MAX.
Hän tässä nyt jo onkin. Terve, isä!
(Syleilee isäänsä. Kun hän käännähtää, huomaa hän
Questenbergin ja astahtaa kylmästi taaksepäin.)
Kas, toimessako? Häiritä en tahdo.
OCTAVIO.
Max, kuinka? Huomiota vieraallemme!
Sen vanha ystävämme ansaitsee;
suo arvo keisarisi airuelle!
MAX (kuivasti).
von Questenberg! Te olkaa tervetullut,
jos hyvät teill' on aikeet.
QUESTENBERG (on tarttunut hänen käteensä).
Älkää viekö
kättänne, kreivi Piccolomini!
En yksityisenä vain siihen tartu,
ja mitään halpaa sill' en tarkoita.
(Ottaen molempia kädestä.)
Octavio -- Max Piccolomini!
On ennerikkaat, onnekkaat ne nimet!
Niin kauan onni seuraa Itävaltaa
kuin moinen tähtipari, voitokas
ja suojaava, sen armeijoille tuikkii.
MAX.
Nyt, herra ministeri, unohdatte
osanne: käsketty ei teidän kiittää,
vaan moittia, niin, moittia, sen tiedän --
erikoisetuja en minä mieli.
OCTAVIO (Maxille).
Hovista tulee hän, niin täys kuin täällä
ei herttuaan siell' ole tyytyväisyys.
MAX.
Taas mitä hänessä on moittimista?
Vai sekö, että yksin päättää sen,
mink' yksin ymmärtää? Siin' oikein tekee,
ja sillään pysyväkin on se seikka. --
Hän näät ei ole luotu toisten mukaan
liukkaasti taipumaan ja kääntymään.
se vastoin luontoa on hälle aivan.
On hallitsijansielu hälle suotu,
ja hänet pantu hallitsijanpaikkaan.
On hyvä, että niin on. Harvat voi
itsensä hallita ja ymmärrystään
ymmärtävästi käyttää -- Kaiken onneks
ilmestyy joskus joku keskukseksi,
tueksi tuhansille, kohoten
kuin pylväs horjumaton, jonka luo
iloiten, luottain voidaan kokoontua.
On moinen Wallenstein, ja kelpaavampi
hoville vaikk' ois toinen -- moista vaatii
armeijan onni.
QUESTENBERG.
Armeijan! Niin kai!
MAX.
On riemu nähdä, kuinka kaikki hän
herättää, vahvistaa ja elvyttää,
jokainen kyky kuinka ilmi käy,
lahjakkuus hänen luonaan selvenee!
Esille kunkin voimat erikoiset
hän vetää, suuriksi ne kehittää;
suo kunkin täysin olla omin takein,
vain valvoo ain', ett' omintakeisuus
saa paikan oikean; niin tietää tehdä
hän kunkin kyvyt, voimat omikseen.
QUESTENBERG.
Ken sitä väittää, ettei ihmisiä
hän tunne ja myös käyttää heitä osaa!
Hält' unhoon palvelijanaseman
sai valta, ikäänkuin hän sen ois saanut
jo syntyessään.
MAX.
Eikös olekin?
On kaikki kyvyt hällä siihen, onpa
voimaakin hällä täyttää luonnon käsky,
anastaa valta valtaansyntyneelle.
QUESTENBERG.
Siis hänen jalomielisyydestään
jää riippumaan, me mitä merkitsemme!
MAX.
Mies harvinainen myöskin luottamuksen
ansaitsee harvinaisen. Suokaa hälle
vain tilaa, maalinsa hän määrää _itse_.
QUESTENBERG.
On todisteita.
MAX.
Moisia he ovat!
Jos syvää kaikkea he samoin pelkää,
maanmatalaa vain saattavat he sietää.
OCTAVIO (Questenbergille).
Hyvällä mukaantukaa, ystäväni!
Hänestä ette muutoin selviydy.
MAX.
Manaavat hengen esiin hädässänsä
ja kauhistuvat heti, kun se nousee.
Pitäisi tavattoman, korkeimmankin
kuin arkipäiväisimmän tapahtua.
Sodassa joka hetki miestä kysyy --
mieskohtaisuus ja oma näkemys
vallitkoot siellä. Tarpeen päällikölle
on kaikki, mikä luonnossa on suurta,
hän suurissa siis suhteiss' elää saakoon.
Oraakkelilta sisimpänsä hänen
on neuvo kysyttävä eikä suinkaan
kuolleista kirjoista tai säännöksistä
ja homeen painamista papereista.
OCTAVIO.
Oi, poikani, nuo vanhat, ahtaat säännöt
arvossa pitäkäämme! Painot ovat
ne kalliin kalliit, jotka ahdistettu
ahdistajansa rajuun tahtoon sitoi;
pelätty onhan aina mielivaltaa --
Tie järjestyksen, vaikka mutkainenkin,
ei ole väärä. Suora salaman
ja tykinluodin kulku on -- ne tapaa
lyhintä tietä maalin, mutta särkyin
uransa avaa särkemistä varten.
Tie, jota myöten rientää ihminen
ja jolla liikkuu siunaus, se kulkee
kuin virta kautta laaksoin kaarrelmain
vapaiden, ohi pellon, viinimäen,
arvossa pitäin tiluksien rajat --
niin myöhemmin, mut varmaan vieden maaliin.
QUESTENBERG.
