QUESTENBERG.
Voi meitä! Niinkö nyt on laita?
(Kiihkeästi ja maltitonna.)
Ja mekö, ystäväni, suomme hänen
nyt mennä tuossa harhaluulossaan,
takaisin emme kutsu, saadaksemme
häneltä silmät auki?
OCTAVIO (syvistä mietteistä heräten).
_Minultapa_
hän nyt ne auki sai: nään huoleks asti.
QUESTENBERG.
Mit', ystäväni?
OCTAVIO.
Kiroon tätä matkaa.
QUESTENBERG.
No miksi niin? Mit' on se?
OCTAVIO.
Tulkaa! Tahdon
nyt heti omin silmin nähdä, minne
ne turman jäljet johtaa -- Tulkaa nyt --
(Aikoo saattaa hänet pois.)
QUESTENBERG.
Siis mitä? Minne?
OCTAVIO (kiirehtien).
Luokse prinsessan!
QUESTENBERG.
Siis --
OCTAVIO (oikaisee sanansa).
Luo herttuan! Niin, mennään. Oi, mä pelkään
jo kaikkea. Ne pojan verkkoon saivat,
ei palaa semmoisena hän kuin lähti.
QUESTENBERG.
Selitys suokaa vain --
OCTAVIO.
Ja enkö voinut
sit' aavistaa ja tätä matkaa estää?
Miks hältä salasin? Ois varoittaa
mun tullut -- neuvoitte -- Nyt myöhäist' on jo.
QUESTENBERG.
Mi myöhäistä on? Kuulkaa, ystäväni,
te pelkin arvoituksin puhelette.
OCTAVIO (hillitymmin).
Menemme herttuan luo. Tulkaa! Kohta
on määrätunti, jolloin puheillensa
hän vastaanottaa. Tulkaa siis! --
Kirottu kolmin kerroin tämä matka!
(Saattaa Questenbergin pois. Esirippu.)