesti...
Siinä alkaa hän riisua kenkiään ja sukkiaan... Ja punaiset jalkoterät,
joista toinen on kääntynyt hiukan sivulle päin, paljastuvat vähitellen.
Menee hetki hiljaisuudessa. Ainoastaan seinän takaa ja ylemmästä
kerroksesta kuuluu lasten parkumista.
Särkevää selkäänsä ja kipeitä jalkojaan Sakris ajattelee... Kaikkein
vaivaavinta ajatustaan, joka herättää hänessä aina hänen elämänsä
katkerimman muiston.
Miksi hän on ennen kaikkea rampa? Monet kerrat on hän pohtinut tämän
asian selväksi ... mutta nyt täytyisi jälleen sitä pohtia...
Olisi pistettävä tuli uuniin ja lämmitettävä puuro... Vielä on jäljellä
sitä toissapäivänä keitettyä ... ja ämpärissä on vähän vettä. Mutta
kyttyrää ja sääriä täytyy lepuuttaa ... ja mietiskellä kohtaloita, jotka
vioittivat hänen selkänsä ja jalkansa.
Kun hän niitä miettii, nykäisee hän pakostakin keinutuolin levottomaan
ja vihaiseen liikkeeseen. Ja jälleen kohoaa hänen sisästään ikään kuin
kirous ... vaikkei saisikaan kirota ... ei edes ajatuksissaan, sillä
kiroushan kutsuu ihmisen ympärille pahojahenkiä! Ne tekevät onnettoman
olon vielä pahemmaksi kuin se oikeastaan on...
Mutta aina ei jaksa vastustaa pahojahenkiä ... joita ilma liitelee
täynnä... Salaperäistä henkimaailmaa ... nykyaikaiselle ihmiselle
käsittämättömiä vaikutelmia.
Äiti-vainajan henkikö häntä muiden muassa kiusannee?
Minkälainen olento tuo äiti!
Paha ... kuin naiset kaikki.
-- Jos menet naisen luokse, niin älä unohda ottaa ruoskaa mukaasi, sanoo
Nietseske-kirja, murisee Sakris yksinään, ja hänen huulensa vääntyvät
katkeraan hymyyn.
Juuri äiti antoi hänelle elämän julmimman kuorman ... tuon kyttyrän
selkään ja vääntyneet, kipeät jalat. Vioitti selkärangan...
Vielä eivät jalat ja selkä ole parantuneet ... vaikkei hän ole enää
vuosiin syönyt lihaa eikä mitään saastaista... Ja vaikka hän nyt
viimeksi on paastonnutkin.
Äiti se oli hänet tällaiseksi tehnyt! He asuivat silloin tuolla
naapurikunnassa... Sakris, hänen isänsä, sisaruksensa ja äiti...
Hanabölen kylässä... Mäkituvan asukkaina.
Köyhää ja surkeaa oli siellä tosin elämä. Mutta silti: äidin olisi
kuitenkin pitänyt ... rakastaa Sakrista..! Tietää, että hän oli äiti!
Laho oli tölli; isäntä, vaikka kartanonomistaja ja rikas, ei hennonut
sitä parannella ... eikä antaa heille maata sen vertaa, että he olisivat
voineet pitää edes lehmän... Siksi oli äidinkin ehkä pakko olla kaiket
päivät isän kanssa poissa kotoa ... isännän töissä; maksamassa vuokransa
monet viikot kestävällä omalla orjuudellaan. Eikä sekään riittänyt:
täytyi vielä käydä muuallakin urakoissa. Lapset suljettiin silloin
torppaan lukon taakse ... etteivät olisi päässeet ulos ... itseään
vahingoittamaan. Niin kuin ne olisivatkaan voineet talvella ulkona
liikkua! Eihän Sakriksella ja hänen veljellään ollut housujakaan ...
vaikka veli, Sakrista vanhempi, oli jo seitsenvuotias... Eikä siskolla
ollut hametta... Paljain säärin koikkelehtivat he ahtaassa tuvassa.
Mutta joskin köyhyyttä oli, niin olisi äiti voinut olla lapsilleen
hellempi!
Minkäs hän teki! Kun tuli kerran kotiin ... oli kesä, ja aurinko,
Luonnon armelias ja kaikille hyvyyttään jakeleva silmä, säteili
ikkunasta. Ikkunan olivat lapset saaneet vehkeillyksi kehistään irti ja
auki. Sakris oli kiivennyt ikkunalaudalle, lämmittelemään ja ihailemaan
luontoa. Silloin äiti: ryntää ovesta sisään, ja ärjäisee niin pahasti,
kun näkee pojan ikkunalla, että Sakris peljästyy ja putoaa ikkunasta
ulos: lyö selkänsä ikkunan alla olevaan hirteen... Ja taittaa
selkärankansa!
Kahdentoista ikäiseksi täytyy Sakriksen maata paikallaan sängyssä...
Sitten vasta alkoi hän voida liikkua. Maata huonolla ruualla ... ja
kitua engelskantaudissakin.
Sellainen kelvoton äiti! Minkämoisia ihmiset saattavatkaan olla. Mutta
aina ne ... naiset!