Oi, kuulkaa isää -- kuulkaa _häntä_, joka
samalla sankar' on ja ihminen!
OCTAVIO.
Noin puhut leirin lasna, poika. Sinut
kasvatti viidentoista vuoden sota --
et rauhaa nähnyt koskaan! Elämässä
on korkeampaakin kuin sotatoimet;
sodankaan tarkoitus ei ole sota.
Työt väkivallan suuret, nopeat,
nuo silmänräpäyksen kummat ihmeet,
ei ne luo sitä, mikä onnellistaa
ja tyynesti ja mahtavasti pysyy.
Rakentaa joutuisasti sotilas
kevyen kaupunkinsa palttinasta:
paikalla siinä syntyy häly, vilske,
vilkastuu tori, rahtitavaraa
on kadut, joet ihan kukkuroillaan,
ammattityökin siinä pian versoo.
Vaan jonain aamuna taas äkkiään
jo teltat kaatuu, joukot kulkee pois,
ja kuolleeksi kuin kirkkotarha jääpi
nyt pelto tallattuine viljoinensa,
ja mennyttä on kaikki vuodentulo.
MAX.
Oi, isä, tehköön keisari jo rauhan!
Iloiten vaihdan verilaakerini
orvokkiin ensimäiseen maaliskuun,
maan tuoreen tuoksuvaiseen takeeseen.
OCTAVIO.
Mi sulle tuli? Miks niin äkin hellyt?
MAX.
Minäkö en ois rauhaa koskaan nähnyt? --
Olenhan nähnyt, isä, olen tullut
sen mailta juuri -- tieni mua johti
lävitse sodan säästämien seutuin --
oi, isä, elämäss' on suloutta,
jot' emme tunteneet me ole koskaan! --
Ihanan elon rantaa autiota
harhailleet olemme kuin rosvoparvi,
jok' ahdettuna laivan umpi-ilmaan
merellä raa'all' elää raaoin tavoin
ja mantereesta tuntee lahdet vain,
joist' uskaltaa se maihin varkain nousta.
Mit' arvokasta sisälaaksoissaan
maa kätkee, sitä, oi, me emme yhtään
rajulla matkallamme ole nähneet.
OCTAVIO (tulee tarkkaavaiseksi).
Ja tällä matkallako sen sä näit?
MAX.
Tää loma eloni ol' ensimäinen.
Oi, sano, mik' on määrä, palkka toimen
tään raskaan, joka ryösti nuoruuteni,
tyhjäksi poven jätti, janoon hengen,
sivistys jot' ei ole kaunistanut?
Ei tämän leirin metelöivä touhu,
hevosten hirnunta ja torvein räike
ja palveluksen aina tarkka kello,
komentosanat, aseharjoitukset
janoovaa sydäntä voi tyydyttää.
On sielutonta tämä tyhjä puuha --
Iloa, onnea on toisenlaista.
OCTAVIO.
Tiell' lyhyellä opit paljonkin.
MAX.
Ihana päivä, konsa sotilas
elämään vihdoin palaa, ihmisyyteen,
ja liput aukee jonoon iloiseen
ja kotimatkaan soittaa rauhanmarssi,
kun koristellaan hatut, kypärit
ketojen lehvin, ryöstöin viimeisin!
Kaupunkein portit aukee itsestänsä,
ei miinaa tarvis niitä särkemään;
on vallit täynnä kansaa rauhallista,
tervehdyshuudon joka kohottaa --
Ja tornikellot jälkeen veripäivän
riemuiseen soittaa iltarukoukseen.
Kylistä, kaupungeista virtanaan
vilisee kansaa, riemutunkeilullaan
armeijan lähtemistä estellen --
Päivästä tästä iloisena vanhus
poikaansa kotiintuvaa kättelee.
Vieraana kotitilalleen hän saapuu
jo aikaa jätetylle; hänet peittää
leveillä oksillaan nyt sama puu,
jok' oli vesa vielä, kun hän läksi,
ujoillen impenä se tulee vastaan,
jok' imettäjän rinnoill' oli silloin.
Oi, onnellista, jolle lempeänä
avautuu silloin ovi, hellä syli --
QUESTENBERG (liikutettuna).
Oi, että ajasta niin kaukaisesta
puhutte, mutta näistä päivist' ette!
MAX (kiivastuneena kääntyen hänen puoleensa).
Syy kaikki teidän on, te wieniläiset!
Vapaasti tunnustan sen, Questenberg!
Kun huomasin tääll' äsken teidät, silloin
kouristi sisintäni mielipaha --
Te juuri estättekin rauhan tulon!
Väkisin soturin se täytyy luoda.
Raskaiksi teette päivät ruhtinaalle,
tien vaikeaksi, häpäisette häntä.
Ja miksi? Koska enemmän hän katsoo
Euroopan parasta kuin sitä, saako
vai eikö jonkun palstan Itävalta --
Te teette hänet kapinoitsijaksi
ja Luoja tiesi miksi muuksi vielä,
kun saksilaisia hän armahtaa,
vihollisissa koittaa luottamusta,
jok' ainut rauhan tie on, herättää!
Jos sodassa ei lakkaa sotiminen,
niin mistä rauha saapuis? Menkää pois!
Ja niinkuin hyvää rakastan, niin teitä
mä vihaan -- Tässä vannon tahtovani
puolesta Wallensteinin vuodattaa
viimeisen sydänveren, ennenkuin
riemuita saatte hänen tuhostansa.
(Poistuu.)