»Äiti!» vastasi poika liikutettuna. Ja peläten ettei jaksaisi kauvemmin
itseään pidättää, hän lisäsi kiireisesti: »Minä ymmärrän, äiti; älä sano
enempää.»
Mutta äiti tarttui hänen molempiin käsiinsä ja upotti hänen silmiinsä
läpitunkevan katseen.
»Minun _täytyy_ sanoa--siitä, mikä jäi silloin kesken. Olavi! Sinä olet
isäsi poika, ja te ette paljon välitä mitä teette, hajotatteko vai
rakennatte.»--Ja sitte hän ikäänkuin kärjistyi yhdeksi ainoaksi
katseeksi ja puristausi yhdeksi ainoaksi vannottavaksi ääneksi: »_Älä
petä ketään, ja mitä lupaat, se täytä--olkoon ihminen mitä säätyä
tahansa_!»
Nuorukainen puristi tuskaisesti hänen molempia käsiään, voimatta sanoa
sanaakaan.
»Jumalan haltuun!» sanoi äiti. Ääni horjahti. »Älä unohda kotiasi--palaa
kun...»
Nuorukainen puristi vielä kerran ja kääntyi nopeasti. Hän tunsi että
ellei hän nyt lähde kiireesti, niin hän ei voi ensinkään lähteä.